Sitä seuraavat ajat olivat Inarin elämän raskaimpia.
Hänen oli kovin vaikea kestää yksinäisyyttä, mutta Porkalle hän ei
tohtinut eikä edes tahtonut enää olla avomielinen. Hän oli saanut
jonkun roudan rintaansa tuona vernissaus-yönä.
Hän ei puhunut Porkalle enää äidistään eikä Naimasta, ei
omantunnonvaivoistaan eikä epätoivostaan. Hän ei kysellyt, missä
Porkka oli viettänyt iltansa eikä pyrkinyt mukaan. Ja kuitenkaan ei
yksinäisyys vielä milloinkaan ollut tuntunut niin sietämättömältä
kuin nyt.
Se musersi hänet, se söi hänen ylpeytensä, teki hänet heikoksi ja
itselleen vieraaksi.
Hän teki sellaista, jota hän ei koskaan ollut luullut voivansa tehdä,
hän kulki katuja suorastaan kerjäten silmillään ihmisten kasvoilta
myötätuntoisuutta, etsien sitä, joka sanoisi hänelle ystävällisen
äänenpainon, viivähtäisi hetkisen hänen parissaan, hän suli ja
lämpesi jokaisesta sanasta, jonka joku hyvänpäivän tuttu lahjoitti
hänelle ja joka edes hetkeksi katkaisi hänen pimeät mietteensä.
Kuka hyvänsä kelpasi hänelle lohduttajaksi. Kuka hyvänsä mieluummin
kuin Porkka. Eihän häntä toki voinut pyytää turvaksi näin
mitättömälle kurjuudelle, ritariksi heikkoudelle. Erään vanhan akan
kuolema, äidin, jota Inari ei milloinkaan ollut rakastanut, mikä
onnettomuuden syy se oli?
Oli Inarille! Niin heikko oli hän, niin eroava Porkan väkevästä
mielikuvasta!
Ja tällä hetkellä hän ei jaksanut sitä kuvaa kannattaa rakkaudestaan
huolimatta. Elämän tuska liuensi hänet hajalleen yksilöllisistä
liitoksistaan. Henkilökohtainen kopeus oli niin pientä kärsimyksen
äärettömyyden rinnalla. Hän oli kuin kuilun pohjalla. Hän katsoi
sieltä ylös kuin vanki ahtaasta solasta korkeisiin tähtiin ja
ihmisiin, jotka vapaina kulkivat avaran maan pinnalla. Ei enää kuin
ennen, joskus ylpeytensä ja onnensa päivinä, ylhäältä alas.
Hän oli kiitollinen jokaiselle, joka kulutti hänen elämästään pois
edes yhden ainoankaan noista sietämättömistä piinan tunneista,
kiitollinen niinkuin henkensä pelastajalle.
Alvia oli siinä suhteessa aivan hänen hyvä henkensä. He tapasivat
toisensa usein, aivan itsestään, ilman sopimuksia. Kohtalon oikusta
heillä sattui olemaan yhteinen ruokapaikka. Alvia saattoi Inaria
useasti kotiin.
Hänellä oli raskas, surumielinen katse, joka viipyi Inarissa
hiljaisella hartaudella.
Kumpikaan heistä ei keimaillut. He kävelivät yhdessä pitkin sataman
rantoja ja Kaivopuiston hiljaisia polkuja. Se tuli heille vähitellen
ikäänkuin tottumukseksi.
He puhuivat kauniista ilmasta. He pysähtyivät myös joskus katsomaan
merta tai istahtivat hetkeksi penkille levähtämään. He lausuivat
jonkun sanan elämästä peitetysti, epämääräisesti ja uskalsivat
sitten kumpikin vaieta kauan toistensa rinnalla, ilman että he siitä
kiusaantuivat tai tulivat hämilleen. He eivät olleet avomielisiä
eivätkä suljetuita, ainoastaan luonnollisia. He luottivat toisiinsa
vaistomaisesti. Tunnelma avusti heitä.
Välistä myös Alvia tuli Inarin luo. Hän ei pyytänyt anteeksi
rohkeuttaan eikä lausunut kohteliaisuuksia. Hän oli vakava, pieni
kuumeinen pilkku poskipäillä ja kaukainen haaveellinen kajastus
silmissä.
Inarille oli suorastaan lepoa olla Alvian lähellä. Tämä seurustelu ei
ollut teoreettista eikä tahallista niinkuin kerran Karivuon kanssa.
Se tuli itsestään. Se oli vain suloista tunnelmaan raukeamista, jossa
kaikki jännitys lakkasi, jossa ei tarvinnut tekeytyä miksikään, ei
ponnistaa eikä puolustautua, jossa saattoi olla sellainen kuin oli,
väsynyt, sairas, pettynyt, onneton, hyvyyden ja hellyyden vaivainen
almun-anoja, jossa vuosikausien raskaasti pidätetty nyyhkytys sai
vapaasti tulvehtia.
He eivät monta sanaa sanoneet, he hyväilivät ja lohduttivat toisiaan
pelkällä olemassa-olollaan, pehmeästi, arasti, näkymättömin,
huomaamattomin keinoin.
Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa
ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä
voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä
kiinni ja huoahtaa.
Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa
kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia
leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat
kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen
kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko
nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja
kipeän rauhan kaipuunsa.
Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta
sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei
jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä
ilmakehässään.
Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.
Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle
vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi
kiintymykseksi.
Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi,
vaimeni.
Hän oli melkein onnellinen.
Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia
ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa
mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää
ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan
riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.
Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain
nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä
Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut
ja kadehtinut.
Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi,
ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon
sydämen heikot hetket ominaan.
Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.
Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn
kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut
häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen
ilman häntä.
Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.
Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet
suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.
Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin
tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.
Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli
tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja
kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan
että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten
melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.
Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin
milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki
irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta
uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt
särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi
iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän
rakkautta oli kuvitellut...
Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun
asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.
Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti.
Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko
Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa
häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen
välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.
Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi
sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän
puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta
tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti
kenellekään välitetä.
He saattoivat käsitellä aineettomia ajatusvälähdyksiä niinkuin eläviä
olioita, he jatkoivat ja täydensivät toistensa jumal-ylpeitä unelmia.
He istuivat illat pitkät yhdessä innostuen, hehkuen olemattomista,
tekemättömistä asioista, puhuen omaa kieltään, joka jokaiselle
syrjästä kuulijalle olisi ollut käsittämätöntä hulluinhuone-haastelua.
He rakastivat nyt todellakin toistensa ikuisinta itseyttä kuin kaksi
kaikesta rajallisesta pikkumaisuudesta vapautunutta avaruus-olentoa.
Porkka suorastaan jumaloi Inaria. Hän oli hänen mielestään kauniimpi,
viisaampi, parempi kuin milloinkaan. Hän näytti riisuneen yltään
kaikki inhimilliset heikkoutensa.
Sitä seikkaa, että he olivat mies ja nainen, he eivät enää
kosketelleet, eivät edes muistaneetkaan, se kuului alkeisiin,
sen he olivat sivuuttaneet jo aikoja sitten. He leikittelivät
sukupuolettomilla mielikuvilla, suunnittelivat taiteellisia,
yhteiskunnallisia, suurpoliittisia vallankumouksia, loivat kauneuden
utopioja itselleen ja ihmiskunnalle.
Tältä pohjalta he saivat toisiaan kohtaan joskus yliluonnollisia,
kosmillisia heltymyksen hetkiä, jolloin he tunsivat, että heidän
rakkautensa ei enää ollut tästä maailmasta.
-- Jos en olisi koskaan sinua tavannut, en olisi koskaan tullut
tietämään, mitä oikea voiton hurmaus, haltioituminen on, sanoi
Porkka kerran. Olisin ehkä pitänyt itseäni omituisena, sairaloisena
poikkeus-ilmiönä, jolla ei ole oikeutta vaatia itselleen
yleispätevyyttä. Mutta kun minulla on sinut, on minulla jo koko
maailma omanani, kuljen keskitietä korkeapäisenä kuin kruunattu
kuningas. Sinut tunnustan ainoaksi tasa-arvoisekseni. Sinä olet
suurin luova taiteilija, minkä tunnen. Sinä uudistut, rikastut,
kasvat, ehjennyt lakkaamatta. Sinä olet parempi elämän taiteilija
kuin minä. Olisit tietysti parempi maalarikin, mutta onpa hyvä
sentään, että et ole, että sinulla on oma työsi. Olisi ikävää
kilpailla parhaan ystävänsä kanssa. Silloin emme varmastikaan
voisi rakastaa toisiamme näin paljon, lisäsi hän nauraen. Jos
edelleenkin välittäisimme toisillemme kaikki sisälliset näkemyksemme
ja ammentaisimme samoista kokemuksista, kadottaisimme piankin
taiteellisen yksilöllisyytemme...
-- Tai emme puhuisi mitään, olisimme kateelliset ja saidat, sanoi
Inari hajamielisesti.
-- Niin, ja silloin kasvaisi kuori välille, routa, jokin paha, joka
erottaisi. Kadottaisin sittenkin yksilöllisyyteni, taiteeni, elämäni,
onneni, kaikki, kaikki... Kaikki on Inarin tekemää. Inari on minun
elämän-lähteeni. Mikä minusta tulisi, jos Inari sulkeutuisi...
Inari tunsi piston sydämessään.
-- Sano, Inari, jatkoi Porkka pehmeästi, rakastatko minua vielä?
Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen
hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman
kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:
-- Enemmän kuin koskaan ennen.
-- Rakastatko minua kauan?
Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan
jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen
sanansa kuin itsekseen:
-- Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.