Oli jo lokakuun alkupuoli.
Inari ja Alvia kiertelivät Kaivopuistossa ihaillen kauniin syksyn yhä
lisääntyvää väriloistoa.
Kuivat lehdet lentelivät kahahdellen heidän jalkojensa alla. Tahi ne
riippuivat vielä verkkona heidän yllään yhdellä ainoalla säikeellään
kiinni puussa, palavina, herkkinä, paljastaen kukin kuoleman
kynnyksellä pohjimmaisen luonteensa. Pihlajat hehkuivat punaisina,
koivut ruskeankeltaisina, vaahterat läpihohtavan kullan heleinä...
-- Miten kaunista! sanoi Alvia.
-- Kunpa ihmisenkin syksy olisi noin kaunis! vastasi Inari
surumielisesti hymyillen.
Sitten he vaikenivat.
Inari muisti, että tämä oli heidän viimeisiä kävelyretkiään. Viikon
päästä olisi Alvia jo poissa. Ehkä ainaisiksi ajoiksi.
Pieni kaihomielisyys keinutti heidät molemmat äänettömiksi.
-- Omituista! Äsken näin luonnon kauneuden, en näe sitä enää,
virkahti vihdoin Alvia. Se häipyi äkkiä silmistäni, se ei liikuta
minua enää. Olen painunut niin syvälle itseeni...
He vaelsivat taas kauan omissa ajatuksissaan.
Alvia saattoi Inarin kotiin. He pysähtyivät hänen ovelleen. Tässä
he tavallisesti erkanivat. Mutta tällä kertaa oli heidän välillään
ikäänkuin jotakin sanatonta, joka olisi pitänyt sanoa, pian
tapahtuvan eron ikävää, joka teki lähdön vaikeaksi.
-- Etkö tulisi sisälle levähtämään? sanoi Inari.
-- En osaa nyt pitää seuraa. En osaa sanoa, mitä tahtoisin. Jumala
on kokonaan tehnyt minut mykäksi. Olen niin mahdoton, vastasi hän
hermostuneesti.
-- Soita sitten jotakin. Ymmärrän sinut siitäkin.
-- Niin, sinä ymmärrät, olet ainoa joka ymmärrät, ainoa, jota...
Hän vaikeni äkisti.
Mutta Inari käsitti, että se oli rakkauden tunnustus. Hän ei
pelästynyt siitä, ei tullut edes kyynilliseksi, vaikka se oli niin
ylimalkainen ja tavallinen ja ennenkuultu. Hän otti sen vastaan
melkein hartaudella.
Alvia istahti huoneeseen tultuaan karusti pianon ääreen, Inari
vetäytyi sohvan kulmaan.
Vielä hetkinen tällaista unielämää, sitten olisi kaikki lopussa!
-- En ole kenellekään ennen voinut olla näin välitön kuin sinulle,
sanoi vihdoin Alvia lopettaen soittonsa. Tällaisista sisällisistä
fantasiakuvista olen niin arka, ainoastaan yksin ollen olen tähän
asti uskaltanut antaa niille valtaa.
-- En minäkään ole kenellekään voinut olla näin luonnollinen, näin
aseeton. Elämäni on ollut yhtämittaista voimien pingoitusta. Minun
on täytynyt olla kylmä kuumimmillani, kova herkimmilläni, väkevä
heikoimmillani. Siksi olen niin väsynyt, niin väsynyt! Sinä olet
ollut minulle suloinen levähdyskohta.
Alvia tuli Inarin viereen. Hän silitti arasti Inarin hiuksia.
-- Miten kärsinyt pää sinulla on, Inari, sanoi hän hellästi. Ja
sinulla pitäisi olla niin hyvä, niin hyvä... Jospa minä voisin sinua
lohduttaa...
-- Sinä lohdutat minua aina...
-- Tahtoisin aina olla lähelläsi...
-- Ei, ei! Parempi että unohdat minut. Olen liian onneton
päästääkseni ketään lähelleni. En soisi sinulle mitään pahaa,
ainoastaan hyvää. Minun kanssani tulee onnettomuus...
-- Mitä minä siitä! Hyvä tai paha on minulle yhdentekevää, sillä minä
rakastan sinua, rakastan enemmän kuin kukaan voisi rakastaa. Voisin
kantaa sinut käsilläni vaikka halki kyisten peltojen. Onko sinua
vielä kukaan oikein rakastanut?
Inari kuunteli kaukaisesti silmät ummessa. Hän oli kuulevinaan oman
äänensä. Tuollaisen rakkauden hänkin ymmärsi, rakkauden, joka oli
toteltava, palveltava millä hinnalla hyvänsä, vei se sitten pahaan
tai hyvään, iloon tai suruun, onneen tai onnettomuuteen. Kuka kysyi
sitä, joka rakasti! Kuka tinki, laski, punnitsi vuosia tai pelkäsi
kuolemaa, joka rakasti! Kuka ajatteli menneisyyttä tai tulevaisuutta
silloin, jos hukkuvassa hetkessä jo tarjoutui iankaikkisuuden autuaat
auringonnousut! Sitä oli rakkaus! Kaikkeutta, ja kaikellaan täytyi
siitä maksaa. Oliko Inaria kukaan oikein rakastanut? Omituinen
kysymys! Rakastihan Porkka häntä...
Hän vastasi viivytellen:
-- Minä luulen...
-- Ei, ei ole, minä näen sen...
-- Mitä sinä näet, mistä sinä voisit tietää! Siitäkö, että olen
kärsineen näköinen? Ei rakkaus ole onnea... Enkä minä voi sinua
rakastaa... Mene pois...
-- Menenhän minä, Inari. Älä suutu. Enhän minä tahdo mitään, en pyydä
mitään, jos sanonkin, että rakastan sinua. En ole elämässäni vielä
ketään rakastanut paitsi äitiäni. Sinulla on samanlainen ääni... Vien
sinun kauniin muistosi mukaani maailmalle rinnan äitini kuvan kanssa.
Ethän siitä voi olla vihainen. Minun rakkauteni on minun. Mitä se
sinuun kuuluukaan!
Inari käänsi päänsä pois, sillä hän ei tahtonut näyttää kyyneltyviä
silmiään. Kuuluu, kuuluuhan se! nyyhkytti hänen sydämensä. Jos sinä
tietäisit, miten köyhä olen ollut ja miten olen tarvinnut rakkauttasi
ja vieläkin tarvitsisin...
Mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.
-- Ethän ole minulle vihainen, Inari?
-- En.
-- Ajatteletko minua kauniisti?
-- Hyvin kauniisti.
He puristivat toisiaan pitkään kädestä.
Inarista tuntui niin kummalliselta. Hänestä oli melkein hyvä, että
Alvian lähtöpäivä oli niin lähellä...
Viikko vielä...
* * * * *
Viikko on kulunut.
Hämärä laskee.
Meri kohisee taas uhkaavasti ulkona ja Inari odottaa.
Odottaa Porkkaa. Mutta Alviaa myös, jonka pitäisi vielä ennen junan
lähtöä ehtiä jäähyväisille.
Hän kävelee hermostuneesti edestakaisin lattialla. Tämän ainoan
kerran voisi Porkka vähän myöhästyä tai olla tulematta. Miksi ei
hän ollut sanonut Porkalle, ettei hänelle tänään sopinut siihen
aikaan? Ei vain ollut voinut. Ei ainoatakaan kertaa ollut Inari vielä
laiminlyönyt kohtausta Porkan kanssa. Hän ei voinut. Hänen täytyi
olla aina valmiina Porkkaa varten, silloin kuin tämä tahtoi. Jos hän
kerrankaan olisi asettanut jonkun muun asian etusijalle, tärkeämmäksi
tätä, olisi hän ikäänkuin kieltänyt rakkautensa. Ei, hän ei voinut.
Porkalla oli sitäpaitsi viime aikoina ollut niin paljon työtä, ettei
hän paljon ollut Inarin kanssa ehtinyt ollakaan. Jokainen Porkan tulo
oli hänen juhlahetkensä. Mutta nyt! Koko Inarin sielun-elämä on aivan
hajaannustilassa.
Alvia tulee aivan viime tingassa. Vain sanomaan jäähyväiset.
-- Hyvästi, Inari!
Hän katsoo Inaria silmään, pitää kädestä lujasti kiinni kamppaillen
mielenliikutustaan vastaan.
Inari ei kestä sitä. Hän sulaa kyyneleihin ja painaa päänsä Alvian
rintaa vasten. Eron tuska on liian vihlova. Hän pelkää kadottavansa
ijäksi. Miten olisi hän jaksanut tämän ajan ilman Alviaa, miten
nyt, ilman häntä? Miksi oli elämä niin täynnä käsittämättömiä
salajuonia? Miksi oli Alvia noin päässyt kasvamaan kiinni häneen,
miksi taas reväistävä irti! Kenen syy se oli? Miksi Porkka oli niin
yli-inhimillinen ja niin epä-inhimillinen samalla! Kaikki himmenee,
loimuaa sekaisin Inarin aivoissa.
-- Miten sinä olet ollut minulle hyvä, hän nyyhkii, ja miten minun
tulee sinua ikävä!
Hän raukenee kiitollisuuteen, hän hyväilee Alviaa kuin kuolevaa
ystävää, hän käyttää tuhansia ennen-tuntemattomia, helliä ja avuttomia
äänen-painoja, hän siunaa kuin äiti lastaan...
-- Inari, rakas, rakas Inari!
Alvia sulkee hänet syliinsä ja painaa hänen huulilleen tottumattoman
karun, kuuman suudelman.
-- Sinäkin rakastat minua, sinäkin rakastat, hän kuiskaa.
-- Minä en tiedä, huokaa Inari.
-- Minä tiedän, sinä rakastat minua! Mutta että minun nyt juuri, nyt
juuri täytyy lähteä! Miten se on vaikeaa! Nyt toivoisin, että en
koskaan olisi saanutkaan matkarahaa. Mutta me lähdemme vielä kerran
yhdessä, emmekä eroa sitten enää milloinkaan...
Inari työntää hänet pois.
-- Ei, meidän täytyy erota, ainaiseksi!
-- Ei ainaiseksi...
Ovikello helähtää.
Inari jähmettyy. Hän tietää, että se on Porkka. Hän ei uskalla
avata. Henkeä pidätellen, tyrehtyvin kyynelein, tuijottavin silmin
hän seisoo. Mitä on hän tehnyt? Ja mitä nyt tulee? Kaiken loppuko?
Yksinäisyys, kylmyys, ikuinen piinapenkki!
Tajuton vaivaantuminen herpaisee Inarin tuskan. Hän vain seisoo...
Onnettomuus on jo hänen yllään...
-- Minun täytyy lähteä, sanoo Alvia. Aika rientää.
Inari nyökkää surullisesti. Hän tuntee itsensä äkkiä taas kummallisen
kaukaiseksi.
Alvia syleilee Inaria vielä kerran ja Inari sallii sen tahdottomasti
tapahtua, raukeana, ikäänkuin hän senjälkeen ei enää tahtoisi elää...
Ovi sulkeutuu...
* * * * *
Inari näkee mielessään Porkan, joka kadulla ihmetellen katsoo Inarin
valaistuun ikkunaan ja Alviaan, joka kiihkeän mielenliikutuksen
ja rakkauden hehkuva syövytys kasvoillaan kiirehtii hänen luotaan
ulos... Ja häntä itseään ei ole päästetty sisälle...
Mitä mahtoi hän ajatella? Ja mitä tehdä? Tulisiko hän ehkä takaisin
pyytämään selitystä?
Inari odottaa, kuuntelee sydän kurkussa.
Ei ketään tule. Ei tietysti koskaan enää ketään. Alvia on mennyt
pois, Porkka on mennyt pois...
Aivot hämärryttävä hätä valtaa Inarin.
Mutta Porkan vuoksihan ainoastaan kaikki, kaikki oli tapahtunut!
Se hänen ainakin täytyi saada tietää.
Saattoihan hän olla aivan suora nyt, jos hänellä ei kerran enää
ollut mitään voitettavaa eikä mitään kadotettavaa. Jos kaikki
oli jo menetetty! Hän paljastaisi Porkalle pikkuseikkoja myöten
kaikki, yksinäiset kauhunkuvansa, avuttomuutensa, tahalliset
voimannäytteensä, luontaisen heikkoutensa... Vaikka Porkka
suuttuisikin. Vaikka hän olisikin kova ja julma. Jospa hän edes löisi
häntä ja sitten antaisi anteeksi, sitten olisi hyvä. Kunpa hän vain
ei olisi välinpitämätön ja hylkäävä.
Minä en voi elää ilman sinua! vaikeroi Inari yhä uudestaan ja
uudestaan. Jos sinä jätät minut, tapan itseni. Minä en voi elää ilman
sinua!