Seuraavana päivänä tuli Porkka vasten tavallisuutta aikaiseen aamulla
Inaria tapaamaan.
Inari istui jo ylhäällä. Hän ei ollut voinut nukkua koko yönä. Hänen
kokeensa oli onnistunut aivan liian hyvin. Hänellä oli äärettömät
omantunnon vaivat.
Tuntiessaan Porkan soiton ovella oli hän vakuutettu siitä, että
Porkka tiesi kaikki ja tuli vaatimaan häntä tilille. Huone syytti
häntä, kaikki esineet todistivat häntä vastaan, sydän tahtoi kavaltaa
hänet väkisin ja Porkka oli kuin hänen tuomarinsa.
-- Et ollutkaan eilen kotona, kun kävin sinua hakemassa, sanoi Porkka.
Inari nauroi väkinäisesti.
-- Minäkin olen ollut kerran taiteilija, olen elänyt hieman
epäsäännöllisesti!
-- Sen kyllä näkee, sinulla on niin heleät posket ja kuumeinen katse
tänään. Olet hyvin kaunis. Ai, ai, missä Inari on oikein ollut?
Porkka silitteli hänen päätään ystävällisesti ja leikillisesti.
-- En oikeastaan missään. Laskin leikkiä vain. Luulin, ettet
tulisi, lähdin ulos Karivuon kanssa. Ikävää tiedemies-seuraa, kuten
tiedenaiselle sopii... Ikävöin sinua koko ajan... Sano, pidätkö vielä
minusta?
Inari oli pehmeä ja veikistelevä.
-- Pidän paljon.
-- Etkö voisi pitää vielä enemmän? mairitteli Inari.
Porkka naurahti.
-- Pidän oikein paljon.
-- Rakastaa?
-- Minä rakastan sinua.
-- Minkätähden? Sano minkätähden!
-- Sentähden että olet niin kaunis.
-- Enhän ole...
-- Ja sentähden että olet niin viisas. Välistä kun kesken kiireitäni
saapastan luoksesi tai tulen kadun kulmaan kohtaukselle, jota kunniaa
en kenellekään muulle naiselle tekisi, murahtelen itselleni: vanha
mies, miten hullu olet! Mutta sitten taas muistan, että onhan tämä
harvinainen kunnia minulle, enhän sataan vuoteen ole tilaisuudessa
rakastamaan naisneroa...
Porkka oli loistavalla tuulella ja hän naljaili lapsellisen
herttaisesti.
-- Älä tee pilkkaa, hymyili Inari.
-- En. Se sinut eduksesi erottaa muista naisista, vaikka myös asettaa
minulle poloiselle kovin ankarat velvoitukset...
Inari kiersi hellästi kätensä Porkan kaulaan.
-- Minäpä sanon sinulle, mikä on ainoa kykyni ja ansioni: se, että
rakastan.
-- Kaikki naiset osaavat rakastaa...
-- Etkö sitten usko, että minä voin rakastaa enemmän kuin kukaan?
-- Ei se ole sinun päähyveesi ainakaan, pikemmin päinvastoin.
Kaikessa muussa tulen paremmin toimeen kanssasi kuin rakkauden
asiassa. Kun siitä pääset puhumaan, saattaa sinun silmistäsi
räiskähtää vihamielinen välkähdys ja minäkin tunnen silloin, että
edustat minulle vastakkaista ainesta. Minun vakaumukseni on, että
sinä et rakkaudesta oikeastaan ymmärrä yhtään mitään!
-- Se on sentään ainoa nerouteni, sanoi Inari surullisesti.
-- Ystävänä, aatetoverina luotan sinuun aivan rajattomasti.
Rakkaudessa sitävastoin...
-- Mitä?
-- Siitä minä kiellän sinun puhumasta mitään.
Porkka suuteli nauraen Inaria.
Inarin ei tehnytkään tänään mieli väitellä. Hänellä ei ollut nyt
siihen siveellistä voimaa. Hän tunsi vain, että Porkka oli äärettömän
hyvä ja että hän rakasti häntä rajattomasti.
He lähtivät ulos suloisesti kisaillen kuin pienet lapset tai
vasta-rakastuneet.
Ja Inarista tämä hyvä-olo tuli hänelle nyt aivan ansaitsemattomasti.
Samoin tunsi hän monta kertaa perästäpäinkin. Karivuon kohtauksen
muisto oli hyvin hidas vaipumaan unhoon.
Elämä meni entistä menoaan. Inarin ja Porkan suhde oli keveämpi ja
iloisempi kuin ennen. Inari istui mielellään yksinkin kotona. Hän ei
enää soittanut Karivuolle eikä itkien, syyttäen ikävöinyt Porkkaa.
Hän saattoi vaipua tuntikausiksi hiljaiseen mietiskelyyn, pitää
seuraa itselleen ja ajatuksilleen huomaamatta ajan vierimistä...
Näin kului talvi ja painui hiljalleen kevätpuoleen.
Porkka teki työtä kovasti valmistellen näyttelyä. Inari
koetti rahatöittensä lomissa jatkaa monesti katkennutta
väitöskirja-puuhaansa, johon hän ei itsekään enää oikein uskonut.
Mutta tämä tyyni ja sopusointuinen aika sai äkkinäisen lopun. Inarin
äiti kuoli, viikkoa ennen Porkan näyttelyn avajaisia.
Inari ei ollut pariin viimeiseen vuoteen nähnyt äitiään. Tämä
oli monta kertaa ehdottanut sitä, että hän muuttaisi Inarin luo
pääkaupunkiin, mutta tuhansilla tekosyillä oli Inari aina estänyt
tämän aikeen, siksi, että hänellä ei ollut mitään suhdetta äitiinsä
ja myös siksi, että hänellä oli suhde Porkkaan. Hänen hermonsa eivät
olisi kestäneet sitä lajia ristiriitaisuutta. Äiti oli sairastellut
pitemmän aikaa, mutta Inari ei ollut saanut itseään taivutetuksi
häntä tervehtimään. Jonkinlaisen omantunnon rauhan lunasti
Inari itselleen lähettämällä silloin tällöin äidilleen muutaman
kymmenmarkkasen.
Nyt tulvivat kaikki laiminlyönnin synnit moninkertaisina hänen
ylleen. Oli kuin hän itse olisi aiheuttanut äitinsä kuoleman.
Porkka koetti saada häntä ajattelemaan tervejärkisemmin. Joka hetki,
sanoi hän, kuolee maailmassa tuhansia vanhoja akkoja. Mitä Inari
sille voi? Mitä tällekään? Sellainen oli maailman meno. Kunkin
velvollisuus oli vain pitää huoli itsestään.
Inari uskoi sen päällään, mutta sydän jäi yhä syyttämään. Köyhä
oli hän kyllä itsekin. Mutta silloin kerran, kun oli ollut kysymys
seurata Porkkaa ulkomaille oli hän kyllä osannut loihtia rahat esiin,
mutta äitiään varten ei. Ja nyt oli liian myöhäistä, nyt jäi vain
kalvava katumus...
* * * * *
Hautajaiset olivat Inarille kuin pahojen henkien peijaat.
Hän palasi sieltä parahiksi juuri Porkan vernissaus-päivänä. Hän
tuli kuin kadotettujen valtakunnasta, säikkyvänä, outona, pää
täynnä edesmenneiden varjoja, tuntemattoman uhkaa. Hänen entinen
lapsi-minänsäkin oli noussut haudastaan häntä pelottelemaan. Hän ei
uskaltanut mennä omaan huoneeseensa, se oli täynnä aaveita, kuolemaa
ja kostottaria. Hän tarvitsi ihmisen läheisyyttä ja hänellä ei ollut
muuta kuin Porkka, jonka tänään tuli seurustella ja juhlia.
Mutta liittoutua Porkan seuraan kalman hajua vaatteissaan, mustana,
kyyneleisenä, ilontappavana, se oli samaa kuin pilata Porkan
hyvä tuuli, koko juhlatunnelma, hänen pitkäin työvuottensa ja
ponnistelujensa kauniit lopettajaiset. Se oli pahinta, mitä Porkalle
olisi voinut tehdä.
Ilta läheni, vernissaus-juhlan aika läheni. Yksin ei Inari voinut
olla. Hänen täytyi saada olla Porkan luona, koettaa olla itseään
voimakkaampi, näytellä henkensä hädässä iloisuutta. Täten hän saattoi
lunastaa itselleen luvan ihmis-seuraan, jota ilman hän ei kuitenkaan
voinut olla. Hän olisi tahtonut vain Porkan, mutta tämä oli juuri
tänään kahlehdittu ammatti-toveriensa ja ystäviensä kutsuihin, ja
Inarin täytyi ottaa heidät kaikki.
Taas sävähti nopeana salamana Inarin sielun läpi vaistomainen syytös.
Jos Porkka todella oikein olisi rakastanut häntä, olisi hän säälinyt
hänen sairaita hermojaan, olisi jättänyt kaiken muun ollakseen Inarin
luona tällaisena päivänä, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan oli
hänen hyvyytensä ja hellyytensä tarpeessa, jolloin hän oli niin
heikko, että hän tarvitsi apua. Tämän ainoan kerran vain elämässä!
Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään ja Porkka näytti ajattelevan
aivan muita asioita.
Illallisilla vallitsi mitä hilpein hyvä-tuuli. Paljon taiteilijoita,
kauniita naisia ja kauniita pukuja, paljon lasien kilinää ja hupaisia
juttuja ja sanasutkauksia. Juhla siirtyi ravintolasta lopuksi
Porkan atelieriin, yksityisluontoisempana ja jos mahdollista vielä
ilomielisempänä.
Inari säesti parhaansa mukaan. Ei kukaan voinut arvata hänen
juuri tulleen äitinsä hautajaisista. Mitä jos hän äkkiä olisi
sukeltanut esiin tummana Tuonelan tyttinä? Kaikki tämä läikähtelevä,
hetken kultaisilla siivillä karkeloiva, kypenöivä elämän kuva
olisi sammunut. Olisi tullut sijalle paha, pakollinen pinnistys,
sovinnainen melankolia, harmi katkenneesta hurmiosta, häpeä,
rumuus, kaiken turhuus, kaikki kielteiset elämäntunnut, kohtalon
haaskalintujen kaamea siipien rapina lyhkäisen ihmis-onnen taivaalle,
jolla vielä äsken olympolainen aurinko heloitti!
Mitä väsyneemmäksi Inari tunsi itsensä, sitä iloisempi hän oli. Mutta
aamupuolella alkoivat hänen voimansa pettää.
Uupumus ja onnettoman rakkauden nyyhkytys alkoi voittaa hänessä yhä
enemmän alaa. Hän hiljeni. Hän heitti Porkkaan rukoilevia silmäyksiä:
Eikö nyt jo ole tarpeeksi, etkö voi jo armahtaa minua, enkö ole jo
ansainnut sinua ja hetken levähdystä?
Porkka ei huomannut. Yövalvokki ja viini olivat tehneet kaikki
hetkellisten kuvitelmien vangeiksi. Ilmassa oli intimiteettiä ja
kosmillista kaukaisuuteen tuijotusta. Naiset olivat vaipuneet
mukaviin, uneksiviin asentoihin ja miehet puhuivat unelmistaan.
Naima makasi kostein silmin ja huulin toisten selän takana leveällä
leposohvalla vasen jalka Porkan polvella. Nyt vasta Inari huomasi
hänet. Hän oli tähän asti kiinnittänyt huomionsa vain omaan
näyttelemiseensä ja vieraisiin ihmisiin, joille oli pidettävä seuraa.
Eihän kotiväen kanssa juhlissa askarreltu.
Inari vetäytyi huomaamatta pois seurasta. Hän hiipi atelierin
taustassa olevaan pieneen, tyhjään rojukomeroon, jääden istumaan
pimeään nurkkaan pakkilaatikolle.
Hetken kuluttua hän huomasi, että hänen vieressään seisoi joku. Se
oli nuori mies, jonka kanssa hän aikaisemmin illalla oli keskustellut
ja jonka hän muisti itselleen esitetyn pianisti Alviaksi.
-- Tahdotteko kenties jo lähteä kotiin? Tulen kernaasti saattamaan.
Inari pudisti surullisesti päätään.
-- En, sanoi hän hiljaa.
-- Ehkä tulinkin häiritsemään, jos tahdotte olla yksin.
-- Ei, ei! huudahti Inari. Päinvastoin pelkään juuri yksinäisyyttä!
Hän laukesi itkuun.
-- Mikä teidän on? Voinko auttaa teitä jollakin lailla?
Tämä pehmeä, tumma ääni, tämä ensimäinen inhimillinen hyvyys ja
osanotto, mikä tässä ylivoimaisessa jännityksessä tuli hänen
osakseen, sulatti hänet kokonaan. Hänen sydämensä avautui itsestään,
hän kertoi äitinsä kuolemasta, surustaan, pelostaan ja tahallisesti
näyttelemisestään...
-- Miten te olette voimakas, sanoi nuorukainen.
-- Se on vain näennäistä.
Aamu valkeni suurena harmaana kajastuksena.
He seisoivat pienen ristikkoruudun luona katsellen äänettöminä
talojen sinervä-kiiltoisten kattopeltien metallista merta allaan.
Inari loi silmänsä Alviaan. Tämän kasvoista heijastui vielä koko
nuoruuden suuri vakavuus.
Hän silitti lempeästi Inarin kättä.
-- Miten te olette hyvä, sanoi Inari kiitollisesti.
Atelierin sorina kävi äkkiä personallisemmaksi. Siellä puuhattiin
lähtöä.
Inari ja Alvia yhtyivät jälleen toisiin.
Kaikki lähtivät kävelemään hajaantuen vähitellen kukin taholleen.
Eräässä kadun kulmassa syntyi vihdoin lopullinen hyvästely. Oli
jälellä enää vain muutamia.
Inari lähestyi Porkkaa, joka seisoi Naima käsipuolessaan,
kahdenkeskistä ymmärrystä etsivällä katseella. Hän oli varma siitä,
että Porkka tulisi hänen kanssaan. Näön vuoksi hän ojensi kuitenkin
hidastellen kätensä.
Porkka kohotti kohteliaasti hattuaan.
Tätä ei Inari ollut odottanut. Koko hänen olemuksensa parahti tästä
ymmärtämisen puutteesta, tästä kieltämisestä, hylkäämisestä niin
raskaana hetkenä.
Kuin paeten hän syöksyi lähimpää ajuria kohti.
Alvia kiirehti hänen jälkeensä.
-- Sallikaa minun saattaa teitä!
Inari tyrski ajurissa ääneen, tolkuttomasti, kokoon lysähtyneenä.
Alvia kannatti häntä kuin sairasta lasta.
-- Suokaa anteeksi, sanoi Inari portillaan.
-- Ymmärrän hyvin teidät, virkahti Alvia ja jatkoi sitten
viihdytellen: Saisinko joskus tulla teitä tervehtimään?
Tulkaa! kuiskasi Inari tukahdutetulla nyyhkeellä sulkien oven.
Hän vaipui vuoteelleen jälleen epätoivoiseen tyrskeeseen. Täydellinen
hermojen hävitys kävi hänen ylitseen. Hän kieritteli itseään
älyttömän vaivan vallassa. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä
huoneen kummittelevia kasvoja ja hän aukaisi ne uudestaan päästäkseen
katsomasta aivojensa kamaliin varjokuviin. Hän huusi ollakseen
kuulematta aivojensa kehräävää surinaa. Mutta hänen oma äänensä
kammotti häntä. Hän vaikeni taas ja kuulosti. Oli ääretön hiljaisuus,
mutta tässä hiljaisuudessa kuului koko ajan kumea, jauhava surina,
niinkuin koko suuri kivitalo hänen yllään olisi myllynä viertänyt.
Ja sitten tuli taas unia, kuvia, kuoleman, kurjuuden, vankilan,
mielipuolisuuden kuvia... Tuli isä, tuli äiti, tuli ja kuiskasi hänen
korvaansa, että hän oli epäinhimillinen tytär, että hän murhasi
hänen muistonsa, niinkuin hän jo ennen oli murhannut hänen elämänsä,
että hän oli hirviö, joka nauroi kantajansa haudalla, vietti surua
tanssijaispuvussa ja maljojen vierellä.
Kaikki oli Porkkaa varten, huokasi Inari, jotta minun maahan painava
suruni ei karkoittaisi häntä, jota rakastan!
Ja Porkka ei viitsinyt edes tätä ainoista hetkeä olla hänen turvanaan
yötä ja kuolemaa vastaan, jonka varjo häntä vainosi. Ja sitä nimitti
Porkka rakkaudeksi!
Ei, Inari ei voinut tällä kertaa ymmärtää Porkkaa. Tällä kertaa oli
ääretön kuilu heidän sielunelämänsä välillä. Oli tietysti aina ollut,
mutta nyt Inari sen vasta oikein tunsi. Jos Porkka olisi vähääkään
rakastanut sillä rakkaudella, mikä Inarista ansaitsi rakkauden nimen,
niin ei hän juuri nyt olisi jättänyt häntä. Ei olisi voinut. Hän
olisi nähnyt Inarin sieluun näyttämättä, tullut sanomatta, pyytämättä.
Sellaista ei voinut sanoa, ei pyytää.
Tämä tapahtuma, joka ulkoapäin katsottuna saattoi näyttää niin
tuiki mitättömältä, oli juuri niitä harvoja, jotka ulottuvat sielun
arimpiin alku-kerrostumiin asti, sellaisiin, joissa kaikki sovittelu
ja anteeksianto on mahdoton, joissa pieninkin rikkoumus rikkoo ijäksi.
Inari tunsi, että jotakin oli hänessä ratkennut, jotakin auttamatonta
oli tapahtunut, jota ei saanut enää ennalleen. Ulkonaisesti kenties
kyllä. Mutta sydämensä syvimmällä ei hän koskaan, koskaan kuitenkaan
tulisi unohtamaan tämän yön salaista ja suurta rakkauden solvaisua.
Sen myrkky jäisi hänen veriinsä ainaiseksi. Heidän sielunsa olivat
toisilleen oleellisesti vieraita.
Oliko ihme siis, että heidän rakkautensa, joka näöltään oli niin
onnellinen, perijuuriltaan kuitenkin oli niin mahdoton ja onneton!
Ei se ollut Naiman syy. Inari ei ollut nyt vähääkään mustasukkainen.
Mutta ihmeellisen sattuman kautta oli Naima tässäkin iskussa mukana.