Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa
hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.
Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.
Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.
Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli
osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut
imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä
korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään,
Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut
varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran
ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan,
tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa,
mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka
esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.
Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari
ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia
yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon
rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin,
joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä
hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä
mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä
suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten
sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut
joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista
Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta.
Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei
mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan
murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.
Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja
soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi
Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet
Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli
kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.
Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut
mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo
aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia
kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja
estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin,
sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin
hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada
täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada
heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla,
olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä
eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.
Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan,
tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen
rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä
ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden
pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen
tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen
kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan
rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen
yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä
Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.
Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset
kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos
ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi
syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon
rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.
Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki
mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän
harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias.
Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään
esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi
ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin
oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.
Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut
seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo
uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja
kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka
jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan?
Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta.
Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä
tuntenut suurta rakkautta...
Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen
muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja
kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi
tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.
Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli
kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita
hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä
tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa,
joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut
rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli
hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen.
Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan
pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa
Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja
avomielisesti.
Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi
pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän
oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä
aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti
sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken
äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan
sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin
täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen
kerjäämättä Porkan valtakunnassa.
Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse
ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.
Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava
oman luontonsa.
Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi.
Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta
mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei
puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään,
kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia
uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet
luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli
hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.
-- Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan
toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet
niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi
Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille
pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski
mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella,
ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle
epätietoisuudelleen.
Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi,
yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut
hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi
näin kirveleville piiskan-iskuille.
Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään
saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin
vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille,
se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se
oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa
heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli
aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle
hulluudelleen.
Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut.
Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he
eivät puhuneet koskaan mitään.
Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja
hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta
ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta,
sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja
epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut,
mutta jotka hän aavisti oleviksi.
Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä
tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.
Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.
-- On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.
-- Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.
-- Se on sangen vähän luultavaa.
-- Kuinka niin?
-- Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa
mieli-alassa.
-- Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi,
äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen
sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.
Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut
aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan
ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla
oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle
läheisemmäksikin.
-- Mennään sitten! sanoi Inari.
Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen
alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.
Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi
hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin
tekevän.
Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että
hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies,
jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin
Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli
epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.
Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta
ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut
hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.
Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja,
mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen
erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja
vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän
ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan
mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja
helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon
asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä
niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli
välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka
hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.
Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen,
luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut
aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan
rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.
-- Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on
aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä
vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.
-- Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.
-- Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin
vaaleat...
Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää
mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan,
hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta
rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.
Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa
kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta
siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja
tästä hän yhä rohkaistui.
Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä
ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen
kamariinsa itkemään!
Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.
Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden
rikkomusta.
Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.
-- Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös
hyvin kaunis ruumis?
-- Tiedän, virkahti Inari naljaillen.
-- Miksi et koskaan näytä sitä? On suorastaan synti kätkeä sellainen
kauneus, joka on luotu ihailtavaksi. Mutta sinä et näytä sitä
kenellekään! Et ole mikään oikea nainen!
Karivuo sanoi tämän melkein syyttäen.
Inari naurahti hänen turhamaiselle mies-sokeudelleen. Hänen
itse-imartelunsa vakuutti hänelle nähtävästi, että koska Inari
ei kerran ollut voinut häntä rakastaa, oli hän siihen kokonaan
kykenemätön.
-- Niin, kunpa en olisikaan, hän surumielisesti hymähti. On vaikeaa
olla nainen! On ikävää olla nainen!
-- Niin, ymmärrän kyllä, että se on ikävää, kun hoitelee
naisellisuuttaan noin karusti kuin sinä. Mitä teet sillä tosiaan? Et
välitä miehistä, et rakkaudesta, et seurasta, et ihailusta, et osaa
nauttia, et iloita elämästä!
Karivuo puhui kiihottaakseen Inaria, ärsyttääkseen hänen
nautinnonhimoaan.
-- Voit olla oikeassa, sanoi Inari yksinkertaisesti.
-- Sinun sijassasi minä iloitsisin jo itsestäni. Sinulla on niin
kaunis käynti. Siitä päättäen luulisi sinua aistilliseksi, etkä
kuitenkaan ole. Sinulla on varmaan myös hyvin kauniit jalat. Näytä,
Inari!
He istuivat sohvalla vierekkäin ja kuin huomaamatta alkoi Karivuon
käsi Inarin passivisuuden sähköittämänä hiljalleen soljua pitkin
hänen jalkavarttaan.
Inari istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä. Kaikki oli hänelle
yhdentekevää. Hänellä ei ollut minkäänlaista eroottista levottomuutta
veressään eikä siis mitään synnillisyyden tuntoakaan.
Hän ei ollut uskoton, ei voinut olla. Hänestä oli samantekevää,
pitikö Karivuo häntä kiinni kädestä tai jalasta.
-- Mitkä ihanat polvet sinulla on, jatkoi Karivuo hivellen niitä,
ja millainen iho, niin herkkä ja sametin-pehmeä. Ei kellään ole
sellaista!
-- Eiköhän ihmisten jalat ole yleensä kaikkien samanlaisia...
-- Ei, ei kellään ole sellaista hermo-elämän herkistämää hipiää kuin
sinulla. Sinua voisi kauan rakastaa, äärettömästi rakastaa...
Karivuon silmät paloivat ja koko hänen olentonsa oli täynnä
kiihottunutta värinää.
Inari kuunteli melkein hyvillään tätä hetken esiinkutsumaa rakkauden
tunnustusta, jonka hän kyllä arvasi ylimalkaiseksi ja usein
uudistuvaksi. Mutta hänestä oli hauskaa uskoa siihen, uskoa, että
hän todellakin oli kaunis. Miksi ei Porkka sitä huomannut. Niin
pitkään aikaan ei hänen ruumisparkansa enää ollut saanut pienintä
huomiota osakseen. Muut olivat saaneet kuulla sen korkeanveisun, joka
oikeastaan kuului sille. Karivuo sai nyt korvata Porkan laiminlyönnin.
Äärettömällä välinpitämättömyydellä Inari salli Karivuon toimiskella
omia aikojaan. Hän ei estänyt eikä houkuttanut. Hän oli vain väsynyt,
liian väsynyt tehdäkseen mitään, raukea viinistä ja läpikäymästään
mielenliikutuksesta. Pitkästä aikaa pääsi hänessä jälleen
oikeuksiinsa tuo naisen syvin, kaukaa itämaisilta syntymä-sijoilta
periytynyt pohjaominaisuus: passivisuus, tuo antaa tapahtua, ei olla
myötä eikä vastaan, tuo täydellinen tahdottomuus, joka aikoinaan teki
naisen aina voimakkaamman saaliiksi, tuo luontainen valikoiminen,
tulla otetuksi, jäädä sille, joka jaksoi ottaa.
Inari nojautui veltosti sohvan selkämystään. Hän oli vaiennut
kokonaan ja hän oli niin liikkumaton, että olisi voinut luulla häntä
kuvaksi. Hänen sielunsa ui kaukana epämääräisissä mielikuvissa ja
hänen ruumiinsa otti tunteettomana vastaan vieraan miehen hyväilyt.
Hänen päänsä läpi kulki: jos Porkkakin oli tehnyt näin, oli hänenkin
näin tehtävä, otettava tämä vieras kosketus niinkuin karvas pilleri,
niinkuin myrkyllinen lääke, joka sitten ainaisiksi ajoiksi parantaisi
hänet mustasukkaisuudesta ja vääristä omistusvaatimuksista, joka
kääntäisi yksinäisten hetkien mielenkiinnon ja soiman häneen
itseensä, joka tekisi hänet Porkalle hyväksi, kiitolliseksi
vähimmästäkin, antautuvaksi ja kieltäytyväksi, ilman että se tuntuisi
raskaalle, antaisi hänelle sovituksen tarpeen ja pahan omantunnon
iloisen palvelevaisuuden.
Tämä oli vain niin omituista. Miten kummallinen oli tuo mies hänen
jaloissaan, tuo mies, jonka jäsenet kurkoittuivat häntä kohti, jonka
huulet höpisivät imartelevia, rukoilevia, himoitsevia sanoja.
Jollakin tavoin Inari siis vielä oli miellyttävä, nuori ja kaunis
ja tavoituksen arvoinen. Ja se tuntui hyvälle tietää. Se oli kuin
lohdutus. Niin kauan aikaa oli hän jo elänyt tällaisen naisellisuuden
ihannoimisen ulkopuolella. Muita hyväili Porkka luultavasti juuri
näin. Kenties oli sittenkin niin, että rakkaus oli ikuinen vain sillä
ehdolla, että esinettä silloin tällöin muutettiin.
Inari painui taas ajattelemaan suhdettaan Porkkaan.
Hän tuskin enää huomasi Karivuon läsnä-oloa. Läheisin oli
etäisintä... Jollakin aivojensa murto-osalla hän kyllä huomasi,
miten tämä koski häneen, silitteli hänen ruumiinsa viivoja sekä
varovaisesti yritti irroittaa hänen vaatteitaan.
Inari ei hävennyt eikä himoinnut eikä pelännyt. Hän tiesi olevansa
hyvän ystävänsä parissa, mutta hänen ruumiinsa oli kuollut ja outo
tuolle miehelle, joka ei jaksanut herättää sitä rakkaus-elämän
herkkään väräjöimiseen...
Äkkiä hän tunsi, miten kaksi käsivartta tarttui häneen, miten hänet
nostettiin ilmaan ja laskettiin vuoteelle.
Silloin vasta käänsi Inari silmänsä Karivuohon. Ei mikään värähtänyt
hänessä vieläkään. Hänen silmänsä vain tuijottivat julmasti,
kivettävästi, mielipuolisesti. Hän näki, mitä Karivuo tarkoitti.
Mutta joku selittämätön esti häntä liikahtamasta, ilmehtimästä,
ulkonaisesti merkitsemästä kantaansa.
Hän vain tuijotti suurin, pimein silmin Karivuohon. Hänen katseensa
oli jäykkä, hänen jäsenensä olivat jäykät. Suuri totisuus heijasti
koko hänen olennostaan.
Karivuo hämmästyi tätä mykkyyden ankaraa vastalausetta. Kevyt-iloinen
aistillisuus alkoi hävitä, välitön hermojännitys katkesi. Hänkin
jäykistyi. Tilanne näytti surulliselta, rumalta. Hän selveni ja
häpesi.
Tunnelma muuttui.
-- Oletko vihainen? Oletko sairas? kysyi hän.
Inari ei vastannut, jatkoi vain kolkkoa tuijotustaan hellittämättä
Karivuosta katsettaan, joka paremmin olisi sopinut viimeiselle
tuomiolle kuin hupaiseen hummaus-mielialaan. Hän ei vielä
koskaan ollut sisimmässään ollut näin vakava ja itsestään
edesvastuun-alainen. Hänhän oli itse tahtonut näin, etukäteen
päättänyt suostua tähän uhkakeinoon, solvata ruumistaan pelastaakseen
sielunsa, joka juuri tällä hetkellä oli kauempana uskottomuudesta ja
kevytmielisyydestä kuin milloinkaan.
-- En minä tahdo väkisin, mutisi Karivuo. Se ei ole hauskaa. Miksi
olet niin hirvittävän vakava? Olenko loukannut sinua? Mutta sano nyt
jotakin.
Inari ei näyttänyt kuulevan.
Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis
todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut
kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut
houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!
Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä,
vapauttavina...
Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista
kuiluista.
Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut
nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin
todellakin tulleen hulluksi.
Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi
kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin
elonmerkkiä. Kaikki turhaa.
Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin,
tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut
viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.
Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja
vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei
näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä
epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta.
Täydellinen rikos-interiööri!
Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi
Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi
kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua
löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät
arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat...
Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen
edes lähintä skandaalia.
Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet
käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja
kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa
ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.
Sitten hän lähti. Häntä kammotti niinkuin ei koskaan elämässä ennen.
Mitä oli tapahtunut? Jotakin hirveätä, salaperäistä. Ja kuitenkaan ei
mitään. Paljon uskalletummilta yöretkiltä hän oli monasti palannut ja
aina täysin itsensä herrana.
Mutta nyt hiipi hän pitkin katuja kuin rikollinen, arkana,
onnettomana, murheellisena, itse-soimaavana ja sydänjuuriaan myöten
järkytettynä.
Sillä hän rakasti yhä vieläkin Inaria.