Kun Porkka tuli Inaria tapaamaan, oli hänellä pari valvottua yötä
takanaan ja hän oli tavallista herkempi ja puheliaampi.
Hän veti Inarin ensi töikseen syliinsä, hän hyväili häntä ja suuteli
häntä.
Sellaista ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin. Monasti oli
Inari sitä turhaan toivonut, mutta tällä kertaa se tuntui hänestä
melkein loukkaavalta. Hänen ärtyneet hermonsa olivat tässä kaikessa
aavistavinaan jotakin ylimalkaista, ennen-elettyä, kiihotuksella
esiinkutsuttua. Edellisten hyväilyjen vaistomaista jatkuvaisuutta tai
hyvitystä...
Hän alistui vastahakoisesti ja nyrpeästi.
Mutta Porkka ei sitä huomannut.
-- Miten onnellinen olen, sanoi hän pehmeästi, kun minulla on sinut,
Inari. Sinä olet minun mittapuuni, ankkurini. Muuten heittelehtisin
aivan määrättömästi ja rajattomasti maailmalla. Ja kuitenkin
tarvitsen sellaistakin. Jospa tietäisit, mitä kaikkea nytkin olen
elänyt ja saanut nähdä! Ihmisiä paljaaltaan. Vielä alastomampina
kuin mitä he ovat ruumiillisesti riisuttuina. Oikea ihmis-syöjä
minä olen. Syön sieluja ja syön nopeasti, tarvitsen aina uusia. Ja
saankin. En voi valittaa. Ja tiedätkö miten? Siten vain että katson
ihmisiä taitelijan silmällä, näen heidät kauniina, suitsutan ihailua,
nostan kerjäläisen kuninkaaksi. Ja he muuttuvat silloin kauniiksi, he
aukenevat, lämpenevät, puhkeavat kuin kukkaset, antavat parhaimman
itsensä pelkästä kiitollisuudesta, että olen uskonut siihen. Kaikki
kuitenkin kaipaavat siinä suhteessa vapauttajaa, sitä, joka antaisi
tunnustusta heidän olemukselleen. Ja miksi en antaisi! Minusta ovat
ihmiset todellakin hyviä juuri sellaisinaan, en tahdo karsia heistä
pois mitään. Olen yhtä amoraalinen kuin heidän luojansa suuri luonto,
joka on sentään kaikista suurin taiteilija.
-- Ymmärrän hyvin tuon kaiken, sanoi Inari, mutta minä en vain voisi
noin imarrella kuin sinä. Jos he tietäisivät, että sinä tahallisesti
käyttelet heitä, että kuitenkin oikeastaan petät heitä...
-- Kunhan en vain petä itseäni enkä sinua, Inari. Sinua en voi
koskaan pettää. En voi siksi edes olla uskoton kaikesta huolimatta.
Minun täytyy aina uudestaan ja uudestaan rientää luoksesi. Sinä olet
se keko, johon kokoon maailmalta saamani vaikutelmat. Ja sinuun en
kyllästy koskaan. Toiset syön jo yhdessä yössä. Muutamat kestävät
viikon pari. Sitten en jaksa enää. Sinussa on niin äärettömästi
syömistä...
Inari naurahti.
-- Tyydytät suurimman nälkäsi sentään muualla. Minua tapaat niin
harvoin.
-- Useammin sentään kuin ketään muuta.
-- Lukuunottamatta Naimaa, lisäsi Inari välinpitämättömällä äänellä.
-- Naima on todellakin hyvin tunnollinen oppilas, pilaili Porkka, hän
koettaa nähtävästi ahkeruudella korvata kyvyttömyytensä.
-- Sentähden että tietysti tapasi mukaan olet nostanut hänet
kuningattareksi taiteen valtakunnassa!
-- Oh, naiset eivät ole niin vaateliaita. Heidän hurmaamisekseen
riittää hyvin yksinkertaiset keinot. "Teitä ei ole vielä kukaan
oikein ymmärtänyt, neiti. Olette kärsinyt paljon, rouvaseni. Ette ole
se miltä näytätte. Ei kukaan ole niinkuin te." Joku sellainen pieni
hentomielinen, personallista harrastusta osoittava sana vain ja asia
on valmis: nainen kallistaa päänsä heti miehen rintaan vasten.
-- Hän tietysti rakastuu niin suuresta myötätunnosta...
-- Jospa se vain rajoittuisi siihen, mutta naiset käyvät nykymaailman
aikaan aivan hirvittävän tarmokkaiksi, jatkoi Porkka leikillisesti,
naisellisimmatkin naiset. Voi meitä mies-parkoja, kuinka jaksamme
tehdä heille kaikille mieliksi!
-- Onko se sitten niin välttämätöntä? Tietysti on miehellä lupa
kieltää naiselta rakkautensa, niinkuin nainenkin kieltää mieheltä.
-- Naisen ja miehen laita on aivan erilainen. Naisella on tuhat
keinoa puolustautua, paeta ja piillä, naiselle se sopii, se
suorastaan kaunistaa häntä. Mutta ei suinkaan miestä. Josefin rooli
on naurettava. Miehen tulee aina hyökätä, ampua yli naisesta.
Ja sitäpaitsi jos nuori, kaunis nainen tarjoaa rakkauttaan,
niin luuletko että on miestä, joka ei ottaisi vastaan! Olisipa
se aika hölmö. Se olisi tyhmää, raukkamaista ja rumaa ja naista
kohtaan erittäin loukkaavaa. Nainen halveksisi sellaista miestä
elämän ikänsä. Ja se olisikin hyvin epäkohteliasta ja myös
totuuden vastaista, sillä nuori, kaunis nainen ei ole normaalisti
kehittyneelle miehelle niinkään vastenmielinen...
-- Siispä ovat kaikki miehet tällä naisellisen tarmon aikakaudella
auttamattomasti etukäteen tuomitut portoiksi. Te tulette kehittämään
tämän aatteen vielä ennen kuulumattoman korkealle, arvaan minä!
virkahti Inari hieman katkerasti koettaen pysyttää ääntään
lystikkäänä.
Mutta tällainen keskustelu oli hänelle myrkkyä. Hänen sydäntään
kouristi taas syyttävä katkeruus, jota hän ei uskaltanut ilmituoda.
Hän muisti äkkiä monta tapahtumaa heidän yhteisestä elämästään, jotka
todistivat Porkan osaavan olla sekä epäkohteliaan että säälimättömän
naiselle. Inarille vain, ei tietysti Naimalle eikä muille. Muut
tulivat osallisiksi vain Porkan keventävistä puolista. Heille
vei hän ilomielisyytensä, miellyttämishalunsa, nautinnonhimonsa
ja seikkailevan mielikuvituksensa, heille hyväntuulensa ja
ritarillisen palvomisensa; Inarille kyllästyksensä, kiihotusten
aiheuttamat välinpitämättömät väliaikansa, mielipahansa, kipeät
sielunpaljastuksensa, ihmis-inhonsa, itse-halveksintansa, kovat
elämänarvonsa ja toteuttamattomien unelmainsa painiskelevan
levottomuuden, ikuisemman itsensä kyllä, mutta samalla myös karuimman
ja ankarimman. Sehän oli kyllä hyvä. Mutta miksi vain sen, miksi ei
muitakin puoliaan, miksi ei kaikkia? Olihan Inarikin ihminen, joka
tarvitsi elämälleen joskus kevennystä niinkuin muutkin.
Porkka jatkoi yhä pakinoimistaan, mutta Inari ei voinut enää vastata.
Vaivoin sai hän pidätetyksi itkun-nyyhkytyksen, joka väkisin alkoi
tunkeutua esille.
Hän kääntyi selin Porkkaan.
-- Mikä sinulle tuli? kysyi Porkka hämmästyneenä.
Inari vaikeni katsoen itsepintaisesti poispäin.
-- Mitä ajattelet?
-- Sitä että miksi et sitten minulle koskaan tee mieliksi kuten
muille naisille! Olenhan minäkin nainen! ryöpsähti Inari nopeasti.
-- Mitä tarkoitat?
-- Sitä ettet välitä mitään minusta, että jätät minut yksin pitkiksi
pimeiksi illoiksi, että olet mieluummin muitten kanssa, vaikka
tiedät, että itken ja odotan sinua ja kärsin...
-- Ei, sitä en todellakaan ole tiennyt, sanoi Porkka närkästyneesti.
Mutta jos niin on asian laita, on se todellakin hyvin ikävää...
-- Et koskaan ole ajatellut, että minuakin pitäisi vähän miellyttää...
-- En, sanoi Porkka hyvin painokkaasti, olen ajatellut asian aivan
toisin: luulin että sinulle voisin olla suora niinkuin itselleni.
Mutta jos se luulo on ollut erehdys, on se ollut hirveä erehdys.
Porkka katsoi Inaria lujasti silmiin.
-- Inari, jatkoi hän vakavasti. Sinähän tiedät, että olet ainoa
nainen maailmassa, jota todella kunnioitan ja rakastan...
-- En minä tiedä, mutisi Inari, se on sinun tapasi puhua vain.
Sanot tietysti niin kaikille, muillekin. En tiedä... ja siksi juuri
kärsin...
-- Kärsit siitä, että en ole toisenlainen.
-- Kärsin sentähden, että rakastan sinua niin äärettömästi.
-- Ei se ole mikään syy kärsiä. Mutta sinä tahtoisit minut
toisenlaiseksi. Olen usein huomannut sen. Enkä minä voi olla
toisenlainen. Mutta en myöskään voi kestää ajatusta, että olet
onneton, että sillä aikaa kun minä kuljen ihanassa maailmassa
pää täynnä kauniita mielikuvia, silmissä elämän tuhatväriset
taivaankaaret, sydän täynnä Inaria ja rakkauden ylpeyttä, silloin
sinä siitä itket ja kärsit. Ja sinua varten on kuitenkin kaikki.
Sinun tähtesi juuri tahdon lakkaamatta uudistua, jotta minulla olisi
aina sinulle jotakin uutta tarjottavana. Sinä vaadit niin paljon.
Joka aamu pitäisi sinulle tuoda joku uusi uro-työ huomenlahjaksi...
-- Minähän en vaadi mitään.
-- Et sanoillasi, vaan koko olemassa-olollasi. Tunnen, että kaikille
muille kelpaisin jo sellaisenani. Sinä olet ainoa, joka kannustat
joka hetki minua ihmisenä ja taiteilijana kasvamaan. Sinä näet
sieluuni. Ilman sinua olisin aivan valmis. Sinä olet ainoa yleisöni,
jolle panen arvoa, senhän tiedät. Sinua ilman olisin sisältäpäinkin
kyynillinen, huoleton, sellainen miltä joskus näytän ulospäin. Sinua
on raskas rakastaa, tiedä se. Olet valkyyria, joka pitää painien
voittaa, aina valloittaa uudestaan. Usein olen kauhulla ajatellut,
että kerran tietysti tulee hetki, jolloin en jaksa enää, jolloin
väsyn. Silloin täytyy minun mennä pois luotasi...
-- Silloin sinun juuri pitää tulla luokseni. Kuka on sinua lähempi
tukemaan heikkoina hetkinä kuin minä! Jospa sinä kerran väsyisitkin!
Aina olen toivonut, että joskus saisin auttaa sinua, että todella
oikein tarvitsisit minua, ettet tulisi toimeen ilman minua, että
saisin palvella, vaalia sinua. Silloin olisin onnellinen...
Porkka rypisti hermostuneesti silmäkulmiaan.
-- Naiset puhuvat yleensä kaikki niinkuin sinä nyt, sanoi hän
pimeästi. Heidän tapansa on pyrkiä päällepäin alistumalla. Mutta
eihän sellainen kuulu sinulle, Inari. Minulle se ei olisi ilo,
ei! Kuka hyvänsä, et sinä! Ei, minä en nauttisi siitä, että sinä
hoitaisit, turvaisit minua, kuluttaisit aikasi laupeuden-sisaruuteen.
Se on vallan pirullinen ajatus. Olenhan nähnyt kyllä, kuinka
sinun naisellisuutesi välistä on pyrkinyt sinnepäin. Olen aina
tahallani torjunut sen pois. Olet luullut sitä kovuudeksi kenties,
se on johtunut sisällisestä kunnioituksesta. Inarilla on oma
elämäntehtävänsä, olen ajatellut. Minun omatuntoni ei salli sitoa
Inaria niinkuin muita naisia...
-- Mutta kun sentään olen sidottu! Minkä minä sille mahdan! Enkä minä
voi muuttua mielikuvasi kaltaiseksi, vaikka tahtoisinkin. Sinähän
vaadit enkä minä! Sinähän juuri et rakasta minua sellaisena kuin
olen! Teet minusta jätti-immen ja minä olen vain tavallinen nainen,
heikko ihminen. Minä en kestä hullua uskoasi, se menee yli voimieni.
Anna minun olla heikko ja naisellinen!
-- Ole millainen tahdot. Mielikuvani vastaa kuitenkin ikuisempaa,
syvintä itseäsi, olen varma siitä. Ja sitä minä rakastan. Sitä et voi
rikkoa millään.
Porkan varmuus raivostutti Inaria. Siinä oli aallonmurtaja, johon
kaikki hänen todistelunsa, tuskansa avuttomina, hyödyttöminä
murskautuivat. Turhaan rukoili hän tältä mieheltä edes muruja siitä
hellyydestä ja heikkoudesta, jolla hän muita onnellistutti!
-- Mutta minä tahdon sen rikkoa! hän epätoivoisesti tiuskasi.
Mitä minä ikuisesta, kun se tappaa tämän ajallisen elämän!
Minäkin tahtoisin seurata hetken ailahteluja, pumpuloida sieluni
heikkoudella, väsymyksellä ja levolla tai huumata itseni ilolla,
ihmisvilinällä, niinkuin sinäkin teet, hummata vuorokausmääriä
niinkuin sinäkin teet, niinkuin miehet! Voi, miksi minä olen nainen!
Inarin jatkuva kiihtymys alkoi kiusata Porkkaa. Eikä hän mistään
ollut niin lapsekkaan itsekkäästi arka kuin hyvästä tuulestaan.
Mielialansa rikkojalle hän saattoi kantaa kaunaa kuukausmääriä.
-- Minkä minä sille mahdan, syytätkö minua ehkä siitäkin! virkahti
hän ärtyisästi. Iloilkaa te naiset keskenänne!
-- Et sinäkään ole vain miesten kanssa. Miks'et ota minua mukaan
sinne, missä kerran itse voit olla ja kartuttaa kauneuttasi? Pitääkö
minun aina olla yhteiskunnan vanki! Enkö saa olla vapaa niinkuin
sinäkin! Kuuluuko se vain miehille!
Porkan silmissä välähti ja hänen suupieliinsä piirtyi häikäilemätön
ja julma viiva, jonka Inari joskus ennenkin oli ohimennen nähnyt.
-- No juodaan sitten huomenna, niin että nyrkit savessa! ärähti hän
raa'asti ja loukkaantuneesti.
Inarista tuntui kuin olisi hän saanut rautamoukarilla vasten
kasvoja. Porkan äänen sävy vei aivan toiseen maailmaan kuin hänen
oma mielikuvituksensa. Hänen intoileva sanatulvansa tyrehtyi
siihen paikkaan. Hän tunsi itsensä äkkiä karkeasti solvaistuksi,
pahoinpidellyksi ja hyljätyksi, ja kauan hallittu hermorasitus
purkautui itkuksi.
Porkka kääntyi poispäin. Häntä vaivasi ja suututti. Tällaista
kohtausta ei heidän välillään ollut sattunut sitten suhteen
alku-aikojen.
Inari itki sohvalla hänen vieressään yksitoikkoista, kyyneletöntä
valitusta niinkuin koira, joka pakkas-yönä nostaa kuononsa
tähtitaivaalle ja ulvoo. Sitten se vähitellen hiljeni, muuttui
avuttomaksi lapselliseksi kitinäksi, araksi, eläimelliseksi
vinkunaksi.
Huoneessa oli muuten kuoleman-hiljaista.
Porkka oli oikaissut itsensä nojatuolin selkämystä vastaan
pitkäkseen. Hänellä oli silmät vaivaantuneesti ummessa.
Inarikin vaikeni lopulta aivan. Hän katsahti Porkkaan. Mutta
nähdessään hänen kylmän, liikkumattoman ilmeensä hän vajosi hänen
jalkoihinsa purskahtaen uudestaan itkuun.
-- Anna minulle anteeksi, hän nyyhkytti.
Porkka nousi seisomaan.
-- Miksi sinä nyt noin, Inari? Jos sinun on vaikea olla minun
kanssani, niin ei olla sitten yhdessä... Minä lähden nyt ainakin,
tulen toiste, kun olet rauhallisempi.
Inari parahti jälleen:
-- Älä mene! Minun on paras olla sinun lähelläsi. Enhän muuta pyydä!
-- Mutta miksi siis itket, miks'et ole iloinen?
-- Sinä et rakasta minua enää... Mutta minä olen rakkauteni orja. Ole
kuinka kova tahansa, loukkaa minua, kohtele kuin koiraa, mutta älä
jätä minua...
Inari ryömi hysteerisessä epätoivossa hänen jaloissaan.
-- En voi rakastaa ylhäältä alaspäin, sen tiedät, sanoi Porkka
kylmästi. Minusta on äärettömän tuskallista kuulla sinun puhuvan
noin. Miksi tahdot aivan väkisin rikkoa kauniin tasa-arvoisen
suhteemme? Enkä edes ymmärrä sinua enää. Jos edellytät minun
loukkaavan sinua, miksi pyydät minua jäämään?
-- Kun näen, että tahdot jättää minut?
-- Luuletko, että tämä on minulle sitten hauskaa! Ja sitten muka olla
syypää tähän! Jos et tule toimeen kanssani, niin eroa minusta, mutta
ole ennen kaikkea itsesi kanssa sopusointuinen. Miksi tällaista! En
ymmärrä!
Porkka kulki edestakaisin huoneessa hermostuneesti.
Inari koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. Hänelle selvisi, mitä hän
oli tehnyt. Hänen väkisin esiintulvahtanut tuskanryöppynsä kauhisti
häntä itseäänkin. Tätähän hän juuri oli aina tahtonut estää. Hän
seisoi hämillään, avuttomana, onnettomana, tietämättä hädissään mitä
sanoa.
-- Kaikkihan on hyvin, hän sammalsi. Kaikki riippui hermoistani.
Niissä vain oli vika. Anna anteeksi. Enhän minä oikeastaan itkekään,
hermoni vain itkevät...
Hän koetti hymyillä.
Porkka ei vastannut.
Inari pakotti itsensä myös hiljaiseksi. Hänen hermonsa kapinoivat
yhä, mutta kadottamisen pelko piti ne aisoissa.
Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.
Sitten puki Porkka päällysnutun ylleen.
-- No, lähdetkö sitten kapakkaan? kysyi hän vieraalla, tylyllä
äänellä. Sinnehän sinä oikeastaan vain olet itkenytkin!
Jos Inari vähääkään olisi noudattanut sitä kaunan kärkeä, jolla
nämä sanat olivat lausutut, ja omaa loukkaantumistaan, olisi hän
vastannut kieltävästi. Mutta hän painoi alas ylpeytensä. Hän oli
jo rauhoittunut ja kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.
Jos oli jo tullut kuolema heidän välilleen, niin sittenhän kaikki
oli yhdentekevää. Hänen täytyi nähdä, mitä nyt tapahtuisi. Hän
meni ikäänkuin havaitsemaan toisen miehen ja toisen naisen
kuolinkamppailua. Jokin hellittämätön jatkuvaisuuden-vaisto kielsi
häntä jättämästä kesken tätä rääkkäystä.
He menivät äänettöminä ulos pimeälle kadulle, kumpikin tietoisina
siitä, että he tällä hetkellä kiusaantuivat ja kiusasivat toisiaan.
He eivät saaneet enää sanotuksi sanaakaan.
Ravintolassa he joivat viiniä virkistyäkseen. Mutta eivät sittenkään
voineet särkeä piinallista kivetystilaansa.
Inarin tunne-värinä oli kokonaan loukkauksesta lakannut ja
vaihtunut älylliseksi soimaksi. Hän oli vallan tyyni, mutta hänellä
oli vastustamaton halu vielä jollakin lailla huomauttaa siitä
vääryydestä, mikä hänelle tehtiin. Hän virkahti:
-- Muille katsot olevasi velvollinen aina pitämään hauskaa, mutta
minun seurassani vaikenet ja ikävystyt.
-- Sinulla on ikävä minun seurassani, tarkoitat. Mutta ei riidellä
siitä enää.
He vaikenivat taas.
-- En minä oikeastaan miestä tarvitsisikaan, keskeytti vielä Inari,
jos voisin yksin mennä minne hyvänsä niinkuin sinä. Jos olisin mies,
olisi kaikki hyvin.
-- Aina sinä palaat tuohon samaan. Sehän on suorastaan päähänpisto!
Ja miksi sinä juuri minulle siitä kinailet, että olet nainen?
-- Enhän minä kinaile, sanon vain...
-- Sitäpaitsi en ymmärrä, mitä sinulla naisenakaan on valittamista.
Olet varustettu elämäntaisteluun kaikin puolin paremmin kuin yleensä
naiset. Jos vertaat itseäsi muihin, täytyy sinun myöntää olevasi
kaikin puolin edullisemmassa asemassa.
-- Sitä en voi myöntää, eikä minua voi verrata edes muihin naisiin,
koska en ole samanlainen kuin he. Minä elätän itse itseni, maksan
edestäni, kannan kaikki yhteiskunnalliset veroitukset niinkuin mies,
mutta en kaikella tällä kuitenkaan voi ansaita itselleni samoja
mukavuuksia...
-- Sille ei voi mitään. Minä ainakin olen tehnyt parhaani, jotta
sinulla olisi hyvä olla. Useimmat illat vietän luonasi. Saatan sinut
ulos ja sisälle...
-- Mutta ajattele niitä lukemattomia iltoja, jolloin et tulekaan,
jolloin istun yksin ja odotan...
-- Ne illat ovat helposti luetut! Ja ne sinä vain otat huomioon,
etkä niitä äärettömän monia, jolloin olen tullut. Muistat vain
laiminlyöntini, et ansioitani. Muut naiset kiittävät jokaisesta
odottamisen mahdollisuudestakin. Mutta sinulla on niin ylettömät
vaatimukset...
Porkka alkoi taas suuttua, Inari oli aivan kylmä.
Hän aikoi vastata, mutta pidättäytyi.
Hän tunsi, ettei siitä tulisi mitään hyvää, että heidän molempain
pohjimmaiset vaistot löivät tulta vastakkain. Oli joitakin asioita,
joissa he eivät voineet tai eivät tahtoneet ymmärtää toisiaan. Inari
oli huomaavinaan, että hänen naisellisuutensa tämän lapsellisesti
aran ja samalla häikäilemättömän mielikuva-ihmisen aivoissa oli ase
häntä itseään vastaan, milloin hyökkäys- milloin puolustus-valttina,
mutta aina kokonaan toisen, miehisen intelligensin palveluksessa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat hetkisen kuluttua
lähteäkseen.
Ja kun he kulkivat kotiinpäin oli heidän välillään parin kyynärän
levyinen välimatka -- täynnä kahden yksilön, kahden sukupuolen
leppymätöntä vihamielisyyttä.