Kello löi kellarikerroksessa Inarin huoneen alla olevassa
käsityöläispajassa hitaasti kymmenen.
Se päästi Inarin siitä liikkumattomasta tuijotuksesta, mihin hän oli
kangistunut hallitessaan rääkättyjä hermojaan.
Mutta samassa palautui myös pelko tuhatkertaisena. Myrskyn ja meren
kohu hiljaisessa pimeydessä oli kuin raivotarten ratsastusta. Lamppu
lekotti pöydällä sairaasti kuin sammuva ihmissydän. Maailma oli aivan
tyhjä, ainoastaan yksinäisyyden kaameilla mielikuvilla kyllästetty.
Inaria kammotti aivan kuin vanhan ajan ihmisiä kalmiston ohi
kulkiessa.
Hän olisi tahtonut nähdä jonkun elävän olennon, kenen hyvänsä, päästä
pois aaveiden asuttamasta huoneestaan, minne tahansa. Jonnekin
missä elämä humisi, missä puheensorina, liike ja lämpö rauhoittivat
mielikuvituksen kiihottuneen värinän! Sinne, missä Porkkakin! Missä
oli ajan täytettä, unhoitusta, hetken lepoa rakkauden sietämättömälle
tuskalle!
Mutta minne mennä? Perheisiin oli mahdotonta, sopiva aika oli jo
ammoin ohitse. Ruokapaikkojen tylsä, surullinen hämärä ei myöskään
ollut mikään ilo sielulle. Ravintoloihin hän ei voinut yksin mennä.
Miksi ei? Miks'ei hänen sopinut kurkistaa ovelta sisälle, olisiko
siellä kenties joku tuttava, kuten tekivät miehet, tai istahtaa
pöydän ääreen yksinkin syömään illallista jonkun sanomalehden
vierellä? Olisihan hän ansainnut samat oikeudet kuin mies, kun hän
kerran täytti samat velvollisuudetkin, ansaitsi elatuksensa, teki
itsenäistä työtä, asui yksin, hoiti itsensä yksin! Hänellä oli miehen
epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan, naisen epämukavuudet,
ei mitään hänen mukavuuksiaan.
Miksi ei hän vapauttanut itseään näistä ennakkoluulon kahleista!
Olisihan hän voinut tehdä sen näennäisesti hyvinkin helposti.
Asettunut kaiken yläpuolelle vain ja mennyt istumaan yksin kapakkaan.
Mutta ei levähtämään kuten se, joka koko päivän on ollut työssä
ja illalla tahtoo hieman virkistää hermojaan, nauttia hetkisen
huoletonta lepoa. Ei! Hänen olisi samalla pitänyt mennä taistelemaan
yleistä mielipidettä ja vallitsevia tapoja vastaan, varustautua
puolustautumaan porvareita, kyyppareita, portinvahteja ja poliiseja
vastaan, yleensä sitä ihmisluokkaa vastaan, joka viimeisimmäksi piti
kiinni vanhoillisista tottumuksista. Ne eivät olleet hänen arvoisiaan
vastustajia. Siinä muodossa hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajaa
naisen vapautta. Hän teki sitä kyllä tarpeeksi omalla työllään ja
olemassa-olollaan.
Eikä hänen muutenkaan koskaan ollut tehnyt mieli varsinaisesti
liittyä emansipatsioni-intoilijoihin. Hänellä oli tarpeeksi
hoitamista omassa asiassaan. Ja se mikä sopi hänelle, ei sopinut
kaikille. Naisilla oli yleensä ulkonaista vapautta liiaksikin,
paljon enemmän kuin mitä he jaksoivat kannattaa. Inari oli monasti
melkein katkera ajatellessaan useita oman asiansa ajajia. Hätäkö oli
toitottaa uutta oppia, kun ei tarvinnut sitä elämällään maksaa, puhua
nykyajan naisen ylpeistä ihmis-oikeuksista, kun ei tarvinnut menettää
menneisyyden naisen mukavuuksia, kun kaikki tämä aatteellisuus sai
olla vain huvia, henkistä koristusta, ajanvietettä, turhamaisuutta,
ei elämäntaistelua, kun sai nousta toisten kannattamalle jalustalle,
pysyä hemmoiteltuna porvarisrouvana, kun mies vielä kuitenkin takasi
yhteiskunnallisen aseman, kodin, asunnon, ruoan, vaatteet, rakkauden
palkan! Miten olisi käynyt heidän, jos he olisivat saaneet sanoissaan
edistyä vain sikäli kuin he elämällään jaksoivat todistaa kestävänsä!
Sillä se oli vaikeaa, sen Inari tiesi. Tietysti oli joskus
kaukaisessa tulevaisuudessa syntyvä naisia, joille tämä kaikki oli
oleva helppoa ja luonnollista, mikä Inarille vielä oli kovaa ja
pakollista. Tietysti oli joskus oleva myös Inarin kaltaisia naisia,
jotka tällä samalla asteella ollen, samoilla elämän vaatimuksilla
varustettuina kykenivät liikkumaan keveästi jopa onnellisestikin.
Mutta Inarille se oli mahdotonta. Koko hänen olemuksensa oli kuin
ristiriidoille rakennettu. Hänellä oli menneisyyden naisen hermosto,
tulevaisuuden naisen pää ja tahto. Hän oli luotu onnettomaksi.
Inari istui kyyristyneenä tuolillaan kylmästä värjöttäen. Huonetta ei
saanut valoisaksi eikä lämpimäksi millään...
Koti olisi pitänyt olla, oikea koti. Pohjoisen viiman, lumen ja
myrskyn keskellä pieni turvallinen pesä! Tai kodittomalle sitten
kapakka, yhteinen, lämmin ilopirtti turvaksi peikkoja, sisällistä ja
ulkonaista paleltumista vastaan!
Mutta naisen kohtalo oli pysyä kotona, silloinkin kun hänellä ei
ollut kotia, odottaa kunnes häntä tultiin rakastamaan, silloinkin kun
se odotus oli turhaa! Nainen ilman kotia oli luonnoton, säälittävä
olio!
Inarilta oli kielletty tämä turvallisuus. Porkka ei mahtunut siihen.
Koti ei ollut luovaa taitelijaa varten, joka tarvitsi yksinäisyyttä
ja vapautta, niin oli hän opettanut. Eihän oikeastaan Inariakaan
varten, sillä Inari oli aina lapsesta asti halveksinut naisia,
jotka lepäilivät miesten rakentamissa pesissä ja komeilivat miesten
nimellä, työllä, rahalla, kunnialla niinkuin omallaan ilman pienintä
oman-arvontuntoa. Silloinkin kun eivät sitä tahtoneet! Sillä yleinen
mielipide alisti heidät siihen.
Ja kuitenkin Inarikin salaa ikävöi samaa. Kenties tämä orjuuden
kaipaus hänen sydämessään oli vuosisatain jättämää jälkikaikua,
jolle ei voinut mitään. Sillä aina olivat naiset pitäneet etevistä
miehistä, miehet mitättömistä naisista, aina miehet olleet ylpeitä
itsestään, naiset miehistään. Inarin järki sanoi, että sellainen
oli rumaa, mutta hänen tunteensa tunnusti sen kauniiksi. Sehän
osoitti vain, että rakkaus oli naiselle keskeisin, että hän asetti
rakkautensa kaikkea muuta korkeammalle. Se oli hänelle enemmän
kuin työ, elämän tehtävä, kunnia, onni, maine, sen kera kaunistui
hän ja rumeni, kasvoi ja katkesi, eli ja kuoli. Kaikki muu oli
keinotekoista, keinoja sen saavuttamiseksi, keinoja sen salaamiseksi
tai unohtamiseksi, epätoivoista ponnistelua yli voimain.
Oliko nainen siis heikompi, huonompi, vähemmän älykäs kuin mies?
Ei. Erilainen ainoastaan... Pitikö hävetä sitä, että rakasti? Oliko
niin arvotonta kohdistaa tavoittelunsa määrä ihmiseen? Luopua muusta
saadakseen itselleen vain palasen elävää iankaikkista sielua, sitä,
jonka korkeutta ja kauneutta kaiken maailman työ lopullisesti
tarkoitti, jossa ulkonaisen ja sisällisen maailman pyrkimykset
ihanasti yhtyivät, joka oli niin rikas ja vapaa, ettei se ollut
ostettavissa eikä maksettavissa, että sitä ei voinut vaatia, ansaita,
ainoastaan ikävöidä, toivoa ja ottaa vastaan pyhänä armolahjana! Jos
rakkauden kaikkivalta olisi; jotakin rumaa, kuinka olisivat rakkauden
uhrit kaikkina aikoina jääneet korkeimman traagillisen kauneuden
ilmauksiksi! Olihan se todistus siitä, että rakkauden ehdottomuus
ylläpiti sitä inhimillisyyden ikuista ehdottomuuden tarvetta, sitä
uskoa näkymättömään, olemattomaan, joka vie kuolemaan ennenkuin
peräytyy, jonka kautta kaikki suuri on tehty, mikä tehty on!
Mutta turhaan Inari täten puolusteli omaa onnettomuuttaan. Se oli
onnettomuus ja pysyi sinä. Jos hän olisi ollut mies, olisi hänellä
tietysti ollut tuo levoton pyrkimys eteenpäin, johonkin uuteen, pois
saavutetusta, joka on rakas vain niin kauan kuin se on päämäärä.
Niin oli Porkan laita ja sentään Porkkakin rakasti Inaria. Hänellä
ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mutta eiköhän Porkka sittenkin
ollut väärässä luullessaan, että taide välttämättä vaati ulko-elämää
ja sen vaihtelevaa aisti-iloa? Keinotekoista oli sellainen ilo täällä
pohjoisessa, jossa aurinko piti korvata sähköllä, veren vilkkaus
myrkyn antamalla kiihotuksella ja hermokulutuksella!
Inari tiesi kyllä, mistä Porkan vastenmielisyys perhe-elämää kohtaan
syvimmältään johtui. Porkka oli kertonut Inarille elämästään. Siihen
oli aikoinaan sisältynyt pari vuotta kestänyt avioliiton tapainen
suhde. Ei tosin Suomessa, vaan Italian heleän taivaan alla. Hänen
vaimonsakin oli ollut taitelija, ennen heidän yhtymistään nimittäin.
Senjälkeen oli hän muuttunut kokonaan: omistusvietti, kodillisuuden
ja äidillisyyden vaisto oli tunkenut etusijalle. Se oli myrkyttänyt
heidän yhdessäolonsa, lopettanut heidän molempain taiteen, tuonut
kaikki riidan ja pikkumaisen eripuraisuuden hengettäret heidän
majaansa. Heidän oli täytynyt erota. Tai toisin sanoen Porkka
oli jättänyt hänet, sillä hän ei ollut voinut sietää sitä vangin
iestä, jolla tämä nainen häntä raskautti. Ja sentähden oli hän
niin ihastunut Inariin, kun Inari muka oli niin erilainen, niin
vapauttava, niin kevyt kestää, niin vertainen. Inari tiesi tämän
hyvin ja sentähden hän ponnisti kaiken voimansa painaakseen alas
hänessä piileviä samoja kodillisuuden ja omistamisen vaistoja, jotka
jo kerran ennen olivat vieroittaneet Porkan rakastetusta naisesta.
Nyt oli Inari perinyt edellisen kohtalon, kerinyt sydämensä kerälle
saman kirvelevän vyyhdin ja hän kärsi siitä aivan yhtä paljon
kuin toinenkin, kenties enemmänkin, senvuoksi, että hän salasi
kärsimyksensä...
Ajatukset paloivat Inarin päässä kuin rovio. Huone tukahdutti. Hänen
täytyi mennä ulos, vaikka minne! Kenties hän vielä sattumalta tapaisi
Porkankin, kyti lapsellinen, hullu toivo hänessä...
Ulkona oli täydellinen raju-ilma. Pistävän äkkipakkasen
esiin-ärsyttämänä ryöppysi marraskuinen lumi kiukkuisesti silmiin.
Tuuli möyrysi ja vihelteli pitkin korkeiden kivitalojen kattoja ja
nuoli maan jalkojen alta hengenvaarallisen liukkaaksi.
Vain harvoja ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat autiot. Inari ei
tiennyt minne mennä, hänellä oli vain tarve liikkua, mennä pois
lakkaamatta, viihdyttääkseen mieltään.
Vaistomaisesti veivät Inarin askeleet Porkan atelierille. Näin oli
hän useana yksinäisenä iltana kierrellyt sen edustalla, juossut sinne
sydän kurkussa, silmä sokeana, tietämättä edes miksi. Vaikka se oli
turhaa, vaikka se puristi hänen sydämensä yhä kouristavampaan hätään.
Ikkunat olivat nytkin pimeät. Porkka ei siis ollut siellä. Taaskin
hän alkoi kierrellä ja kaarrella pitkin katuja. Hermojen jännitys
laukesi pimeässä kylmässä lumituiskussa. Kyyneleet tulivat
tyrskimällä ja hän valitti ääneen kilpaa myrskytuulen kanssa. Hän
kiirehti yhä hiljaisemmille seuduille, ja pysähtyi vasta Tähtitornin
mäen rinteellä.
Kaupunki hälisi hiljaa hänen allaan valottaen lumi-usvan halki
kaameana kajastuksena.
Tuolla siis oli Porkka! Tuolla siis noissa tuntemattomissa taloissa
oli par'aikaa hänen kohtalonsa langat tuntemattomien ihmisten
käsissä, jotka juuri tälläkin hetkellä kenties tietämättään
tahtomattaan murensivat hänen elämänsä onnea. Tai ehkä tieten
tahtoen...
Naima, Naima!
Tämä nimi puhkesi Inarin aivoista kuin parkaisu.
Naima oli oikeastaan kaikkien hänen tuskiensa suurin syy. Naima oli
hänen säikkyvän mielikuvituksensa olennoitu turmion symbooli.
Mutta Naimaa ei voinut vihata eikä vastustaa. Potkaista tai hyväillä
korkeintaan! Hän oli personaton, syyntakeeton, luisuen ja vieden
käsistä! Hänellä ei ollut kunniantuntoa, ei käsitystä oikeasta eikä
väärästä. Hän ei ollut mikään siveellinen luonne, mutta sentään
kaunis ja kestävä. Niinkuin eläin, täydellinen, oman olemuksensa
tiedoton, tunnoton toteuttaja. Hän oli voittamaton, sillä hän ei
antautunut taisteluun. Hän oli köynnöskasvi, hän mateli maata pitkin
ja kiipesi korkeuksiin yhtä vaivattomasti, kaikkialla missä vain
oli tukea, hän käytti hyväkseen esteitä, nousi toisten olkapäiltä
ja sukeltautui vaaran tullen turviin toisten selän taa. Hän painoi
päänsä, missä portti oli liian matala, haihtui härmänä tähtitaivaalle
tarvittaissa, piili hiiren hiljaa vaaran paikalla, mutta oli jälleen
aina saapuvilla otollisella ajalla. Hän otti vastaan ruoskan ja
rakkauden yhtä vahingoittumattomasti, yhtä upottavan väsymättömästi,
hänen selkänsä kumartui luokkana miehen astinlaudaksi, hänen
ruumiinsa saattoi kutistua kokoon yhtä olemattomaksi kuin hänen
henkensäkin, mutta oli aina valmis jälleen ottamaan entisen tilansa,
unohtamaan kaiken. Hän oli kokonaan vailla jatkuvaisuutta eikä
sentään lakannut. Hän ei koskaan kapinoinut, mutta ei myöskään
luopunut itsestään eikä otteestaan. Häntä sai häväistä ja kiduttaa,
mutta pinteestä päästyään oli hän taas niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, ehompi entistään, koskemattomampi kuin koskaan. Hänen
hameensa ei koskaan rypistynyt, hänen otsansa ei koskaan punastunut,
hänen sitkeä, taipuisa, edesvastuuton kauneutensa ei mistään
karissut. Hänen kasvoillaan asui alati ikäänkuin iloinen hyvyys,
joka paistoi niin väärille kuin vanhurskaillekin. Hän oli valmis
varastamaan toiselta lemmityn ja valmis häntä siitä lohduttamaan.
Hänen ruumiissaan oli lähentelemisen ja pakenemisen viiva selvimmin
merkitty. Hänen kauniit, solakat nilkkansa olivat kuin luodut
livistämään...
Tällaisena kiinni-saamattomana, itsepintaisena luonnonvoimana näki
Inari Naiman, ja sellaista vastaan oli hän vallan voimaton. Hän
pelkäsi Naimaa. Alunpitäen, siitä asti kun tämä Porkan oppilaana
ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Jo ensimäisen kerran hänen nimensä
kuullessaan sai Inari pahaaennustavan sydämen-tykytyksen, joka
sittemmin ei enää heittänyt häntä.
Ja kuitenkin oli Naima vain lapsi. Häilähtelevä, vaalea lapsi, joka
ojensi leikkivän lapsen kätensä kenelle hyvänsä, mutta mieluimmin
voimakkaimmalle. Vaistomaisesti pysähtyi hän sentähden Porkkaan eikä
enää luopunut hänestä.
Naima asettui hänen ilmapiiriinsä, koteutui hänen atelieriinsa,
valloitti hänen tuttavansa, omisti hänen ajattelutapansa,
taidekeinonsa ja jokapäiväiset tottumuksensa.
Inari tapasi Naiman usein ja kohteli häntä suojaavasti, melkein
äidillisellä lempeydellä. Eihän hän toki voinut olla paha sille,
joka hänelle itselleen aina oli hyvä. Sillä sen suuren pahan, minkä
Naima Inarille teki, korvasi hän runsaasti pienillä hyvillä töillä.
Tavallaan hän kyllä hiukan arasteli Inaria, siksi, että tämä oli
maisteri ja siksi, että hän rakasti Porkkaa, mutta se teki hänet vain
sitä hyväilevämmäksi. Hän saattoi hiipiä hänen viereensä pehmeästi
kuin nuori kissa, istua matolle hänen jalkojensa juureen ja painaa
päänsä hänen syliinsä. Hän silitteli Inaria silmillään ja petti
sydämellään. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää lempeä ja kavaluutta.
Hän valehteli aina, siksi että hän oli kekseliäs ja siksi että hän
oli heikko.
Hän tarvitsi jonkun tuekseen ja hän tarrautui kiinni Porkkaan kuin
vesikasvi.
Mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Samoinhan oli Inarikin
aikoinaan tehnyt. Olihan Naimallakin tietysti oikeus kurkoittaa
siihen, minkä hän onnekseen tunsi. Tämän Inari aina myönsi ja se
esti häntä mustasukkaisuuden syytöksestä ja jätti jälelle vain sen
murheen. Naimassakin asui kaikkivaltias elämän pyyde, joka käski
hänen ottamaan osansa voimasta, ilosta ja rakkaudesta. Hänkin pyrki
muodostamaan elämää elinehtojensa mukaiseksi. Hänkin tarvitsi
elämälleen täydennystä, lisää toisen aivoista ja ajatuksista,
jotakin, jota ilman hän ei kenties tullut toimeen ja jonka hän löysi
Porkassa, samoin kuin Inarikin. Eikä Inari edes voinut pitää kiinni
omastaan, kun hänen päänsä kielsi koko omistus-oikeuden, ei työntää
syrjään lasta, jolle hänen omatuntonsa myönsi kasvamisoikeuden.
Pitihän hänen olla vapaa ja voimakas, sitähän koko hänen sisällinen
taistelunsa tarkoitti. Mutta miten se oli raskasta ja miten se oli
ristiriidassa koko rakkauden alkeellisen olemuksen kanssa! Saattoiko
rakkaus koskaan olla muuta kuin orjuutta, yhtyminen toiseen muuta
kuin heikkoutta?
Eikö ollutkin hulluutta koko Inarin ponnistelu! Jos sittenkin
Naima vei Porkan! Eikö ollutkin kohtalon ivaa, että taistelu näin
pilkallisesti kääntyi häntä itseään vastaan! Nyt kun hän juuri oli
kieltänyt entisen naisellisen itsensä, ollakseen rakastamansa miehen
arvoinen, tehnyt itsensä marttyyriksi näyttääkseen sankarilta,
nyt tuli toinen, hänen entinen itsensä, pieni, epämääräinen
sukupuoli-olento ja siirsi hänet syrjään, valloitti Porkan aivan
vaivattomasti ja ansaitsemattomasti. Mitä hyödytti Inaria Porkan
teoreettinen tunnustus ja ihailu, jos Naima kuitenkin käytännössä
miellytti häntä enemmän, jos hän kuitenkin viihtyi paremmin Naiman
seurassa. Siltä ainakin näytti.
Ja kuitenkin oli Naima kaiken sen vastakohta, mihin Inari pyrki.
Oikea ikivanhan naisellisuuden perityyppi luonnontaloudessa hän oli!
Kaiken yksilöllisen ponnistelun salakavala tyhjäksi tekijä! Mutta
juuri se seikka, että Porkka ei tunnustanut häntä vertaisekseen,
näytti takaavan hänelle lukemattomia pieniä miellyttävyyksiä,
joista Inari jäi osattomaksi: Inari oli edesvastuunalainen, Naima
alaikäinen. Inaria saattoi vastustaa, Naimaa ainoastaan puolustaa.
Inarin saattoi jättää oman onnensa nojaan, Naimalle täytyi olla
ritari tai tyranni vanhaan tapaan. Inarilla oli valoisat aivot,
ankara omatunto ja terävä silmä, hänen kanssaan täytyi olla vakava,
omantunnontarkka, periaatteellinen, Naiman kanssa saattoi leikitellä
vähän kevytmielisemminkin, leperrellä, unohtaa itsensä pelkäämättä
tilitystä, levätä...
Siksi saattoi Porkka milloin hyvänsä luisua Naiman syliin. Ehkä oli
jo luisunutkin. Monestikin! Inari ei tiennyt sitä, mutta hän epäili
ja pelkäsi sitä. Pelkäsi myös saada varmuutta siitä... Sillä ainakin
periaatteellisesti hän soi Porkalle kaiken mahdollisen ilon, mistä
hän sen ikänä löysikin, elämännautinnon kaikissa muodoissaan. Ja
eroottinen puoli ei heidän suhteessaan merkinnyt paljoa, ei mitään
oleellista ainakaan. Inari tunsi itsensä enemmän Porkan vaimoksi kuin
rakastajattareksi. Hän oli valmis jakamaan hänen kanssaan, kestämään
hänen edestään kaikki elämän vastoinkäymiset, kunhan hän vain olisi
saanut olla hänen lähellään. Mutta hän ei saanut. Ja tässä sammuvassa
aisti-ärsytyksessä oli myös jotakin, joka suretti, vaivasi häntä, se
oli tie, joka saattoi ohjata Porkan pois hänestä ja viedä kenties
kerran kokonaan näkymättömiin.
Inari seisoi Tähtitornin mäellä tuijottaen omaan tuskaansa niinkuin
tuhannesti ennen. Hän oli näkevinään Porkan ja Naiman iloisilla
illallisilla. Sehän oli niin luonnollista. Naimakin oli taiteilija.
Naima oli rikas, hänellä oli varaa taiteilla! Hänellä oli varaa
huvitella! Ja kuitenkin hänelle, vaikka hän oli rikas, tarjottiin
aina ilmaiset juhlat ja ilonpidot, päivälliset ja illalliset,
Porkkakin. Inarille ei milloinkaan. Inari oli tasa-arvoinen toveri,
Naima vain nainen!
Sanomattomalla katkeruudella Inari muisti niukkoja itse-ansaitsemia
ropojaan, ainaista arki-köyhyyttään, jonka hän ylpeydestä yksin
Porkaltakin salasi.
Näin tulisi siis olemaan aina, aina...
Kyyneleet Inarin poskilla jäätyivät hyiseksi riitteeksi. Jäykin,
lasittunein katsein hän alkoi koneellisesti jälleen astella
kotiinpäin.
Näin tulisi olemaan aina, aina... Ja vielä pahemminkin. Eikä hän
voinut auttaa asiaa. Hänen täytyi vain katsella, miten rakkaus jätti
hänet, niinkuin se oli ottanutkin, tuo rakkaus, jota hän väärin
nimitti omakseen, uskaltamatta edes valittaa. Hänen täytyi vain olla
paikallaan, vaikka hän murskautui tässä ahdistuksessa, vaikka hänen
maailmansa supistui tässä umpisokkelossa, elämäntyö rapisi hänen
käsistään ja kuolemattomuuden toivo hänen sielustaan. Ei mitään jäisi
hänestä jälelle maailman kaikkisuuteen kuin tuo arvoituksellinen,
salaperäinen voima, joka kulutti hänen ainehistoaan, joka oli
tietysti ollut ennen häntä ja myös oli jäävä hänen jälkeensä
poltettuaan hänen hauraan elimistönsä poroksi...
Kuin unissa-kulkija astui Inari jälleen huoneeseensa, kesynä,
hiljaisena, kaukaisena itselleenkin.
Äskeinen tuska aaltoili enää epämääräisinä, surusointuisina
maininkeina hänen sielussaan.
Naima! Kuka oli Naima? Ei kukaan. Mistä hän oli tullut? Ei mistään.
Hän oli aina ollut. Hän oli hänen itsensä luoma, hänen vauhkon
mielikuvituksensa vanha painajainen, se tuntemattoman uhka, jonka
tuloa hän oli vavissut lapsesta saakka!
Mutta miksi ruumiillistui kaikki tuo pitkä kauhu juuri tuon
kultatukkaisen pikku tytön kuvassa? Se oli väärin. Sovittaakseen
tämän parantumattoman sydämensä väärän syytöksen, jota hän häpesi,
kostaakseen itselleen täytyi hänen aivan ehdoin tahdoin työntää
Porkka ja Naima yhteen. Niin oli hän tehnyt useasti. Viimeksi eilen.
Miksi hän siis kärsi siitä, että he nyt olivat yhdessä! Se oli oikea
kuritus Inarille itselleen. Ehkä hän täten vähitellen parantuisi,
vähitellen tottuisi...