Inari istui ja odotti.
Meri kohisi raskaasti huoneen seinustan edessä. Syksyinen tuuli ulisi
valittavasti savupiipuissa.
Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello oli
jo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakin
kamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineet
irvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan ja
kaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valo
ei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävää
elämäänsä.
Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.
Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämärän
epämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen.
Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesi
sen turhaksi.
Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.
Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi sen
kokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauan
kuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa,
mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voima
sitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jo
kokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittää
mielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhun
seuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisesti
hallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.
Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänen
menneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollut
koko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotusta
ja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Se
kuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki,
tunsi tai ajatteli.
Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta,
puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista,
aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväisten
viidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetki
odottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljäten
elämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi hän
tulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä se
hävityksen salama, joka tuhosi kaiken.
* * * * *
Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaiset
syynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollut
nähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isän
ja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollut
ainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta,
koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaen
usein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiselta
puolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä,
jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvaukset
ja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuoleja
ja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakin
nurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydän
tulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surra
omaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuoleman
muodossa. -- Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämän
epäsäännöllisyyksistä huolimatta. Hän oli inhimillisempi, hänen
sieluunsa saattoi nähdä, hän osasi iloita ja surra, unelmoida
ja kuvitella, innostua ja tylsistyä, olla hellä ja murheellinen
niinkuin Inarikin. Äiti sitävastoin oli aina kaukainen ja omituisesti
ulkopuolinen, aina täynnä sääntöjä ja käytännöllistä laskevaisuutta,
aina järkevä, kalsea ja Inarin mielestä hyvin kova. Isällekin.
Hänestä tuntui, että jos äiti olisi ollut lempeämpi olisi isäkin
ollut aivan toisenlainen. Vaistomaisesti hän aina asettui isänsä
puolelle koettaen hyvyydellä korvata äitinsä pahuutta. Usein sattui,
että isä lauantai-illoin viipyi tavallista pitempään kaupungissa,
joka ollen vain viiden kilometrin päässä oli hänen asioittensa hoidon
luonnollinen keskus. Silloin aina odotti Inari häntä salaa, vaikka
aamuun asti, ollakseen saapuvilla kaikkien surullisten sattumain
varalta. Silloin jo oppi Inari odotuksen tuskat. Joka hetki toi hänen
mieleensä kauhunkuvia mahdollisesti tapahtuvista tai jo tapahtuneista
onnettomuuksista. Ja hän saattoi istua siten liikkumattomana
tuntikausia pimeässä huoneessa, henki kurkussa, korva ruutua vasten,
kipeällä jännityksellä tarkaten yölliseltä maantieltä kuuluvia
kulkusia tai kärrin kolinaa.
Sittenkään kun Inari pääsi ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin,
ei tämä jännitys hellittänyt. Hän eli edelleen alituisessa
mielikuva-yhteydessä sen salaisen kauhun maailman kanssa, josta hän
koteutui. Jos hän joskus unohtui olemaan keveä ja huoleton, pelästyi
hän heti itseään, pitäen sitä jo varmana vaaran enteenä. Ja kun
vihdoin todellakin hänen isänsä eräänä päivänä löydettiin huoneestaan
kuula ohimossa, ei se Inarille enää ollut mikään yllätys. Senkin oli
hän jo edeltäpäin käynyt läpi, unettomina öinä, tuskaa punovissa
aivoissaan.
Kuitenkin vaikutti tämä tapaus ratkaisevasti Inarin kohtaloon.
Isä jätti jälkeensä hyvin sekavat ja huonot raha-asiat ja hänen
omavaltainen kuolemansa oli omiaan antamaan aihetta monenlaisiin
halventaviin huhuihin, jotka yltivät Inarinkin korviin. Äiti
ja Inari jäivät melkein puille paljaille. Äiti oli nyt monin
verroin ankarampi Inarille kuin milloinkaan ennen, vieraat entistä
vieraampia. Ylpeys ja halveksinta tekivät Inarin yksinäiseksi,
ihmisiä hylkiväksi, ja melkein pelkästä suuttumuksesta hän silloin
nopeasti ja katkerasti suoritti kandidaattitutkinnon saadakseen
työtä, päästäkseen rahallisesti vapaaksi äidistään ja kuulemasta
hänen ainaista karkeaa näykkimistään ja jankkaustaan: miten Inarilta
muka puuttui siveellistä selkärankaa niinkuin isältäkin, miten hän
oli tyhjäntoimittaja, jolle vielä oli käyvä samoin kuin isällekin.
Siihen asti Inari olikin virunut yliopistossa jotenkin tyhjin toimin,
kuten tekevät enimmäkseen nuoret tytöt, katsellut ympärilleen, elänyt
kuvitelmissa ja sisällisissä elämän-ongelmoissa. Hänellä ei ollut
mitään halua opettajaksi, joksi äiti tahtoi häntä, eikä muutenkaan
miksikään virka- tai tiedenaiseksi. Itse puolestaan hän olisi mennyt
Ateneumiin, mutta äidin kivenkova kielto oli aikoinaan hänet sieltä
estänyt ja niin se oli jäänyt. Inari oli pysähtynyt yliopiston
penkille lapsellisen mukavasti murehtimaan muka laiminlyötyä
elämän-kutsumustaan ja tätä pakkotyötä, josta ei mikään muu kuin
äidin kuolema voinut häntä pelastaa. Hän vihasi äitinsä tahtoa, mutta
ei voinut siitä irtautua.
Inari ei ollut lujatahtoinen eikä itsenäinen, senkin vuoksi
ettei hän ollut päämäärästään eikä itsestään selvillä. Hän oli
mielikuvituksensa raiskaama, älyllinen hysteerikko, hän hapuili kuin
pimeässä tuhannen vastakkaisen halun jäytämänä, päättämättömänä,
vailla suurta intohimoa tai antautumisen kykyä mihinkään suuntaan,
mutta sentään uteliaana, herkkänä, silmät suurina ja aavistelevina.
Muutamia rakkaudenseikkailuja hänellä oli niinkuin muillakin hänen
ikäisillään tytöillä. Pitkän, auringottoman nuoruutensa korvaukseksi
hän aivan janosi hellyyttä ja ihailua. Mutta hän ei koskaan itse
hurmautunut, ei ihastunut silmittömästi. Salaisen kotisurunsa,
salaisen taiteen-ikävänsä pohjalta hän uskotteli olevansa jo hyvin
kokenut ja kaikkiymmärtäväinen. Hänessä oli yht'aikaa lapsen
oikullista nautinnon-himoa ja vanhan epäilijän kyynillisyyttä
ja hänen seurustelunsa miesten kanssa horjui toverillisuuden ja
aistillisuuden rajamailla, vaihdellen keimailun ja suojaavan äidin
tunteen välillä.
Inariin rakastui moni, kosikin, mutta hän oli yhtä haluton
ottamaan kuin jättämäänkin ja siten hän tavallisesti teki kaiken
lopullisen eron ja yhdynnän mahdottomaksi uuvuttaen uhrinsa pitkään,
voimattomaan kiintymykseen, jonkinlaiseen kroonilliseen rakkauteen.
Siihen sopikin parhaiten hänen epämääräinen, kaikissa äänilajeissa
liikkuva ystävyytensä ihmisiin. Hän oli muita kohtaan hyvä ja itsensä
suhteen varovainen.
Mutta tämä varovaisuus oli enemmän itsesäilytysvaistoa kuin
arkuutta, mieluummin voimaa kuin heikkoutta. Hän ei tahtonut heittää
itseään pois turhan tähden. Hän tahtoi olla aivan ehjä, kulumaton,
koskematon, kokonainen, silloin kun se oikea, oikea rakkaus, oikea
hetki tulisi, joka vaatisi kaikki hänen voimansa. Ja se tulisi
kerran! Sen oli hän aina tuntenut. Hänen hyvän päänsä erittelevä
laskevaisuus oli räikeässä ristiriidassa hänen pohjimmaisen vaistonsa
kanssa. Hänen veressään asui kosmillinen poltto, joka ikävöi
suurta haltioitumista, sellaista rajatonta, kaikkeutta syleilevää
hurmautumista, jolloin saattoi vaikka tanssia itsensä kuoliaaksi
niinkuin antiikin menaadit tai poltattaa itsensä elävältä niinkuin
kristityt marttyyrit.
Tämän tapaista antaumuksen sankaririemua oli Inari jo lapsesta
asti kuvitellut korkeimmaksi onnekseen. Ensin aivan naivisti,
asiallisesti, historiallisten esikuvien mukaisesti, myöhemmin
epämääräisemmin, naisellisemmin. Suuren rakkauden kanssa se varmaan
tulisi...
Sitä hän odotti.
Ja se tuli Porkan mukana. Silloin muuttui Inari kokonaan. Hauras
rokoko-kuori, johon hän tähän asti oli verhoutunut, särkyi silloin
päästäen esille hänessä aina piilleen raskaan, kaikkivoimaisen
intohimon. Hän kokoontui, keskittyi. Hänestä tuli niin vakava,
ettei pienimmällekään kevytmielisyydelle enää jäänyt tilaa. Kaikki
hänen entisen epämääräisen levottomuutensa pienet synnit hävisivät
olemattomiin tässä suuressa, puhtaassa antaumuksessa.
Siitä oli jo yli neljä vuotta kuin hän ensimäisen kerran oli
tavannut Porkan. -- Hän oli juuri silloin suorittanut tuon
pakollisen ja äkkipikaisen kandidaattitutkintonsa mahdollisimman
vähän erikoistutkimuksia kysyvissä aineissa, salaten sekä itseltään
että äidiltään, kuinka vähän hän oikeastaan tällä ylimalkaisen
humanistisen tieteellisyyden sädekehällä varustettuna oli kykenevä
jokapäiväiseen virka- ja leipätaisteluun. Mutta jouduttuaan uudelleen
äitinsä kanssa riitaan velvollisuudesta ja kelvollisuudesta hän
teki tämän kanssa uhmaavan eron päättäen lujasti tavalla tai
toisella tulla toimeen yksin, omilla ansioillaan. Äkillisessä tarmon
puuskassaan hän onnistui voittamaan luontaisen arkatunteisuutensa.
Hän kävi erinäisissä virastoissa ja toimistoissa kyselemässä työtä,
ja kiitos olkoon hänen sovinnaisen maisteri-tittelinsä ei häntä
missään suoranaisesti heitetty ovelle. Hänelle keksittiin aina
jotakin sivistyneelle ihmiselle sopivaa työskentelyä. Tällöin hän
myös eräältä sanomalehdeltä sai toimekseen mennä haastattelemaan
taiteilija Porkkaa.
Porkan nimi oli siihen aikaan kaikkien huulilla. Hän oli taiteessaan
vallankumouksen mies, jota ei voinut syrjäyttää.
Inari tuli hänen luokseen häveten kovasti itseään. Hänessä ei ollut
vähääkään naisvapautuksen ajajaa, hänestä oli kirjallinen nainen
ruma, naurettava, auttamattomasti epäesteettinen ilmiö. Ja että hän
nyt itse tuli esiintymään juuri tällaisena oli hänestä suorastaan
kohtalon-ivaa.
Mutta hän esiintyikin Porkalle aivan toisena. Porkka katsoi Inariin
kuin korkeampaan ilmestykseen: Siinähän olikin hänen ikävöity
henki-ystävänsä, ihana luonnon ihme, hänen utuisten unelmiensa
päätä-pyörryttävän riemullinen todellisuus!
Ja Inari tunsi heti: Nyt on minun suuri hetkeni tullut, minä
rakastan, rakastan!
Heidän rakkautensa oli alussa molemmin puolista, yhtämittaista
juhlivaa hurmausta, kuin päihtymystä...
He tunsivat toteuttavansa ihmisyyden vuossataiset kauneus-unelmat. He
olivat rakkaudessaan kaikkea sitä, mistä runoilijat olivat laulaneet,
mistä uneksijat olivat uneksineet ja sibyllat ennustaneet, mitä
taide turhassa ihanteen-ikävässään oli tavoitellut! He olivat uusia
ihmistyyppejä, jollaisia ei mikään historia vielä koskaan ollut
nähnyt!
Heidän rakkautensa oli täydellistä, onnellista ja vapaata, kahden
yksinäisen ja ylvään ihmisen luonnollista henki-ystävyyttä, ilman
rajoituksia, lupauksia, pakkoa tai alistumista, kahden itsenäisen
elämäntyön ja maailmankatsomuksen toverillista tasa-arvoisuutta.
Siitä oli poistettu kaikki, mikä muuten sovinnaisissa suhteissa on
omiaan kutistamaan sielujen sisällistä totuutta ja estämään niiden
kasvamista. Inarikin oli astunut miehen rinnalle yhtä voimakkaana,
yhtä vapaana ja omia tarkoitusperiä toteuttavana olentona. Sentähden,
että Porkka näki hänet sellaisena!
Porkka oli juuri kaikkein kuumeisimmassa tuotanto-kaudessaan. Hän eli
ainaisessa hurjassa mielikuva-liekinnässä, hän paini jumalten kanssa,
mutta Inari oli kaikkien hänen tehtyjen ja tekemättömien luomiensa
hyvä hengetär, hänen uhkarohkeimpienkin kuvitelmiensa kuningatar.
Ja Inari tahtoi olla sellainen, miksi Porkka hänet uskoi, rakastaa
siten, kuin hän tahtoi. Tämä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa,
se määräsi hänen pienimmätkin tekonsa. Se oli ylivoimainen, ainoa
todellinen. Kaikki muu elämässä oli sille alistettua, tekemällä
tehtyä, näköhäiriötä, epäoleellista varjopeliä.
Väitöskirjakin, jota hän par'aikaa muka kirjoitti ja joka oli pantu
ikäänkuin kyltiksi hänen ja muun maailman välille! Suuri harhauttava
valhe se oli ainoastaan. Astinlauta hänen rakkaudelleen se oli
ollut alunpitäen sekin. Porkan matkustaessa vähäksi aikaa Parisiin
oli Inarin äkkiä vallannut hätä, älytön kadottamisen hätä, tarve
päästä mukaan ja silloin oli hän häthätää keksinyt väitöskirjatyön,
puuhannut itselleen stipendin ja lähtenyt yhtä matkaa. Mutta sisimpiä
vaikuttimiaan, tuota lapsellisesti häilähtelevää lemmenhätäänsä hän
ei kehdannut edes Porkallekaan tunnustaa. Ei uskaltanut. Se niin
poikkesi Porkan rakkauden kuvitelmasta. Porkkahan rakasti häntä juuri
siksi, että hän niin edukseen poikkesi heikoista, riippuvaisista
kanssa-sisaristaan!
Mutta sehän oli valhetta. Eihän Inarilla ollut mitään omaa
elämäntyötä niinkuin Porkalla, ainoastaan rakkaus, ei yksin
kamppailevia ankaria unelmia, ainoastaan tarve palvella
rakastettuaan. Hänen täytyi salaa itselleen myöntää, että heidän
suhteeseensa varsin hyvin soveltuivat nuo ikivanhat määritelmät
miehen ja naisen suhteesta: rakkaus on miehelle välikappale,
ponnahduslauta, naiselle päämäärä, koko elämä; miehelle ajanviete,
virkistys, naiselle kohtalokas kaikkeus. Inari oli kuin naiset
yleensä.
Myöskin vapaus, tuo suuri ylpeä vapaus, jonka tunnustähtien
alla he olivat yhtyneet, vapaus olla rehellinen, elää itselleen
uskollisena, yhtyä ja erota elämän lakien mukaan, tahtomatta omistaa,
olematta kenenkään omaisuutta, vetoamatta sääliin, säälimättä
itse, pakottamatta, sietämättä pakkoa, koko tuo yli-inhimillinen,
sankarillinen maailmankatsomus, tuo korkea, yksilöllinen
suvaitsevaisuus oli vain Inarin päässä, ei hänen sydämessään. Hänen
sydämensä oli yhä edelleen vanhanaikuinen ja suvaitsematon. Se
tahtoi omistaa miehen kokonaan, ainaisiksi ajoiksi, ehdottomasti,
vaativalla, velvoittavalla intohimolla. Se rukoili tuhannessa pikku
kohdassa sääliä, hellyyttä, turhanpäiväistä huomaavaisuutta, se
anoi armoa saada hetki hetkeltä olla rakastetun luona, lupausta
elinkautisesta lemmen-orjuudesta.
Hän pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen odottamaton
tapaus, pieninkin poikkeaminen tavallisuudesta sai hänet kauhusta
jähmettymään: aina saattoi tulla se, joka tuhosi hänen elämänsä,
se tietymätön ja tuntematon, joka varmasti kerran oli tuleva... Ja
taas kun kaikki kävi hiljaa, tasaista tottumuksen taltuttamaa rataa,
vapisi hän tämän tottumuksen alla piileviä vaaroja: kyllästymistä,
väsymystä, arkipäiväistä toisiinsa tottumista...
Hänen sydämensä oli usein pakahtua tuskasta niinkuin hyljätyn,
vaikk'ei mitään ollut tapahtunut.
Inari ei laisinkaan hyväksynyt itseään. Ja hän koetti kaikin
voimin kamppailla tätä vaarallista vaisto-elämää ja atavistista
naisellisuuttaan vastaan.
Mutta se ei ollut helppoa. Ja vuosien kuluessa se kävi yhä
vaikeammaksi. Inari tunsi, ettei hän enää jaksanut tarjota Porkalle
uutuuden viehätystä, että Porkka silloin tällöin jo kohteli
Inaria jonkin verran huolimattomasti, huomaamattomasti. Mutta jos
hän kadulla kohtasi jonkun vieraan naisen, tuli hänen silmiinsä
heti vilkkaampi kiilto, poskille verevämpi väri, ja ensimäinen
vastaantulija saattoi siten saada sen itsetiedottoman erotiikan
henkäyksen, jota Inari jo sai olla vailla. Se teki Inarin usein
omituisen levottomaksi, mutta hän peitti sen ollakseen loukkaamatta
Porkkaa. Hän oli valmis mihin tahansa säilyttääkseen hänet. Alati
hän vaali ja tarkkasi heidän suhteensa arkaa ilmapuntaria, mutta
varovaisesti, tuhatsäikeisellä kekseliäisyydellä, valiten ja vaihtaen
keinoja, toisen huomaamatta.
Sillä Inari tiesi hyvin, kuinka taiteilijat yleensä, ja etenkin
Porkka, olivat vapaudestaan ja koskemattomuudestaan arkoja: heidän
henkensä täytyi saada lentää siinä tunnossa, että se lensi yksin,
kohti kaikille käsittämättömiä korkeuksia. Hän tiesi, että rakkaus,
joka joutui kiinni ajatusten ja elämän vakoilemisesta, joka näytti
olevansa liian viisas, kaikkivoipa, kaikkitietävä ja laskeva, oli
kuolemaan tuomittu.
Sentähden koetti hän myös salata kaiken, mikä suinkin vivahti
personalliseen mustasukkaisuuteen. Hän koetti tehdä rakkauden heidän
välillään niin keveäksi, luonnolliseksi ja vaivattomaksi kuin
suinkin, jotta se kestäisi kauan.
Tähän hellittämättömään, kylmään intohimoon vedoten jaksoi Inari
hallita omaa heikkouttaan. Ainakin Porkan läsnäollessa.
Yksin ollen oli toista. Liiankin usein kohosi hänen sielustaan synkkä
syytös, mustasukkaisuus, henkeä salpaava kadottamisen hätä, joka oli
valtavampi kuin hän itse, joka ajoi häntä edellään hurjaan, pimeään
vaistojen valtakuntaan, josta kaikki inhimillinen valo ja järjestys
oli kadonnut, kaikki järki, työ, elämän ulkonaiset suhteet hukkuneet.
Silloin saattoi hän harhailla tajuttomassa tuskassa ympäri kaupunkia,
näkemättä, tuntematta ketään, juosta pitkin katuja tuntikausia kuin
koditon koira. Sisällinen paine ajoi häntä edelleen kuin samum-tuuli,
kuin pyörremyrsky. Kuolema ei häntä kauhistanut, yksi ainoa vain,
se, että rakkaus hänet jättäisi! Kaikki muut aivojen liikkeet olivat
hämärtyneet. Kuin siipirikko kotka siivet verillään hän lensi, kuin
takaa ajettu kauris, kuin koira, joka ui poispurjehtivan isäntänsä
jälessä ulappaa, siksi kunnes se vaipuu, mitään muuta ymmärtämättä,
näkemättä kuin tuon ainoan rakastetun, pakenevan hahmon elämän
merellä...
Tällainen älytön hätä valtasi Inarin melkein aina näin iltasin,
jolloin hän turhaan oli odottanut Porkkaa tulevaksi.
Hän tiesi, että se tulisi nytkin samalla tavalla kuin ennenkin,
samalla hetkellä, täsmälleen kuin kellon lyönti, silloin kun talon
ulko-ovet suljettiin ja hän oli aivan varma siitä, ettei Porkka enää
tulisi.
Siihen asti hän koetti pysyä tyynenä, jottei Porkka yllättäisi hänen
hulluuttavaa vaikerointiaan. Hän saattaisi silloin ehkä mennä pois
ijäksi.
Porkka kysyisi ihmetellen: Miksi olet sitten kanssani, jos kerran
noin kärsit siitä, miksi liityt ihmiseen, jonka ominaisuudet eivät
käy yhteen omiesi kanssa?
Inari muisti tämän tapaisen kohtauksen heidän suhteensa alkuajoilta.
Ja se oli silloin säikyttänyt hänet niin, ettei hän enää senjälkeen
koskaan uskaltanut näyttää murheelliselta eikä tyytymättömältä.
Tällaista oli siis tämä hänen suuri rakkautensa! Vihdoin oli hän
löytänyt sen, mitä hän elämänsä ijän oli toivonut: suuren intohimon.
Ja se söi hänet tyhjäksi, sairaaksi, heikoksi ja petolliseksi. Tämä
nyt oli muka sitä vapaata, ennen olemattoman ylhäistä rakkautta,
josta vuossadat olivat unelmoineet, tämä oman olemuksensa ainainen
alaspainaminen, tämä sisällinen väkivalta, tämä ilon petollinen
näytteleminen, tämä teoreettisen sopusoinnun keinotekoinen
toteuttaminen, tämä lakkaamaton varuilla oleminen! Olihan tämä
tahallinen pakko monin verroin kahlitsevampi kuin konsanaan minkään
porvarillisen kodin tylsä lepo.
Miksi he valehtelivat? Ei! Porkka oli kyllä kaunis, ehjä,
rehellinen, hän oli järjestänyt elämän luonnollisesti, itsensä
mukaisesti, arvaamatta ollenkaan, että tuo toinen hento, naisellinen
intelligenssi haaskaantui ja rumentui tässä toivottomassa
kilpajuoksussa miehisten hyveiden kanssa, pyrkiessään laajentamaan ja
rikkomaan omia rajojaan. Ja sittenkin Inarin oli mahdoton riittää
Porkalle kaikkien hänen henkisten tarpeittensa varasto-aitaksi,
hänen nautintojensa ehtymättömäksi lähteeksi. Porkka eli suurimman
osan elämäänsä muualla, etsi seikkailunsa maailmalta, sisällisen
taiteilija-uudistuksensa alati vaihtuvien vaikutelmien kirjavasta
vilinästä. Hän ei voinut löytää sitä Inarista, eikä Inari puolestaan
rakkaudelleen tyydytystä siinä osittaisessa yhtymisessä, siinä
kuitenkin kenties ainoassa mahdollisessa suhteen jatkamisessa, jossa
he elivät.
Näin he siis menisivät eteenpäin tyydyttämättömien toiveittensa
mittaamattomassa puristuksessa. Porkka edellä, Inari jälessä. Porkka
kooten elämänsä ulkomaailmasta, Inari Porkasta. Ja he omistaisivat
todellisuudessa toisistaan vain sen, minkä he onnistuisivat
arvaamaan, tavaamaan esille alta pinnalle näkyvän ryöpyn tai
levollisuuden.
Kummallista oli onni. Oikeastaan se olikin vain onnettomuutta. Tai
oikeastaan ei Inari pitänyt väliä siitä, oliko tämä rakkaus hänelle
onnea tai onnettomuutta, se oli vain jotakin, jota ilman hän ei
tullut toimeen, jota ilman hän ei voinut ajatella elämää. Se oli
tärkeää hänelle niinkuin ilma tai valo tai ravinto. Hän ei voinut
siitä irroittua.
Hänen täytyi vain rakastaa.
Hänen täytyi vain odottaa.