Ei tuntea voi mun maailma
Sun nauttimatas elon autuutta,
Mi poistavi laulajan kaihot,
Kun äkkiä saat sinä huomata,
Miten tähkivi oudolla pohjalla
Sun riemun ja tuskasi laihot.
Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.
Kertomus poika-ajoiltani.
Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla
pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa
latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän
lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini
perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä
vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa
nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin
muistoihini.
Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini -- kaksi
saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti
toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin
järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret
tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin
vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta
lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän
synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme
lukeneet.
Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa
Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa
houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä
jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista
tehtävätään.
Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä
Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten -- toistaiseksi.
Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden
edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon
mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi.
Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa
sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi
vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin
ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin
matolle -- Lutzenin tantereelle -- varmasti vakuutettuna siitä, että se
tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.
Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle
kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen
ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän
olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei
voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se,
että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla
innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin
niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin
täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle.
Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta,
ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti
uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut
ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle
asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti
järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.
Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin
Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni
myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni
polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen
Lützenin tappelun alkamista.
Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa
Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä
sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin
ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä.
Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan
kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka
olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin
nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain
edustajaksi.
Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat.
Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta
kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun
minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa,
onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle
-- enimmäkseen kyökin pöydän alle -- sillä Kastorilta oli ankarasti
kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja
varsinainen herraskomeus alkoi.
No niin -- tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan
oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa
olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä
katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita.
Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää
pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla
käyttämillään aseilla: -- hampailla!
Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa
tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin
pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi
koirankarvoja suustaan.
Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?
Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja
sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta,
käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa
naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset,
niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan
pianolla _Te Deum_ s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.
Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan
leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme.
Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun
vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa.
Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan
minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman
eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut
kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin
palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta
minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket
ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta
huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle
heti päivällisen jälkeen.
Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona
talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa.
Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun
"nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen
ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla
hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset,
Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan.
Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin
suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen
tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain
asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman...
Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa
olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan.
Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in
asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön.
Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka
vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan
kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa,
minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä
pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin
niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.
Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun
hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja
vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä
myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme
kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta,
joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä
tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota
oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi
vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin
horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat
anastaa etusijan.
Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein
pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme.
Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen
kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta
katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä
nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas
saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja
hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi,
tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta.
Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus
repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti
mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain
arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa
selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.
Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin
naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni
niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain,
puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle
paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.
Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies
Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!
Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa
olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin
ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea
Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja
Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle
jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun...!
Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat
ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului
vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden
pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen
urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli
tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin
loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut
sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä
kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni
maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt
kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta.
Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut
tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani,
saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne
rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus
vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä
kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.
Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia
kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni
ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa
sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän
ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet
olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan
kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri
tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja
peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin
jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta
tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän
salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön
kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä
valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi.
Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen,
joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea
metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli
ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.
Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni
eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni
aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä
tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli
vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet
tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti
eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että
he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista
tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin
minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri
sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli
voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten
lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos
vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa
syödä itseni, -- muu ei tässä enää näkynyt auttavan.
Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni
jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän
läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin
kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava,
että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni
askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden
hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.
Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä
hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän
ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni
ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko
syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani
kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin.
Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä
nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen
tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa
Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen
oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen
nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli
mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän
peikot.
Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani
askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten
susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta
rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa,
ainoastaan _ajatellen_ säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä --
kaiken tämän susien tähden.
En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin
väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin.
Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle
milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani
katoavan.
Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi.
En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta,
kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli
olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi
ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset
kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani
juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä
alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua
suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan
uudessa, vähemmän edullisessa valossa.
Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet
olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan
aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni
vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta
hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.
Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle
paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta
pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne
vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.
Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani
oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen
epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa
olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen
ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään
jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin
erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.
Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta,
jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle
tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan
pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka
kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien
ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta
upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä,
että hukka minut oli perivä.
Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni
lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä
turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti
ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin
kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni
varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun
en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa,
vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja
olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut
puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat
sudet haistaa läsnäoloni!
Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen
käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet
kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on
tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun
mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo
rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin
kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.
Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi
seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa
tulevaisuutta silmiin. -- Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi
niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.
Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua
pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla
kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä
onnistuisi!
Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia
hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen
olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan
toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista
peltoa pitkin.
En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt
ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt
siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut
puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten
koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen
määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni
varmaankin olisi kuulunut pihaan.
Etumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan
seipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa
päättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta
verenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään.
Hämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs,
suuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja
lähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle,
kun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla
puolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä
kiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin,
painaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin
kalliista kuin suinkin.
Taas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu
täyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä
isken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti
osu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää
pelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen
otteluun, olen nyt oikea "hakkapeliitta", nostan taas miekkani iskuun
ja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, -- ja se on
toinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne
tuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta,
mutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt
niiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat
aivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan
oikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman
iskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun "Tähden silmän"
viattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään
kimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän
vakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin "Tähden
silmä", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos
minun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun
voin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä
noita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.
Vaan silloin loikkaa kolmas susi aidan yli aivan minun kohdaltani. Minä
unohdan "Tähden silmä"-politiikkani vaaran uhatessa ja isken kaikin
voimin seipäälläni hirviön niskaa kohden, mutta en osu sitä muuta kuin
takajalkaan. Sudelta pääsee mitä surkein älähdys, joka on niin Kastorin
älähdyksen kaltainen, silloin kun se saa taistella Tillynä, että
minulta hämmästyksestä putoaa seiväs käsistäni ja minä huudahdan:
"Kastor!"
Susi heiluttaa häpeissään ja ystävällisesti häntäänsä, aivan niinkuin
koira, joka on saanut selkäänsä. Samassa laukkaavat kaikki kolme sutta,
haukkuen kuin koirat, maantietä pitkin yksinäistä matkamiestä vastaan,
jonka musta varjo erottuu lunta vasten metsätiellä.
"Hyi -- Kastor! Ett'et häpeä haukkumasta talon väkeä!" kuulen minä
kotiopettajani äänen sanovan.
Seipääni putoo kädestäni hankeen. Onnistun nyt paremmin pääsemään ojan
yli ja kiiruhdan valkeana kuin lumiukko pihaan. Pihalla seisoo vieras
kuomireki ja kyökissä saan tietää, että metsäherra on tullut meille
vieraaksi ja aikoo olla yötäkin. Onko sillä koiria mukanaan? On toki
kaksikin! Oli juuri äsken täällä kyökissä pyytämässä niille ruokaa.
Taisteluni susien kanssa tuli kaikkien tiedoksi kotiopettajan kautta,
jolle en malttanut olla salaisuuttani kertomatta. Siihen loppui
kolmekymmenvuotinen sotakin. Kustaa Aadolfin sankarisielu pääsi
rauhaan, samoin Tilly, Pappenheim ja Wallenstein. Mutta naapurin
poikain kanssa elin kuitenkin sotajalalla aina pääsiäiseen saakka.
Kastori nilkutti toista takaistaan vielä muutamia päiviä suuren
susikahakkamme jälkeen, mutta minä koetin lohduttaa ja lepyttää häntä
kaikellaisilla makupaloilla, joita ruokapöydästä salaa kannoin hänen
koppiinsa.
Joka toinen yö läpi koko talven näin unta, että olin olevinani
"Tähden silmä", joka makaa kinoksessa selällään ja antaa susien
nuuskia itseään, mutta pelastuu joka kerta, kun tuoksuttaa itsestään
viattomuutta ja kuluttaa silmiään.
Rautatietuttu.
Siinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain,
kiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme
ollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin
kahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin
totisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai
kaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran
ohitsesi tyhjään ilmaan.
Luulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta
peräkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa.
Mutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole
aikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.
Niinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit,
täyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut,
sillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito
järjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää
koko tunniksi.
Juna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja
naisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat
tusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja
samalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman
verran ohitse ilmaan.
Voisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.
Kerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet
hymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.
Varmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka
usein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä,
joka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä
olla arka maineestaan.
Hänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut
ryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan
huomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu
muuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa
matkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.
Mutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman
tarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä
leskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on
jotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät
kilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa
puvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt
kahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.
Kun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä
hyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin
muitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa
tyhjään ilmaan.
Olen tarkastellut häntä siksi, kunnes hän alkoi minua kyllästyttää.
Alahuuli pistää hiukkasen ulos ylähuulen ohi, siksi juuri kuin
tarvitaan, että hänen juroutensa olisi täydellinen.
Onhan se aivan kauheaa tuo tuommoinen olento, jota ei voi miltään
puolen lähestyä.
Välistä melkein toivon, että hän olisi kihloissa vastoin sukulaistensa
tahtoa ja että minä olisin erehtynyt hänestä, sillä saapihan se
tuollainen velvollisuudentunnon perikuva kaikkia hyveitä kauhistumaan.
-- Neljäkymmentä penniä, -- muita sanoja en ole kuullut hänen
huuliltaan. Jos syöt aamiaista, sanoo hän: yksi markka! Hänen taitonsa
kuppeja käsitellä on aivan sietämätöntä, sillä tuo tunteeton katse
liukuu aina tuuman verran ohitse ulos tyhjään ilmaan.
Vaikk'on kuinka kiire, ei hän koskaan tee hätäilevää liikettä;
koneellisesti niinkuin rahan mittari rahapajassa ottaa hän sisään
hopeata ja antaa ulos kuparia. Mutta harvoin tapahtuu että tarvitseisi
odottaa, kun on kerran pöydän luo päässyt, sillä hän taitaa ammattinsa.
Ei hänen tarvitse sanaakaan virkkaa vanhemmalle apulaisnaiselleen, joka
ymmärtää hänen pienimmät viittauksensa.
Kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan on rautatie-elämän
täsmällisyyttä kaikkine sovittuine merkkeineen.
Luulen, että jos hän pudottaisi kupin maahan, se olisi
rautatieonnettomuus hänen elämässään.
Soitetaan. Juna lähtee Pietariin!
-- Kuppi kahvia?
-- Neljäkymmentä penniä, vastaa hän ja tuo kiihoton katse hipasee
ohimoitasi ja häipyy jonnekin epämääräiseen tyhjyyteen, samalla kuin
kymmenen pennin raha valahtaa sormiesi välitse ja putoo liivisi taskuun.
Joulu Kuusamossa.
Metsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen
sydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä,
joita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen
leikki leikittävänään. He ovat "syömäsillä". Leipäpalaisten virkaa
tekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.
Metsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen
vaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan
sen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen
laskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä
kerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta
virkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen,
likaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan
hämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen
pisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan
tähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä
kuorsausta.
Tupaa valaisee osaksi heikko, vaalea talvivalo, joka vaivoin pääsee
tunkemaan läpi jäätyneen ja päreillä tukitun lasin, osaksi nuo
kaksi hiiltyvää halkoa, jotka vähä väliä lupsahtavat alaspäin.
Valaistus ulottuu noin kolme kyynärää korkealle mustasta lattiasta,
sitten alkaa noki, kiillellen siellä täällä, missä vaatteet ja
ihmisten kädet ovat seinää ja orsia kosketelleet. Seinävierillä on
kiiltäviksi hankauneita, tukevia penkkejä; niiden yläpuolella on
seinäkaappi, vaatteita, uusi, valkea lammasnahkaturkki, karvalakki ja
piilukkopyssy. Kolmas osa tuvasta on tarvittu suuren uunin paikaksi,
jonka kalkilla rapattu otsapuoli on jo aikoja sitten nokeutunut.
Toinen kolmannes on tarvittu tyhjän, ikkunan alla olevan ruokapöydän
sijaksi. Pöytä on ainoa Valkonen esine koko tuvassa ja valaisee sitä
suurella, aution näköisellä pinnallaan, jota hietainen huosiain on
vuosikausia kulutellut. Kolmannen kolmanneksen ovat lapset anastaneet
leikkipaikakseen; -- pienin istuu kätkyessä, mutta ottaa sieltä käsin
vilkkaasti osaa leikkiin.
Tupa ei ole köyhimpiä. Seinät ovat kyllä nokiset, mutta eivät näytä
likasilta, sillä noki kiiltelee kuin musta öljyväri. Huonekalutkin
ovat siistin puoleiset eivätkä lapsetkaan ole ylenmäärin repaleiset.
Navetassa kuuluu vielä lehmäkin ammahtelevan. Kymmenen peninkulmaa
tämän asumuksen ympärillä leviävät pettuleivän luvatun maan, Kuusamon,
suunnattomat salot, joiden siimeksessä on monta sellaistakin majaa,
missä lehmät, lampaat ja kanat vielä asuvat samassa majassa ihmisten
kanssa. Hevosta haaveksivat monet kuin suurta onneaan, mutta monelta se
vielä puuttuu, on kuin unelma, joka toteutuu milloin toteutuneekaan,
seuraavassa sukupolvessa, jonkun sadan vuoden kuluttua.
Muuten olisi tässä mökissä kaikki hyvin, kun vaan olisi -- leipää.
Sentähden ovat lapset "syömäsillä" puupalikkain kanssa ja sentähden ei
isän tee mieli pysytellä valveella. Mutta yhtäkkiä lakkaavat lapset
leikkimästä, ja kuulostavat. Lumi narahtelee oven takana, joku tarttuu
ripaan ja paksu pakkaispilvi tulvahtaa tupaan. Sen mukana tulee sisään
huurteisiin ryysyihin puettu vaimo ja paiskaa oven kiinni jälkeensä.
Lapset parveilevat hänen ympärillään, pieninkin kurkottautuu ulos
kätkyestä ja putoaa lattialle. Tottuneella liikkeellä tempaa nainen
huutavan lapsensa huurteiseen syliinsä, viihdyttää sitä vähän ja menee
katsomaan uunille.
-- Antti hoi! sanoo hän karsaalla äänellä. Nyt ei auta muu kuin nouse
ylös ja ala laputtaa kirkonkylään.
-- Häh? -- vastataan uunilta -- eihän lie vielä tuvan nurkkakaan ilmi
tulessa! Mihinkä se on semmoinen kiire? Eihän sitä yötä vastenkaan
taipalelle...
-- Kiirekö? Vieläkö pitäisi nurkankin palaa? Entäs se, kun nälkä
sisuksia polttelee! Tuli kuin tulta! Minulla on hyviä uutisia
Pusulasta. Kaikki ovat menneet sieltä kirkonkylään, jossa valtio jakaa
jauhoja jouluksi. Ei siinä auta sinunkaan muuta kuin lähteä, niin
saadaanhan edes selvää leipää jouluksi.
Antti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa
päätään.
-- Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?
-- Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää
elää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee
meille kaikille tällä tavalla.
-- No, no... no, no... niinhän tuo lienee kuin sanot... Kunhan sinulla
nyt ei olisi niin helvetin hätä!
-- Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt
nälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut
tukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole
tukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos
en minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna
nekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä
kerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta
kuin tämän vaivaisen kannikan.
Hän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset
kokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.
-- Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän
hengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas
uunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos
selkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti
kiirehdi ovea sulkiessaan.
-- Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi
samassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun
lapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo
sukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun,
mutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa
häneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.
-- Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.
-- En minä heidän hevosiinsa.
-- Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein
koko viikolla?
-- Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain
peninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.
-- Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin
kannettava -- --
Ei kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi
varottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää,
päreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään,
että puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä
tämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei
keksi.
Viimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee
takaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten
nousee hän uunille ja panee maata.
-- Milloinka lähdet?'
-- Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.
Seuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut
taivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie
alas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.
Hän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan
vatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti
hän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti
tupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja
läksi.
* * * * *
Kun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen,
kuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa
kahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti
taivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun
harrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän
pysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo
hevosia ja miehiä odottamassa.
-- Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?
-- Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.
Sama se. -- Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee
kauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa
hän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen.
Kuulustelu alkaa:
-- Mikä nimesi?.-- Antti Metsäntausta. -- Mistä? -- Metsäntaustan
torpasta Pusulan kylästä. -- Jauhojako tahdot? -- Jauhojahan minä, kun
niitä kuuluu saavan ilmaiseksi? -- Oletko tositarpeessa? -- Enpähän
minä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään.
-- Onko sinulla sitten nälkä? -- En ole nähnyt leipää viikon päiviin.
-- Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi
peninkulmaa. -- Niin... tuota... eihän siinä muukaan auttanut.
Kauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:
-- Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän
autettavianne, uskokaa pois!
Taas alkaa kuulustelu: -- Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?
Antti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän
kalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: -- Tuota,
että, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole
tuttuja täällä... ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan...
-- Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi
tarpeessa?
Ei ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä
päivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.
-- Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti
joutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan
selitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:
-- Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä
todella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta
todistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna
takaisin... meidän täytyy olla tunnollisia.
Antti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen
kauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu
sanaakaan sanomatta.
* * * * *
Seuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin
kauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa,
siltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut
hänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja
täyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman
matkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.
-- Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä
sen kanssa suoriudun!
-- Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.
-- Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet
nälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti
saada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.
-- Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta,
jotka näkevät nälkää? kysyi nainen.
-- Enhän kehdannut kaikkien kuullen... minulla on niin hyvä luonto
siitä, että häpeen.
Eihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa
kiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean
kouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän
vielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:
-- Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa
kevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä
vatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta
nyt ei ole mitään paluumatkaa varten.
Kauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla
kaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi
tekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.
-- Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja
paiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:
-- Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä
mahtane ikäänikään olla.
Sitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa,
astuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen,
seisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.
Ei ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan
vaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön
aikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta
metsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät,
kunhan tässä pääsee vauhtiin.
Sää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta,
ja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa,
sitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen
vetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se
on loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet
alkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle
ja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän
enää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään
liika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että
tekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen
mieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli
viiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin
kipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa
niskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat
olkapäihin.
Kaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta.
Hetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään
lepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa
voittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten
puhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa
säkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin
jouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu
palamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän,
tähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee
vähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen
sinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista
autiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas
erämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän
kotonaan uunin päällä.
* * * * *
Metsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen,
laskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin
kotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan.
Sattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi
tavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin
ja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina
puuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta
joulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.
Ennen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille
hyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei
toki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan
tuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän
aineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka
hetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee
pimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta
lapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä
levolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut
näyttää.
-- Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.
-- Milloinkas se isä sitten tulee?
Äiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut
heidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin
veisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan
aattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät
kuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin
huonossa sovussa.
Hän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään
siitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän
ulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa
pimeään metsään kimakalla äänellä:
-- Antti hoi! Tule pois!
--... hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.
Hän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja
purskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet
eivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli
ääneen: -- Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit
minun ajaa mieheni talvipakkaseen -- miksi, miksi? Parempi olisi ollut,
jos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä... Miksi?...
Miksi?
Vanhin tyttö herää kuullessaan äitinsä valittavan. Kun hän näkee hänen
itkevän, alkavat hänenkin kyynelet vuotaa. Äiti sulkee hänet syliinsä,
kostuttaa hänen tukkansa ja poskensa suurilla kyynelillään, heiluttaa
häntä edestakaisin ja valittaa lakkaamatta:
-- Nyt ei meillä ole mitään muuta odotettavana kuin kuolema... Kunpa se
tulisi edes pian!
-- Kuolema? Mitä se on? kysyy tyttö.
Vastaamatta kantaa äiti tyttärensä vuoteelleen, taivuttaa päänsä ja
sydämmensä kaikkivaltiaan eteen, rukoilee kauvan ja palavasti miehensä
puolesta, lastensa puolesta ja omasta puolestaan... koko syntisen
maailman puolesta.
* * * * *
Hyvin tarkka korva voi aamupuoleen yötä kuulla hiljaista kahinaa, joka
vitkalleen lähenee Metsäntaustan torppaa. Yhtäkkiä paukauttaa pakkanen
ilolaukauksen tuvan nurkassa. Anna herää horroksistaan, iloinen
aavistus lentää hänen mieleensä, paitasillaan juoksee hän ovelle ja
näkee valkean haamun tulevan tupaa kohden hankea pitkin.
-- Herra Jumala! -- Antti! -- Viimeinkin tulit!
Mutta ei saa Antti sanaakaan suustaan vastaukseksi, hän mutisee jotain
epäselvää, astuu vaivaloisesti alas suksiltaan ja jättää ne siihen
seinämälle. Anna vetää hänet pirttiin, sanatonna vaipuu hän penkille ja
huokasee syvän helpotuksen huokauksen.
Päresoihtu kädessään päästelee Anna miehen tamineistaan, tarkastaa
häntä huolellisesti, peläten hänen paleltuneen, mutta rauhoittuu
nähdessään, että hän hikoilee. Viimeinen ponnistus kotiin tullessa on
sen vaikuttanut.
-- Ja nyt suoraa päätä saunaan, Antti! Siellä on vielä löylyä ja
saadaanhan sitä lisääkin, jos tarvitaan.
Antti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet
saunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että
Antilla ei ole paitaa vaatteiden alla.
Kun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee
uunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut
kirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin
paljon kuin tahtovat.
Ääretön ilo!
Vasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut,
että tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa
suksensa seinää vasten pystyyn.
Tuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea
liina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään
-- ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo
keskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän
ympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä
syliinsä nuorimman.
-- No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.
Kun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset
sanansa kotiin tulonsa jälkeen.
-- Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän
täältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne
sieltä löydän.
-- Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.
-- Eihän ne, -- kun minä panin ne paitaani...!
Kun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan
sitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.
-- Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee
Antti.
Se virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:
Koko maailm' iloit' mahtaa,
Kaikest' sielust' mielestänsä.
Lapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne
hartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.
Keppi-Leena.
Kun pappilan lapset maita metsiä harhaillessaan eksyivät Visulahden
puolelle ja Saimaan selät alkoivat välkkää petäjämetsän läpi,
pysähtyivät he peloissaan, katsoivat toisiinsa kuin mieliään
rohkaistakseen ja kuiskasivat kukin osaltaan:
-- Keppi-Leena!
Sillä jos kulettiin vielä vähän matkaa kaitaista polkua pitkin,
niin tultiin vanhalle aholle, joka nyt kasvoi tuuheita leppiä ja
tumman vihreitä katajapensaita ja ahon laidassa oli rappeutunut,
hajoamaisillaan oleva tölli, jossa Keppi-Leena asui.
Keppi-Leena oli nilkuttava akka ja oli hänessä jotain salaperäistä,
joka suuresti kiihoitti lasten mielikuvitusta. Vanhemmat lapset olivat
kerran kuulleet isän sanovan, että Leena oli pahamaineinen, ja kun
eivät lapset oikein ymmärtäneet, mitä tuo sana tiesi, niin alkoivat he
kuvitella häntä noita-akaksi, jolla oli kaikki semmoisen ilkeän olennon
tuntomerkit: ränstynyt mökki metsän sisässä ja leipälapio, jolla hän
pisti metsään eksyneitä pikku lapsia uuniinsa ja söi ne illalliseksi
makosana paistina suuhunsa, -- monista muista tuntomerkeistä
puhumattakaan.
Sentähden pääsi kaikkien lapsien huulilta pelästynyt huudahdus:
-- Keppi-Leena!
Ja useimmittain pyörähtivät he kuin salaisesta sopimuksesta kotiinpäin
ja vaikenivat kuin myyrät alkutaipalesta, kunnes pääsivät niin
pitkälle, ett'ei enää tarvinnut pelätä Keppi-Leenan kuulevan. Silloin
alkoi metakka uudelleen kahta äänekkäämpänä. Ja pienet kurkut, jotka
tuo salaperäinen pelko äsken oli kokoon kiristänyt, päästelivät ääniä,
niin että mäet kaikuivat ja metsä metelöitsi. Pienet sydämmet, jotka
tuskin olivat enää sykkiä uskaltaneet, temmelsivät nyt taas vapaasti ja
iloisesti, ja vaikkei kukaan tahtonut myöntää pelänneensä, tuntui aivan
niinkuin olisi hengenvaarasta pelastunut.
* * * * *
Keppi-Leena oli entisen ruotusotamiehen Kären vaimo. Kun ruotuväki
lakkautettiin, oli Kärki joutunut puille paljaille. Ei ollut miehellä
muuta tavaraa kuin kulunut sotilaan lakki ja muistonsa kymmenvuotisesta
kasarmielämästä; ei ollut kykyä eikä taipumustakaan työn tekoon, mutta
sen sijaan sekä kykyä että taipumusta päihtymään markkinoilla ja muissa
kokouspaikoissa.
Noin varustettuna elämän taisteluun sai hän eronsa ja muutamien
markkain vuotuisen eläkkeen sekä yhdet sotamiehen pitovaatteet, jotka
kersantti pataljoonan päällikön ehdotuksesta antoi hänelle, samoinkuin
muutamille muillekin niiden puutteessa oleville. Mutta Kärki ei
ollenkaan ollut puutteessa olevan näköinen. Ensimmäisen puolen vuoden
kuluessa käyskenteli hän pitäjätä tarkastellen, toisen kuluessa
tarkasteli hän lääniä ja kolmantena jo koko isänmaata. Hän liikkui
vanhan sotilaan ryhdillä ja kehui ja puhui, ja ihme se oli, mutta
leipänsä hän hankki minne tulikaan ensimmäisenä vuotena.
Vähitellen herkesi kuitenkin kehuminen ihmisiä huvittamasta, sotilaan
ryhtikään ei enää kaupaksi käynyt, ja reipas Kärki alkoi alaspäin
liukua, vaikka viiksensä olivatkin pitemmät kuin kenenkään muun
kymmenen peninkulman alalla, ja vaikka hän osasi tehdä kunniaa aidan
seipäillä ja vesikorennoilla ja vaikka sotamiehen lakki oli yhtä
uljaasti kallellaan kuin ennenkin. Sen musta väri oli jo aikoja sitten
vaalennut jonkunlaiseksi aivan alkuperäiseksi vihreän keltaiseksi,
jonka olisi hyvinkin voinut ottaa muotiväriksi meidän päivinämme.
Univormuvaatteet olivat menneet kaiken maailman tietä paperitehtaasen
ja sijaan oli tullut jonkunlainen sekalainen kansallispuku, jossa näkyi
jälkiä talonpoikain tamineista ja herrasväen hienoista vaatteista
ja jossa hän esiytyi niin varmasti ja itsetietoisesti, että sen
kokoonpanoa tuskin huomasikaan.
Mutta kaikesta huolimatta luisui Kärki luisumistaan alaspäin. Hänet
jo tunnettiin tarpeeksi hyvin omassa läänissä ja naapurilääneillä oli
omat entiset ruotusotamiehensä, jotka pitivät ihmisiä puhetuulella,
kun heidän sallittiin ruokapöydän ääreen istuutua. Sitäpaitsi oli
tapahtunut, että kirveitä ja hopealusikoita katoili taloista samoihin
aikoihin kuin Kärki oli ollut vieraana, ja vaikk'ei häntä syyhyn
saatukaan, oli kuitenkin seikkoja, jotka puhuivat rumaa kieltään häntä
vastaan.
Sentähden oli hänen naurunsa viime aikoina alkanut käydä entistä
terävämmäksi ja sentähden aukeilivat ihmisten ovet hänelle yhä
jurommin, kun hän niihin kolkutti ja leikillisin sanoin pyyteli
päästäkseen sisään.
Se katkeroitti ajan pitkään Kären mieltä.
Hänen entinen mainio humalatuulensa, joka oli saanut kaikki ihmiset
hänelle tarjoilemaan, muuttui pahaksi.
Hän alkoi joutua riitaan juomaveikkojensa kanssa, ja hänen sulava
kielensä, joka aina ennen oli ollut sen puolella, joka tarjosi, voi nyt
yhtäkkiä kääntää kärkensä itseään mesenaattia vastaan suureksi iloksi
kaikkien niiden, jotka eivät olleet tarjonneet. Mutta nuo pahantuulen
puuskaukset ne koituivat lopulta omaan niskaan.
Sillä eihän ollut enää ollenkaan harvinaista, että hän sai kulkea
viikkokausia karvasta pisaraa suuhunsa saamatta.
Silloin luuhistui tuo reippaasti kallellaan keikaileva sotilaslakki
surullisesti alas otsalle; terhakka ryhti vaipui kokoon, ja kun
matkamiehet kohtasivat hänet talottamalla taipalella, niin eivät
kuormaansa pysähdyttäneet, vaan katselivat vähän peloissaan luota
metsärosvon näköistä miestä eivätkä oikein rauhoittuneet, ennenkun
näkivät hänen tien käänteesen katoavan. Eivätkä lie vielä sittenkään
tahtoneet tyyntyä, sillä olihan mies synkin ja terävin silmin
tarkastellut kuormaa ja sen ajajaa.
Eipä sillä, että Kärki olisi koskaan todenteolla ajatellut rosvoksi
ruvetakseen. Saattoihan hän tosin puheissaan sellaisiin luuloihin
aihetta antaa, mutta tyytyi kuitenkin täydellisesti seuraan mihin
tahansa, jossa hänelle ryyppy tarjottiin ja viitsittiin hänen
rosvojuttujaan vähänkään uskovalla korvalla kuunnella.
Vaan ei hän enää päässyt semmoisiinkaan seuroihin.
Oudoissa paikoissa alkoi häneltä jo leivänkin saalis väsäytyä, kun ei
ihmisillä aina ollut halkojakaan hakkauttaa -- muuhun työhön ei hän
koskaan alentunut, mutta puita oli hän nähnyt parempainkin ihmisten
voimistelukseen pilkkovan.
Vähitellen ajoi routa porsaan kotipuoleen, mutta sielläkin otettiin
hänet kylmäkiskoisesti vastaan. Kylmäkiskoiseksi vastaanotoksi sanoi
hän sitä, ett'ei ryyppyjä tarjottu, ja niin eli hän laiskan miehen
töitä tehden raittiisti ja siististi jonkun aikaa.
Siihen aikaan tutustui hän Keppi-Leenaan. Olihan tavattu joskus
ennenkin, ja Leena oli kyllä kauvankin pitänyt silmällä tätä
maankuulua, iloluontoista miestä, mutta Kärellä ei ollut mielessään
Leenasta muuta kuvaa kuin kuva jalkapuolesta akasta, joka kulkea
nilkuttaa ruumistaan pitkään kepin torrakkoon nojaten.
* * * * *
Eräillä markkinoilla läänin pääkaupungissa oli Kären onnistunut kehua
itsensä muutamain nuorten renkimiesten seuraan ja päästä osalliseksi
heidän kestitykseensä. Seurustelu päättyi tappeluun, jossa Kärki sai
isänniltään pahanpäiväisesti selkäänsä. Pidot olivat ulkoilmassa
kauppias Karhusen puutarhan nurkassa, ja sattumalta tuli Keppi-Leena,
joka oli markkinoilla hänkin ostoksiaan toimittamassa, menneeksi
pihan kautta puotiin juuri silloin kuin tarjottavat tavarat olivat
loppumaisillaan.
Leena tunsi heti Kären hänen sotilastakistaan, joka kummallisella
tavalla horjui edestakaisin ja ylös ja alas puutarhan lehdettömän
pensaikon takana. Samalla kuului sieltä huutoa ja melua ja kiivasta
kinaa. Tuossa tuokiossa oli Leena nilkuttanut puutarhan aitauksen luo
ja näki raosta tirkistäissään, että Kärkeä nakeltiin kuin kinnasta
neljän reippaan miehen välissä kädestä käteen. Miehet olivat kovin
kiihoittuneita, heidän poskensa hohtivat ja silmät rasvan raukeina
kimmeltivät.
Hän käsitti heti, että Kärelle tuossa epätasaisessa taistelussa tulisi
käymään pahasti, jos ei sitä jotenkuten keskeytettäisi. Kärki sai iskun
iskunsa perästä ruumiisensa, mutta juuri kuin hän kasvoihin satutettuna
lyykähti istualleen maahan, harppasi Leena taistelevain väliin, asettui
toiselle jalalleen seisomaan ja heilutti uhkaavasti pitkää sauvaansa.
-- Vai niin, -- neljä nuorta miestä ylitä vanhaa miestä vastaan!
Ett'ette häpee! Tapatte hänet vielä, humalaiset roistot! huusi hän
kiihoittuneella äänellä ja pyöräytti keppinsä suojelevasti Kären eteen,
joka istui maassa nenä ja suu verta vuotaen.
-- Mitä akalla on täällä tekemistä? Pois tieltä Keppi-Leena! huusi
muuan rengeistä ja survasi häntä.
Vaan sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa sai hän aika
iskun olkapäähänsä Keppi-Leenan sauvasta, sitä vaille, ettei nenään
käynyt, ja kimakalla äänellä, joka kuului yli puolen kaupungin, alkoi
Leena huutaa apua ja poliisia, jolloin renkienkin sekavissa aivoissa
samalla selvisi, mistä oli kysymys. Ja päästäkseen akkain juoniin
sekautumasta jättivät he taistelutantereen saaliineen Leenan haltuun.
Suurella riemulla Leena sen anastikin. Markkinamiehet eivät Suomessa
ole juuri uteliaisuudella pilatut. Jotkut ohi kulkijat pilkistivät
kyllä puutarhan lankkuaidan raoista sisään, mutta kun eivät sen enempää
huutoa kuulleet, sai Leena jäädä rauhaan otuksensa kanssa.
Hän istuutui Kären viereen ja pyyhki veren hänen kasvoiltaan; sitten
meni hän kaivolle vettä noutamaan, mutta kun palasi, olikin Kärki jo
pitkällään. Ensin luuli Leena hänet kuolleeksi, mutta pian huomasi
hän miehen kuitenkin vielä hengittävän. Hangattuaan häntä aika
tavalla kasvoihin sai Leena hänet vähän virkoamaan, mutta mies käytti
tilaisuutta vaan aika tavalla kirotakseen ja vaipui uudelleen uneensa.
Nyt tapahtui niin, että Leenalla oli hevosensa kauppiaan pihalla,
jonka puodista juuri äsken oli ostoksensa ostanut. Kun Kärki oli uneen
vaipunut, ei Keppi-Leena oikein tiennyt, mihin hän ryhtyisi. Eihän
käynyt heittäminen häntä paljaalle maallekaan loikomaan, sillä kylmä
tulisi olemaan syksyinen yö ja saattaisi mies siihen vielä kuoliaaksi
paleltua. Leena päätti sentähden lähteä apua hakemaan saadakseen
miesparan kannetuksi väen tupaan, jossa saisi nukkua siksi, kunnes
selviäisi. Viimein onnistuikin hänen kuvata nukkuneen tila niin
kamalaksi, että sai muutamia miehiä houkutelluksi puodista puutarhaan.
Kylminä ja välinpitämättöminä siitä, oliko hän vahingoittunut,
vai ei, katselivat miehet kaatunutta sankaria, mutta eivät
yrittäneetkään ruveta häntä pois kantamaan, vaikka Keppi-Leena kyllä
heitä siihen kehoitteli. Vasta sitten, kun hän, loukkautuneena
moisesta kylmäkiskoisuudesta isänmaan puolustajaa kohtaan, oli
kertonut äskeisestä tarmokkaasta esiintymisestään ja uhannut huutaa
vallesmannia ja viskaalia, kävivät miehet laiskasti Kärkeen käsiksi ja
onnistuivatkin viimein saamaan hänet seisaalleen.
Mutta kun Kärki tunsi itseään kauluksesta riiputettavan, heräsi hän
horroksistaan ja alkoi riuhtoa itseään irti niin äkäisesti, että
miesten täytyi puolimatkassa tupaan heittää hänet käsistään.
-- Piru häntä kantakoon mokomaa juopporattia, joka potkii kuin hullu!
sanoivat miehet.
-- Ei tarvitsekaan! örisi Kärki, joka oli alkanut virota ja koki päästä
pystyyn.
-- Kas niin, -- pysy nyt vaan koreesti hiljaa, niin vievät nämä miehet
sinut tupaan, ett'et tarvitse paleltua kuoliaaksi yöllä, kehoitteli
Keppi-Leena.
-- Paleltuako...? Ohoh! On minulla rahaa! virkkoi Kärki jotenkin asiaan
kuulumattomasti ja koetteli jalkojaan, pitäisivätkö ne. Tehtyään pari
pitkää heilahdusta sai hän ne vakautumaan allensa ja pysähtyi sitten
muutamiksi silmänräpäyksiksi paikoilleen, ikäänkuin olisi itsekin
ihmetellyt tätä voimainsa näytettä. Älyttömin silmin tuijotti hän vähän
aikaa läsnäoleviin, haparoi toisella kädellä poveaan, sai esille jonkun
vanhan lompakon tapaisen ja levähytti sen auki.
-- Tääll' on rahaa, pojat! Ja nyt me ryypätään.
-- Etkö ole jo saanut tarpeeksi takkiisi vai vieläkö tahdot lisää?
kysyi toinen miehistä.
-- Takkiisi? -- Kuka on saanut takkiinsa? Ryssät! Minä olen antanut
niille takk... yksi kymmentä vastaan.
-- Onkohan sillä todellakin rahaa? kysyi Keppi-Leena levotonna.
-- Mistäpä hän olisi saanut, sanoivat miehet ylenkatseellisesti.
-- Tääll' on rahaa! huusi Kärki ja heilutti lompakon tähteitä niin,
että sieltä todellakin putosi viisimarkkanen maahan.
-- Katsohan tuota, kun kylvää rahoja kuin tukkilainen!
-- Herra isä! Ottakaa pois, ettei se saa humalassa tavaraansa hävittää!
huusi Keppi-Leena ja nilkutti ottamaan ylös viisimarkkaista.
-- Tavaraansa! matki toinen miehistä pilkallisesti. Kyllä ne eivät sen
miehen rahoja ole, liekö ansainnut yhtä ainoata markkaa viiteen vuoteen.
-- Mistäs se sitten olisi ne saanut? kysyi Keppi-Leena.
-- Ainahan niitä on rahoja markkinoilla! irvisteli mies.
-- Eipä taida Kärki pitää niin tarkkaa rajaa omillaan ja muiden
rahoilla, lisäsi toinen.
-- Kylläpä olette sydämmettömiä ja ilkeitä ihmisiä, valitti Keppi-Leena.
Mutta Kärki oli horjahtanut Leenan kärryjä kohden ja putosi nyt
istualleen tallin seinämälle, aivan hevosen viereen, joka korviaan
luimisti ja aikoi potkaista.
Siihen tuli Keppi-Leena viisimarkkaista kantaen, jonka oli maasta
noukkinut, ja tarjosi sen Kärelle:
-- Täss' on rahasi! Laittau nyt vaan tupaan ja nuku pois humalasi!
Muuten heität vielä pois kaikki, mitä sinulla on.
Kärki otti setelin ja käänteli sitä hyvin totisena kohmettuneiden
käsiensä välissä, näkyi sitten tuumivan jotain ja hörähti leveään,
typerään nauruun. Samassa nakkasi hän setelin ilmaan ja huusi:
-- Tulkaa vaan tänne akat ja kaikki -- tääll' on rahaa kuin roskaa!
-- Eihän sitä voi tuohon jättää, hävittää kaikki rahansa, sanoi
Keppi-Leena miesten puoleen kääntyen.
-- Ota hänet sitten rattaillesi sinä! sanoi miehistä toinen.
-- Niin saat hänet sitten viisimarkkasineen! lisäsi toinen.
Ja tyytyväisinä antamaansa apuun palasivat miehet takaisin puotiin.
Keppi-Leena katseli vähän aikaa ympärilleen ja tuumi. Eihän voinut
mitenkään jättää miestä oman onnensa nojaan siinä tilassa kuin hän oli,
varsinkin kuin jo kerran oli pelastanut hänet murhamiesten käsistä. Ja
kun se vielä rahojaankin noin nakkeli!
Leena kumartui Kärkeä kohti ja virkkoi:
-- Kas niin, -- nousehan nyt rattaille, niin tulet muassani.
-- Häh? kysyi Kärki kummastellen.
-- Nouse rattaille, niin saat tulla muassani! uudisti hän.
-- Mi-minkä tähden?
-- Ett'eivät tappaisi sinua etkä saisi hävittää rahojasi.
-- Kah, niin -- tääll' on rahoja! sanoi Kärki ylpeillen ja tavotteli
poveaan.
-- Mistä olet ne saanut?
Kärki tuumi vähän aikaa. Sitten iski hän silmää niin viekkaasti, että
olisi luullut selväksi mieheksi, hymähti vielä viekkaammin ja sanoi: