Nyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja
minä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen,
jossa varmaankin kävi virta.
-- Ka, no -- kun hevonen vei... vastasi hän.
-- Kulkeeko tie tästä?
-- Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?
-- Oletko ajanut harhaan?
-- Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.
-- Oletko nukkunut -- häh?
-- Nukkuihan herrakin.
Nyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat
koettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat,
ja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne
kannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.
-- Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja
päästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.
-- Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.
-- Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. -- Muistelen
nähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina
merkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!
-- Elähän nyt, -- menehän nyt vaan, niin minä huudan. -- Ja minä
päästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani
helti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen
herkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli
tekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua
ja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon
tuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen
yhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin
että lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä.
Matti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä
olin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin
viimein:
-- Paljoko kello on?
Minua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin
kuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:
-- Kello on viisi!
Samassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen
taa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala
tiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin,
aloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta
nahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen.
Hevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen
silloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä
todella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.
Ensiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin
tuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan.
Kuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua
niin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun
täytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan,
ruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia
sanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton
ääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja
päästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi
vilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä,
pysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto
sulana; -- muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen
että päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka
kerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.
Ymmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla
äänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän
vaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin
kovasti, että jää ympärillä helisi.
Istuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten
mietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen
ollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää
edesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen
murhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä
hengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua
täytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki
syyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan
pudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan
niin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan
ehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta
sitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.
Silloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen
hetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti
päähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä
vilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi
hevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle
toveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään
eikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli
minusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää
kainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi
tekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti
käsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.
Oli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja
puolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei
kuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä
ja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa
lähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin
saada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin
toveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt
jättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni
kaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos
niiksi olisi tullut.
Pian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi
vakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä
nyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut
täällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta
kuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius
rakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani
hädässä kahdenkertaisella ilolla.
Käännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä
ilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne
olisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja
hevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea
pistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden
muun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin
eriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa
ja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä
ei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan
pörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen
jähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka
oli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi
vielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa
epätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:
-- Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.
Hevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän
matkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin
tyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän
miehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä
tehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan,
ja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä
jälkeen.
-- Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.
-- Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin
tyhjää pulloani.
-- Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä
valoi, vaikka olikin pakkanen. -- Ähäh! -- Eikös ole hyvä, että
hevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna
jo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut
omistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän
virkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa
konjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt...
Kun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset
hänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen
koetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen,
asettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma
kyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli
häntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen.
Varovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin
taloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin
ja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin
vieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.
Tulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos
olisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.
Kun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan
päässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.
-- Niin no, vastasi Matti, aivan niin kuin herra tahtoo.
-- Vaan etkö saata saada toria isältäsi, jos hän kuulee, että olet
ollut hukuttaa ruunan?
-- Saattaapa niinkin olla, sanoi Matti.
-- Eiköhän olisi parasta, jos ei kukaan saisi mitään tietää?
-- Se nyt on aivan herran vallassa.
-- Katsohan, saattaisimmehan kumpanenkin saada toria kotona.
-- Kyllä kai se on niinkuin herra sanoo.
-- Emmekö sitten kerro kenellekään koko asiasta?
-- Parastahan taitaa olla.
Kotona otettiin minut avosylin vastaan, mutta ei ollut minulla mitään
viiksiä, joilla olisin voinut pöyhkeillä astuessani vanhoihin, mataliin
huoneihin. Eikä näkynyt siellä setä Ramseniusta eikä Annaakaan. Isä
kysyi totisen näköisenä lukukausitodistustani, mutta äiti ja sisaret
tahtoivat kuulla uutisia suuresta maailmasta.
Jäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi
salaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun
minun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä
seurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista
matkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka
järvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi
kärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.
Tietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin
kysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään.
Ja silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna
Ramseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun
ajan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan
jäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme
viikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi
aivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten
ymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.
Laulajan palkka.
Kirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.
"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni
teki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa
pakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin
verivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin
kirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki
voimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin
minulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa
juuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni
sekä itseni että perheeni varalta.
"Tänä iltana olin teaatterissa -- ylhäällä kolmannella rivillä --
nähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani
aikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin
sieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran
ja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan -- pyyhkiä.
"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi
antamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen -- vaikka
myöhäisenkin -- taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja
päästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen
entisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi
sitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja
suuren turhamaisuutensa.
"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija
Fonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.
"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen
Pyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla,
vanhain päiväin turvalla ja -- merkillisintä kaikista -- melkein
tyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita
revolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo,
ystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet
suuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni
otti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja
yöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi -- ja minä valitsin
jälkimäisen.
"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään
niistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin
Luojan ivaa -- siinä totuus, jonka olen oppinut.
"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli
niin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan
tapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai
jostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:
_"Runoilija Arvid Oskar Fontelius"_ -- nuo neljä sanaa harvennettuina
-- "on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa". Siinä kaikki. Mutta
minusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani
kykenemättä sitä oikaisemaan.
"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä
aikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella -- puhumattakaan
sydämmestä...!
"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni,
pukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä
suosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni
mukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin
tapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja
siitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei
ollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta
tuli rikoksellinen -- pintapuolisesti katsoen, -- ja niinhän ihmiset
mieluimmin aina asioita katsovat!
"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä
jäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:
"-- Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?
"-- En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa
ja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin
lopussa.
"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies
ja runoilija painoasiamiehenä, -- mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät,
että kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi,
mutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota
sanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta
ei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, -- minä
olin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs
ystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:
"-- Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme
huolta runoilijoistamme!
"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.
"Seuraavana päivänä oli hakemukseni uutisena sanomalehdissä ja
parin viikon kuluttua olin minä saanut viran. En kuitenkaan ilman
nöyryytyksiä. Mutta niitä nöyryytyksiä kestin helpommin, sillä ne
tulivat vihollisiltani. Aikaisemmat kokemukseni julkisuuden alalla
ja kustantajien suhteen saamani kokemukset, jotka olivat minun
liittolaisiani ja joilta minulla oli oikeus vaatia jotakin, koska
kaiken ikäni olin tehnyt työtä heidän hyväksensä -- ne kokemukset
olivat paljon polttavampia nöyryytyksiä. Sillä ne sattuivat syyttömään,
joka oli oikeassa.
"Suoritin, tietysti, kumarruskäyntini painoylihallituksen esimiehen
luona hyvään aikaan. Tahdoin ainakin olla varma siitä, ettei alentavaan
hakemukseeni vastattaisi kieltävästi, kun kerran sen kautta kaikki olin
alttiiksi pannut. Sillä minä olen syntynyt gentlemanniksi, ja minussa
asuu gentlemannin ylpeys, joka onkin elämäni onnettomuus.
"Esimies otti minut vastaan epäluulo katseessaan, mutta oli kohtelias.
Tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan -- hän oli kenties kokenut samaa
kuin minäkin.
"Kun kerroin hänelle asiani, katseli hän minua hetken aikaa
kummastellen. Sitten herkesi hän leikilliseksi, taputteli minua
olkapäähän ja sanoi:
"-- Kuka olisi uskonut, että meistä tulisi virkaveljiä!
"-- Olosuhteet pakoittavat minua hakemaan vakituista paikkaa, sanoin
minä. En virkkanut mitään siitä, että olin turhaan etsinyt paikkaa
sanomalehdistössä, että olin koetellut kaikilla mahdollisilla
radoilla yksityistenkin palveluksessa. Sittenkin täytyi minun yhä
uudelleen kertoa syy käyntiini, ennenkun sain hänet uskomaan. Hän
vainusi vaan minun totisuudestani tuota leikillistä kronikööriä, joka
käyskenteli ympäri etsimässä aineksia johonkin ilkeään artikkeliin
painoasiamiehistä. Hän oli hyvin varovainen, hyvin kohtelias ja hyvin
täsmällinen. Jospa hän olisi tiennyt, kuinka hyvin minä osasin lukea
hänen ajatuksen!
"Hän rykähteli lopulta:
"-- Eikö sitten sanomalehdistö meidän maassamme todellakaan voi tarjota
paikkaa vanhoille työmiehilleen...?
"-- Ei, valitettavasti kyllä. Se tarvitsee vaan kielipolitikkoja.
Tarvitsee vaan nuorta väkeä, jolla on uudenaikaista reportteritaitoa,
mutta ei tarvitse aatteen miehiä.
"-- Mutta onko se nyt ihan totta, että te...?
"-- Herra hovineuvos, -- minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta
tahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta.
Muutoin -- te ymmärrätte sen, herra hovineuvos -- muutoin panen kaikki
alttiiksi, voittamatta mitään.
"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti,
melkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:
"-- Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen
neuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä,
ell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi
pannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus
sen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan
sanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin
velttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan
ylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko
elonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan
teiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin
vapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä
rikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on -- sillä minäkin olen isänmaan
ystävä!
"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin
avonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi
selittäen:
"-- Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät
teoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin.
Edellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne
näihin virkatoimiin...
"-- Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos,
ystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun
ryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni
voisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa
luku- ja kirjoitustaidostani...?
"-- Ei se ole mikään puoltolause, -- päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette
te tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä
etupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne...
"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella
oltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa
johtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka
kiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen
kasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan
voileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle,
toiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri
kirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä
päivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni
kirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta
osaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat
suonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä
-- pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia,
mutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni
hengen edestä, -- ja -- taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä.
Kauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi
painosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä
olinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu
vastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita
kumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia',
vaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta
annoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.
Lupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!
"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta
lauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt
koulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, _rukoilin_ tuota
virkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret
periaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi
esimiehiäni ikävään välikäteen.
"Ja niin sain minä viran.
"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää
keskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa
maanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja
ilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli
määrännyt, toisin -- se teki minut narrikseen.
"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn
harmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen
muinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen
ja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta
ohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle
vapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee
milloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin
silloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin
kokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään
pois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi
kohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni,
ja tänään olen minä kone, -- älykäs kone -- niinkuin virkamiehen
konsanaan tulee ollakin.
"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla
tervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi
pois heidän seurastaan -- olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä
ei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä
liittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan
helmassa!
"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana
ne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat
minun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen
ikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään
sysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän
päivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, -- sillä minä
olen kuollut.
"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole
tottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden
on minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna,
setelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun
terveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni
laskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan
elävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa,
sankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri
niin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti
itselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni.
Lapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa
panna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun.
Kun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan
tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon
ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten
huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen
tähden.
"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä
itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä.
Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, -- koti on minun
paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset
elämältä jo vuosi sitten.
"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen
erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi
koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen -- nurinpäin.
"Ja sen nimi on: