kah, markkinatpa markkinat, -- lallatteli hän.
-- Et vaan liene varastanut?
Kärki oli loukkaantuvinaan ja koetti oikaista selkänsä. Vaan kun se
ei istuvalta mieheltä oikein onnistunut, kompuroi hän seinän varassa
seisaalleen ja sanoi suojelevalla, tyynellä äänellä, niinkuin olisi
lasta rauhoittanut:
-- Mitä sanot? Varastanutko! Elähän nyt! Elähän nyt, hyvä ihminen!
Voipihan sitä muullakin tavoin ansaita... markkinoilla. Kuka on sanonut
minun varastaneeni? kysyi hän melkein selvinneenä.
-- Nuo miehethän ne vaan, mutta en minä uskonut.
-- Eläkä uskokaan, sanoi Kärki hyväksyvästi. Sitten vetäsi hän
likasella kädellään kasvojaan ja sai siihen verijälkiä.
-- Mistä tämä veri tulee?
-- Olivathan vähällä sinut tappaa, vaikket enää muista, ja olisivat kai
tappaneetkin, jos en minä olisi tullut väliin ja pelastanut sinua.
-- Tappaa! Elä puhu loruja! Minähän olin heidät tappaa. Luuletko,
ett'en sen vertaa tiedä -- höh!
Kärki kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.
Merkillistä kyllä oli Keppi-Leenalla sen verran naisen älyä, ett'ei hän
ruvennut vastustelemaan. Muuten ei hän luultavasti koskaan olisi saanut
uhrata elämäänsä miehen hyväksi. Sitä peläten hän nyt varmaankin tämän
ainoan kerran tukki suunsa totuuden sanalta ja vaikeni.
Ja kun Kärki kerta toisensa perästä veteli kasvojaan saadakseen
selville, mistä se tuo veri pakana vuoti, mennä hynttäsi Keppi-Leena
hevosensa luo ja alkoi päästellä marhamintaa. Sitten kääntyi hän päin
Kärkeen ja sanoi päättävästi:
-- No, -- kun tullet mukaani, niin pääset selkääsi saamasta etkä
rahojasi hukkaa.
-- Minnekkä? kysyi Kärki jo jotenkin selvänä.
-- Pois kaupungista maalle.
-- Mitä on minulla maalla tekemistä?
-- Jää sitten tänne, kun mielesi tehnee ja juo itsesi päihisi taas ja
makaa yösi putkassa, jos luulet siellä paremman olevan!
Keppi-Leena tarttui hevosta suitsiin ja teki lähtöä.
-- Mutta tuota... Kärki epäröi. Mutta minnekkä sitten mennään?
-- Eikö sitten saatettaisi mennä vaikka minun luokseni -- on siellä
siksi sijaa, kun tarvitaan.
Kärki katseli häntä kummastellen. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan
johonkin varmaan suuntaan, mutta huomasi samassa, että Leena seisoikin
vaan yhden jalan varassa pitäessään hevosta suitsista, ja huudahti:
-- Kah -- sinullahan onkin vaan yksi jalka!
-- Kyllä se minulle riittää. Ja autan minä itseni yhdellä yhtä hyvin
kuin moniaat kahdella, ja ehkä vielä paremminkin.
Hän nykäsi hevosta ja aikoi lähteä. Mutta silloin huusi Kärki:
-- Ei -- elähän! Minnekkä sinulla on semmoinen kiire! Minne me sitten
menemme?
Keppi-Leena pidätti hevostaan ja katsoi ympärilleen.
-- Johan sen sanoin. Tuletko vai etkö?
-- Onko sinulla sitten viinaa? kysyi Kärki.
Keppi-Leena oli jo maiskauttamaisillaan huulia hevoselleen, mutta taas
pääsi hänessä naisen luonto voitolle, hän melkein häpesi heikkouttaan,
mutta vastasi empimättä:
-- On kai sitä nyt sentään tuloryypyksi.
Kärki kiipesi hyvillä mielin rattaille ja istui siinä jotenkin
vakavasti ja yläruumistaan aivan paljon huojuttamatta, mutta Leena
maiskautti lähtömerkin ja ajoi saaliineen kaupungin läpi, kun hämärä
alkoi kietoa huntuunsa markkinakojuja eikä kellään ollut aikaa
rattailla istuvalle matkueelle suutaan soittaa.
* * * * *
Keppi-Leena ei ollut mikään kaunotar. Jouduttuaan vaivaiseksi jo
lapsena ollessaan, jolloin hänen vasemman jalkansa oli "kolottanut
pois", oli hän siitä huolimatta niin toimelias ja lujatahtoinen, että
jo aikaisin oli päässyt riippumattomaksi kunnasta ja köyhäin hoidosta,
joiden varaan luonto muuten näytti hänet määränneen. Äärettömällä
sitkeydellä ja säästäväisyydellä sai hän kootuksi pienosen rahasumman,
joka enimmäkseen oli hankittu vehnäsiä kirkon mäellä myyden. Sen käytti
hän palkatakseen miehen, joka auttoi häntä penkomaan vähän peltoa
pappilan maalle, ja rakentamaan majasen; loput rahoista käytettiin
hevosen ja lehmän ostoon.
Kun Leenalla oli pesänsä valmis, oli hän jo puolivälissä
viidettäkymmentä, mutta olipa hänen vanhuutensakin nyt turvattu
ja saattoi hän ylpeydellä katsella takaisin uutteran elämäntyönsä
tuloksiin ja sen hedelmistä nauttia.
Ei olisi voinut kenenkään päähän pälkähtää, että Keppi-Leena kulki
naimapuuhissa. Mutta eräänä päivänä pari vuotta sen jälkeen kuin
oli saanut talonsa kuntoon, tuli hän pappilaan panettamaan itseään
kuulutuksiin entisen ruotusotamiehen Kären kanssa. Sitä ennen oli kyllä
kulkenut kummallisia huhuja siitä, että hän suojeli luonaan tuota
pahamaineista sotamiestä, ja kompasanoja sateli hänen päälleen, kun hän
vehnäsiään kirkon aidan takana myyskenteli. Mutta hän antoi puhuvain
puhua, varma kun oli siitä, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ja kun
tiesi, ett'ei hänen kerran saavuttamansa luottamus ollut niinkään
helposti järkytettävissä.
Mutta kun kirkkoherrakin kerran otti moittiakseen häntä sellaisesta
julkisesta Jumalan ja ihmisten pilkasta, niin vastasi hän varotuksiin
panettamalla itsensä kuulutuksiin.
Siitä syntyi tietysti naurua ja puheita pitäjällä, ja kaikki viisaat
ihmiset ennustivat hänelle pahaa. Kirkkoherra ei voinut olla tuntonsa
rauhan vuoksi kutsuttamatta Leenaa kahdenkeskiseen keskusteluun ja
antamasta hänelle pieniä viittauksia Jumalan vanhurskaudesta ja
siitä, että ehkä sentään riittäisi synnin sovittamiseksi sekin, jos
Leena alkaisi säännöllisesti kirkossa kulkea eikä aina pysähtyisi
myymään vehnäsiään sen ulkopuolella. Sillä naimiskauppa Kären kanssa
hävittäisi varmaankin kaikki hedelmät hänen tähänastisesta uutterasta
ja yksinäisestä elämästään.
Mutta Keppi-Leena vastasi, että jos hän kerran oli ollut pahennukseksi
pitäjäläisille suosiessaan Kärkeä huoneessaan, niin tahtoi hän nyt
myöskin erehdyksensä avioliiton avulla parantaa.
Nehän olivat kumoamattomia syitä ja kolmantena sunnuntaina vihki
rovasti heidät pitäjään tuvalla yhteen.
Eihän se nyt ollut yksistään rakkauskaan, joka oli saanut Keppi-Leenan
tätä askelta ottamaan. Sillä vaikka hänessä olikin vähän ihailun
sekaista sääliä kuuluisata Kärkeä kohtaan, niin ei hänen aikomuksensa
kuitenkaan ollut, silloinkun hän pelasti hänet markkinoilta, tehdä
hänestä aviomiestä itselleen. Hän tahtoi vaan koettaa, mihinkä mies
kykenisi.
Hän oli tullut siihen kokemukseen, että hänen pieni maanviljelyksensä
ja vähäiset hevosenajonsa onnistuivat ainoastaan silloin kuin hän itse
voi ne toimittaa. Mutta paloaan kyntämään hän ei kyennyt, toisjalkanen
kun oli. Melkein kaikki muut työt hän itse suoritti. Hakkasi itse
halkonsakin ja veti ne kotiin. Leikkasi itse rukiinsa ja ohransa, mutta
antoi puida naapurissa.
Vaan usein oli tapahtunut, että pelto antoi huonon sadon -- tietysti
oli se huonosti kynnetty. Ja olihan sekin nähty, että vähäinen sato
yhä pieneni, kun se naapurissa puitiin. Kun nyt juuri syyskuun lopussa
oli saatava vilja puiduksi, oli Leena miettinyt keinon, minkä avulla
voisi oman saunan muuttaa riiheksi. Kärki saisi olla apuna sitä keinoa
toteutettaessa. Sitä paitse oli hänelle kyllä muitakin töitä, jos
näyttäisi olevansa mies niitä tekemään.
Näiden syiden nojalla päätti Leena ottaa hänet huostaansa. Jos lienee
muitakin syitä ollut, mutta niitä ei hän nyt huolinut ajatella. Kun on
toisjalka, ikää puoliväliin viidettäkymmentä, kasvot kuin kovaa nahkaa
ja ruumis kaikellaisten vaivain murtama, niin eihän tuota tahtonut
naurunalaiseksikaan joutua.
Mutta Kärki suoritti kokeensa odottamattoman hyvin. Olihan siitä vähän
väittelyä ensi iltana luvatusta viinaryypystä, mutta Keppi-Leena tiesi,
miten miestä oli käsiteltävä. Seuraavana aamuna oli Kärki jo selvä
mies, kävi työhön käsiksi ja suoriutui siitä jotakuinkin hyvin, kun ei
Leena liikojakaan vaatinut. Toisenakin päivänä oli hän selvä ja meni
työhön. Ja niin kului kokonainen kuukausi hyvässä sovussa.
Kärki voi vallan mainiosti, kun oli työtä kohtuullisesti ja kotikuria
tarpeeksi. Hänen iloinen luontonsa tuli takaisin ja hän kehui Leenalle
enemmän kuin koskaan ennen. Leena oli taas siksi viisas, ettei mitään
valheeksi väittänyt.
Sentähden jäi Kärki taloon, teki työtä minkä jaksoi, ja kehui minkä
jaksoi. Keppi-Leena viihtyi hyvin hänen seurassaan ja sato oli tänä
syksynä kolmannesta suurempi kuin viime vuonna.
Mutta jo seuraavana sunnuntaina sai Leena kuulla ensimmäiset
pilkkapuheet kirkonmäellä. Parin viikon perästä puuttui jo rovastikin
asiaan.
Silloin rohkasi Leena mielensä ja kosasi, kosk'ei Kärki itse näkynyt
älyävän, vaikka sai hyvinkin selviä viittauksia. Pari päivää
mietittyään antoi Kärki myöntävän vastauksen.
Häänsä viettivät he niin, että ostivat vihiltä päästyään kannun
viinaa, josta sulhanen joi jo kolmannen osan kotimatkalla. Morsian ei
virkkanut mitään, arvellen, ett eihän niitä nyt häitäänkään saa joka
päivä viettää. Ja illalla hoiti hän miehensä nukkumaan, sulki viinan
tähteet kaappiinsa ja ajatteli iloisin mielin tulevaisuuttaan. Ei ollut
Kärki riitaa rakentanut, vaan juonut juomasta päästyäänkin ja kehunut
menestyksistään naismaailmassa.
* * * * *
Kaikki meni tasaista menoaan kappaleen aikaa yli uuden vuoden.
Silloin sai isäntä kerran luvan lähteä kaupunkiin ostoksille. Leena
tahtoi näyttää, että hän luotti mieheensä ja uskoi hänelle hevosen ja
rahojakin. Eipä hänen sitä alussa tarvinnutkaan katua. Kärki ei ollut
aivan vailla kunniantuntoa hänkään, vaikk'ei kukaan ollut osannut
vedota siihen niinkuin hänen vaimonsa.
Hän palasi kotiin jo saman päivän iltana, pienessä hutikassa vaan,
mutta reessä oli hänellä täysi viinalekkeri.
-- Mitäs tämä merkitsee? Mistä olet saanut noin paljon viinaa? kysyi
Keppi-Leena.
-- Hiljaa -- hiljaa! kuiskasi Kärki ja iski viekkaasti silmää.
-- Ja missä ovat ostokseni?
-- Tässä!
Kärki kaivoi ne ylvästellen esiin reen pohjasta.
-- Mutta millä ihmeellä olet viinaa saanut?
-- On niitä ketulla keinoja, sanoi Kärki tyytyväisenä.
-- Mutta mitä teemme me niin paljolla viinalla?
-- Etkö sinä mitään älyä, eukko parka?
Kärki katseli riemuiten Leenaa. Vaan ei Leena mitään ymmärtänyt, ei
hituistakaan. Silloin asettui Kärki viinalekkerin eteen kädet puuskassa
ja oli hyvin mahtavan näköinen.
-- Me ruvetaan rikastumaan niinkuin kauppamiehet kaupungissa, sanoi
hän. Täällä on tukkitöissä paljon janoista väkeä ja minä tiedän omasta
kokemuksestani, miten hyvälle ryyppy pakkasessa maistaa. Kun tämä
tynnöri on tyhjäksi myyty, on meillä kolmekymmentä markkaa puhdasta
voittoa. Ja minä olen saanut sen niin hyvillä ehdoilla, ett'et voi
aavistaakaan.
Keppi-Leena pani kiven kovasti vastaan, vaikka olkoon voitto kuinka
suuri tahansa ja käski Kären jo huomenna viemään viinansa sinne, mistä
oli sen saanutkin.
-- Oletpa sinä lapsekas, sanoi Kärki.
-- Vai lapsekas! Vaan viinasaksaksi en rupea minä!
-- Viinasaksaksi! Hyi, kuinka rumasti puhut hyvästä rahanansiosta! Kuka
käskee sinun viinasaksaksi rupeamaan? Tämä on minun asiani tämä, eikä
sitä enää voi peruuttaa.
-- Miks'ei?
-- Kun on välttämättömänä ehtona kontrahdissa se, että lekkeri on
tuotava tyhjänä takaisin, muuten minut hetipaikalla ilmi annetaan
vallesmannille. Vaan jos minä saan hoitaa tämän asian mieleni mukaan,
niin on meillä kolmekymmentä markkaa viikon parin kuluttua. Vai eikö
sinulle raha kelpaa?
Keppi-Leena torui Kärkeä siitä, että tämä oli niin ankaroihin ehtoihin
suostunut ja väitti, ettei kauppiaasta olisi milloinkaan Kärelle viinaa
annettu, jos ei olisi tiedetty, että toinen siitä vastaa.
-- Niin, mutta nyt on viina tässä etkä sinä suinkaan tahtone päästää
ryöstömiestä taloon tai mennä käräjiin salakaupasta, ennenkun olemme
pennin pätkääkään voittaneet?
Kärki tuli yhä kaunopuheliaammaksi ja kuvasi niin kauniisti kaikkia
tämän kaupan etuja, vedoten varsinkin Leenan jotenkin kehittyneesen
ahneuteen, että tämä viimein rauhoittui, vaikka olikin vakuutettu
siitä, että viina ei tulisi kostuttamaan muiden kurkkua kuin Kären.
Senpätähden hän kävikin aika tavalla ihmeihinsä, kun Kärki seuraavan
päivän iltana palasi metsästä vaan hiukan humalassa ja kymmenen markkaa
taskussaan. Hän oli aivan mainiolla tuulella ja puhui niin kauniisti
näistä sivutuloistaan ja esitti sen kaiken niin kauniissa valossa,
että Keppi-Leenalta pääsi nauru nähdessään miehensä ilakoiden käsiään
hykertävän ja kiertelevän viiksiään kuin parhaat kaupungin herrat.
Mutta tämä viinalekkeri oli oleva ensimmäinen ja viimeinen, sen oli
Keppi-Leena päättänyt.
Se oli vaan ensimmäinen. Sillä viikon kuluttua oli se tuottanut
puhdasta voittoa kolmekymmentä markkaa eikä Kären metsäretkistä ollut
vaaraa mitään. Kiusausta lisäsi vielä se, ett'ei Kärki juonut enää
milloinkaan itseään sikahumalaan eikä riitaakaan rakentanut, vaan tuli
aina kotiin iloisena ja pyylevänä, taskut täynnä kiliseviä kolikoita.
Ihme ja kumma, miten äkkiä mies voi niin kokonaan muuttua!
Kevään tultua loppui tukin hakkuu salolta. Silloin sai Kärki Leenan
suostumaan siihen, että liike muutettaisiin omaan tupaan, jossa jo
alkoi näkyä merkkiä kasvavasta varallisuudesta. Ja Kärki kuletti
kaupungista lekkerin toisensa perästä, kestitti vieraitaan anteliaalla
kädellä ja kantoi makson selän takana. Hän oli mainio ravintolan isäntä
ja tuo epätasainen metsätie, joka vei maantieltä Keppi-Leenan mökkiin,
alkoi olla kuin valtatie, jota matkamiehet iloikseen ajelivat.
Kesemmällä joutui Kärki rettelöihin muutaman naapurin rengin kanssa,
joka ei suostunut maksamaan niitä monia ryyppyjä, jotka oli velaksi
saanut. Renki kielsi vasten naamaa olleensa missään tekemisissä Kären
kanssa ja kun Kärki kerran häntä muiden läsnäollessa pahanlaisesti
häpäsi, suuttui mies, keräsi todistajia ja ilmiantoi sekä Kären että
Keppi-Leenan luvattomasta viinanmyönnistä vallesmannille.
Heidät manuutettiin syyskäräjiin ja tuomittiin suuriin sakkoihin
salakapakoitsemisesta. Niitä maksakseen täytyi Keppi-Leenan myydä
hevosensa juuri kuin sitä olisi syyskyntöihin tarvittu.
Sen kolauksen jälkeen oli Kären vaikea pysyä kotosalla. Oli niinkuin
olisi omatunto vaivannut, kun näki hevosen puutteessa maanviljelyksen
rappiolle menevän.
Keppi-Leena oli käynyt alakuloiseksi, ja alinomaa sai Kärki kuulla
moitteita siitä, että oli saattanut heidät häviöön.
Sentähden katosi Kärki eräänä aamuna eikä tullut takaisin ennen
kuin useiden viikkojen kuluttua. Hän oli alkanut entisen elämänsä,
syysmarkkinoilla joutui hän kiinni ensikertaisesta varkaudesta.
Kärsittyään rangaistuksensa syyhyi hänen sormiaan uudelleen. Kun
hänellä oli heikko luonto ja kun ei hän hakenut kiusauksiinsa suojaa
Keppi-Leenaltakaan, lankesi hän taas, ja kun oli kolmannen kerran
langennut, annettiin hänelle elinkautinen eläke kruunun puolesta.
* * * * *
Keppi-Leena istui yhä edelleen matalassa, lahovassa majassaan, tämän
maailman menoa murehtien. Aho oli jo aikoja sitten umpileppään
kasvanut, pelto oli muuttunut niityksi ja lehmä vanha vanheni yhä
ja ehtyi. Eikä ollut hänellä enää voimia pönkittää yhä enenevää
onnettomuuttaan. Salakaupasta saamansa isku oli hänet masentanut niin,
ett'ei ollut enää työhön eikä mihinkään.
Lehmäänsä lypsi hän kuitenkin niin kauvan kuin lehmä eli, leipoi
happamia vehnäsiään ja myyskenteli niitä entiseen tapaansa
kirkonmäellä, mutta ei sekään liike enää kannattanut. Ihmiset häntä
karttelivat, hänen maineensa oli pilattu, ja sitten oli ilmestynyt
uusia ja hempeämpiä kilpailijoita, jotka veivät voiton vanhalta,
pahamaineiselta Keppi-Leenalta.
Ruustinna vaan vielä oli joskus hänelle ystävällinen. Puhellessaan
hänen kanssaan keskitti Keppi-Leena kerran kaiken elämän viisautensa
seuraaviin sanoihin:
-- On sillä vaan kumma voima tuolla viinalla, kun sen näkyy pitävän
olla kiroukseksi sillekin, joka ei ole sitä eläissään maistanut.
Ja kun tuli puhe hänen vanhuudestaan, sanoi hän:
-- Olen jo kerran pelastaunut vaivaistalosta eivätkä minua sinne toista
kertaa saa.
Ja niin kävikin. Sillä eräänä syysyönä paloi Keppi-Leena hökkeliinsä.
Eikä kukaan tiennyt, miten tuli oli päässyt irti.
Kaikkien suosikki.
Kapteeni Vidmarkilla oli hyvä muisti ja hän oli hyvä kertoja. Usein oli
hän kertonut meille kaskuja Cablesta, ja kerran jutteli hän koko hänen
elämäkertansa.
Emme olleet -- alkoi hän -- mitään huonoja toveria, vaikka
aina ahdistimme iloista ystäväämme Cablea hänen alinomaisista
naisseikkailuistaan. Jo ensimmäisinä vuosina kadettikoulusta
päästyämme, kun meidät oli komennettuna etelä-Venäjälle, puhkesivat
hänen lumooja-lahjansa täyteen kukoistukseensa. Kaikkialla, missä
hän miekkaansa helisteli ja mustia viiksiään laverteli, syttyi joku
naissydän palamaan, ja vaikka me toverit melkein aina satuimme olemaan
läsnä, kun onnettomuus tapahtui, emme tehneet mitään sen torjumiseksi.
Naiset olivat kuin hulluja häneen, ei kukaan voinut sanoa miksi, hän
kaikista vähimmin. Hän tyytyi vaan siihen, että niin oli, eikä huolinut
koskaan ajatella seurauksia. Hän otti vastaan ihastuneen naissydämmen
uhrin yhtä helposti ja mutkattomasti kuin muut ihmiset ottavat
ystävyyden, välittämättä seurauksista ja käsittämättä sen sisältöä.
Se oli hänestä yhtä luonnollista kuin lapsesta on äidinrakkaus eikä
hän sen enemmän sen johdosta päätään punonut. Ei ollut hänellä
hämärintäkään käsitystä siitä, mitä on vastuunalaisuus tai mitä
ujous, mutta hyväsydämminen hän oli, oli kuin leikkisä, ilvehtivä,
rakastettava penikka. Miehiin teki hän melkein narrimaisen vaikutuksen,
mutta naiset tulivat kuin hulluiksi hänet nähdessään.
Onhan hyvin kiitollista panna lempi leikiksi, ja käyhän se päinsä
erinomaisen hyvin -- kun on muista kysymys. Cablen valloitukset
olivat milt'ei ainoana yleisenä ilomme aiheena yksitoikkoisen
maanpakolaisuutemme aikana. Jos itse satuimme joitain valloituksia
tekemään, pidimme ne salaisuutenamme, sillä ei kukaan tahtonut joutua
pilanteon esineeksi. Mutta Cable ei koskaan salannut menestystään
naismaailmassa ja ehkä hän juuri sentähden olikin niin vastustamaton.
Cable ei ollut puhdas suomalainen, vaan sekarotua, josta Suomessa
tavataan niin monta eri lajia. Isänsä oli venäläinen englantilainen ja
kielten opettaja, joka oli joutunut häviölle tukkiasioissa, äiti oli
Suomessa syntynyt, mutta puoleksi ruotsalaista perua. Poika pantiin jo
nuorena kadettikouluun, pääsi heti vapaaoppilaaksi, tuli upseeriksi
maksamatta vanhemmilleen mitään.
En ole koskaan nähnyt huolettomampaa ihmistä. Luvut kadettikoulussa
eivät ole omiansa herättämään synkkämielisyyttä tai epäilyksiä
eikä sitä tee toverielämäkään. Kukin lukee luettavansa parhaan
kykynsä mukaan, kiristää sotatakkia vuosi vuodelta kiinnemmälle ja
opettelee kantamaan miekkaa; siellä tanssitaan ja harjoitellaan
johtamaan franseesia ranskankielellä. Sillä välin on aseharjoituksia,
voimistelua, kenttäharjoituksia ja jotenkin kovaa kuria. Lupa-ajoilla
saa olla koulutyttöjen ihailun esineenä ja siinä se kasvaa tietoisuus
siitä, että on merkitsevä henkilö vielä merkitsevämmässä laitoksessa:
sotaväessä. Jolla nyt ei ole taipumusta kovin syvämietteisiin
mietiskelyihin, hän voi Cablen tavoin kahdenkymmenen vuoden vanhana
lähteä kadettikoulusta ja vetää ylleen uuden upseerin univormun melkein
pyhällä tunteella siitä, että tästä se nyt tulee -- jos ei ole jo
tullutkin -- sivistyksen ja historiallisen kehityksen kaunein kukka.
Senjälkeen lähetettiin Cable puolenkymmenen kadettitoverin kanssa,
joiden joukossa minä olin yksi, erääsen pieneen kasarmikaupunkiin
Venäjällä täydentämään kielitaitoaan ja saamaan käsitystä tuon
jättiläisen suuren sotalaitoksen ylevistä ominaisuuksista. Sitä ennen
olimme vannoneet pyhän valan uhrataksemme viimeisen veripisaramme tuon
mainion järjestelmän palveluksessa.
Cable oli vannonut valan yhtä rauhallisesti kuin hän muutamia vuosia
sitten oli rintamaan asettuneena astunut ehtoolliselle, ja se näkyi
tekevän hänelle erittäin hyvää. Liekö koskaan kukaan antautunut
viattomamman ilon valtaan kuin hän ja huolettomammilla silmillä
katsellut Venäjän rannattomia tasangolta. Hän viihtyi hyvin kaikkialla
minne tuli, piti meidän muidenkin hyvää tuultamme vireillä, kun välistä
tuli koti-ikävä, ja suorastaan hurmasi kaikkia naisia.
Eipä sillä, että hän olisi ollut kaunis, eikä hänen ryhtinsäkään ollut
tavallista komeampi, ei hän ollut Adonis eikä Marskaan, mutta hänellä
oli tavattoman ystävällinen, toverillinen tapa kohdella naisia. Hän
kohteli heitä kuin leikkitovereja, laski pilaa heidän kanssaan mitä
herttaisimmalla tavalla ja pääsi heidän uskotukseen tavattoman pian,
samalla kuitenkin tuon tuostaankin miekkaansa helistäen ja viiksiään
kiertäen, etteivät sentään aivan kokonaan unohtaisi, että hän oli
sotilas ja mies. Hän käytti tunnollisesti hyväkseen kaikki sotilaan
ulkonaiset ja kaikki omat sisälliset etunsa naisia voittaakseen -- ja
voitti ne.
Ei ollut hänellä oikeastaan mitään etuja valvottavana, sillä niin pian
kuin hänet kirjoitettiin sotilaan kirjoihin, otti valtio hänen etunsa
valvoakseen, ja hänellä oli aikaa uppoutua muiden etuja valvomaan.
Uskoessaan aina parasta kaikista muista ja kykenemättä käsittämään,
mitä on ilkeys ja pahansuopaisuus, pakotti hän tietämättään kaikki
kateuden nuolet itsestään kilpistymään, varistaen ne päältään niinkuin
vesilintu veden varistaa, ja aina oli hän yhtä lapsellisen huoleton
ja reippaan raitis. Olen nähnyt hänen päivää ennen suurta paraatia
panttaavan univormunsa lainatakseen rahaa emännälleen tietämättä,
kuinka saisi sen huomenna takaisin lunastetuksi.
Tietysti tuli hänestä kaikkien lemmikki. Toverit rakastivat häntä
kilpaa naisten kanssa, ja kaikki katsoimme me kunnian asiaksi auttaa
häntä. Meillä on nyt kerran se luonto, että tahdomme hellytellä
jotakin, ja kun tuo joku on niin rakastettava ilmiö kuin Cable ja kun
hän ja me kuulumme laitokseen, jossa yhteistunne on niin voimakas
kuin sotaväessä, muuttuu hänen elämänsä osaksi meidän elämäämme ja
kasvavat hänen harrastuksensa meidän harrastuksiimme kiinni. Hän oli
siksi rauhallinen, ett'ei antautunut liika suuriin rettelöihin, jotka
olisivat voineet univormun kunniaa loukata, ja samalla myös siksi
itsetietoinen, ett'ei kukaan uskaltanut hänen hyvyyttään väärinkäyttää.
Sen lisäksi oli hän niin avomielinen, ett'ei hän meiltä viideltä
toveriltaan koskaan mitään salannut. Sentähden voi hän harvoin tehdä
mitään, jota emme jo kauvan sitten olisi aavistaneet ja siitä häntä
varoittaneet. Ja Cable otti aina varoituksen kielloksi, -- hän oli
tavattoman mukautuvainen eikä ollut hänessä jälkeäkään itsenäisyydestä
lähimpiä ystäviään kohtaan. Hän kenties oli tullut huomaamaan, että
tämä toisten johdettavaksi antautuminen vapautti hänet puuhaamasta
itsensä kanssa, sillä hän oli ja pysyi meidän suurena lapsenamme,
meidän elävänä omaisuutenamme.
Kaikissa suhteissaan ulkomaailmaan oli hän aina sotaväen puolella.
Hän oli sotamies kiireestä kantapäähän ja alistui toverikunnan tahdon
alle rajattomalla uskollisuudella. Toverikunta suo suuria vapauksia
ja niitä käytti hän empimättä hyväkseen. Hän voi pettää juutalaisen
koronkiskojan kylmäverisemmin kuin kukaan meistä, ja jos täytyi sanoa
yhteinen hätävalhe päällikölle, sanoi hän sen koneellisesti ja silmää
räpäyttämättä, ja hänellä oli tavaton kyky valehdella niin, ett'ei
kukaan voinut olla uskomatta.
Olo-aikamme etelä Venäjällä oli lopussa ja meidän oli kohta palattava
takaisin Suomeen ja kunkin asetuttava pataljoonaansa. Ero Venäjältä ei
ollut meille muille erittäin vaikea, mutta pahemmin oli Cablen laita.
Mustaveriset venakot ihailivat hänen englantilaista rauhaisuuttaan
ja hänen lapsellista luonnettaan, mutta hän itse oli säilynyt heiltä
jotenkin hyvin, kunnes muutamia kuukausia ennen lähtöämme tarttui
pahasti kiinni. Hän rakastui korviaan myöten köyhään, pieneen
kahdeksantoistavuotiseen kauppiaan tyttäreen, joka oli sivistymätön ja
seuraelämään tottumaton, mutta jolla oli slaavilaisen naisen hehkuva
nuori sielu ja mustat silmät.
Luulenpa, että Cable nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut
ristiriitaan elämänsä kanssa. Hän kävi alakuloiseksi, kirjoitti
epätoivoisia lempilauluja huonolla venäjänkielellä ja hänen
rakkaudestaan keskusteltiin yökaudet toverien seurassa. Cable istui
siinä haikeihin tunnelmiin vaipuneena, kunnes hänet niistä armottomasti
pudistettiin hereille sillä varmalla vaatimuksella, että hänen täytyi
toverikunnan vuoksi voittaa tunteensa, sillä eihän käynyt kulettaminen
Suomeen tuota sivistymätöntä tyttöä, eikähän hänen raha-asiansakaan
sallineet hänen mennä naimisiin. Olimme vähiin varoihimme nähden
viettäneet jotenkin iloisia päiviä ja kun Cable nyt palasi
kotimaahan, olisi hänen jotenkin vaikea pulasta suoriutua, vaikk'ei
onnistumattomiin naimisiin mennen hävittäisikään kaikkia tulevaisuuden
toiveitaan.
Cable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan
vanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä
kaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua
uuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään.
Vesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä
sanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi
karata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä
jo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun
matkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.
Ensi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme.
Hän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän
nähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain
kapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa
irroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli
niin tiukalle kiristänyt.
Istuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen,
kertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja
toivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun
hänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.
Meidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka
edusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi
hymyillen ja virkkoi:
-- Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!
Emme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä
kuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä
hakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin,
niinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me
hymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän
rohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän
ei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti
käteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme
nauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi
avonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei
meillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.
Suomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli
heti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin
kaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä
kadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi,
mutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen
yhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti
kaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla
ranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa.
Hänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli
hän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta
asia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta
siten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit.
Hänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen
tuloaankin yleinen suosikki.
Hänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät
ole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan.
Rakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa
kysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen
avioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä,
ja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän
puolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat!
-- sanoin minä. -- Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä.
Ei koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan
ole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta
kaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota
kohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille
kuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.
Tuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut
hänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen
sotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan
Bellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla.
Olen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen
huoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet
ja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia
sen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä
vaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin
poika ja valehtelevan kuin viipurilainen.
En ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu
siitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä
olisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne
eivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan
mitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä
mitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella
kuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä
milloinkin miellyttää.
Sillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran
tapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja
ihmeissäni kysäsin minä: "Cable, mitä sinä mietit?" Mutta Cable
katsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan
-- hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.
Silloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja
niin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele,
-- muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut
hyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää
hyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä
nykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!
Puheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena
luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti.
Samalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni
väliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki
ääneensä niinkuin silloin teki.
Taiteilijain tukala elämä.
Kun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä
luonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän
pyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei
näyttänyt aikovankaan seurasta poistua.
He katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:
-- Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika,
matkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta,
matkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään
edessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille
tanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia
katselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni
heidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin
tekivät heidän modellinsakin.
Viihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan
päiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona.
Hänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia
joka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä
vartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli
kaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.
Nuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa
välkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui
muihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin
olisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.
En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin
kömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti,
niin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.
Thorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit
pitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, -- se oli kovin
lapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta
Thorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista
siinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä
itämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.
Meistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli
mieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin,
keikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni
tulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta
muotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin.
Palkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli
mielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.
Mutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan,
syntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin -- vai että
minä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! -- Hyvähän on,
että sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin
matkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä,
jotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille,
varoitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan -- olisipa
kuin olisikin varoitettava!
Minulle alkoi tulla hätä.
Seuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi
minuun katseen, johon en uskaltanut vastata.
-- Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä "Metsään"
lähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.
Kun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme
me lähelle rantaa "Bellevuen" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria
maalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen
aikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä
meren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja -- Johannea.
Oli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli -- Johanne.
Hän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla,
vaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme
kävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun
lamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin
näön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain
nauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut
loppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan
luontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat
synkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:
-- Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään
naurettavaa -- ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä
ole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta... ette osaa
muuta kuin irvistellä ja pilkata... minua kyllästyttää semmoiset...!
Hän tuossa... hän on ainoa, joka... hän on monta vertaa parempi kuin
kaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee...!
Johanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan
ihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja
säälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun
Thormann tarttui käteeni ja alkoi:
-- No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin
tekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi!
-- tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on
perhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!...
Johanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään.
Sitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa
ja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa
välkkyivät.
-- Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.
Hän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me
kuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.
Vastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan
hämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä
illan ruskoa kaukana ulapalla.
Me puhuimme maalauksesta.
Johanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen
viheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan.
Ikäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja
tunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni;
mutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen
merelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.
-- Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.
Kun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.
Ja kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme
toisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.
Seuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja
olipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.
-- Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.
-- En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.
Mutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne
jo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö
tuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin
piilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.
-- No, -- missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa
Pariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen
pilettiä!
Mutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan
iloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi
voinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.
* * * * *
Monta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim.
kun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa
häämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa.
Pikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi
mielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.
Vaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin
hämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi
muuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä
vetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla,
jossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä
nukkuvassa maaseutukaupungissa.
Jo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys
modellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua
mainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin
häntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei
hän mitenkään tahtonut suostua. -- Olla läsnä silloin kuin toinen
nainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, -- ei, siihen ei siveä
suomalainen nainen voisi koskaan suostua!
Hän nipisti kiinni pienet, suloiset huulensa, ja olisi varmaankin
paukauttanut ovenkin jälessään lukkoon, jos ei se vaan olisi ollut
niin kauhean raskas, renessanssi tyyliin tehty, tamminen, vähintäinkin
viisi kyynärää korkea. Ja niin jäin minä yksin modellineni, joka ei
tiennyt mitään suomalaisesta ujoudesta ja itsetietoisesti komeili siinä
nuoruutensa kauneudella ja solakalla vartalollaan.
Tuskallisimmat olivat minulle ne hetket, jolloin työstäni lepäsin.
Vaimoni käyskenteli komeassa atelierissa äänetönnä ja jääkylmänä, ja
jos hän joskus jotain puhui, niin puhui hän niistä häntä ikävöivistä
kirjeistä, joita oli saanut kotoaan. Siellä ne häntä rakastivat niin
lämpimästi ja vilpittömästi, ett'ei hän käsittänyt, kuinka oli voinut
lähteä tätä kiertelevää elämää viettämään. Hän oli tehnyt hyvin väärin
jättäessään ne, jotka häntä niin rakastivat.
Viimein heitin minä eräänä päivänä pois pensselini, lähetin pois
modellini ja jätin luonnokseni kesken...
Alussa oli hänen mustasukkaisuutensa huvittanut minua, mutta ajan
ollen alkoi se käydä sietämättömäksi. Kun vaan rupesin puhumaankaan
maalauksesta, kyyneltyivät hänen viattomat silmänsä, hän kavahti
minua kaulaan ja pyysi mitä hellimmin sanoin, ett'en maalaisi
ainakaan häämatkallamme. Olihan se minusta naurettavaa, mutta kun
me -- totta puhuen -- matkustimme hänen rahoillaan, suostuin minä
hienotunteisuudesta hänen pyyntöönsä; -- joka tietysti oli liikanaista
hienotunteisuutta.
En koko Itaalian matkaltani tuonut kotiini muuta kuin kurjan
vuorimaisema-töherryksen, joka ei ollenkaan kuulunut alaani.
No niin, -- jo ensi iltana Kööpenhaminassa olimme me kutsutut
Thormannin luo. Hän oli nainut hänkin ja oli onnellinen perheenisä,
koolla oli pelkkiä taiteilijoita ja vanhoja tuttuja.
Tietysti tuli puheeksi myöskin seikkailuni Thormannin modellin kanssa.
Laskettiin vähän leikkiä sinä iltana, ja pieni vaimoni ymmärsi juuri
sen verran tanskan kieltä, että hän voi arvata, mitä leikki koski. Minä
antauduin nyt niinkuin ainakin yleiseksi pilan esineeksi.
Mutta Thorman vei vaimoni syrjään ja kertoi hänelle tapauksen oikein
juurta jaksaen. Illallista syödessä kiitti hän häntä sitten julkisesti
siitä, että oli tehnyt minusta miehen ja pelastanut minut modellien
käsistä suureksi hyödyksi sekä ihmiskunnalle että taiteelle.
Vaimoni oli olevinaan kauheasti huvitettu kaikesta ja päästi
huuliltaan pienoisen, surkean naurun hyrähdyksen, joka kuului hyvin
kankealta ja kylmältä; -- ei ollut se ollenkaan tuo tuore, helisevä ja
hyväsydämminen nauru, jonka minä niin hyvin tunsin.
Hajaannuimme myöhään. Näin, kuinka vaimoni mieli vielä kotiin
tultuammekin oli kuohuksissaan.
-- Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin
vaan mahdollista.
Vaan hän ei suvainnut vastata.
Jätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava
varhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa
ja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset
ystävämmekin; -- ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä
tapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.
Ja me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.
K:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa
odottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta.
Ystävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.
Vaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella.
Paha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat
kaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten
satun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta,
on hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua
ja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni
petollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja
suupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta
tempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden
kuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.
Melkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka
olimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman
nopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan
kuin salakihloissa oleva sulhanen.
Tulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin
juuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin,
että hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei
ollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos
asema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti
ja minä jäin siihen, missä olin.
Vaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja
oli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla "Metsään". Ennenkun
lähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He
istuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön
enkä ollut heitä näkevinänikään.
Silloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli
minua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä
enemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin
monta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.
Johanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa,
liikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen
vieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut
mitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.
Tunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien
kuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: -- peto ei
hievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään,
sillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän
oli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; -- kuka
tietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa?
Teki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut
kääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; -- eihän hän
voinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.
Onnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia.
Hermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin
Johannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli
kuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.
Johanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä
hän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia
henkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään
tekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis
uskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän
ajattelevan.
Tiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla
kylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili
minulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin
ennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös
ja tunkeuduin vaimoni luo.
-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!
-- Anteeksi, -- olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo
ennenkin.
Tunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en
ollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala
paratkoon! -- ei minun muutakaan auttanut.
Johanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe
taapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä
kummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja
alkoi kertoa jotain.
Istuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja
minun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja
vihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.
Johanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä
katseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja
alkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.
Vihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.
Mutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi
kimppuuni!
Olin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri
aikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun
Johanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää
kuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen
silmilleni seuraavat musertavat sanat:
-- Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä
naimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, -- mutta nyt uskoo
hän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta
rouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!
Pahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli
tällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin
neula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä
vähä enemmänkin.
Johanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä
surkeimpaan mielialaan.
Oli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni
oli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että
olisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, --
enkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon
Johannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä
nyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut
välttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä
seurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli
ollut! Voinko väittää vastaan -- ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein
loistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu
modelliensa kanssa...!
Hän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste
minua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me
astuimme hitaasti "Eläintarhan" tammien alatse rantatietä pitkin.
Valitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin
pitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä
erinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan.
Kahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen
palasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.
* * * * *
-- Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa
sille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen
punssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen
maljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.
Maria!
Tulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli
sininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut
uskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me
itse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat
aina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.
Tulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin
rauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja
arvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma
olentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni
keveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä
oloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi,
millainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, --
minusta tuntui, että tulisit sen tekemään -- ja minä riisuin pois
kaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä
vaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten,
jota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa
saamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla
minua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.
Se oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan,
mutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni
etsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen
katsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen
kasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys,
joka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui
sen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän
hellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään
vallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai
lämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä
jouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä
jommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä
ne eivät voineet viihtyä.
Ja haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta
näytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa,
ylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni,
joka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun
olentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit
silloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni
ja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin.
Kun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä
sinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä
en ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin
valpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo
salaisesti rakastit.
Silloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä
huoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista
keskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala
Sveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein
basalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä
tietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi
helähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita
mielessäsi kätkeä.
Sinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka
värähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä
huomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen
salaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten,
että tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan
siihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti
nojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli
äänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa
onnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan
sydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä,
jolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni
silmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, -- ja niin olin minä
tehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni,
ja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein
pyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli
kesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit
uskaltanut salaisuutesi ilmaista.
Et olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden
kesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen
tarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen
sinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet
pitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme
alavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme.
Me kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon
tuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa
sanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa
uskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun
heikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!
Ja sinä sait suojaa.
Kun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat
aiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen
toisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni,
ja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella.
Sinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia
säveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin
ja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin
siinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni
kajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes
sointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme
tulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita
onnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja
joiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin
sävel Sarasaten viulusta. -- Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja
minä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin
soittohaaveilija.
Autoin turkin päällesi -- ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut,
sillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti
sen ilon, jonka kadotin, -- sillä sinä _pyysit!_
Kului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, -- muutamia rauhallisia
päiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta
kuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti
tyytyväinen.
Mutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; -- ensimmäiset
kirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne
pyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät
minua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen,
että teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.
Eihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan
yhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut,
koettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta
rauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun
sitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään
tahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi
jälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti.
Kiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville
avonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.
Mutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn,
jolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon
kylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi
eikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat
käydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota
kaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, -- ja minusta
olivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!
Ja ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on
purjehtijalle.
Sinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin
sinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli
niin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta
ajatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten
tulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit
sinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun
pysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin
-- niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon
nyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, --
mutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten
kasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.
-- Minne? kysyi ajuri.
-- Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.
Miks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti
päällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei
olisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi
muutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua
koskaan ennen ollut nähnyt, -- vai käsititkö, että meidän kerrankin oli
päästävä johonkin varmaan päätökseen.
Ei, niin ei se ollut -- ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä
tartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan
ensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.
Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan
tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia,
kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois.
Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon,
naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä
uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan
sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä,
että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja
riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut
mitä jokapäiväisin asia.
Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin
kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta,
siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa
luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus
ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun
hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella,
että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit
aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut,
luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka
ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan,
voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä
teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi
itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn
vaipan alle piiloutuvat.
Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko
hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka
vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla
mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä
huntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.
Sinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita,
joita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta,
myötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä,
joka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut
sydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua.
Kaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot
kokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja
painoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen
varomattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi
salaperäisyyttä.
Mutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota
intohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki
tunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun
kätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta
herännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi
sisimmäinen toivosi siinä haihtunut:
-- Kääntykäämme takaisin!
Minä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein
kuullut:
-- Takaisin?
-- Niin, vastasit sinä, et muuta sanonut, mutta sanoit sen niin
vakuuttavan varmasti, että minä käskin vaunujen kääntyä ja näin
tienhaaran jäävän jälkeemme oikealle kädelle. Tuijotin pimeyteen
osaamatta mitään ajatella ja maiseman hämärät piirteet painuivat
selvästi mieleeni. Mutta sinä et vuodattanut kyyneltäkään raunioiksi
hajonneen onnemme haudalle, et huokaustakaan päästänyt; -- päätöksesi
oli tehty ja intohimoton luonteesi oli sen päätöksen vahvistanut.
Ovellasi kysyin minä, tahdoitko antaa minulle anteeksi -- tiesinhän
minä sen omaksi syykseni, että olimme näin toinen toisemme kadottaneet.
Silloin taivutit sinä vaan päätäsi omituisesti, merkitsevästi, ja
siihen jäin minä sitten yksin katumukseni kanssa...
* * * * *
Eilenhän me tapasimme toisemme tuolla tien haarassa, josta kerran
käännyimme takaisin vaunuissa ajaessamme, kun talviyö oli kylmä ja
ilma raakaa. Olin nähnyt sinusta vilahduksen kerta ennenkin, mutta en
tahtonut silloin omia silmiäni uskoa. Nyt tiedän, että me molemmat
samaan aikaan olimme menneet sinne hakemaan hajonneen onnemme
pirstaleita ja kuluttamaan joutilaita yksinäisiä hetkiä ahkeran työn
lomassa.
Hajonneen onnemmeko!
Minä tiedän, että me molemmat olimme saavuttaneet elämässämme sen,
mitä ei elämä joka päivä tarjoo, mutta jota emme osanneet hyväksemme
käyttää. Sinä menit sinne muistojasi uudistamaan ja mielikuvituksesi
avulla uudelleen tuntemaan luonteittemme vanhaa vetovoimaa, ja olet
sinä niinkuin minäkin rakentanut rakkautemme raunioista muistopatsaan
toiveidemme haudalle...
Mutta kun me eilen äänettöminä ja epäilevinä vaelsimme kotiin päin
toistemme rinnalla, alkoi minussa soida vanhoja tuttuja säveliä, ja
niinkuin ennenkin kuuntelen minä niitä yhä kasvavalla hartaudella
mietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija...