III.

En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt

maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista

kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka

ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista

niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan

kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä

sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin,

että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä

tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin

jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti,

ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän

noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja

minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän -- ainoastaan nimeksi

-- tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin

punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen

läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia.

Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt

olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet

nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain

turvallisessa majatalossa.

Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi,

pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana

ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne

vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun

kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla

täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan

isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä,

äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset

saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa.

Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin

iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä

tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä

mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina

juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa

täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa.

Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja

vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin

eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia

jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi

saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä

minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.

Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on

karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja

kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään

Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä

muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten

tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä,

puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan

porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet,

hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän

ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on

täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen

ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei

kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.

Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika

Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä

tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu

äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli

valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua

harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja

huudahtaa: -- Kaarlo --! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut,

tervetullut!

Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes

huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli

savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja

avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut

huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain

hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin

miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon

kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona

Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin,

joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla

maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni

muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.

Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.

-- No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!

Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni,

ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni,

etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella

ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta

niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan

kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean

huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.

-- Nuo ajat sinä huomenna pois, -- ne eivät sovi koulupojalle, sanoo

isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes

viiksiksi, sanoi vaan "nuo".

Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä

näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä

taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy

ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä,

mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi,

näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö

nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin

koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen

kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.

Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:

-- Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni

enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä

näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja

pudisteli minua kauluksesta.

-- Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.

Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni

ollakseni vapaampi liikkeissäni.

-- Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, -- tässä vielä kuivia

vaatteita tarvitaan tän' yönä!

Matti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen

sitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia

auttamaan.

-- Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.

Tartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat

jäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.

Kunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa,

miten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet

joutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus

ollut paljoa vaikeampi.

Hetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja

voimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa,

parin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja

huohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu,

hiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki

jäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta

ruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä

vedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.

Minä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika

likelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta

aikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin

kylmä. Ainoastaan toinen jalkani oli hiukan kastunut, kun rekeen

hulahtanutta vettä oli vähän tunkenut saapasvarresta sisään. Matti,

joka oli kohta paikalla, kun hevonen upposi, hypännyt jäälle, oli aivan

kuiva.

Saatuaan kiinni hevosen suitsista rauhoitti hän sitä ystävällisillä

sanoilla ja päätä taputtamalla. Sitten peruutti hän sitä vähän matkaa

ja koetti kehoittavasti huutaen ja suitsista vetäen saada sitä

hyppäämään jäälle. Hevonen kokosi voimansa suureen ponnistukseen,

kohottautui melkein pystyyn jääpalaisten keskessä ja koetti Matin

yhä sille hoilatessa iskeä etujalkansa jään reunaan. Saikin se

toisen kavionsa jään reunaan, mutta jää murtui ja hevonen hulahti

takaisin mustaan avantoon ja Matin täytyi heittää suitset irti.

Jääpalaset kolasivat ja vesi loiski, hevonen päristeli vettä

suurista, tuhuttavista sieramistaan ja oli taas entisessä uivassa

asennossaan. Lyhyellä, levottomalla, navakalla hirnahduksella ilmaisi

se tyytymättömyytensä vankeuteensa ja teki uuden yrityksen omin voimin

pelastaakseen. Se onnistuikin niin hyvin, että hän nyt sai molemmat

kavionsa jäälle, ja Matti juoksi ilosta huudahtaen apuun.

-- Siinä se on hevonen, joka itse itsensä auttaa, sanoi hän ylpeillen.

Mutta hevonen ei jaksanut kaukaa pysyä rasittavassa asemassaan, kaviot

luisuivat yhä lähemmä jään reunaa ja Matin huudot ja riuhtomiset

olivat turhat. Elukkaparka ymmärsi epätoivoisen asemansa yhtä hyvin

kuin mekin. Tähtien valossa voin minä hyvästi erottaa sen apua anovan

katseen, joka ikäänkuin näytti moittivan minua siitä, että seisoin

siinä toimetonna yrittämättä mitään häntä pelastaakseni. Hänen

suuret, liikkuvat sieramensa puhuivat voimakkaampaa hädän kieltä kuin

mitkään ihmisen kasvot, ja minä kiiruhdin Matin luo jotain tyhmää

ehdottamaan. Mutta joko nyt Matti oli tunteettomampi eläinten kielelle

kuin minä, tai oli hän sitä mieltä, että hevosia oli hevoisina

kohdeltava, oli miten oli, hän haki esille ruoskan, hihkasi pari kertaa

sydämmettömästi, tarttui taas suitsiin ja huimasi hevosta ruoskalla

armottomasti selkään. Epätoivoissaan nousi hevonen melkein pystyyn,

teki viimeisen ponnistuksensa ja sai enemmän kuin puolet mustasta

ruumiistaan jään reunalle.

-- Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.

Kirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe

hiljalleen ylös.

-- Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.

Silloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja

minä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi

takaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi

päättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan

iskuja ja haukkumasanoja.

-- Siinä se nyt on, virkkoi Matti. -- Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi

hän yhtä rauhallisesti.

-- Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.