Olimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli
kulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää
pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme
me Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria
asioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt
kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä,
ennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni
ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä.
Majatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti
virkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu
ensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan
häntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi
ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie.
Talvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että
nyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä
tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli
tähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi
kuukin nousemaan.
Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä
ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja
että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin
olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne
mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut
mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä.
Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin
vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se
syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan.
Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin
sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää,
mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin
huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä,
jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme.
Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen
vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti
kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja
isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä
jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.
Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran
olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin
kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme
kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille
rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.
Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien
ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä.
Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle.
Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä,
tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä.
Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui
nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla
jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo
kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan.
Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan
teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri
muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.
Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka
halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla
lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan
salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei
meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä,
mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia
tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat
äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua
omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen
omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta
kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin.
Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että
kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se
kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!
Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo
auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut,
että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät,
oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin
ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut
mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli
pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät
kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita,
kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti
voinut nähdä.
Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi
ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset,
havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme,
lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi
kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme
olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja
autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään.
Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean,
tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien
peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden
takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi
piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:
-- Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?
-- Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.
-- Mistä?
Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin
selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä
nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat
meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli
minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen
loan jalkojeni alla.
Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet,
kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa.
Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden
ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa
pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani
opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen
aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut
pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon,
että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain
joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli
ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan,
lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka
teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset
määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville
siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi
erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo
vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti,
ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla,
että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän
vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen
piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni
ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.
Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein
selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä
aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä
tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin.
Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen,
mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen
puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet
armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää,
pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä,
ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan
yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan
kannen kimmeltävien saaristojen.
Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön
hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän
avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen
epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa
jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi
jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen,
reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina
maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen,
kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana
edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen.
Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta,
kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en
sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta
allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan
kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön,
Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni
Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille
kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä
tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti
istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä
mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien
kohti "Onnen saarta".