II.

Olimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli

kulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää

pilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme

me Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria

asioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt

kaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä,

ennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni

ja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä.

Majatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti

virkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu

ensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan

häntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi

ja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie.

Talvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että

nyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä

tulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli

tähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi

kuukin nousemaan.

Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä

ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja

että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin

olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne

mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut

mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä.

Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin

vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se

syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan.

Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin

sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää,

mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin

huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä,

jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme.

Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen

vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti

kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja

isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä

jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.

Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran

olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin

kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme

kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille

rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.

Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien

ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä.

Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle.

Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä,

tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä.

Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui

nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla

jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo

kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan.

Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan

teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri

muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.

Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka

halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla

lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan

salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei

meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä,

mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia

tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat

äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua

omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen

omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta

kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin.

Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että

kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se

kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!

Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo

auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut,

että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät,

oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin

ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut

mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli

pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät

kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita,

kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti

voinut nähdä.

Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi

ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset,

havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme,

lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi

kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme

olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja

autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään.

Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean,

tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien

peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden

takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi

piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:

-- Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?

-- Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.

-- Mistä?

Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin

selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä

nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat

meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli

minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen

loan jalkojeni alla.

Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet,

kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa.

Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden

ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa

pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani

opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen

aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut

pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon,

että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain

joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli

ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan,

lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka

teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset

määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville

siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi

erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo

vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti,

ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla,

että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän

vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen

piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni

ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.

Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein

selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä

aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä

tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin.

Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen,

mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen

puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet

armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää,

pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä,

ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan

yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan

kannen kimmeltävien saaristojen.

Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön

hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän

avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen

epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa

jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi

jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen,

reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina

maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen,

kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana

edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen.

Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta,

kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en

sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta

allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan

kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön,

Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni

Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille

kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä

tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti

istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä

mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien

kohti "Onnen saarta".