I.

Lukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen,

todistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin

päivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi

ollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni

ympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin

piparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin

kuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi

kuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai

kynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin

rahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin

kotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat

velvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella

tavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä,

joka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.

Olin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan

tehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun

ainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se

oli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli

siellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa.

Toistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan

polkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni

sekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa

yläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa

ensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan

voinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin

jääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.

Puolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä

päin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme

kolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa

levittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut

vastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta

kynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut

reikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti

steariinin sulasta...

Vihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun

arvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen

todistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio

kiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin

selkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin

paikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat

saaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin

että olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja

Siunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen

samalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä

potkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli

hyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle

takaa päin tulevien painosta.

Vajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä

viimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan

koulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin.

Samaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle,

hajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle

kiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista

ensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman

riemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä,

jotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä,

tarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista

ruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat

ja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi

savuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran

punaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi

kukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa.

Kauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka

pakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko

kultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin

kuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes

tien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle

ruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.

Ja nyt olin maalla, joka satain peninkulmain laajuisena levisi

ympärilläni lumisine, synkkine metsineen, loppumattomme jäineen

ja untuvan hienoine hankineen. Reen jalas narisi yksitoikkoisesti

kahdenkymmenen pykälän pakkasessa, jäähileet häikäsivät silmää, ja

hevonen ilmaisi sieramiaan päristellen, että olimme tervetulleet

kotiin. Valkolan Matti istui kuskilaudalla ja ojensi oikean jalkansa

ulos reestä niinkuin kunnon kuskien tapa vaati. Hengityksestä kasvoi

kuuraa turkin kauluksiin ja hevonen oli jo kupeiltaan valkea.

Valkolan Matti oli tullut kaksikymmentä peninkulmaa läpi lumisten

metsien minua noutamaan ja tämä oli hänen ensimmäinen kaupunkimatkansa.

Useamman kerran koetti hän saada alkuun puhetta kaupungin

merkillisyyksistä, mutta minä olin vielä hajamielinen ja vastailin

yksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. Pääni oli täynnä

kaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ympäristö minussa herätti,

ja kauniin talviyön kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan

lentoon läpi äärettömien, kylmän kirkkaiden avaruuksien.

Vaan pian olin taas kaupungissa, josta äsken olimme lähteneet. Siellä

oli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja

harmitti. Kun eron ensimmäinen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki

taas mieleen. Vanha kimnaasi oli äskettäin muuttanut nimensä ja

ohjelmansa. Entisten lyyryillä koristettujen univormunappien ja

sinisten sortuukkien sijasta ei meillä nyt ollut minkäänlaisia

ulkonaisia merkkejä ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea.

Meitä kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin

mikä muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin

päässeet neljänneltä luokalta ja olimme tietoihin ja ikään nähden yhtä

arvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli

minun suurimpia surujani ja minä tiedän, että se yhtä raskaasti painoi

monen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut

tupakoimaan salaa ja tyhjentämään punssilasinsa niin, ett'eivät

opettajat siitä vihiä saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien

ollut koskaan tarvinnut huolia.

Tieto tästä alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sillä juuri maalla

lupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen

määrin katkeran mieleni valtaan, että melkein kadehdin kadeteilta

heidän univormuaan ja itsetuntoaan. Enkä keksinyt mitään keinoa

kohottautuakseni siihen etevään asemaan, joka oikeastaan olisi ollut

minulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta metsän ranta

siirtyi siirtymistään jälelle päin, aina samanlaisena. Hevonen kulkea

nujerti mäkeä ylös mäkeä alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty

kulkunen teki tehtävätään, kiihtyi alamäessä lyhyeen oikulliseen

tahtiin, mutta helisi tasaisella tiellä rauhallisesti ja voimakkaasti,

niin että kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa

tai lähellä vuoren rinnettä. Minua vaan vähän vanhempi Valkolan Matti

pureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli hän

yhtä taitava kuin isänsäkin pirskauttamaan sylkeään hampaiden välistä

monen sylen päähän lumihankeen. Hän oli kadehdittava, vaikka olikin

oppimaton, hän oli paljoa riippumattomampi kuin minä ja etevämmyyteni

hänen suhteensa väheni oppipaikastani poistutun matkan neliöllä.

Katsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti hän minua

muutamasta ylioppilastuttavastani kotipitäjässä, eräästä pitkästä,

pönäkästä ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihittävä.

Ja silloin muistin minä, mikä mies hän jo oli ollut kimnaasin

ensimmäisellä luokalla ollessaan. Hänhän oli jo ensimmäisenä

kimnasisti-kesänään saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista.

Ajattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin

minä...! Yht'äkkiä välähti ajatus päähäni ja sai minun helpoituksesta

huokaamaan. Miks' en minä voisi tehdä samoin? Olihan hän tosin

siihen aikaan vanhempi kuin minä nyt, mutta tietoni olivat yhtä

hyvät kuin hänenkin! Kaksi vuotta enemmän tai vähemmän eivät paljoa

vaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siitä, että

voi levittää tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui

yht'äkkiä niin miehuulliseksi ja suureksi, että milt'ei kyynel

silmääni herahtanut. Tässä minä istuin runsaine kirkkohistoriallisine

ja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin

tunsin minä omaavani äärettömät aarteet pyhää tietoa, jota voisin jakaa

hartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.

Päätetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymystä setä

Ramseniuksen, kotipitäjäni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena

hänen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko käveli tyytyväisenä,

vaikkakin vähän kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen

ehdotustani. Hän puhalteli suuria savupilviä piipustaan ja minä

pöllyttelin urhakasti omaani minäkin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja

samoinkuin Herran oma ääni usein ja mielellään pilvistä puhui, kuului

ukonkin ääni nyt oikein ukkosen äänen kaltaiselta, kun hän virkkoi:

Jaa, jaa, -- kannattaa ajatella asiata, -- kannattaa ajatella!

Olin hyvin tyytyväinen vastaukseen. Arvoni sekä Matin että koko

pitäjän silmissä tulisi vakautumaan mitä suuremmoisimmalla tavalla ja

minä näin Anna Ramseniuksen kauniilla silmillään minua merkitsevästi

katselevan, kun hän tuli sisään ja setä hänelle ilmoitti päätöksemme.

Aloin istua yhä vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi

Herran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana,

kaukana menneisyyden hämärässä. Puristaen Annan kättä omaani astuin

minä kirkkoon eräänä sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, että kirkossa olisi

ollut urut esiintymistäni juhlistamassa. Lopulta täytyi minun kuitenkin

tyytyä lukkarin särkyneesen ääneen, mutta Anna lupasi tukea sitä

kauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut

Anna Ramseniusta, mutta nyt tunsin minä elämäni onnen riippuvan

hänestä, ainoastaan hänestä. Se varmuus tuli niin äkkiä, että aivan

unohdin viimeisen "lemmittyni" kaupungissa, hänet, jonka oma vielä

eilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.

Hetkeksi pysähtyivät siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja

hartaat ajatukseni, minusta tuntui ikäänkuin olisi minua vedetty pois

tämän maailman taisteluista ja minun rintani täytti tyyni rauha,

jommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan käsi lepäsi yhä

edelleen minun kädessäni ja elämän pikkumaisuudesta pakenimme me

maailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yläreunan kaltaiset,

missä pienet keruubi-päät hymyilivät keskellä autuaallisen näköisiä

pilviä ja keskellä ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.

Silloin putosin minä yhtäkkiä alttaritauluni yläreunasta rekeeni

jälleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin täynnä

rauhallista onnea, että oikein iloitsin noista kahdesta matkapäivästä,

jotka olivat edessäni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua

suurta tehtävääni miettimään. Sillä ajatukseni eivät koskaan olleet

vilkkaammat eivätkä mielikuvitukseni selvemmät kuin silloin kun istuin

reessä lämpimäin nahkasten välissä ja näin valkoisten lumimaisemain

kuin sumussa ohitseni kiitävän.

Juuri kuin olin iloisimmillani siitä, että sain näin vapaasti

haaveilla, eivät mielikuvani tahtoneetkaan siitään selvitä. Oli

niin kuin olisi jonkunlainen hämärä peittänyt kirkon ja kuuntelevat

talonpojat. Annan käsi kylmeni ja luiskahti pois minun kädestäni, en

saanut sanaa suustani, setä Ramsenius alkoi nurista ja minun pyhäinen

tunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei

tahtonut ottaa pysyäkseen.

Rupesin silloin valitsemaan tekstiä saarnaani, syventyäkseni

yksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin

pälkähti päähäni, että almannakkahan se määrääkin tekstit enkä

minä. Siitä intoni yhä vaan kylmeni ja kun Matti samassa käännähti

kuskilaudallaan virkkaen jotain syöttöpaikasta, niin unohdin minä

korkean kutsumukseni ja takerruin hänen kanssaan pitkään puheluun

kaiken maailman jokapäiväisistä asioista. Vaan osasikin se veijari

mielistellä minua sillä, että olin tullut niin aikamieheksi ja

totiseksi...!