Meri.
Urheilija.
Jää on murrettu.
Pikku kaupunki.
Pomppe.
Väärinkäsitys.
Kotiin.
Laulajan palkka.
Kolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.
Rautatiejuttu.
Joulu Kuusamossa.
Keppi-Leena.
Kaikkien suosikki.
Taiteilijain tukala elämä.
Maria.
Meri.
Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä.
Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo,
mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja
hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin
miellyttää.
Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen
asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella
tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta
synkimpään suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten
kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä
ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan
joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus
viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.
Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle
tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän
taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä
voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä
seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen;
näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen
pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen
pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien
keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena
yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun
syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut
kirjoittaa siitä arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.
Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan
tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli
epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti
tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden
valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja
minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun,
minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.
Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on
huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua
ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa
petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa
heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään
ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa
voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa
ihmisissä on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.
Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista
ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen,
jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa
minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden
takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren,
jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää
tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.
Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi.
Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä,
joka tekee elämästä elämän.
Urheilija.
Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella
Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana
juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon
valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia
ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka
on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta
Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat,
jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.
Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä
erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili
kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meillä oli
neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet
keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi
suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli
puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut
mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle
Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä
penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa,
ojentihe ja nautti.
-- Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni
suurin nautinto.
Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin
heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista
tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen
rakkautensa purjehtimiseen.
-- Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha,
järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä
parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin
vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja
tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.
Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän
tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta
seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja
tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän
valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa,
ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:
-- Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu
ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla,
kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä
voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi;
siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei
olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.
Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen
kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta,
yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun
seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:
-- Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle,
on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan
vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun
sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja
onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin,
niin... on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita,
vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi,
että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja
ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston
valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli
nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa,
sisämaalaiselle outoa tuoksua.
Entä merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida
ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni
neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja
hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä
huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat
äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa
laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku
huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta,
kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes
katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja
nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä
rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta...
-- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...!
Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui
unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan
jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman
mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen
mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt
kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta
merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi
kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin
vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat
kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen,
hansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli käynyt
mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi
taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun
myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas
hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan,
vieraille maille ja uusiin oloihin...
-- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä
minä kuitenkaan merille lähtenyt, -- oli niitä niin usein, että
lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva
myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä
teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta
päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona,
ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos
saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En
olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni
siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli
minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri,
jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan
sitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten
tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu
perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä
enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi,
en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään
niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa
määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen
nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä,
mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.
Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun
löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän
vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua
kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään
muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata
tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni
oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu
rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin
vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani
olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni
halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia.
Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni.
Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan,
on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia
nuoralaitoksia täällä perässä, -- ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat
itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän
nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut
omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.
Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen
minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein
itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut
tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan
suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi
tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.
-- Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä
laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria
kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni
syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen
rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni
osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä
huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt
vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan
ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten,
arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että
purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä
kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana
ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: -- sen
valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän
tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta
ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla
kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä
kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen,
että hän ymmärtää sukkeluuden.
Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen
enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin
liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat
huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä
lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui
niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein
kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana
etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova
jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.
-- Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, -- eikö tätä voi sanoa
vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa
mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, -- eihän
se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, -- kiinnitä
kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje
ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi
kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä
haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin
tapojani merellä.
Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja
halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto
tuprusi savuna kokan edessä.
-- Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se
seiso komeasti -- mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun
olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules
nyt, kokki... Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa... ja
sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta
Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa
peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!
-- Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen
se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se
on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä
olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin,
yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko
paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin
tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni
nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin
sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä
puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi,
joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta
en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä
suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten.
Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa,
sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta
kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin
voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta
vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen
purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla
kannelle; -- enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin
perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele -- vai mitä? Mutta en
kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään
toiste tehnyt.
Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen
oli katettu kajuutassa.
-- E-hei! Tuo se tänne kannelle! -- On aivan liika kaunis ilma
mennäksemme katon alle syömään.
Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi
pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti
ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.
Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla
tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:
-- Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä!
Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on
työtä sadalle miehelle -- mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin
se on aina merellä -- unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja
tiedätkö mitä, -- se on aivan helkkarin hauskaa tämä...!
Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet
Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton
ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä -- me itse.
Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa
maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.
Jää on murrettu.
Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan,
valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon
talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle,
joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan
puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset
matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä
antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa
tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja
matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan
tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi
antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä
päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan
että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena
ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.
Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen,
aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra,
tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet
siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä
katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku
esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen
lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan
epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.
-- ... sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan,
lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.
-- Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi,
-- tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.
-- Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan
toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.
-- Niin, niin, -- mutta me voimme pettyä.
-- Me? -- Oh, mutta, -- te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin
tässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä
ihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.
-- Meidän on kai jo mentävä laivaan; -- ajatelkaas, jos jäisimme maihin!
-- Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä...
He kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:
-- Siis kuitenkin mahdollista...
Loppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja
heidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta
vasten.
Kun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman
näköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja
pysähtyi.
-- Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse
mennä laivaan, esitteli nuori mies.
-- Oletteko varma siitä?
Vastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä
aivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:
-- Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.
Nainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa
vihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä
ja huudahti:
-- Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä
laivaan.
-- Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja
hammasta purren.
-- Minä en voi. Minä en saa...
-- Teidän täytyy!
-- Minä en tee sitä.
-- Vai niin --
Nuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet
jo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki
matkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja
nuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta.
Sitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:
-- Päättäkää!
-- En.
-- Hyvästi sitten?
-- Ettekö seuraa mukana?
-- Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt
avomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä...
-- Lauta sisään! komensi kapteeni.
Nuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa
vedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin
kivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia,
laivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen
toverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei
tullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi
kalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan
paikkaan katsomatta.
Jää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti
kauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana
oli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava
aivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.
Kaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin
kupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin
liikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva
jo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän
yht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla
käsillään:
-- Tulkaa!
Viisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa
olevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla
estivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin
uusi viittaus.
-- Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan
hyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti
laidan yli laivaan...
Laiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä.
Puoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa
jääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta
tupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin
tällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä
jäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan,
ja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut
luulla koko koneiston tuleen syttyneen.
Pikku kaupunki.
Linnun silmällä katsottuna.
Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen
maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan
lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri
uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.
Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo
yksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva
kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan
pituinen tullista tulliin.
Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin
tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä
kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse
yksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät
arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät
sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.
Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä
halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se
tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset
virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta
valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.
Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia
laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin
kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista
laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee
noiden matalain kaislarantain välitse.
Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen
oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen
kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän
polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein
pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar
siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet
ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset
opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä
haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta
luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime
tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.
Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat
laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu,
ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien
lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden
yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat
Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja
rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan
rääkättävän.
Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.
Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää
soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta
ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan
ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan
soittaessa, -- on sen kylpylaitos.
Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten
soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa.
Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta
kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja
vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen
ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin
annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille,
lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat
myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa.
Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä
kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku
pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on
kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta
ne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti,
valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee
edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.
Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin
ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku
ajettava istuu, on se sotilas.
Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi
lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on
apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli
kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen
vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja
oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista
likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan.
Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty,
saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos
ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa,
alkoi puhelu aina näin:
-- Oletko ollut apteekissa tänään?
-- Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een
yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin
herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti
kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.
-- Elä hiidessä! -- Eikö pistäytä Addea katsomaan?
Ja niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei
muuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi
pöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi
tietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin
tietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä
tarvinnut, -- ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin kuiskasi
hän korvaan, että neiti Sellgren... ja silloin piti nauraa ja viiksiään
vääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos
se oli oikein väkevä.
Lääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat
hyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa
ohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin
kun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut,
oikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja
meni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon
herttainen nauru kaksoisovien läpi.
Läänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan
paperosseineen, mutta Yhdyspankin kassööri, joka säilytti rahojaan
lääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen
pitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja
lukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti
salkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian
herrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se
rauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja
ystävällistä.
Kun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat
virkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin,
nyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten
virkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin
tallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän
ympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma
taputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo
kyllästynyt lihapulliin ja potaatteihin.
Mutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa
ruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille
siellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat
olivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi
suomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman
suomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan
osasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea
boikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja
varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua
että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan,
ruotsalaisen asian hyväksi -- mutta kuinkas kävi?
Tulee mikä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista
ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku
vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa
heille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä
näyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee
muuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä
toisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla
ilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään -- Pöllönen eli mikä
Pullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan -- siinä ne nyt
näkee seuraukset koko taosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. --
Siinä ne nyt näkee! -- Mutta ei, -- perään tässä ei anneta! Työtä pitää
tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei
vanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty, -- että sillä
vielä on edustajansa maaseudullakin, on tukijansa, jotka eivät petä,
ennenkun voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus
itselleen Herralle ja Mestarille.
Pomppe.
Pomppe oli syntyjään puoleksi lintukoira puoleksi neufunlantilainen.
Mutta kun emo oli suuri ja mustavillainen koira puhdasta
neufunlantilaista rotua ja oli ennenkin saanut pentuja, jotka
kasvoivat niin suuriksi kuin vasikat, ei kukaan epäillyt Pompenkaan
puhdasrotuisuutta. Ja niinpä pantiin hänet kolmen viikon vanhana
pieneen pärekoriin ja lahjoitettiin professorin nuorelle neidelle.
Pomppe tuli vaunuissa ajaen professorin huvilaan, peitettynä vasuunsa
nuoren neiden polvella ja lihava oli hän ja pyöreä ja hullunkurinen.
Matkalla oli häntä huviteltu pienellä etusormella, joka kutitti ja
kiihoitti, vaikk'ei siitä kiinnikään saanut.
Pompesta on tuleva kartanokoira, niin päätettiin, kun hän kämmiskeli
ruokasalin lattialla ja nuori neiti tarjosi hänelle maitoa teevadilta.
Hyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän
nurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä
sitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai
vierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään
lankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä,
-- tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin
sivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän
siis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä
ruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin
piikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen
ikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun
täytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.
Muunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen.
Nuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa
hoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain
opastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.
Kun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän
ensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä.
Ne olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi
tuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä
lentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja
moni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan.
Mutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia
kanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki
hänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden,
silloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia
tuumimaan.
Jos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää
kahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän
täyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita
keskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.
Riippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili
puitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen
kanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket
kuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät
noina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin
kaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin
iltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.
Pompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. -- Pentutauti! Ja
hän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja
nuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei
parantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet
kanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja
miettiväisen näköisinä.
Nuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa --
eikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun
ajan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä
siihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.
Mutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja
vilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä
unohtanut ihastustaan -- kanoihin.
Hänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan.
Likaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä
suusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä
sai hän ruokaa, -- ja eli muuten omaa elämätään.
Silloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut
liikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin
milläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu,
hillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät
korvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan
pidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille
haaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä
niin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken
tähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! -- siinä
se kelletti hengetönnä selällään!
Pomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa,
kun karjapiika hänet keksi...
* * * * *
Sanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa,
pitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa
yhtä suuressa arvossa.
Uuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin
hänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut
siitä suurta apua.
-- Taas kana! ilmoitti karjapiika.
Professorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat
piti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen
kaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä
pian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa
piilottamiaan purstokyniä.
Ankaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan
itseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa
ja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista
tulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.
Sitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin
intohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt
kammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon
vartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi
vetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä
virantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.
Joulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka
oli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli
heistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen
yliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla
toinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin
uskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen
ajatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys.
Seurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen
kanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla.
Hänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko,
höyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua
orsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut
lentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen
ympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.
Siitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai
olla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta
ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.
Siitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis -- liekö sitten
kuri auttanut vai omat päätökset.
Kesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri
haukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään,
ja oli poissa päivittäin.
Syksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja
kiittämään viimeisestä.
-- Missä on Pomppe?
Vai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja,
näki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin
riviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula
poikki purtu.
Se oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt
viikkokauteen.
Oliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei
kotona enää ollut ainoatakaan kanaa?
Väärinkäsitys.
Mikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa
niin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla
on omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin
vaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.
Illan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä
palotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi
karja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja
pitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä
poikanulikoita.
Kaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä
ja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää,
jotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa
märehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.
Kaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla
esiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului
komentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea
muuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään
helmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin
kohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän
paisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen
heinän korsien välissä.
Vähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään
päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja
matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin
asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista
ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: -- Tulee
sade, kasakat laulavat.
Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen
saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja
rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, -- velkavankeja ei pidetty
tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli
ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.
Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi,
pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin
maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen
kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni
kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui.
Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, -- eihän tuosta kunniakaan
mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, -- ja
onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa
ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä
sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla
velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.
Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän
muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, --
eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta
ensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, -- ei olisi ennen
kannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli
hänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:
Kun saisi tupakkaa!
Ei ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut
hän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta
pienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä
istumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No
niin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja
savu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota
ajatellessa...
Vartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan
vahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli,
kevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo
neljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun
edustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta
kun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat
kadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria
vasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.
Eihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa
hyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat
kasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille
aroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti,
mutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan
kotiseudun joki vuotaa voi.
Kolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana.
Sittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä
vieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan
kielellä kiroamaan, -- siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin:
vartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa.
Joskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan
itselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä
useinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun
hän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana
ja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli
uneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei
kuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa,
syntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan,
päästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.
Tänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain
tulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa
vangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes
jotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti
jalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.
Kaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan
lummekukkaisen peitteensä alla, -- eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän
nojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli,
kuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas
katsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin
kuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa
taivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee...!
Silloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.
Tupakkaa!
Mutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti
ulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei
mitään nähnyt.
Kasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi
mielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:
-- Slusha-a-aj!
-- Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi
jokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.
Kasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen,
kun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan
säpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin
vanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn
lasireiän läpi.
Mutta Heikki Hytönen venytti suunsa leveään, hyväntahtoiseen hymyyn,
pisti ulos paljaaksi kulitun, hullunkurisen päänsä niin pitkälle kuin
sai ja huusi varovasti ja salamyhkäisesti:
-- Kuuleshan, velihopea, hanki tupakkaa ukolle, jonka täytyy vaan
tyhjää ilmaa nieleksiä!
Kasakka katsahti ylös äänen kuultuaan, näki hämmästyksekseen vangin
ikkunassa ja viittasi kiivaasti ja päättävästi kädellään, että hän
hetipaikalla vetäytyisi tiehensä. Hänellä oli ankarat määräykset
vankien suhteen eikä mitään muuta puhetorvea kuin -- pyssynsä.
Mutta kun ukko näki hänen tupakoivan, ihastui hän ikihyväksi.
-- Sinäkö täällä tupakoitkin, velihopea! -- Huomenna saat tupakkasi
kolminkertaisesti takaisin, jos nyt vähän ukolle annat...
-- Perkele! huusi kasakka, pannen siihen sanaan kaiken suomenkielen
taitonsa, ja pui nyrkkiään.
-- Elähän tuossa kiroile... enhän minä ole mikään varas, niin että
turhaan siinä kiroilet... siltavouti on vaan panettanut minut kiinni
kahdestakymmenestä markasta... ja sinä saat tupakkasi nelinkertaisesti
takaisin, kun täältä huomenna pääsen vapaaksi!
Kun kasakka hetken aikaa seisoi epätietoisena siitä, mitä hänen olisi
tekeminen, sai Heikki Hytönen uutta toivoa:
-- Kuulehan nyt, velihopea... enhän tahdo kuin muutaman piipullisen...
tai kunhan vaan saisin suuhunikaan...
-- Perkele! kiljasi kasakka uudelleen ja kohotti pyssynsä.
-- Katsohan sinua, kun siinä kiroilet... enhän minä tee kellekään
pahaa... kah, soh... elähän, jumalan luoma, ihmistä ammu... minähän
olen se Hytös-Heikki Pieksämäeltä.
Kasakka ei ymmärtänyt sanaakaan. Ukko oli hänestä liiaksi ujostelematon
ollakseen suuri pahantekijä, mutta oli hän jo kyllästynyt siihen,
että tämä noin ääneensä puheli tuolla ylhäällä, sillä ankarimman
rangaistuksen uhalla oli vahtimiehiä kielletty vankien kanssa
puhelemasta. Jos kuka sen nyt sattuisi kuulemaan, niin saisi hän
vähintäinkin vuorokauden pimeää arestia ja sen lisäksi vielä
löylytyksen kapteenilta, joka ei suinkaan korvapuustiin rajoittuisi.
Hän tunsi kyllä kapteeninsa. Vielä kerran koetti hän hyvällä saada ukon
vaikenemaan. Pani pois pyssynsä ja hätisteli kummallakin kädellään
tuolle itsepäiselle suupaltolle, niinkuin hätistetään lehmää, kun
tahdotaan sitä pelottaa, ja samalla kiroili hän: perkele... perkele...
Mutta nyt tuli ukko aivan haltioihinsa kasakan leikillisyydestä, nauraa
hohotti ja alkoi uudelleen rupatella:
-- Sinäpä vasta veitikka olet, joka ensin uhkaat ampua ja sitten telmät
kuin hupakko, ennenkun tupakkaa annat...
Silloin kasakka taas tähtäsi.
-- Kah, soh, joko nyt taas rupeat... elä leikittele pyssyn kanssa,
saattaa lauveta!... mitä huudat?... enhän niinä ole mikään murhamies
enkä varas, min' oon se Hytös-Heikki Pieksä...
Heikki Hytönen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla
suuttunut, huutanut hänelle venäjäksi, että vetäytyisi tiehensä, mutta
kun ukko yhä oli itsepäinen, tähtäsi hän ikkunan pieleen ja laukasi.
Juuri kuin Heikki Hytönen oli kotipitäjänsä nimen mainitsemaisillaan,
horjahti hän taapäin huoneesen, aikoi pyyhkäistä käsillään otsaansa ja
kaatui sanaa hiiskumatta selälleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan
ja siitä kimmonnut syvälle Heikki Hytösen itsepäiseen kalloon.
Kasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.
Tuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelistä muuanne
siirtynyt. Siellä on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta
yhtä varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme
astuvat määrätyt askeleensa lääninvankilan vahtikojujen edessä ja
tupakoivat salaa, mutta ymmärtävät paremmin suomea, vaikkeivät olekaan
niin vilkasliikkeisiä kuin kasakat.
Ivan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eikä ammu enää Hytösiä.
Mutta laiha, työnteon murtama vaimo vanha sai lähteä mökistään
Pieksämäellä kuuden pienen lapsensa kanssa, eikä siltavouti koskaan
saanut takaisin kahtakymmentä markkaansa.
Kotiin.
Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto.