Mutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei
ollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut.
Vaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi --! Hän itki
suuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua.
Se ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.
Tavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet
luullut, -- ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut
menevänsä, -- ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta
riemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä
uskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? -- --
Herätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin
siitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti
toimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi.
Samoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys
oli siirrettävä toistaiseksi -- etenkin vanhusten vuoksi. Toinen
ja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä,
päästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon.
Tässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada
uutta rohkeutta työn tuloksista.
Työtä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa
nojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa
silmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. --
Ne 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt
Klaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt,
eivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä
Amerikassa -- ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat,
mitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin?
Että 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?
Siitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary
ollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi
tarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi.
Mutta hän ei tavannut mitään, -- kunnes avasi erään lippaan, joka oli
lykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary
tunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä
siinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli
myös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä
ajoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa
muusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt
säästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary
joutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen
niin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa.
Samoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.
Saatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän
selitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan
asiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko
menetellä, ja myöntyi.
Rouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli
jokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja
hänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta,
vastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia
muistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän
päästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla
Amerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle
antaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.
Kaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän
ehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä
juuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka
oli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli
jättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.
Tämän sai _hän_ todistettua.
Menestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä
oli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan
käsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin
kuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin
vaikeata? Hän aloitti heti.
Anders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin.
Varmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli
veljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa.
Maryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.
Sitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa,
lepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia.
Jörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.
Mary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään
liikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja
lueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.
Näin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen
Kristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka
ainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia
tulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin
molemmissa suurissa perheissä.
Mary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu
sinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja
sisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin
ympäristöihin -- ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä!
Se hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.
Hän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai
kirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin
sanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien
tanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja
suosionosoitukset -- varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen
ainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja
hieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman.
Heidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.
Anders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi
pian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. --
Tämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli
aamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän
oli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain
kalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli
isäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä,
ei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi
minuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.
Hän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän
jätti hyvin levottomaksi.
Mary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.
Noustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas.
Vouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä,
ja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan
isäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.
Mary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä
menemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai
vaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja
toinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä
mieluisempaa.
Mutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen
melkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin
nimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä,
nousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin
Mary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: "Niin on laita,
Eva täti!" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva
Dawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: "Rakas
täti, voihan isä meidät kuulla!" -- Se hieman hillitsi heitä; mutta
rouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma
kohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi
hän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; "mutta silloin meidän
täytyi mennä naimisiin". "Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset
olemme; me emme ikinä opi." --
"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!"
valitti Mary. "Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä
loitolla, mutta te saitte sen turtumaan." Heti perästä: "Ei, ei,
älä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt
onkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä
siihen!"
Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin:
kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." -- "Ei, sitä en tee!
Silloin meillä on se, mikä yhdistää. -- Voi jumalani!" voivotteli hän
tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla.
Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi
hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki
sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi
vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin
niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään
pelastusta!"
Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta
murhetta vastaan.
Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes
saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille.
Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin
antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän
nousi hitaasti seisaalle.
"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" -- "En sanaakaan! En mitään, en
kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä
naimisiin."
* * * * *
Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain
ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan
sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."
Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä
kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui,
että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".
Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.
Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta
pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli,
sillä se oli vielä penikka.
Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin
pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman
syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.
Jo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa
kohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin
edessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.
Mary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin
hän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli
häntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä,
niin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen,
että hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin.
Mary nousi heti: "Onko tuo sinun koirasi?" sanoi hän, ikäänkuin he
olisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. "On",
vastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas
kumartui ja taputteli koiraa. "Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin
hieno! Ei ylös!" -- "Ei ylös!" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi
taas. "Minne mennään?" sanoi hän; "minä en ole täällä koskaan ollut."
-- "Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla,
niin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo." -- "Jaha, sitä tekee
mieleni nähdä." He lähtivät.
"Tule vaan tänne", huusi Jörgen koiralle ja näytti keppiänsä.
Jörgen oli loukkaantunut siitä, ettei Mary ollut hänelle tarjonnut
kättänsäkään. Koira tuli surkeana, mutta oli pian yhtä iloinen, sillä
Mary puhui sille ja taas taputteli.
"Minä olen tehnyt pikamatkan Amerikaan", sanoi Mary. -- "Niin, sen
olen kuullut." -- "Niitä 50,000, joista mainitsit, en löytänyt
tileistä, ja silloin käsitin, että välttämättä oli erikoinen
tilinpito niistä varoista, mitä Amerikassa oli. Ja niinpä olikin.
Sitten oli pakko matkustaa sinne pelastamaan niin paljon kuin vielä
oli mahdollista. Pääoma oli menetetty."
"Miten kävi?" -- "Toin sieltä mukanani sen, mikä oli osingoista
kaikkina näinä vuosina jäänyt käyttämättä."
-- "Rahat oli kai hyvin sijoitettu?" -- "Paremmin, luullakseni, kuin
Euroopassa olisi mahdollista."
Tässä sattui pieni välikohtaus. Koira oli ollut käytävän ulkopuolella
ja sai pari lätkäystä. Se kuohutti Maryä. -- "Hyvä jumala, eihän
koira sitä ymmärrä." -- "Kyllä se ymmärtää mainion hyvin, mutta ei
ole oppinut tottelemaan."
He astuivat yhä edemmäksi ja jokseenkin nopeasti. "Mitä sinä
tarkoitat kertomalla tätä minulle?" kysyi Jörgen. "Että voimme heti
mennä naimisiin." -- "No paljonko niitä rahoja on?" -- "Pari sataa
tuhatta." -- "Dollaria?" -- "Ei, vaan kruunua. Ja lisäksi ne 50,000".
-- "Ei se riitä." -- "Sen kanssa, mitä meillä on muuten?" -- "Se
'muuten' ei nykyään tuota melkein mitään. Kyllähän sen tiedät."
Maryn alkoi olla paha. Jörgen sen huomasi äänestä kun Mary sanoi:
"Onhan meillä metsä takavarana." -- "Joka voidaan hakata vasta kolmen
vuoden päästä? Ehkä vasta neljän tai viiden? Se riippuu kasvusta." --
Mary tiesi hänen olevan oikeassa; miksi hän olikaan sitä maininnut?
"Mutta kymmenen -- kaksitoista tuhatta kruunua vuodessa...?" --
"Meidän asemassamme se ei riitä."
Taas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea
paikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan
paksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin
muutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä.
Tämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt.
Suurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi
se jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se
riemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. --
"Onpa sentään merkillistä", sanoi Mary, "ettet voi pitää sopua kiltin
koiran kanssa!" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota
vastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta
kun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi
hän: "Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?" -- "En luule
kenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?" -- "Parempi
on sanoa Klaus sedälle." -- Mary seisahtui hämmästyneenä: "Klaus
sedälle?" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. "Sillä
tapaa saamme enemmän toimeen", sanoi Jörgen. "Klaus sedänkö luona?"
-- Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. "Suvun kunnian vuoksi
hän tekee paljon", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti
liikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. "Onko
meidän tunnustettava Klaus sedälle?" kuiskasi hän Jörgenin takana.
Pitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. "Tee se vaan!" vastasi hän
yllyttäen, melkein iloisena; "nyt hän ei pane vastaan". Oliko tämäkin
ollut Jörgenillä ennakolta mielessä?
Jörgen tuli häntä lähemmä: "Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta
vihiä, saamme me enemmän, näetkös!"
Olipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä
Marystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin
enemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää,
mitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.
Itse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa
lämmössä. "Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?" -- "Minä
seuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi
tarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle."
Mary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti
ja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen,
samoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää
voinut seurata.
Silloin hän kuuli Jörgenin huutavan: "Tule tänne, saatanan pentu!"
Taas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen
houkutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin
hänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.
Koira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen
kevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan
kohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.
Mary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan
juurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John
Ericsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa
kyyneltyivät. Hän oli niin onneton.
Sillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli
periaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin
herransa tahtoa. "Tuleppa tänne, pikku veijari", sanoi hän
mairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. "Tule pois
vaan, pikku ystävä!" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti,
muistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa?
Mutta mikä liekin ollut, -- se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi
pian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden.
Ohikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus.
Se ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän
seisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: "Ei ole oikein
ensiksi houkutella ja sitten lyödä." Mutta siitä Jörgen vaan paatui.
"Sitä sinä et käsitä", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.
Lyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana,
lopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi
selän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta
hillitsi mielensä lempein sanoin: "Tule pois, pikku ystävä!"
"Älä usko häntä!" huusi muuan englantilainen matruusi, mutta nyt oli
jo myöhä. Jörgen oli päässyt käsiksi sen toiseen pitkään korvaan.
Koira vinkui, Jörgen oli kai nipistänyt. Mary huusi ranskaksi:
"Älä lyö sitä!" Ja sitten Jörgen löi. Ei kovaa, mutta koira ulisi
kamalasti, se oli niin peloissaan. Jörgen löi taas -- ei nytkään
kovaa, pikemmin vaan härnätäkseen heitä kaikkia. Koira parkui niin
vihlovan surkeasti, ettei Mary sietänyt sinne katsoa. Hän seisoi,
katse luotuna John Ericsonin hyviin, suuriin silmiin, ja sanoi: "Nyt
olet lyönyt minut eroon itsestäsi, Jörgen!"
Samassa hetkessä Jörgen hellitti ja nousi. Hän näki Maryn silmien
leimuavan, kasvot olivat valkoiset, vartalo ylevästi pystyssä häntä
vastaan. Maryn yläpuolella John Ericsonin pää.
Vain silmänräpäyksen. Sitten Mary kääntyi ja astui kiireesti poispäin
kevyessä, iloisessa tahdissa -- koira mukana.
Ihmiset nauroivat, englantilaiset matruusit härnäävästi ivaten, --
Jörgen riensi perästä.
Mutta kun Mary huomasi, että koira seurasi häntä eikä Jörgeniä ja
että sen silmät hakivat hänen katsettaan saadakseen tietää, mitä hän
lisäksi tahtoi, muuttui kaikki entinen tuska rajuksi riemastukseksi.
Se oli hänen tapaistansa. Hän taputti käsiään ja juoksi, ja koira
hyppi haukkuen mukana.
Lumous oli murrettu, häpeästä päästy irti, -- jääköön Jörgen ja koko
hänen olentonsa!
"Eikö niin, pikku pelastaja?" Se haukkui.
Hän katsahti taakseen Jörgeniin päin. Tämä ei voinut soveliaisuuden
kannalta juosta.
"Mutta me kaksi saamme vai mitä?" Hän taputti taas käsiään ja juoksi,
ja koira juoksi mukana, haukkuen.
Sitten hän vähensi vauhtia, leikki koiran kanssa, puheli sille;
Jörgen oli niin kaukana jäljessä. "Oikeastaan pitäisi nimenäsi olla
'liberator', mutta se on tuollaiselle pienelle mustalle tollolle
liian pitkä. Pannaan niineksesi John, pannaankos? Saat nimesi sen
miehen mukaan, joka katseli minua niin että uskalsin!" Taas hän
juoksi, ja koira mukana. "Sinä seuraat minua, kuuletkos, etkä häntä!
Se on oikein, se on hyvin tehty! Sillä niin teki hänkin, jonka nimen
saat. Hän ei seurannut orjien ruoskijoita, hän pysyi niiden luona,
jotka vapahtivat!" Nyt he kääntyivät kulmasta. Jörgeniä ei näkynyt.
-- Kun Jörgen perästä tuli hotelliin, kiellettiin Maryn olevan
siellä, vaikka hän oli nähnyt Maryn sinne menevän. Hän mainitsi, että
Maryllä oli hänen koiransa. Vai niin, siitä ei voitu antaa selkoa.
Hänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.
Mutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: "Tahdotko olla minun?
Tahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?" Hän taputti
käsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten
oli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin
siitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.
Hän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun
juna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle
rohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä.
Jörgeniä ei siellä ollut.
* * * * *
Hän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.
Mutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin
vastuussa.
Tähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla
ainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin
kanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla -- ja sitten kestää niin kauan
kuin suinkin.
Mutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen
viikunanlehden, -- olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä
yrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli
erikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.
Vaan nyt hän sanoi sille "hyi, hyi", ihan ääneensä. Ja kun koira
heti nosti päätään, lisäsi hän: "Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin
sinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'"
Mutta entä nyt?
Hän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi
muutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei
voisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, -- mikä hänelle kuitenkin
oli tarpeen.
Niin, entä sitten?
Niin kauan kuin hänen "koiraretkensä", hänen "koirajuttunsa" tuntui
hänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei
se, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.
Nyt se oli todentekoa!
Hän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin
hakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja
alttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin
nuori, häntä ei haluttanut kuolla.
Ensi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän
ei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut
selvittää, miten tämä oli tapahtunut.
Koira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja
tirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä
lohduttamaan.
Sitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui
olevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui.
Näiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota
kesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary
lopetti, aloitti se uudestaan.
Sitten hän rupesi sille juttelemaan: "Kuules, musta pikku John,
sinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti
neekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta
orjuuteen."
"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä
sinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?" Ja sitten hän taas itki.
-- Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta
asemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään
tuttua. Mutta jos ne tietäisivät --?
Voi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa
maasta ja hän oli paennut, -- hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan
oli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan,
tyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä
päässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.
Ulkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea.
Uinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven
muuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin
oikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se
oli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton
kaikkialla olija, joka tahtoi taistella.
Matka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt
tämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä
tuntuvammaksi. Voisiko _hän_ ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko
hän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.
Tästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää
sanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän
voisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli
Jörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.
Jos hän jättäisi sanomatta ja -- katoaisi?! Voi hyvä Jumala -- se
isän tappaisi siihen paikkaan!
Koko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman
itsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. --
-- Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että
talon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt
hänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut.
Koiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet
keventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan
ja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli
tullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen
yhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei
sanonut mitään.
Mary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin
ilmeistä.
Vaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei
nyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää
isälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja
ettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän
asemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.
Jos hän saisi itkeä, ja sitä hän kyllä saisi, kun oli niin väsynyt ja
epätoivoinen, niin se olisi valmistuksena toiseksi kerraksi. Kunpa
isä vaan kestäisi.
Mutta mikä muu hänellä oli neuvona? Ellei hän nyt heti menisi,
aavistaisi isä pahaa, tuskaantuisi, eikä sitäkään sietäisi.
Hän värisi seistessään oven edessä. Ei ainoastaan tuskasta isänsä
tähden, ei, vaan myös siksi, ettei saanut heittäytyä isänsä syliin,
sanoa hänelle kaikkea ja kyllikseen itkeä hänen kanssaan. Kuinka tämä
kaikki oli kauheaa!
* * * * *
Mutta elämä on joskus armelias.
Isälle ei oltu ilmoitettu, että Mary oli tullut, sillä hän
nukkui. Ja tätä huomauttaakseen oli sairaanhoitajatar tullut ulos
käytävään odottamaan, kunnes Mary ilmestyisi huoneestaan. Miksi
olla naputtamatta ovelle ja sanomatta sitä oven takaa? Siksi, että
hänen olentonsa kerran oli sellainen. Nyt kun Mary tuli esille, ei
sairaanhoitajatar enää ollutkaan käytävässä vaan portailla. Sillä
sieltä oli tulossa palvelustyttö tuoden sairaalle päivällistä, joka
muuten aina oli itse hoitajattaren huolena, ja häpeissään siitä,
ettei tänään sitä toimittanut, hän tahtoi ainakin mennä portaille
palvelijaa vastaan ja ottaa häneltä ruoan.
Juuri silloin Mary avasi oven isänsä huoneeseen. Hän jäi siihen
seisomaan, sillä samassa ehti hoitajatar paikalle ja kuiskasi: "Hän
nukkuu, neiti!"
Mutta koira ei siitä välittänyt. Se oli jo sisällä, käpälät jo
vuoteen laidalla, kuono kohotettuna likelle juuri heräävän sairaan
kasvoja. Hän heräsi tämän mustan elukan tuijottaessa silmiinsä. Ne
levisivät apoauki ja hakivat kauhistuneina pitkin huonetta tavaten
Maryn katseen. Mary seisoi ovessa, säikähtäneenä, kalmankalpeana.
Anders Krog nosti päätään häntä kohti, silmät jäivät riippumaan,
niihin valahti kuin kaukonäköä. Sitten pää vaipui.
"Hän kuolee!" huusi hoitajatar Maryn takana, laski tarjottimen
kädestään ja kiiti paikalle.
Mary ei aluksi voinut sitä uskoa; vaan sen käsitettyään hän
heittäytyi isänsä syliin sydäntä särkevästi parkaisten. Tähän vastasi
läheisestä huoneesta rouva Dawes. Kun sinne riennettiin, makasi hän
tajutonna. Sitten hän toipui sen verran, että liikutti kieltään.
Takaisi sekavasti englanniksi, niin ettei kukaan ymmärtänyt; -- mutta
lääkäri sanoi, että hänestäkin tulee kai pian loppu. Isä oli kuollut.
Mary piteli järkeänsä, ikäänkuin se olisi hänellä käsissään. Ei
millään muotoa saanut sortua. Ei huutaa, ei ajatella. Sillä eihän hän
ollut tappanut! Piti käsittää ja pysyä siinä, mitä muut sanoivat,
hyväksyä heidän ehdotuksensa, että näet oli kutsuttava tänne hänen
isänsä sisar. Täytyi olla päästämättä valloilleen omaa suruaan, kun
näki hänen. Täytyi, täytyi! "Auttakaa, auttakaa minua", huusi hän,
"etten joudu hulluksi!" Ja tohtorille: "En minä ole häntä tappanut,
-- vai olenko?"
Lääkäri sai Maryn vuoteeseen kylmin käärein eikä lähtenyt hänen
luotaan. Hänkin vakuutti, että nyt piti kestää.
Vasta kun pikku Nanna varhain seuraavana aamuna tuli sisään koiran
kanssa ja tämä tahtoi maata hänen käsivarrellaan, sai hän itkeä.
Päivemmällä helpotti; sillä telefonitse tulvasi niin valtava joukko
sähkösanomia ja näissä oli niin sydämellistä, useinkin syvästi
liikutettua osanottoa, että se sulatti hänen murhettansa. Tämä
myötätunto, tämä ihailu hänen isäänsä kohtaan ja sisällinen pyrkimys
lohduttamaan ja tukemaan auttoi häntä. Varomattomasta jäljennöksestä
eräästä näitä sähkösanomia, jotka telefoni toi, hän vasta sai tietää,
että rouva Daweskin oli kuollut. Hänelle ei oltu uskallettu sitä
ilmoittaa. Mutta suuri, ylt'yleinen osanotto kantoi hänet senkin
ylitse. Nyt vasta hän sen ymmärsi! Kaikki muut paitsi hän tiesivät,
että hän oli menettänyt molemmat ja että hän oli yksin.
Enimmin liikutti häntä seuraava sähkösanoma Pariisista: "Rakas
Mary! Lohduttakoon sinua suuressa murheessasi se tieto, että minun
luonani voit levähtää, minua saat käskeä, matkustelen kanssasi, tulen
luoksesi, miten vaan tahdot! Muuttumaton Alicesi."
Mary aavisti, ken oli Alicelle ilmoittanut.
Myös Jörgen sähkötti: "Jos voisin sinulle olla pienimmäksikään avuksi
tai lohdutukseksi, tulisin kohta. Olen murtunut ja epätoivoinen."
Sama liikuttava ja kunnioittava osanotto ilmeni hautajaisissa, jotka
olivat kolmea päivää myöhemmin. Oli joudutettu Maryn vuoksi.
Kukkalähetyksiä saapui loppumatta, kaikkein ylinnä seppele
"Alicelta". Norjalaisia, tuoreita kukkia.
Se kannettiin Maryn huoneeseen, hän tahtoi sen nähdä. Koko talon
täytti kukkien tuoksu talvisaikaan, rakkauden henkäys nukkuvien
ylitse.
Mary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei
kukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset
vieraat virvokkeita.
Mutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin
luona oli vieläkin suurempi joukko.
Pappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.
Heti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko "Klaus setä" tulla
häntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan
sähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin
oli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että
Mary oli saanut senkin nähtäväkseen.
Mary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies,
huohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta
ehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna
perällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja
purskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi
ratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen
miehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli
lapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.
Mutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän
näytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä
pahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut
Maryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja
lähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän
pitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.
Maryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan,
ehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän
vuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän
olisi jäänyt arkun ääreen.
Kappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin
hänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle
akkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.
Samassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu,
ruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön
talonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen
itkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.
Hän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin
ruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa
sekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään
ovessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut.
Rouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän
ainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen
äitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. "Sinä palelet, lapseni!" Äiti
otti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja
aivan viaton. Siihen hän nukahti.
Mutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä
sisältä, talo kun oli tyhjä... pani hän kätensä ristiin ja sanoi
puoliääneen: "Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on
oltu armeliaita."
Hän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin
oli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.
Enempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä
hänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen
poskiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.
"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin."