Seuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja
soitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän
varmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä,
akkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva
tenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.
Pian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä
laivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä
valtavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua
kohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa
kiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen
voittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena.
Vapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman
palkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan!
Ennakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi
pienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten
Jörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta
nyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!
Pienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä
aamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka
oli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin
jännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista
Jörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan,
että Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi.
Tämä nosti katseensa, säteilevänä, -- kohosi hitaasti seisaalle,
hiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi
sylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti
hänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen,
varovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä
lempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti
oli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. -- --
"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään", kuiskasi Jörgen
ystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen
kaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti
Maryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi
hillitysti: "Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?"
Hän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn
myötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja
aivan hämillään. "Suloinen tyttöseni", kuiskasi Jörgen.
Pöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin
kun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin
täytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa
puhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi
pitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla.
Samaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli.
Jörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli
tapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se
niine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!
Jörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa
ansiotansa!
Pöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti
kokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui
arvokkaasti: "anteeksi!" -- Sitten ovesta: "Pitää katsoa, onko poika
tuonut matkalaukkuni".
Kohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. "Aika joutuu", -- hän sulki oven
ja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen
veti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella... "Ei enää
sitä!" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin.
Mary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti
auttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää
oli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni
reippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena.
Jörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.
He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun
hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen
hajoittaa. Jörgen näki sen.
"Kuuleppas", sanoi Mary -- ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä
en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä."
-- "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan --?" Jörgenkin puhui
uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos
jotakin sattuisi --?" sanoi Jörgen. "No niin, _silloin_ --! Vaan onhan
sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."
Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen,
ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään
mene hukkaan."
Jörgenin teki ihan mieli lyödä.
Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli
laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi
Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä
kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.
Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut
ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään
sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi
sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen
kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti
kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan,
tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!
Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva
lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa.
Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen
hattuansa leveissä kaarissa.
Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.
* * * * *
"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella
hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.
Eilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen
ei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea
häneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi
Jörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.
Nyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan "täysin kokenut" saattoi
ottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli
parhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se
oli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.
Hän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi
ja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn
niskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä
kelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän
kavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua
vastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän
alkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.
Kuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas!
Viereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.