KOTONA

Kävi hämmästyttävän toisin.

Jo maihin astuessaan hän näki mitä vilpittömintä iloa, kun jälleen

tavattiin sekä nuoria että vanhoja. Kaikkien kasvot kirkastuivat.

Samoin matkalla ylöspäin toria kohti; kaikki ilostuivat, kaikki

tervehtivät. Sill'aikaa kun hän oli ollut heitä ajattelematta, olivat

he ajatelleet häntä. Torin varrella olevasta talostaan heidän oli

määrä myöhemmin päivällä lähteä Krogskogeniin rannikkolaivalla.

Sillä välin kävi heillä sukulaisia. Näiden teki mieli kertoa, kuinka

iloisia he olivat vihdoinkin saadessaan heidät taas nähdä. He

tahtoivat kertoa myös siitä menestyksestä, jonka Maryn espanjalainen

muotokuva oli saavuttanut. Ensin täällä, sitten pääkaupungissa ja

nyt kiertomatkalla pitkin maata yhdessä muiden kuvien keralla. Siitä

kirjoitettiin -- niin, kai hän oli lukenut, mitä siitä kirjoitettiin?

-- Ei, hän ei ollut vähääkään lukenut lehtiä -- paitsi jonkun kerran

niitä, mitä ilmestyi heidän olopaikoissaan. "Etkö sinä luekaan

täkäläisiä lehtiä?" -- "Kyllä, kun isä niitä näyttää minulle." Eikö

siis hänen isänsä, eikä rouva Dawes ollut hänelle mitään maininnut?

-- "Ei." -- Niin, nyt hänet tunnettiin koko Norjassa. Olihan tämä

hänen kolmas muotokuvansa; vai joko oli neljäs? Ja se oli kaunein.

Se oli otettu meidän kuvalehtiimme. Eräässä englantilaisessa

taidelehdessä, "Studio'ssa", se oli myös. Eikö hän sitä tiennyt?

-- "En." -- Täkäläinen nuoriso oli hänestä kovin uhoissaan. Sen

vuoksi he olivat lykänneet kevätjuhlansa siksi, kunnes hän tulisi

kotiin. "Silloin sinua oikein juhlitaan." -- "Minuako?" -- "Mennään

Marielystiin. Höyrylaiva täältä ja höyrylaiva naapuristosta; siellä

yhdytään. Jörgen Thiis on koko puuhan suunnitellut Pariisista asti."

-- "Jörgen Thiis?" -- "Niin, eikö hän ole kertonut." -- "Ei."

Heti kun toiset lähtivät pois, meni hän tapaamaan isäänsä; tämä

oli par'aikaa purkamassa muutamia niistä taide-esineistä, mitä oli

ostanut ja joiden oli määrä jäädä hänen huoneeseensa. "Oletko sinä,

isä, lähettänyt minun muotokuviani näyttelyihin?" -- Krog hymyili

ja vastasi viattomasti: "Kyllä minä tosiaan olen, rakas lapsi. Ja

siitä on monella ollut iloa. Muuten minulta on sitä pyydetty. Joka

kerta minulta on pyydetty." Hän sanoi sen niin herttaisesti. Että isä

oli häneltä salannut ja kieltänyt rouva Dawesia mitään puhumasta,

varmaankin myös Jörgen Thiisiä, se oli hänestä niin somaa. Nyt hän

teki, mikä hänellä muuten oli hyvin harvinaista, hän suuteli isäänsä.

Vai tästä siis hänen isänsä, rouva Dawes ja Jörgen Thiis niin

ahkeraan olivat yhdessä kuiskutelleet ja supatelleet? Siksi oli

häneltä pidätetty kotimaan lehdet. Kaikki oli ennakolta sovittu --

vieläpä sekin ehdotus, että juuri nyt lähdettäisiin kotiin! Hän

melkein piti Jörgen Thiisistä.

Heidän lähtiessään Krogskogeniin oli laivasillalle kerääntynyt joukko

nuorisoa. Se huusi: "Pyhänä tavataan!"

Hänestä oli maisema lahden puolella viehättävä. Koko se puoli tuntia,

mikä Krogskogeniin oli matkaa, oli kuin hyvien tuttujen yhtämittaista

tervehtimistä. Nyt oli rannikkoa pitkin kulkeva, osittain uudestaan

valmistettu tiekin valmiina. Se oli oikein hauska, aina kun se

leikkasi niemenkärkien ympäri, usein tunturin sisään. Krogskogenin

halki kulki tie, kuten ennenkin, toiselta niemeltä tasangon vieritse

toiselle, ihan laiturin sivutse ja kappelin ja hautuumaan läheltä.

Kuinka virkistävän ihana oli Krogskogenin asema! Hän oli muistellut

sen olevan niin yksinäisen; vaan oli unhottanut, kuinka viehkeä

se oli! Tämä hiljainen, kiiltävä lahti merilintuineen! Väreily

tuolla peremmällä, missä joki laskee vetensä, pitkä tasanko

sisämaahan päin ylänköjen välissä ja nämä vihreässä puvussa.

Eivätkö asuinrakennuksen läheiset puut todellakaan olleet tuota

pitempiä? Kuinka mainiolta näytti tuo pitkä ja valkea talo, mustine

akkunoineen ja perusmuurineen. Toisesta savutorvesta nousi sakeaa

savua; sieltä vyöryi ilmoille hauskaa tervetuloa. Hän hyppäsi maihin

ennen muita ja joutuun kotia kohti. Kahdeksan tai kymmenen vuotias

tyttönen tuli juosten laivalle päin, pysähtyi nähdessään Maryn,

kääntyi ja juoksi takaisinpäin minkä ikinä kerkesi. Mutta Mary sai

hänet portailla kiinni. "Nyt minä otan sinut!" hän käänsi tyttösen

puoleensa: "Kuka sinä olet?" Se oli vaaleatukkainen, naurava tyllerö,

joka ei vastannut. Portailla seisoi talon naisväki, ja yksi heistä

sanoi, että hän oli nimeltään Nanna ja juoksi täällä asioilla. "No

oleppas sitte minun tyttöni!" sanoi Mary ja otti hänet mukaansa

ylös portaita. Hän tervehti kutakin erikseen, vaan tunsi heidän

pettyvän, kun hän riensi edelleen puhelematta heidän kanssaan. Hän

ikävöitsi saada taas astua syville matoille, tuntea omituista valoa

ympärillään eteisessä, jälleen nähdä suuret kallisarvoiset kaapit,

kaikki maalaukset ja harvinaisuudet hollantilaisajalta. Vielä enemmän

hän ikävöitsi päästä yläkertaan omaan huoneeseensa. Tuo äänettömyys

portaissa ja sitten eteenpäin pitkässä, hieman pimeässä käytävässä

-- milloinkaan ei tämä ollut hänelle niin kuiskutellut kuin tänään.

Jotakin vienoa, puoleksi kätkettyä, perin tuttavallista ja ihan

läheltä. Se laverteli vielä, kun hän seisoi huoneensa ovella, se ihan

piti hänestä kiinni, niin että kesti ennenkuin hän avasi.

Oi, huone oli täydessä auringonpaisteessa pitkisseinän akkunasta,

joka oli avoinna toisia rakennuksia ja ylänköä kohti. Vaaleampaa

valoa suoraan edessä olevasta akkunasta hedelmäpuutarhan ja lahden

puolella. Tämä pilkisteli puiden välistä. Niiden yläpuolelta näkyivät

saaret ja nyt vaaleanharmaa meri. Vaan ylängöltä käsin, joka oli

ihanimmassa lehdessään ja kukassaan, valui kevään tuoksua. Huone

itsekin valkoisessa puhtaudessaan oli kuin syli sitä ottamassa.

Täällä sisällä kaikki järjestyi kunnioittaen sängyn ympärille, joka

oli keskellä laattiaa. Se oli enemmän kuin prinsessaa varten; se oli

itse prinsessa; kaikki muu tuli niiaten sitä kohti.

* * * * *

Retki Marielystiin oli kaikin puolin onnistunut. Vaan siellä sattui

mielenapeutta Maryn ja Jörgenin kesken.

Sen laita oli näin. Laivalle tuli Jörgen Thiis pitkän, tanakan naisen

kanssa, jonka leveä otsa, lämpöiset silmät, pieni nenä ja ulkoneva

leuka virittivät Maryn poskille lievää punaa, ja tätä verhotakseen

Mary nousi seisaalle ja kysyi: "Ettekö te ole insinöörikapteeni

Frans Röyn sisar?" -- "Onpa kyllä", vastasi Jörgen Thiis; "me olemme

varmuuden vuoksi ottaneet lääkärin mukaamme." -- Mary: "Se on minusta

hyvin hauskaa; minä olen tietysti kuullut veljenne puhuvan Teistä.

Hän pitää Teistä niin paljon." -- "Kaikkihan me pidämme", vakuutti

Jörgen Thiis ja meni.

Neiti Röy ei itse ollut mitään sanonut. Mutta hänen tutkivista

silmistään valui Maryä kohti ihailua. Nyt hän istui Maryn viereen.

"Viivyttekö kauvankin kotona?" -- "Sitä en tiedä. Kenties emme

ollenkaan enää matkusta; isäni on käynyt liian heikoksi." --

Neiti Röyn viisaat silmät ikäänkuin merkitsivät muistiin. Hän ei

pitkään aikaan puhunut mitään. Mutta Mary ajatteli itsekseen: se on

hienotunteista, ettei hän rupea juttelemaan veljestään.

Nämä kaksi olivat koko retken ajan yhdessä. He seisoivat myös

toistensa likellä, kun jälkiruoka tarjottiin ulkoilmassa ja puheita

pidettiin. Se menestys, jonka juhla saavutti, nousi Jörgen Thiisin

päähän. Tultiinhan kilistämään hänen kanssaan lasia, hän kävi

tunteelliseksi ja tahtoi puhua. Ihanteen, ikuisen ihanteen puolesta.

Onnellinen se mies, joka on sen jo nuoruudessaan nähnyt! Hän on sitä

rinnassaan kantanut opastavana, sammumatonna valonheittäjänä elämän

polulla! -- Hän joi pohjaan, heitti lasinsa, kalpeana, liikutettuna.

Tämä kamala vakavuus tuli niin äkkiä hilpeiden ihmisten eteen, että

he nauroivat. Joka ainoa!

Neiti Röy sanoi Marylle: "Olettehan te seurustellut luutnantti

Thiisin kanssa?" -- "Sekä viime talvena että edellisenä", vastasi

Mary sivumennen; hän söi jäätelöä.

Vieressä seisoi muuan nuori tyttö. "Merkillinen mies tuo Jörgen

Thiis", sanoi hän. "Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta

kuuluu olevan sotamiehille niin häijy." Hämmästyneenä kääntyi Mary

häneen päin. "Millä tapaa häijy?" -- "Hänen sanotaan miehiä niin

piinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen.

Ja rankaisevan ihan tyhjästä." Mary kääntyi silmät leveinä Margrete

Röyhyn päin. "Kyllä se on totta", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi

jäätelöä.

Kun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty

laivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: "Onko

totta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?" -- "Siinä

lienee todellakin perää, neiti." Hän nauroi. -- "Onko se mikään

naurun asia?" -- "No ei siitä itkeäkään kannata, neiti," hän oli

oikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja

tanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät.

Vaan Mary torjui. "Minun oli sitä ikävä kuulla", sanoi hän. Silloin

Jörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. "Tahdon sanoa Teille, neiti,

etteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on.

Sinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän

sitä heille opettaa." -- "Millä keinoin opettaa?" -- "Pikku asioissa

tietysti." -- "Piinaamalla heitä pikku asioilla?" -- "Niin juuri." --

"Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?" -- "Aivan niin.

Heidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja

mitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti."

Mary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary

puhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.

Laivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin

astuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta

saattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja

meluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja

sirotteli kukkia heidän päälleen, -- sekä ne, jotka oli mukanaan

tuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden.

Vaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei

siellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut

Jörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli

suuremmoisesti juhlittu.

Seurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä

mittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa

ollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei

ollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun

hän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä

oli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen

malja, minkä hän oli esittänyt "uskollisuudelle ihannetta kohtaan"...

kun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen

saattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti

minua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan

pitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti

rakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki

nämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he

yhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin

tuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen

seuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin,

miten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan

jäi pois, se oli hänen mieleensä.

Sitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä

vaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen

Thiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt

lähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta

sitten, -- ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö

hän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä

tehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa

elettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen

joukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, -- jos Mary Krog

tulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.

Rouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä

kissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan

ollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai

keskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa.

Mutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin

mieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä

kerran Mille Falkia -- ja suostui.

Alkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle

rannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä

retki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi

oli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen

poikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan.

Hän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut

pariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä,

sillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan

nuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta -- kuten väitettiin

-- saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa

oli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin.

Eräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla

"hyljätyksi". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää

eikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut

tanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä

itseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi.

Seurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat

"hyljättyä", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon

alkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli

hänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina

voinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.

Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo

"hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen

ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista

palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain

kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden

mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen

Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä

turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä,

väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.

Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia;

mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti

niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa

hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat

jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa.

Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö

lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa,

ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat;

lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista,

mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman

villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei

hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli

tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä

ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat

kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden

joukossa Mary.

Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki

siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän

itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä

häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta

käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.

Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän

kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En

minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.

Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä

siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä

oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili

kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja

niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille,

jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli

rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän.

Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina

siihen suuntaan.

Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden

seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut

ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes

ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli

Maryn mieleen.

Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä

sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa.

Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas

heidän retkensä jälkeen.

Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä.

"Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä,

ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia,

terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."

Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan.

Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut

kotiintulostaan asti tavannut.

Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin

hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään

Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen

oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä

päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he

istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja.

Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa

painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain.

-- "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä

hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt

kauniimpaa paria!"

Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui

jäykkänä; se ei häneen ulottunut.

Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin

aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset

hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan

asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut

sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.

Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari

hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut

hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri,

todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen

hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä

ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta

esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei

sietänyt nähdä... ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt?

Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi

jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä

hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.

Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan

heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui:

"Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta

sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, -- parempaa miestä

kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein

parhaana."

Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi.

Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta

ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä,

ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten

hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse

rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen

mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli

kaikista paras ja rakkain?

Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin

kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan

käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän

nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi

ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä

kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli

häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran.

Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä

kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä

minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin,

että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä.

"Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli

siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä

se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli

itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!

Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua.

Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he

saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan.

Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi

päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen

retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen

kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa;

siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli

mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.

Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten,

tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän

itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen.

Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi

tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös

ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary.

Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä

huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja

rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli

saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki

sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan

telefonoimaan lääkäriä.

Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä

välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona,

kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla

hänelle joka päivä hyvä -- ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin,

vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan

ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet

oli riivannut?

Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä

oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui

tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna.

Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään

sairaasta.

Kirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies,

joka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin

omaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo

kauan.

Kuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta,

että vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi,

joka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.

Hänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä

rouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja

hän makasi siinä likellä.

Mary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui

itkien. "Niinpä niin, Eva täti, -- se on kestettävä." -- "Kestettävä?

Mitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo

ihana mies, paras ystäväni!" Hän katsoi hellittämättä Krogin

ummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä

parhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi.

Vieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary

oli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka

päivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin

kiitoksineen -- kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta,

hyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin

rikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä

rouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli

voimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn

pään ylitse hänen isänsä kunniaksi, -- niin köyhäksi ne Maryn itse

tekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän

katui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!

Jörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary

kumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun

rouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään

huoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. "Herra ties,

milloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin."

Jörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui

hänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka

sitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn

luo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi

Jörgenille.

Hän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin

sammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei

huomannut. "Tämä se on ollut syynä halvaukseen", sanoi Mary.

"Tietysti", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.

Mary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot

kutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti.

Siitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan

siksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?

Hän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana

sairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.

Rouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä

lohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: "Minun on ollut liian hyvä.

Minä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!" Mary kauhistui

tuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.

"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!" Marystä

oli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi

sen ja sanoi: "Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun

syysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä

olitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi."

Mary katsahti kauhistuneena: "Minäkö paha?" -- Rouva Dawes: "Minä

kyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän

oli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi." Jörgen tuli sisään

tohtorin kanssa. "Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu

käsissä, neiti." -- "Joutuuko hän rammaksi?" kysyi rouva Dawes. --

Lääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: "Nyt tarvitaan lepoa."

Tuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.

"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta."

Mary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: "Kyllä tästä nyt

tulee toinen aika." --

Lääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen

kysyi Jörgen hiljaa: "Pitääkö minunkin lähteä, -- vai voinko olla

miksikään hyödyksi?" -- "Ei, älkää jättäkö meitä", valitti rouva

Dawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä

nostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.

"Te tiedätte, neiti", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, "ettei ole

ketään, jolle mieluummin olisin apuna." -- "Tiedämme kyllä, hyvä

ystävä!" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun

rouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.

Kun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen

juuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä.

Jörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen

takanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: "Te matkustatte?"

-- "Niin", vastasi Jörgen. -- "Täällä tulee nyt hiljaista." Jörgen

odotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. "Nyt alkaa metsästyskausi. Olin

ajatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?"

-- "Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään

estettä." -- "Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa

katsomaan?" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.

Sitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän

kuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos

juuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.

Hänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä!

Mary polvistui: "Isä!" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan

ei jaksanut. Mary riensi: "Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä.

Vaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä." Krogin

silmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi

nostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä

tuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli

häntä ja itki.

Mutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja

uuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.

Nyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin

potilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi

siinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä

ja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.

Ei mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen

kaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä

surkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat

sairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.

* * * * *

Eräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta

alkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun

joutaisi.

Viiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja

hän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin

riemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne

päästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle,

suurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary

ei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein

mielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän

itse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei

vaaraa mitään. Siis takaisin vaan!

Meri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka

halkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti,

merilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan

kirkumassa. "Minä kun niin kauhistuin yksin oloa --!"

Päästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän

kääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi

uudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle

auringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä

kellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan

ympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä

tyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä

vartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo

hävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo

uimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana -- Jörgen Thiisin,

pyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä

pystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin

hänestä kiinni.

Kuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö

Jörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut

mitään näkevinään -- syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin,

joihin tyynesti tarttui -- ja katosi.

Mutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että

unhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä

kiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo

mielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan

ennen.

Hän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla

hyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat.

Hän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas

Alicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi --, vaan

kuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli

vähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei

ollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei

ollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut

pukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että

se vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi

puettuna.

Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista,

hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle.

Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen

syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui

voimatta puhua.

Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi

selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti

seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut

laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli

häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin

ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt

uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"

"Jörgen Thiiskö?"

"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta

sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas

ja metsään -- --" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn

vaatteisiin ja itki.

Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.

Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli

toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli

rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut...?

Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä

tullut karkoitus ainiaaksi -- se eikä mitään muuta.

Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se,

että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin

olivat ajatukset hänet vallanneet.

Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju

himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt;

muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä -- ja

hänen kimppuunsa!

Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen

ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, --

oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä

singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!

Vai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt;

hän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä

kahlinnut -- hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä

kapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut -- pitäisikö hänen

oikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?

Koko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä

mieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se

päästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei

saisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa.

Siksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä

lisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia

muistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä

selville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta

täälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea,

mitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei

tohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.

Mutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, -- hiipi jotakin

eilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä

käydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan.

Tokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta?

Olihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla

ammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että

edempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei

kolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.

Kun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän

kerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun

loppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli

kylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen,

joka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta

rakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli

niin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja

silmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi

nähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä

heiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja

kantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen

yläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin

langetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja

katoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä

pahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän

voisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan,

niin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä

heti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän

päätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan

päässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen

Thiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen

kostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana,

varmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään,

häpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä

eikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti,

oikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: "Vai tällä tapaa te

metsästelette? -- Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?" Ehdittyään

lähemmä: "Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te

kanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan

koiraa?"

"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä

jo päässyt."

Nämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta

Maryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut

Jörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.

Varikset raivosivat entistä pahemmin. "Kuulkaa! Siellä ollaan

tuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?" -- "Siinä olette

todellakin oikeassa!" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi.

Hän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni

kukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden

ympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan

heti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille.

Niiden tilinteko oli päättynyt.

Aivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis,

revittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen

nostaa maasta. "Ei, älkää koskeko siihen!" huusi Mary ja kääntyi

poispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun

hän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: "Tulette kai

mukaan? Ja syötte päivällistä?" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat

yhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen

riensi: "Mitenkä teillä kotona jaksetaan?" -- Mary hymyili: "Kiitos,

asianhaarain mukaan oikein hyvin."

Savu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine

silauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat

molemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin

juovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä

tahansa kohota ilmaan. -- "Oletteko kauankin tässä maannut?" kysyi

Mary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei

vastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa

se oli hyvin jyrkkä. "Saanko auttaa teitä?" -- "Kiitos, mutta minä

olen tästä useammin kulkenut kuin te."

Siitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan

ei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista

ja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita

vastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin

loiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa... tänään ne vaivoin

pääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. "Ettekö voi hyvin?" --

"Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi."

-- -- Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin

luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri

avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne

vointi, neiti, on paljoa parempi." -- "Niin, hän saa jo sanotuksi

yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." -- Jörgen

nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? -- En ole sitä

koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö

tahdo astua sisään?" -- "Saanko?" -- "Olkaa niin hyvä!" Jörgen

astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi

ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu

nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut,

valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa,

maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä.

Ja se tuoksu... ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka

seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä

puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi

niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen

rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui

kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista

käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista

ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen

piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset

käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! -- No Jörgen!" Hän

tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli

todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti

hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin

kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli

Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa.

Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen,

joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut

olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa!

Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi

olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen

ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät

Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin

hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se

ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen.

Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti

häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät

himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, -- ja ennenkuin

Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona.

Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan

Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui.

Mary väänsi itseään poispäin -- milloin toiselle sivulle, milloin

toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi

jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta

sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin

kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen

päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta

hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta.

Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen

rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään

sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä

kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.

"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes!

Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, -- seisoi

käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi

tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa

avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa

maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista.

Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna.

Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin

saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää

astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä

he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja

kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen

yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä,

kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät

mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät

jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut

vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi,

oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas

saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi

pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he

eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti

ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli

liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti

taistellut, -- ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta

tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta

katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta;

isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän

tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin

tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli

kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn

nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan,

että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.

Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja

ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi

hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska -- mikä

oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän

polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa

hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä

hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. -- "Mitä

nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva

Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary

nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En

koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei

jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se

jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. -- "Taivas,

vai oli! Ajattelinhan minä sitä! -- Mutta muista, lapseni, että

hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä

ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. -- Eikä ainoatakaan kertaa

edes viitannut sinulle, -- vai onkos?" -- Mary pudisti päätään.

"Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän

on ja kunnioittanut sinua -- niin, älä ole liian ankara! Vasta

nyt, kun olet köyhä, tohtii hän -- -- niin, mitä se oli?" -- Mary

hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha

olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." -- "Voi, minä voisin

sinulle jotakin kertoa, minä myös... juuri niin, Mary!" Hän vaipui

ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät

vuosikausia..." -- "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi.

-- "No no, se on..." -- "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni

akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan:

"Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua.

Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää

jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä."

Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole

liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme

molemmat..." -- "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin --

oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu

jatkaa.

Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen

Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia,

sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei

vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa

häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.

Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli

uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut

oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.

Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle

hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen

kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen

kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa,

nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa

laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä

olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi

hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin

pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo

tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi.

Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen

laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten

huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.

Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn

ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun

Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi

kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli

taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi

en ole häneen suuttunut?"

Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään,

tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?"

Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan

istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa

hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi,

ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti

hän. "Hänpä itse tahtoi." -- "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän

täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää!

Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät

hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan

epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta

Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua

Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.

Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi

huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi

ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen

silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.

Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen

täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun

lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.

Eräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: "Sinä arvioit voimasi liian

suuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme."

-- "Mitä tarkoitat?" -- "Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä

keväällä, -- syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi

tottunut." --

Mary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin

-- sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle --

hän sanoi rouva Dawesille: "Voit olla oikeassa siinä, että sillä

elämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa

syvät juuret."

"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!" -- "Mutta mitä sinä

tahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan."

-- "Et, mutta voit hieman vaihdella." -- "Kuinka?" -- "Sen kyllä

käsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun

kanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän

nyt joutuu." -- "Merkillinen avioliitto!" -- "En usko sinun pääsevän

sitä lähemmä." -- "Mitä lähemmä?" -- "Sitä, mitä elämä sinulta

vaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut."

Maryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli

isän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että

avioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle

turvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli

vähän huolinut isän toiveista.

Koko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan

resitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.

Katsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin

satimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn

lähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi

salvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.

Veressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei

ollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä,

herätti myötätuntoa.

Että halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä

ja että isä häntä halusi... eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä

ollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin

ulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua

lähetetyksi kauemma, -- luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä,

kaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei

voisi helposti keksiä.

Klaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus

setä oli hänen vallassaan. --

"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti", sanoi hän kerran istuessaan

rouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: "Sinä saat kirjoittaa

Jörgenille."

* * * * *

-- Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä,

kaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan

luonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä.

Etelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä

oli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti

Jörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään.

Kaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.

Jörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla

varovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan

sen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.

Tiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään.

Voudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä

kirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä

jälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. -- Käytävässä

Mary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: "anteeksi!" Hän

riensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli

jäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne

mennä. Silloin kuului ylhäältä: "Tänne päin!" He menivät. Mary

avasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään

matkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: "Mennäänkö nyt isän luo?"

-- Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut.

Arvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.

Sairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa

ovessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä

luo, kumartui häntä kohti ja sanoi: "Nyt olemme Jörgen ja minä

kihloissa, isä."

Kaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili

nyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi

kalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään.

Mutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä,

kiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä

hänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä

täysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä,

jota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin

silmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes

Mary sanoi: "Nyt mennään Eva tädin luo!"

Voiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja

seurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä

suurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli:

ulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin... Mutta Mary meni suoraa

päätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.

Nähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi

myssyään ja aikoi nousta, -- mutta ei jaksanut, kun oli niin

liikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi,

ojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut

Jörgeniä suutelemaan.

Niin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: "Eikö sinustakin,

Eva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä

Klaus setää tervehtimään?" -- "Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te

rupeaisitte odottamaan?" -- Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo

molemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.

Kun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: "Katsoa vaan

ei koskea!" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa

oli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita

itseänsä.

Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen.

Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary

ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut

lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli

hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!"

sanoi rouva Dawes.

Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli

lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein _la

grande dame_!" -- Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa

pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa

Klaus setään?" -- "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. -- Sanoppa", ja

hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?"

-- "Ettäkö hän on sairaana?" -- "Ei, vaan syytä siihen?" -- "Sitä

en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. -- Minä en ole mitään sanonut. En

kotonakaan." -- Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska,

hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä,

kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka

Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti

tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli

heidän taivaansa.

Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin

kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan

seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään

saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me

tulemme sinulle ilmoittamaan --", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus

setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan.

"Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen

kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te

kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös",

lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun

he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn

säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" -- "Isä jaksaa nyt paremmin",

vastani Mary vältellen. -- Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä

hän enää voi...", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä

lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. --

Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät

tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike

lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus

setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella

enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin

Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata

paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu,

että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä

tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.

Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi

huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on

kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" -- "Hän on menettänyt kaikki",

vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" -- Hän tuijotti iso suu

avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin

hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" -- hän syöksyi huoneessa

edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut

loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut

semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että

kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä

silmällä! Mokoma kirottu --" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä

kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte --?"

Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja

ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen

kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin

hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"

Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin

se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen

Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu

karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin,

"keinotella heti minun niskaani!" -- Hän harppoi taas pitkin

laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta!

Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina,

kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni

kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut,

kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua.

"Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään

saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka

pitäisi -- -- ha, haa! Kyllä se on poikaa!" --

Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty;

koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi

hänelle etusijan.

Mutta malttiaan hän ei menettänyt. -- "Minä hoidan nyt isän tilejä",

sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on

yhteisiä asioita." -- "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja

häneen katsahtamatta: "Onhan niitä -- parin sadan tuhannen verran.

Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit

näinä aikoina tuota juuri mitään." -- "Nyt sinä liioittelet", vastasi

Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi,

huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua

ne myymään?" -- "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary

ja nousi.

Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti

silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary

sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet."

Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi.

Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn

lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn

jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary

kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!

-- Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin

jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle -- sillä päivälliskutsusta

hän ainakin oli varma --, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja

lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se

oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai

etkö uskaltanut? -- Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita

nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys

sinä oletkin aina ollut." -- Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen

tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä

kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä,

jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun

paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä;

mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia

sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin

rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi

nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti,

että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat

molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen

samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat

he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan,

raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin,

että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin

kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!

He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen --

oikea kävelyilma.

Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät

päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta

rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja

savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia

huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat

avomerellekin.

Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä

osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?"

kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn",

vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä

unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!"

Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?"

kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta.

"Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens

on kuollut." -- "Insinööri? Onko hän kuollut?" -- "Ja nyt sanotaan,

että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." -- "Onko siinä työtä hänen

vertaiselleen miehelle?" -- "Niin kysynee monikin. -- Ihmetellään,

mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän

Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy."

Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa

ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta

häneen, myöskään mitään sanomatta.

Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli

vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä:

"Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna

Klaus sedän asioihin?" -- "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta",

vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, -- ensin siitä, että Jörgen

tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus

setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." -- "Niin, mitä isälläsi

on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen

sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli

jäänyt joutilaaksi." -- "Mistä sen tiedät?" -- "Setä on sanonut."

-- "Minä en ole sitä huomannut." -- "Vai et, isäsi on kai jättänyt

sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi"

-- tässä Jörgen hidasteli -- "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?"

Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli

ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi --? Ehkä rouva Dawesin

kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa

jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen

tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen

sinä olet!" huudahti Jörgen. -- "Mutta eihän meillä siis ole mitään

estettä, Jörgen?" -- "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?"

-- "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. -- "Ei, kultani, nyt eivät

osakkeet tuota melkein mitään." -- "Mitäs sillä väliä? Pidetään

me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta.

"Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. -- Mary

taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" -- Vastaamatta

suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä

olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut

luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni

käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta

koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen

kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta,

että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, -- nyt minä

alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin

hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut

myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla;

mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen

lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa.

Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli

tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen

käskettävikseen.

Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin

oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen

oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut

ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen

lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja

tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä

oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi,

estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi

vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä

tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän

sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.

Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän

tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" -- "Meillä

ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" --

"Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin,

jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun

niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta

perinnön." -- Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?"

-- "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." -- Olipa hän hyvin selvillä,

tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!

He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin

läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary

oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku

lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun

vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.

"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?"

Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään

koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä

lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary

nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska

nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi

Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän

oli heittävinään, koira loikkasi syrjään -- sitten vasta hän heitti

ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen

kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle

huomauttaa." -- "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" -- "Ammunko?

Yleensä, Mary, kun jotakin teen -- sitä tosin ei ole paljon --,

mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä

koirankin raivo etäältä vakuutti.

Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa

tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" -- "Siitäkö, mitä Klaus

setä sanoi?" -- "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa,

että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" -- Mary seisahtui.

Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt.

"Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian

katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin

muuta -- jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: -- että hän

tahtoo meidän odottamaan kevääseen."

Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi

hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi.

Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!"

sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."

"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. -- "Mikä on totta,

että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri

nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin."

Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä

niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä

vilpittömän kiitoksen -- ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää

ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena

suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!

Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta,

Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä

-- ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän

huoneeseensa. --

Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, --

vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin

rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa.

Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen

Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän,

vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti

Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu.

Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan

valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli

jo määräaika.

Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen

koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti.

Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä

edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan

ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä

ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri

hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle.

Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton

tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi,

ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä

ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa

ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse

--? Nyt hän _vihasi_ sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet

Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa.

Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut

mukana ylemmässä _societé'ssa_. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli

onneton ja purki mieltänsä.

"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai,

että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?"

-- "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?"

-- "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin.

Sinuun on päässyt ikävä tapa -- aloittaa liian varhain!" -- "Kuinka

voi nähdä sinua ja pysyä --? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton."

-- "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?"

-- "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli

kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia

milloin vaan halusi." -- "No -- kun on odottanut monta vuotta,

Jörgen, --" "-- niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin,

kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut.

Et vähääkään!" -- Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle

tahdot minua kiusoitella, Mary? -- Minua, jonka (vieläpä sinunkin

luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" -- "Valitatko

sinä, Jörgen?" -- "Valitan niinkin." -- "Sinä aloitit niin kovin

varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän

päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" -- "Ainakin käsitän,

että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän

nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi.

Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä

-- monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton

toiveet kuin heillä.

He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin

huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli

hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin

puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary

vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on

hauskinta."

Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin

Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja

minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."

Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta

metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä

kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.

Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään?

Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti

toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut

salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä

oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän

oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö

Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen

ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt.

Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut

tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin.

Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin

saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä

täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä

elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn

mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! --

-- Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui

huoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven

kiinni ja astui lampun luo. "Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!" Mary

sammutti lampun. --