Kolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen
jälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue
bois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti.
Nämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet
toisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt
isänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin
suurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua.
Vaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli
kasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän
oli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan
Jaapaniin asti. Heidän hotellinsa _champs Elysées'ssä_ oli täynnä
taide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti
kuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut,
hyvänluontoinen ja pirteä.
Tänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta.
Molemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn
muotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki
edelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli
tavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon "pyhän Cecilian" kanssa.
Pään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi
avoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin
olla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli
muotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut
maahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä
yhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.
Nyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi
siitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa.
Upseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. -- "Vai
niin", sanoi Mary muissa mietteissä. -- "Se ei ole mikään tavallinen
mies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan." -- "Entäs
sitten?" -- "Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa
sinut minun luonani." -- "Onko se tarpeellista?" -- "Kovinkin. Sillä
muuten saan minä kärsiä." -- "Onko hän siis vaarallinen?" Alice
nauroi. "Ainakin minulle!" -- "Kas, kas! No se on eri asia." --
"Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä."
-- "Onko hän niin pulska?" -- Alice nauroi: "Ei, hän on kerrassaan
ruma! -- Niin, odota nyt." -- He ajoivat edemmä, tungos paisui;
tänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. -- "Mikä hänen nimensä on?"
-- "Frans Röy." -- "Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti
Röy." -- "Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein."
-- "Neiti Röyllä on komea vartalo." -- Nyt Alice nousi istualtaan:
"Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät
ihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään
pussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka." -- "Siis harjaantunut?"
--"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin
mielellään näytä kuin voimaansa!" -- "Onko hän siis tuhma?" --
"Tuhmako? Frans Röy?" -- Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää
kysellyt.
He olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän
ohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä
olivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka
luona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot.
Tämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä
aurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky.
Äsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä
kukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä,
toistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.
Rautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin
joukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu
levoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin
näkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat
sisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle
tai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja
metsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin
yhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä
oli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat,
kaikki kyselivät, -- tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä
isot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että _groom_. Siellä oli
varmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai
hevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin
sisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen
ajoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten.
He kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue.
Mutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko
hurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa
aaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset
portin ulkopuolella huusivat: "Portit kiinni!" -- Raivoisa kielto,
tuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa
olivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös
Alice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi
ne joutuivat. Kuski ja _groom_ pitivät ohjaksista, minkä ikinä
jaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille
yläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti
nähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat
seurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat
useampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari
kolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi
keikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi -- sen
toverit vaikenivat hetkeksi.
Silloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja
astuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat
keppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua
muutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki
muuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan
takaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti
silmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle...
ilmeisesti rynnätäkseen vastaan.
Heti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen
hiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla
kumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene,
ilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel
lintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä
jännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain
koirat olivat taas toimessaan.
Sitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy
nuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja
heittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen...
"Se on hän!" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn,
niin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja
hurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui
lähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin.
Juoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei
voinut!
Taas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten
kavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten
riemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan
ja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta
kuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä.
Raivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan
likellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan
vanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren,
pitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän
sanovan: _"Well done, young man!"_
Kuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se
koski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit
revittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä,
nyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa
hetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella.
Viipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi
itselleen tien Alicea kohti: "Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä
lystistä!" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes
pääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin _groom_ ehti hypätä alas
istuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan.
Hän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta.
Sitten hän sanoi kuskille ranskaksi: "Viekää minut kotiini niin
pian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen." -- "Kyllä, herra
kapteeni", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin
silmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen
kasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: "Äh hemmetti, se sika
on survonut minua! Nyt vasta se tuntuu." Samassa hän näki Maryn
suuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut,
ei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa
ilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat
naiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä
kädellä -- ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.
Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin
ja alettiin kääntyä.
"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!"
vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.
"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin
vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään
Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti
ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan
toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana.
Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä
olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello
poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle
nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten
Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."
Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että
oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta
veristä kättään hän astui vaunuista.
Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana,
ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun
saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" -- Mary katsoi häneen
kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" -- Alice katseli Maryä
vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein
hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan
läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä
naurulla.
Mary nojautui taapäin ja tuijotti.
* * * * *
Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä.
Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä
sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen
levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi
hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään,
ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei
koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se
tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta.
Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset
suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi
hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen,
kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta.
Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet
säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat
yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen
kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa
siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs,
että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja.
Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli
itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui
hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin
puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen
väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää
jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan
nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään
rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.
Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen
seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista,
kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai
oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä
sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi
hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä
pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei
turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi
lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan
hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan
enää sinne menisi.
Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia.
Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään
kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan
korttiin, joka oli pöydällä. -- "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" --
"Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän
tulleen." -- "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä;
hän istui tapansa mukaan lukemassa.
Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella
viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä
Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen
kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa _Elysées'ssä_ ja
_hôtel de Ville'ssä_. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli
kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että
Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?"
sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" -- vastasi rouva Dawes.
"Oletko siitä varma?" -- "Varma en ole." -- "Eikö ole totta, että
Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli
vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." -- "Auttaako hän edes Jörgeniä?"
Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin
mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. --
Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi
hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli
turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo,
heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille -- istui siellä Frans
Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui
ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään
säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi
kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi.
Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli
tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman
isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa.
Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa,
tulipunaista, porehtivaa, -- koneiden valtavuus ja siellä ihmiset
alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille
selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei
aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.
Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan
niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut.
--
Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään
amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä.
Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen
luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice
hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan,
syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän
on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat
kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary
häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti
rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi
keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä
hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen.
Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti,
huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary
lähti.
Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen
oli tarvinnut levähtää -- hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti,
että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli
todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä
oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen
luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää
ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla
yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen
soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi
luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti
Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla
ilmankin hänen seuraansa.
Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska
iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.
Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja
sivistynyt!" -- Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet,
isä?" -- "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää,
mitä minä hänestä arvelen?" -- "Niin, mitä sinä pidät hänestä?"
Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." -- "Sinä venyttelet!" --
"E-en." -- "No kuinkas --?" -- "Oikeastaan pidän hänestä paljon." --
"Mutta siinä on sentään jotain --?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole
hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä
nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" -- "Juuri niin!" -- "Elinhaluinen
mies, huomaa se, -- kuten hänen isänsäkin." -- "Mutta samoin kuin
hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta",
puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog
vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi
hänelle otsansa suudeltavaksi. -- --
Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan
Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt
vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen
oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa
saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti
kuitenkin mallineen.
Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli
itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli
likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä
malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti
hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule
nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli
odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja
syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran
Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen
ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton
lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans
Röy hypähti seisaalleen. -- -- --
Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla
mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he
olivat puhuneet.
Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti
puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta,
niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia,
varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen
avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen
omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon
kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin
katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa,
mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja.
Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut
toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin
kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain
rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai
molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai
jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja
käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei
tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi,
kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot.
Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää.
Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti
leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus
erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että
Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei
heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"
He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans
Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli
niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei
ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento
yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä,
ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä
tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset
silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he
useinkin lankeavat kauheasti.
Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä
istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus
tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.
Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se
ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas
alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä
aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi
sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin
nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida,
kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon.
Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen
vaatimus.
Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai
hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin
pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella,
joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi,
että täytyi puhua -- ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän
ensi kerran koki.
Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä
lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen
hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille
huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa
katseita.
Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista
taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään
fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta
taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie
löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He
puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin
silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat
itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa.
Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja
että he itse olivat läpikuultavia.
Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella
silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä
avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti
huoneesta.
-- Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut
odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi
he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja
portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä
sävyä, ja siksi he olivat vaiti.
Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui
sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli
tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan
oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.
Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän
ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.
Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä
Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen
saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui
kamalasti tappiolle.
Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko
asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi:
"En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös
olisi saavuttanut." -- "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te
pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." -- "Voin kyllä!"
-- "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla
teidän luoksenne." -- "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" -- Se koski
häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että
te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te
olette metsäkarhu." -- "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä
vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt
metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut
alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen
Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta
syleilemään.
"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen
kerran." -- "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen
naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma
ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" -- "Mutta mitä voin
sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" -- "Te voitte
minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole
niinkään helppoa." -- "Mitä vielä -- te kyllä sen keksitte. Teidän
täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli,
kunnes Alice taipui ja lupasi.
Miten hän siinä nyt menettelikin, -- huonosti asian kävi. "Jos
pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole
esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice
myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota
älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan
voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli
harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi,
sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti
taas, että Röyn oli oltava varovainen.
Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.
Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua",
sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."
Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa
kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen
tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät
yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." -- Hän
hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" --
"Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy
odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta
ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" -- "Kyllä minä sen
voin." -- "No toimittakaa -- niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä
ystävä, niin pian kuin suinkin!"
Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.
He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs
Elysées'hen.
Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman
sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan
näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa.
He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he
oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten
viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän
omalla alallaan -- mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi
niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista,
joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta.
Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti
osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle
salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti
aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä,
jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana -- sitten taas
hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät,
jotka heitä katselivat.
Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa.
Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen.
"Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" -- "Ei, neiti, ei, paha kyllä",
vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" -- "En
tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas
oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy,
hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset
hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" --
"Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi
Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset
nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa,
että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen
vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena
kesänä hänen luonaan sirkuksessa."
Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni
ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat
ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata,
mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi
hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.
Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä
parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.
Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen
onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt
kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen
"afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla
toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata
Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy
tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi
heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin
tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello
yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen
laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice
lupasi.
Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää
aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.
Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä.
Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä,
ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli
lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa
paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan.
Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi
purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei
nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy
sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta
Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea
huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas
suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli
rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet.
Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen
eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja
pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy
pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin
ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne
olleet koskaan laulaneet.
Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä
houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä
ja niityllä ja etäisyydessä. Retki _la bagatelle'a_ kohti onkin
niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi
joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi
hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä,
että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö
mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä
Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän
juolahtaa?
"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö
tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" -- "Missä?" kysyi
hän jyrkästi. -- "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota
erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten
niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" -- "Minä en huoli sitä
katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi.
"Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen.
"Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin
nurmella." -- "Nurmelle on kielletty astumasta." -- "No kävellään
sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän
parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.
"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän
piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä
ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän
päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme
kulkea jalan."
Tämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän
vaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt
vallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin
mietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans
Röyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin.
Hän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta
pysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut,
niin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos
ja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.
He seisauttivat ja astuivat maahan.
He olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät
kääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin,
sitten he tulisivat perästä.
He eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi
heittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen,
keikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin
käsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja
tuli samaten takaisin. "Tämä on minun sirkustemppujani", sanoi
hän säteillen. "Tässä on toinen temppu!" Hän keikautti itsensä
siitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen,
tarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä.
"Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!" Hän riemuitsi, toisti
temppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.
He ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan,
väkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä
todella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi
pyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä
näkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja
kirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi
Alice: "Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin
seitsentoistavuotias!" -- "Kuinka vanha te olette?" kysyi Mary. "Yli
kolmenkymmenen." Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.
Sitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista.
Ennenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja
kiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin
että pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja
kirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi,
huivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan
koukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään
apua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he
tulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo.
Alicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt
raivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans
lauloi: "hop-sa-sa! hop-sa-sa!" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi
puhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.
"Entä te --?" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. "Eikö se
laisinkaan koskenut teihin?" -- "Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä
sama temppu teidän kanssanne!" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut
Alicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli
ottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään
ja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut
olivat.
Silmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut.
Se oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä
sellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään
naisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta.
Alice huomasi sen ja hätäili: "Älkää tehkö sitä!" Sanat heittäytyivät
hänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla
kiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen
jalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli,
veipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin
itse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan
huusi: "Älkää tehkö sitä!"
Valkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin
aurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi.
Hän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta
edestäpäin yhtä mittaa: "ota minut! ota minut!" Hän juoksi kuin Maryn
saavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.
Mary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn
kaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen
kanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen
korvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja
öiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat
vihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua;
olihan hänellä Mary nyt sylissään.
Nyt Mary käänsi päätään, -- näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa,
-- ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä.
Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan
eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja
pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin
sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen,
ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo
tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään.
Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn,
ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi,
ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi
tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti
puoleensa, -- kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää
irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans
Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä,
kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin,
hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa
kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.
Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat
pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli
viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.
Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän
itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.
Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena.
Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni
suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi
tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.
* * * * *
Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo.
Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen.
Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan
tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri
äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta
palvelijan syrjään ja astui sisään.
Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä
oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice --?"
sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans
Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille
ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.
Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti
huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen.
"Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin
onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä
tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin
kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt
tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se
voi meitä erottaa?" -- "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli
Frans Röy. -- Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt
jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on --". Ennenkuin hän ehti
pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten
läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. -- "Jaha, mutta mitä te
tarkoitatte --?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten
läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa...", selitti Alice. "Mitähän
Mary siitä ajattelee?" -- Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän
oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan
Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän
teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta
nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan
nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja
täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat
onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän
molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa,
syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice,
rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" -- "Siitä ei
lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." -- "Tästä alkaen teen, mitä
ikänä minulta pyydätte". -- "Niin te olette ennenkin luvannut". --
"Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" -- "Ei
kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä."
-- "Vai en ymmärrä?" -- "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!"
-- "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en
käsitä, miksi hän niin kiivastui". -- "Kuinka te sitä käsittäisitte!"
-- "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan,
uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan
perässään". -- "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö
sitä!'" -- "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". -- Alice istui
toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan
turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle,
Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin
tietä?" -- "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä
muista on häneen?" -- "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei
vähääkään." -- "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut
väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa
kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota
kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä
luulottelusta." -- "Ei, ei." -- "Hän on sellainen. Ellei hän olisi
sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan
luule tarjouksia puuttuneen?" -- "Sen käsittää jokainen." -- "Kysykää
rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään.
Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."
"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" -- "Sen ymmärtää
helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan
tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään
päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella
ja hienotunteisuudella!" -- "Siis järkkymätön!" -- "Ehdottomasti!
Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" -- "Olen sen kyllä
käsittänyt, vaan unhotin."
Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän
kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun
hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja
kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa,
minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn
menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän
olikaan!
Hän istui yhä ääneti, onnetonna.
Mutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian
hänen muotonsa kirkastui. "Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan
oli, rakas Alice." -- "Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri,
sitä ette kai epäile?" -- "Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?"
-- "Monella tapaa." -- "Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?" --
"Tietysti. Näittehän sen?" -- Frans Röy oli vaiti. "Mutta kuulkaapas
nyt, hyvä Frans, -- eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin
leikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?"
Frans Röy taivutti päätään häveten. Sitten hän astui kerran laattian
poikki ja tuli takaisin. "Hän on itsevaltias. Hän ei suostu
valloitettavaksi. Minun olisi pitänyt pysähtyä --?" -- "Te ette olisi
saanut laisinkaan ajaa takaa. Ja nyt hän olisi omanne." Frans Röy
vaipui taas istumaan, kuin raskas taakka hartioilla.
"Sanoiko hän mitään?" tiedusti Alice tutkivin silmin. -- Frans Röy
olisi mieluimmin sen salannut, mutta kysymys toistettiin. "Hän sanoi,
etten minä kelpaa kavaljeeriksi."
Alicen mielestä tämä oli paha asia. Sitten Frans Röy kysyi, oliko
Mary sanonut hänelle mitään? Vaunuissa? "Ei sanaakaan. Mutta minä
puhuin. Löylytin teitä. Aika lailla." -- "Eikä hän ole sitten puhunut
mitään?" -- Alice ravisti päätään. "Teidän nimenne on pyyhitty pois
sanakirjasta, rakas ystävä." -- --
* * * * *
Muutamien päivien kuluttua Frans Röy sai putkipostitse kirjeen, joka
hätäisesti ilmoitti hänelle, että kello 11 aamupäivällä he taas ovat
champs Elysées'n näyttelyssä. Kun tämä sana joutui hänelle, oli kello
jo 11.
Mary oli tullut Alicen luo ja pyytänyt häntä mukaansa. Heidän oli
määrä arvostella erästä hollantilaista rannikkomaisemaa, jonka hänen
isänsä aikoi ostaa. Hinta tuntui heistä kaikista koko kireältä,
ehkä Alice voisi hankkia paremmat ehdot. Maryn vaunut odottivat
ulkopuolella. Alice poistui hänen luotaan, riensi kirjoittamaan Frans
Röylle, meni sitten pukeutumaan, mikä vastoin tavallisuutta vei
tänään paljon aikaa. He tulivat näyttelyyn, löysivät kuvan, menivät
toimistoon, jossa heidän täytyi odottaa. Tekivät sitte tarjouksensa,
jättivät osoitteensa ja palasivat näyttelyn alakertaan; sillä he
etsivät taas atleettia. Nyt se seisoi siellä kaikessa, miehekkäässä
voimassaan. Alice tuli ensiksi sen luo ja puhkesi: "Taivas, sehän on
--" vaan keskeytti ja kääntyi Marystä poispäin. Hän katseli patsasta
kaikilta puolilta, yhä uudelleen, sanomatta sanaakaan. Juuri se, mikä
oli Frans Röylle ominaista, että hänen voimansa ei ollut päälläpäin
lihaspusseina, vaan jäntevyyttä mitä kaunismuotoisimmassa, solakassa
ruumiissa, se ilmeni tässäkin. Siinä oli Frans Röyn ryhti ja pään
heitto, hänen leveä otsansa vinosti ylhäällä, hänen kätensä, hänen
lyhyt, väkevä jalkateränsä, -- kaikki tyyni oli tässä. Kuvapatsas
vaikutti kuin sotalaulu. Ensi kerran Alice nyt keksi sanan, joka
kuvasi Frans Röyn vaikutelmaa. Se lumosi hänet kuin marssin rytmi.
Ihan samaa, mitä hän usein oli tuntenut nähdessään Frans Röyn
astuvan. Oliko tämä yhtäläisyys erikoinen sattuma vai oliko Frans Röy
todellakin... hänen tuli kuuma ja täytyi hetkeksi poistua kuvateoksen
läheltä, katsomaan jotakin muuta.
Mary oli koko ajan pysynyt Alicen takana, joka oli hänet kokonaan
unhottanut. Nyt, kun Alice oli syrjässä, heräsi hänessä väkistenkin
kysymys: ymmärtääköhän Mary, mitä hän näkee?
Alice odotti hieman, ennenkuin alkoi pitää häntä silmällä. Mary
seisoi kuvapatsaan edessä selkä Aliceen päin ja kauan liikkumatta.
Alice kävi kovin uteliaaksi. Hän kiersi toiselle sivulle muiden
kuvateosten sekaan, otti esille pincenez'n ja tarkasti Maryä. Tämän
silmät olivat puoleksi ummessa, hänen povensa aaltoili. Hän siirtyi
hitaasti ihan ympäri patsaan, loittoni, taas läheni, pysähtyi jälleen
puoleksi eteen, puoleksi sivulle.
Sitten hän katselee ympärilleen Alicea hakien ja äkkää hänet,
pincenez suunnattuna ihan itseään kohti; vieläpä Alice piti siitä
kiinni nähdäkseen selvemmin. Siitä ei voinut erehtyä: Alicen kasvot
olivat pelkkää veitikkamaista hymyä.
On asioita, joita toinen nainen ei suo toisen huomata. Maryn veri
kuohahti; suuttuneena ja loukkaantuneena hän tunsi Alicen silmäyksen
olevan _insulte_ -- sana ajateltiin ranskaksi. Hän käänsi äkkiä
selkänsä kuvapatsaaseen ja lähti ovelle päin. Mutta vähä väliä
hän pysähtyi ollakseen katselevinaan muita teoksia. Itse asiassa
päästäkseen voitolle siitä kiihtymyksestä, johon oli joutunut.
Vihdoin hän pääsi ulko-ovelle. Hän ei katsonut, tuliko Alice
jäljestä; hän meni ulos etusuojamaan ja sieltä edemmä.
Vaan juuri kun hän oli päässyt ulkopuolelle, saapui Frans Röy
kiireesti. Niin hätäisesti kuin hänelle olisi lähetetty sana ja
hän olisi myöhästynyt. Frans Röy repäisi hatun päästään saamatta
nyökkäystäkään vastaukseksi, vain pari tuikeata silmää. "Elkää nyt
enää olko julmalla päällä!" sanoi hän leveimmällään itämurteellaan,
hyvänsävyisesti ja poikamaisesti. Mary elostui, niin, hän ei voinut
muuta, hän hymyilikin ja oli todella ottaa vastaan hänen ojennetun
kätensä, -- kun huomasi hänen silmiensä tekevän salamamatkan
taaksensa ja palaavan mukanaan pikkuruikkusen voitonriemua. Silloin
Marykin käänsi päätään ja kohtasi Alicen siimat. Niissä oli erikoisen
paljon sekä ilkamoimista että riemua. Siis sovittu yhtymä! Silloin
Mary muuttui. Ikäänkuin huimimman tornin korkeudesta hän katsahti
alas toiseen ja toiseen -- ja jätti heidät. Hänen vaununsa olivat
vähän matkan päässä, hän viittasi, ja ne tulivat leveässä kaaressa
jokseenkin sille kohtaa, missä hän odotti. Hänen isänsä vaunuissa ei
ollut palvelijaa, hän avasi itse, ennenkuin Frans Röy ehtisi apuun.
Hän nousi vaunuihin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Päästyään
istumaan hän loi silmäyksensä Aliceen Frans Röyn ohitse. Paksu Alice
tuli hitaasti vaappuen. Jo matkan päästä näki selvästi, että siinä
hurjasti kamppailtiin naurun puuskausta vastaan. Ja kun Alice ehti
perille ja näki Maryn istuvan isoisesti kasvot käännettyinä toiselle
taholle ja Frans Röyn, urhon, tällä puolen seisovan kauhistuneena
nahkapoikana, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, hän purskahti
nauruun, joka ravisti koko hänen painavaa olemustaan perustuksia
myöten. Hän nauroi niin, että kyyneleet kierivät. Hän nauroi niin,
että vaivoin ja vaan toisen avulla löysi astuimen ja kiskoi itsensä
vaunuihin. Hän vaipui istuimelle Maryn viereen leveästi hohottaen.
Vaunut retkahtivat. Hän istui nenäliina kasvoilla ja hirnui sen
suojassa. Hän näki vilaukselta Maryn purppuranpunaisen suuttumuksen
ja Frans Röyn kalpean kauhun, -- sitä hurjemmin hän nauroi. Ajajankin
täytyi nauraa, vaikk'ei lempo soikoon tiennyt miksi. Niin he lähtivät
liikkeelle. Taas onnistumaton retki mitä parhaitten toiveitten
lopuksi! Se oli mennyt niin myttyyn, kuin se nenäliina, jolla hän nyt
kyyneliään kuivaili. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän pystyi mitään
sanomaan. Tietysti hän sitten aluksi surkutteli Frans Röytä. "Sinä
olet hänelle liian ankara, Mary. Herranen aika, kuinka onnettomalta
hän näytti!" Ja nauru valtasi hänet uudestaan. Mutta Mary, joka koko
ajan oli odottanut tilaisuutta, puhkesi nyt puhumaan: "Mitä sinun
suojattisi minuun kuuluu?" Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, kohosi hän
istualtaan ja kumartui Alicen hilpeiden silmien eteen. "Sinä varmaan
erehdyt itsestäsi ja minusta. Sinähän häneen olet rakastunut. Etkö
luule minun jo aikoja sitä huomanneen? Itse te parhaiten tiedätte,
missä suhteissa olette toisiinne. Minuun se ei kuulu. Mutta se
teitittely, jota te molemmat käytätte, -- onko se verhona?" --
Alicen nauru taukosi. Hän istui kalpeana, niin kalpeana, että Mary
säikähti. Mary tahtoi kääntää katseensa taas poispäin, vaan ei
voinut. Alicen silmät pitivät sitä kiinni tuskallisissa vaihteluissa,
kunnes sulkeutuivat. Silloin Alicen pää vaipui taapäin, pitkään ja
raskaasti huoaten. Se oli kuin ammutun eläimen ähkinää.
Mary istui vieressä, kauhistuneena omasta laukauksestaan.
Mutta se oli ammuttu.
Odottamatta ja hätäisesti Alice kohotti päätään ja käski ajajan
seisauttaa. "Minun täytyy mennä tuohon hotelliin." Vaunut
pysähtyivät. Alice avasi oven, astui maahan ja sulki jälkeensä.
Pitkään, haikeasti katsoen Maryyn hän sanoi: _"Good bye! -- Good
bye!"_ vastattiin hiljaa.
Molemmat tunsivat, että hyvästijättö oli ainiaaksi.
Mary ajoi edelleen. Heti kun ehti kotiin, meni hän suoraa päätä
perheen saliin; hänellä oli isälle jotakin sanottavaa. Oven eteen
tultuaan hän kuuli piaanonsoittoa ja arvasi Jörgen Thiisin olevan
siellä. Vaan se ei häntä pidättänyt. Hattu päässä ja kevätkaapu yllä
hän odottamatta seisoi huoneessa. Jörgen Thiis hypähti seisaalle
piaanon äärestä ja astui häntä vastaan, hänen silmänsä täyttyivät
ihastuksesta; Mary leimusi kiihtymyksestä, joka hänessä oli. Mutta
jokin ylpeä ja luotansa karkoittava kaikessa tässä kimalluksessa sai
Jörgenin luopumaan lähestymisestään. Silloin tuli hänen silmiinsä
sitä imevää, himokasta, mitä Mary niin syvästi inhosi. Kevyesti
tervehtien Mary astui hänen ohitseen, isänsä luo. Tämä istui tapansa
mukaan suuressa nojatuolissa kirja polvella. "Kuules, isä! Mitä
sanot, jos nyt lähtisimme kotiin?"
Kaikkien kasvot kirkastuivat. Rouva Dawes alkoi: "Tiedätkö, että
Jörgen Thiis juuri äsken kysyi, milloin me matkustamme; hän lähtisi
mukaan." -- Mary ei kääntynyt Jörgen Thiisiin päin, vaan jatkoi:
"Luullakseni huomenna lähtee höyrylaiva Havresta?" -- "Se on
kyllä totta," vastasi hänen isänsä, "mutta siksi emme kai ehtine
valmiiksi?" -- "Ehdimme kyllä!" sanoi rouva Dawes; "onhan meillä
koko iltapuoli." -- "Mielelläni minä autan", sanoi Jörgen Thiis.
Nyt hän sai ystävällisen silmäyksen Maryltä, ennenkuin tämä teki
selkoa hinnasta, jonka Alice oli määrännyt hänen isänsä haluamalle
hollantilaiselle maisemakuvalle. Sitten hän lähti salista ryhtyäkseen
omia tavaroitaan pakkaamaan.
He saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2
8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja
sanoi: "Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?" -- Isä
ja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä,
että Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun
Mary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat
huolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä
punaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. "Olen tavannut hänet
miss Clerc'in luona", vastasi Mary. "Useita kesiä ovat miss Clerc'in
äiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn
omaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa
lisätietoja?" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen
hätäili: "Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että
meidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana
mitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut."
-- "Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä
tuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan
syytä sitä julistaa." -- "Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että
-- että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi --
että, että, -- --." "Sen kyllä tiedän", vastasi Mary keskeyttäen.
Sitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä -- heillä oli
muista erillään oma pöytänsä -- Jörgen Thiis tietysti tarttui
keskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen
jättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans
Röy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi.
Heidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset,
olivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä.
Jörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet.
Sitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä,
hänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja
sukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin
sitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi;
hän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä
vanhempi. "Mitä te hänestä pidätte?" kysyi Jörgen Thiis äkkiä
hyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. "Hän
jaarittelee niin liian paljon." -- Jörgen nauroi. "Mutta mitä hänen
pitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa."
-- "Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?" Sille he
kaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli
pitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa
turvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.
He nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi
poistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli
Jörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. --
* * * * *
-- Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa
hämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei
mitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui
laivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske
ainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan
noussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet
ylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.
Ei mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli
laskenut.
Mitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta,
josta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut
yhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä
rouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä
lahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria,
kenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat,
puolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi
kiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään
ollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo
kaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän
meni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille
muuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne _globe-trotter'it_,
jotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan
tapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen.
Välistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät
mukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan,
mikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat
lähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään
tarkoitusta.
Hänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi,
alkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä.
Vähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin
vuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä
pelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli
jo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa.
Hän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.
Riuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille.
Niin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä
tuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.
Frans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?
Vaan ajatellessaankin Frans Röytä hän värisi. Vasten hänen
tahtoaankin näkyi Frans Röyn luona Alice lihallisesti himoiten,
silmät riettaina... millainen oli heidän keskinäinen suhteensa?
Pimeni, vihlaisi, kiehui. Sitten hän seisoi itkien.
Hän kuuli jonkin mahtavan kumeasti kohisevan. Hän kääntyi sinne
päin. Heitä vastaan tuli _oceansteamer_, niin aavistamatta ja niin
valtava, että hän pidätti henkeään. Se syöksähti merestä esiin
ilman varoitusta. Se kiiti kauheaa vauhtia heitä vastaan, paisui
paisumistaan, pienten ja suurten valojen tulivuoreksi. Hyrskyvässä
pauhussa se tuli ja meni. Vain silmänräpäys -- ja se oli kaukainen
näky.
Kuinka tämä valtasi hänet!
Tuo sivuuttava, kiitävä elämä maailmanosasta toiseen, ajatukset ja
työ ikuisessa ja hedelmällisessä vaihdossa.
Sillä välin kun hän loikoi täällä ja ajelehti pienessä keikkujassa.
Maailman kolossin aallot saivat sen vaappumaan, niin että täytyi
pitää kiinni, jottei mereen suistuisi.
Hän oli jälleen suuressa tyhjyydessä. Petettynä. Sillä petostahan
se oli, kun kaikki, mitä hän kolmessa maailmanosassa oli nähnyt
ja kuullut kansojen elämässä ja juhlissa, kirkollisissa ja
kansallisissa, tai taideteoksia, musiikkia, ikäänkuin jäi sinne,
missä oli nähty ja kuultu, ja hän oli kaamean liikkumattomassa
erämaassa.