Kului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja
kotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat
asettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat
nyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti
saada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina
pieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.
"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että
sinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin
pitkä". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet
kankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui
hänen puolestaan. "Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet
hänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi". -- Isä kävi
levottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa
oli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien
kolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan
ystävällisellä äänellä: "Senkö vuoksi, että äidillä oli minun
ikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?" -- Rouva Dawes
loi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe
poispäin. Sitten Marit taas sanoi: "Kuules, Eva täti, tietysti sinä
silloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen?
Vai oliko ehkä isä?"
Sitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.
Muuta ei tapahtunut. Itsestään seurasi, että seuraavana päivänä Marit
ei saapunutkaan lukutunnille, vaan ajoi isän kanssa kaupungille
järjestämään tuota pukuasiaa. Lisäksi, että he sieltä lähtivät
museoihin. He pitivät tapanaan kulkea ulkona joka päivä, kunnes
sieltä matkustettiin. Lukutunneista ei enää tullut mitään. Ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut, kävivät he illoilla kaikin kolmisin
konsertissa tai oopperassa tai teaatterissa. He tahtoivat käyttää
sitä aikaa, mikä enää oli jäljellä.
Kesäkuun alkupäivinä he olivat Kööpenhaminassa. Siellä heitä odotti
kirje Klaus sedältä. Jörgen Thiis, hänen ottopoikansa, oli päässyt
luutnantiksi; Klaus tahtoi pitää kevätjuhlan maalla huvilassaan, vaan
odotti, kunnes he joutuisivat kotiin. Milloin he saapuisivat?
Tästä oli Marit hyvin mielissään. Pulskan, pitkän Jörgenin hän tunsi.
Se oli piirin amtmanin poika, jonka äiti oli Klaus Krogin sisar.
Oli siis suunniteltava tanssijaispuku; neuvottelut olivat hyvin
lyhyet, kun ei kukaan puhunut ennakolta sanaakaan. Sen, mikä asiassa
oli jännittävää, eikö tämän hameen pitäisi olla pitkä, piti kukin
povessaan. Kun tuli se suuri hetki, että otettiin mittaa, kysyi
nainen, joka sen suoritti: "Neiti kai tahtoo pitkän hameen?" Marit
katsoi rouva Dawesiin päin, joka punastui. Mikä oli pahempaa: nainen
itsekin punastui. Hän joudutti mitan ottoa sen lyhyen hameen mukaan,
joka oli Maritilla yllä.
Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä oli sitten tanssijaiset.
Helteinen päivä ilman aurinkoa. Vieraat seisoivat puutarhassa suuren
huvilan edessä, kun tuli se vene, joka toi Maritin ja hänen isänsä;
nämä olivat viimeiset. Marit yksin nousi maihin. Vanha Klaus, pitkä,
kapea, tavattoman leveissä housuissa, tulla köpitti alas rantaan
häntä vastaan. Hatutta päin ja kiiltävä kalju päälaella ja kasvot
kosteina hän pysäytti Maritin kädenliikkeellä, katsoen sillä välin
Anders Krogin puoleen alas veneeseen: "Etkö tule sinäkin mukaan?"
-- "En, kiitos vaan!" Vene loittani. Nyt vasta hän katseli Maritia,
jota rouva Dawes pitkissä kirjeissään oli kuvannut suurimmaksi
kaunottareksi, mitä oli nähnyt. Hän tuijotti, hän kumarsi ja astui
lähemmä, tuoksuen tupakalta, iso epäpuhdas suu avoinna hymyillen.
Tarjosi sitten käsivartensa. Mutta Marit, jolla oli yllään jalkoihin
asti ulottuva hihaton kaapu, ei ollut sitä huomaavinaan. Ukko
hätkähti, mutta seurasi ylöspäin toisia kohti. Ja sitten hän sanoi:
"Täältä minä tulen tanssijaisten kuningattaren kanssa". Se loukkasi
Maritia, se loukkasi kaikkia, niin että alku ei ollut onnellinen.
Jörgen, joka oli siinä lähinnä, riensi esille tarjoutuakseen ottamaan
vastaan hänen kaapunsa ja hattunsa; mutta Marit tervehti kevyesti
ja astui ohitse. Siinä oli tyyliä. Läsnäolijain kesken alkoi heti
kuiskuttelu. Maritin tapa mennä ohitse, hänen kasvonsa, ryhtinsä,
käyntinsä, huikaiseva iho, loistavat silmät, kaarevuus niiden
yläpuolella, nenän hieno muoto... kaikki tyyni oli yhtä ja kaikki
täydellistä. Jörgen Thiis oli poissa. Hän oli itse pitkä, solakka
mies Krogien mallia; mutta silmät olivat aivan toisenlaiset. Nyt
ne olivat naulittuina oveen, josta Marit oli kadonnut. Hän odotti
portailla.
Ja kun Marit taas tuli ulos Jörgenin luo mennäkseen hänen
käsivarteensa nojaten toisten seuraan -- lyhyessä hameessa heleää
merensinistä silkkiharsoa, läpinäkyvät silkkisukat samaa väriä,
kengät hopealta läikkyvää silkkiä muinaisaikaisine solkineen, niin
hän oli kuin näky. Ihailu oli yksimielinen. Mistään muusta ei puhuttu
ihan siihen asti, kun siirryttiin pöytien ääreen. Eikä kuiskailu
hänestä sielläkään lakannut; siitä tuli kaupungin puheenaine. Ettäkö
niin puhdaspiirteiset kasvot niin loistavine silmineen valkoisen
valkoisessa hipiässä samalla olivat punaisen tukan sädekehässä?
Kaikki sopi korkeaan vartaloon lievästi kaltevine hartioineen ja
rintakehään, joka vielä ei ollut täysin kehittynyt, mutta niin vapaa
ja itsenäinen, kuin voisi siltä avata napit. Ne käsivarret, ne
ranteet, lanteen muodostus, jalat... se oli ihan lystikästä, sillä
parvi nuoria herroja väitti mitä kiivaimmin, että nilkat olivat paras
osa, niiden vertaa ei ollut pohjoismaissa. Niin kapeat, sellainen
nouseva pyöristys ylöspäin --? Ei ikinä!
Jörgen Thiis unhotti puhumisen, vieläpä hyväksi aikaa syömisenkin,
mikä muuten hänestä oli hauskinta. Hän seurasi Maritia kuin unessa
kävijä. Maritia ei saatu nähdä muutoin kuin takana tai vieressä aina
Jörgen.
Tanssijaisten vuoksi olivat hänen isänsä ja rouva Dawes saapuneet
kaupungissa olevaan kotiin. Aamun koitteessa he heräsivät meluavaan
puheeseen ja nauruun ulkoa, mies- ja naisäänisiin hurraahuutoihin.
Juhlavieraat saattoivat Maritia kotiin.
Seuraavana päivänä kävi vanhusten luona sukulaisia ja ystäviä. Ne
aikuisemmat, jotka olivat olleet iltamassa mukana, pitivät Maritia
kauneimpana, mitä miesmuistiin olivat nähneet. Vanha Klaus oli
kello yhdeksän aikaan illalla soutanut ja tallustanut kaupunkiin,
noutaakseen pari ystävää vaan katsomaan.
Iltapuolella ilmestyi Jörgen virkapuvussa ja uusissa hansikkaissa.
Hän otti "vapauden" kysyä, miten neiti jaksoi. Neiti ei vielä ollut
liikkunut huoneestaan.
Kun Marit vihdoin tuli, oli hänen mielensä ihan muissa asioissa
kuin eilen. Sen tunsi rouva Dawes heti. Myöskään ei tanssijaisten
kuningatar kertonut juhlasta mitään. Hän rajoittui vaan kysymään,
olivatko he heränneet? Sitten hän söi. Siitä päästyään ja tultuaan
taas toisten luo, mainitsi hänen isänsä, että Jörgen oli käynyt
tiedustamassa, miten hänen laitansa oli. Marit hymyili. Rouva Dawes:
"Etkö pidä Jörgenistä?" -- "Kyllä." -- "Miksi siis hymyilit?" --
"Hän söi niin paljon." -- Nyt isä puuttui puheeseen nauraen: "Niin
hänen isänsäkin, amtmani, tekee! Ja aina hän valikoi sen, mikä on
makeinta." -- "Ihan niin." --
Rouva Dawes istui odottaen, mitä nyt oli tulossa; sillä jotakin
tuli; Marit meni ulos; hetken kuluttua hän näyttäytyi hattu päässä
ja päivänvarjo kädessä. "Aiotko mennä ulos?" kysyi rouva Dawes.
Marit seisoi vetäen hansikkaita käsiinsä. "Minä menen tilaamaan
käyntikortteja." -- "Eikö sinulla ole käyntikortteja?" -- "On, mutta
entiset eivät minulle enää sovi." -- "Miksi ei?" sanoi rouva Dawes
hyvin ihmeissään; "sinusta ne ennen olivat niin kauniita. Silloin
Italiassa." -- "Kyllä niin, -- mutta juuri nimi ei enää minulle sovi,
luulemma." -- "Nimesikö?" Molemmat nostivat silmänsä. Marit: "Minusta
tuntuu ihan, ettei se enää ole minun."
-- "Vai ei Marit sinulle sovi?" sanoi rouva Dawes. Isä lisäsi hiljaa:
"Se oli äitisi nimi." Marit ei heti vastannut; hän tunsi isän
säikähtäneen katseen. -- "No minkä nimen tahdot, lapsonen?" sanoi
taas rouva Dawes. "Mary." -- "Mary?" -- "Niin. Se sopii paremmin, --
luullakseni." Toisten äänetön ihmettely näytti häntä rasittavan. Hän
sanoi: "Aiommehan käydä myös Amerikassa. Siellä sanotaan Mary." --
"Mutta sinut on kastettu Maritiksi", yritti vihdoin hänen isänsä. --
"Mitä se tekee?" -- Rouva Dawes: "Se on sinun papinkirjassasi, lapsi;
se on sinun nimesi." -- "Kyllä niin, asiakirjoissa se kai lienee,
vaan ei minussa." Molemmat toiset tuijottivat.
"Tämä tuntuu isästäsi raskaalta, lapsi." -- "Isähän voi vastakin
kernaasti sanoa minua Maritiksi." -- Rouva Dawes katsoi häneen
murheellisena eikä puhunut enää. Marit oli saanut hansikkaat
käsiinsä. "Amerikassa minua sanotaan Maryksi. Sen tiedän.
Tässä minulla on mallikortti. Eikö se näytä hyvältä?" Hän otti
käyntivihosta esille oikein pienen kortin. Rouva Dawes katsahti
siihen ja ojensi sen Anders Krogille. Hienoilla kirjaimilla hienolla
paperilla oli: "Mary Krog".
Isä katseli sitä kauan aikaa. Laski sen sitte kädestään pöydälle,
tarttui sanomalehteensä ja oli lukevinaan.
"Minun on paha mieli, isä, että sinä otat sen siltä kannalta." --
Anders Krog toisti hiljaa nostamatta silmiään lehdestä: "Marit on
äitisi nimi." -- "Minäkin pidän äidin nimestä. -- Mutta se ei sovi
minulle."
Sen sanottuaan hän lähti ulos, hiljaa. Rouva Dawes, joka istui
akkunan ääressä, silmäili alas kadulle hänen jälkeensä. Anders Krog
pani pois lehden; hän ei voinut lukea. Rouva Dawes tahtoi koettaa
häntä lohduttaa. "Siinä on jotakin", sanoi hän; "Marit ei enää
hänelle sovi."
-- "Hänen äitinsä nimi", toisti Anders Krog. Kyyneliä vierähteli.