Lääkäri pelkäsi kauan aikaa, että myöskin Anders Krog sortuisi.
Suorastaan liikarasituksesta. Pitkällisessä yksinäisyydessään hän
ei ollut tottunut antautumaan toiselle tai ottamaan vastaan niin
äärettömän paljoa, kuin yhdyselämä Maritin kanssa antoi. Vasta tämän
kuolema toi ilmi, miten heikoksi hän oli käynyt, miten vähän hänessä
oli voimaa kestää. Pieni jäännös tarvitsi kuukausia elpyäkseen sen
verran, että hän sieti muita ihmisiä lähellään. Hänelle kerrottiin,
että lapsi oli viety sisaren luokse. Häneltä kysyttiin, tahtoiko hän
nähdä tytärtään. Melkein ynseästi hän kääntyi poispäin. Ensimäinen
asia, mitä hän vakavasti tuumi saatuaan lisää voimia, oli se, että
hänen olisi luovuttava kauppaliikkeestään. Hän neuvotteli siitä
Klaus sedän kanssa, joksi erästä sukulaista, omituista vanhaapoikaa,
yleensä sanottiin. Hänen kauttaan saatiin liike myytyä. Kuitenkaan ei
taloa, jossa se oli, -- se oli pidettävä kaikin puolin koskematonna
muistoksi vainajasta.
Ruvettuaan ulkona liikkumaan kävi Anders Krog ensin kappelissa ja
haudalla, ja se koski häneen niin, että hän taas sairastui. Siitä
toinnuttuaan hän ilmoitti aikovansa lähteä matkalle ja pysyä poissa.
Hänen sisarensa tuli peljästyneenä häntä tapaamaan; eihän toki siinä
ollut perää? "Ethän tahtone jättää meitä ja lastasi?" -- "Kyllä, minä
en siedä oloa omissa huoneissani:", vastasi hän ja purskahti itkuun.
-- Mutta hänen piti kaikin mokomin ensin nähdä lapsensa? -- "Ei, ei!
Sitä kaikkein vähimmin".
Hän matkusti käymättä sitä katsomassa.
Mutta tietysti juuri lapsi hänet jälleen sai palaamaan kotiin.
Noin kolmen vanhana tyttönen valokuvattiin, ja siitä kuvasta...
sellaisesta yhdennäköisyydestä äidin kanssa, sellaisesta
lapsensulosta hän ei saattanut pysyä syrjässä. Konstantinopolista,
jossa hän nyt oleskeli, hän kirjoitti: "Nyt olen käyttänyt kolme
vuotta siihen, mitä yhtenä sain elää, käydäkseni sen lävitse. En
tohdi sanoa, että vielä olisin ehtinyt sitä selvittää itselleni.
Varsinkin on paljon uutta ilmestyvä, kun taas näen ne paikat, joissa
olimme yhdessä. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt näiden
kolmen vuoden syvempien kokemusten avulla, etten enää pelkää niitä
paikkoja; päinvastoin nyt suuresti sinne ikävöin".
Kohtauksesta uuden Maritin kanssa tuli juhla. Ei heti, sillä aluksi
lapsi tietysti pelkäsi outoa miestä suurine silmineen. Mutta riemua
ylensi se, että pikku Marit varovasti, vähin erin, lähestyi. Kun
hän vihdoin istui isänsä polvella, pidellen kahta uutta nukkea,
turkkilaista miestä ja naista, ja pisti niitä hänen nenäänsä,
saadakseen isänsä aivastamaan, koska niin oli tädinkin käynyt,
silloin Anders Krog sanoi kyyneltyen: "Minulla on ollut vain yksi
yhtymä, joka oli ihanampi."
Marit siirtyi sitten hänen luokseen, mukana lapsenpiika. Heidän ensi
käyntinsä yhdessä oli suunnattu äidin haudalle, jolle tyttösen piti
laskea kukkia. Niin hän tekikin, mutta hän tahtoi saada ne takaisin.
Siinä ei auttanut mikään. Hoitaja poimi lopulta uusia; mutta niistä
ei lapsi huolinut; omansa hän tahtoi. Heidän täytyi siis antaa hänen
ottaa ne mukaansa ja jättää uudet haudalle. Anders ajatteli: tämä ei
ole kuin äitinsä.
Yritys uudistettiin. Joka päivä piti äidin saada kukkia, ja lapsen
kautta. Isä jakoi kukat kahtia; toista osaa kantoi hän, toista Marit.
Hän tahtoi, että lapsi panisi omansa haudalle ja ottaisi hänen
kukkansa takaisin kotiin. Mutta se ei käynyt päinsä. Kävipä vielä
pahemmin; sillä kun he olivat lähdössä hautuumaalta, tahtoi Marit,
että isänkin piti tuoda kukkansa kotiin takaisin. Siihen hänen täytyi
suostua lapsen mieliksi. Seuraavana päivänä hän koetti uutta keinoa.
Marit kantoi kukat äidin haudalle, mutta isä antoi hänelle makeisia,
jotta hän jättäisi kukat sinne. Kyllä hän luovutti kukat makeisia
vastaan, jotka hän pisti suuhunsa. Mutta kun piti lähteä pois, tahtoi
hän kukatkin. Isä kävi hyvin alakuloiseksi.
Sitten hän keksi, että äiti paleli; Maritin piti hänet peittää.
Silloin tyttö ehdotti, että äidin olisi tultava omaan sänkyynsä.
Isä oli näet sanonut hänelle, että hänen sänkynsä viereinen tyhjä
vuode oli äidin, ja Marit tiedusteli ehtimiseen, eikö äiti jo pian
tulisi. Hän ei päässyt tulemaan, sanoi isä; äiti makasi siellä ulkona
ja paleli. Näin saavutettiin tarkoitus. Marit itse sirotteli kukat
haudalle ja jätti ne sinne. Kotia mennessä hän usein toisti: "nyt ei
äiti palele".
Anders Krogin teki mieli tietää, mitä Marit äidillä ymmärsi. Hän
tahtoi, että lapsi tuntisi äitinsä muotokuvat, mutta harjoitti
ensin hänen aistiaan eläinten ja esineiden kuvilla. Siirtyi sitten
muotokuviin sisarestaan ja itsestään ja useista, jotka lapsi tunsi.
Kun Marit oli niihin hyvin perehtynyt, tuli ensi kuva äidistä esille.
Siinä ei ollut mitään vaikeutta; Marit sai nähdäkseen useampia
muotokuvia ja oppi pian ne erottamaan muista. Päivällisen jälkeen,
kun hänen oli mentävä maata, tahtoi hän äidin syliinsä. Ensin ei isä
käsittänyt, ja Marit kävi äreäksi. Sitten isä toi äidin ensimäisen
muotokuvan, sen laski Marit heti käsivarrelleen, peitti ja nukahti.
Vasta kun hän oli nelivuotias ja näki keittiössä erään äidin
pitelevän kipeätä lastaan, sai Anders Krog varmuutta siitä, että
Marit ymmärsi, mitä äiti on; sillä hän sanoi: "Miksi ei minun äitini
tule minua pukemaan ja riisumaan?"
Lopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta
vielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että
isä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän
luo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet,
siellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä,
niinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin,
niinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla
tuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin
paikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja
hän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin
punainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä,
sama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä
kaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä
vartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin
isältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten
äidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän
täytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus
Krogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut
niin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, -- tässä se oli
täydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.
Hän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden
kanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen
tuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus;
isä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron,
Marit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia,
ja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä.
Eivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle
opettanut.
Noin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle
polkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa
mainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders
Krogin kutsumaan itselleen apua.
Hän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva
Dawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa
lapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä
täyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka
päivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän
tiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen,
hoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes
sähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt,
muuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka
hänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli
vaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista,
joka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi
koko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen
kykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin
hän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen
silmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä
terävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea
ilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen
tiesi -- ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa
sellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka
oli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti -- ja
silloin hän aina puhui englantia -- hän kapsahti jaloilleen, vieläpä
aika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli
syössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet
kiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä,
sinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes
toisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä
parkuen.
Rouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin,
sen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki
kaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.
Hänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa,
istuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä
Anders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen
olleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä
ja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää
kirjeisiinsä se, mitä hän luki -- ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän
kääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi
pöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen
lukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään
piti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta
luettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä
taidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän
osti, mitä halusi.
Lasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän
ääressä, siellä he istuivat, "Eva täti" valta-istuimellaan,
pienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin
tultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että
lapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli
kirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään
ja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.
Jos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja
aiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun
käytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti
tappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli
mielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä
määräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta.
Hänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen
suorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen
piti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut
huolia. Oikeastaan ei isäkään.
Rouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa.
Se oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes
sai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin
nukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt
vaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.
Siitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi
selittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa,
ja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä
oli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan
ollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä.
"Mistäs sen tiedät?" kysyi Marit. -- "Sen tiedän siitä, etteivät
äitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota". -- "Se on
totta, Marit", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi
todeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa
ollut lainkaan totta.
Mitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia
itseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin
haaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin
kauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen
juurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja
kertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa
hautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä
pesässä pikkuruisia linnunmunia. "Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö
niin?" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän
lähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. "Sanooko äiti,
ettei meidän sovi mennä likemmä?" kysyi hän isältään. -- Tämä myönsi.
"Se kai häiritsisi äitiä?" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. -- -- He
tulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit
kertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: "Sellaista myöntää isäsi,
jottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle
lähettää sanan, tulisi hän itse." -- Sillä kumouksella, jonka nämä
harvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne
muuttivat hänen suhteensa isään. --
Koulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli
kolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen,
tukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä
rouva Dawes oli ylpeä.
Silloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti
opetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina,
mitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää
kirjastoon. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!"
Rouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa,
että se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen
lukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa.
Sedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen
pankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut
veljensä yhtiömiehenä -- ja tässä oli nyt tulos.
"Onnittelen teitä", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan
käteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. "Ymmärrän
teidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?" --
Anders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?" -- "Ei, kun saamme
mukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono." -- "Niitä kyllä
saatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?"
-- "Voidaanko? Yhä vaan paremmin!" Hän säteili ja itki, se suli
yhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin
onnelliseksi.
Pari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen
lähteneet Krogskogenista.