Etelä-Norjassa on rannikon ääriviiva alinomaa taittunut. Siihen
ovat tunturit ja joet syynä. Edelliset päättyvät ylätasangoiksi
ja niemekkeiksi, edessä usein saaria; jälkimäiset ovat kaivaneet
laaksoja ja päättyvät lahtiin.
Talo oli erään sellaisen, "kroken" nimisen lahden varrella. Alkuaan
oli talon nimenä Krokskogen, josta tanskalaisten virkamiesten
asiakirjoihin tuli "Krogskoven"; nyt se on nimeltään Krogskogen.
Omistajain nimenä oli ennen vanhaan Kroken, Anders tai Hans Kroken;
ne olivat päänimiä. Myöhemmin he ottivat nimekseen Krog, vieläpä
insinöörikenraali oli v. Krogh. Nyt heidän nimenään on muitta
mutkitta Krog.
Kaikki, jotka kulkivat siitä ohitse höyrypursilla läheiseen
kaupunkiin tai sieltä tännepäin, poiketen laituriin, kappelin
juurelle, puhuivat siitä, kuinka rauhaisassa ja hiljaisessa
kätköpaikassa Krogskogen oli.
Näköpiirin reunalla tunturit kohosivat komeina, vaan täällä perillä
ne olivat litistyneet. Talon kummallakin puolen oli ulkoneva
ylätasanko, metsäinen, pitkulainen. Niin likellä oikeanpuolista
ylänköä olivat rakennukset, että laivoilla kulkijoista näytti kuin
katoilta voitaisiin hypätä sen reunalle. Länsituuli ei tänne päässyt;
sille saatiin kuten "tulta lainatessa" sanoa: ohi talosta! Melkein
samaa voitiin sanoa sekä pohjan että idän ilmoille. Vain etelästä
käsin kävi myrsky tervehtimässä, mutta perin säyseästi. Saaret, yksi
iso ja kaksi pientä, sitä pidättelivät ja siivosivat, ennenkuin
se pääsi edemmä. Rakennusten edessä korkeat puut vaan hieman
taivuttelivat ylimpiä latvojaan tahdikkaasti; ne eivät menettäneet
arvokkaisuuttaan.
Tässä hiljaisessa lahdessa oli seudun paras uimaranta. Varsinkin
nuoriso pyrki tänne kaupungista kesällä lauantai-iltaisin tai pyhinä
leikkiäkseen vedessä hietapohjalla tai uidakseen isoon saareen
asti ja sieltä takaisin. Krogskogenista päin katsoen tämä tapahtui
vasemmalla puolen, siellä missä joen suu ja laituri oli, ja missä,
ihan sen yläpuolella ja lähempänä ylänköä, myöskin oli kappeli,
ympärillään Krogien haudat. Sieltä oli aika matka rakennuksiin, jotka
olivat oikealla puolen, ylempänä. Harvoin tänne kuului uimassa ja
leikkimässä kävijäin telmettä. Mutta Anders Krog tuli itse mielellään
heitä katsomaan, kun olivat tehneet tulta rantamalle tai niemelle
metsään. Hän saapui kai pitämään tulta hieman silmällä. Mutta
sitä ei kukaan kuullut tai huomannut. Häntä mainittiin "kaupungin
kohteliaimmaksi mieheksi" tai "kaupungin ensimäiseksi gentlemaniksi".
Hänen suuret, omituisen loistavat silmänsä levittivät kaikkien
kasvoihin lempeätä tervetuloa; ne harvat sanat, mitä hän puhui,
sisälsivät vaan hyviä toivomuksia. Itse kulki hän edelleen ylängölle,
suorittaen tavallisen, hitaan kävelyretkensä. Hänen korkea, hiukkasen
eteenpäin taipunut vartalonsa näkyi ylhäällä metsässä, ja niin kauan
oltiin hiljaa. Mutta riittipä heillä täällä hauskuutta! Enimmäkseen
ne olivat työväkeä ja ammattilaisia kaupungista, urheilukuntia,
lauluseuroja, pieniä poikia. He kokoontuivat laiturin ja kappelin
lähelle; siellä he riisuutuivat.
Uusi rannikkotie meni siitä poikitse, ihan likeltä. Mutta kesäisin ei
sitä monikaan käyttänyt. Silloin kuljettiin pienissä höyrylaivoissa
tai veneissä. Kun uijat panivat ylängölle vahdin, saatiin olla varmat
siitä, ettei heitä pääsisi kukaan yllättämään.
Itse talossa oli hiljaista, aina hiljaista. Päärakennuksen paras
kylki ei edes ollut lahdelle, vaan vainioille päin. Siinä oli kaksi
korkeata kerrosta, kattojen kulmat typistettyjä. Pitkä ja ja leveä
rakennus.
Perusmuuri oli etupuolella hyvin korkea; mukavat portaat veivät
huoneisiin. Koko rakennus oli valkeaksi maalattu, mutta perusmuuri ja
akkunat olivat mustat. Ulkohuoneet oli sijoitettu lähemmä ylänköä;
laivoista ei niitä voitu nähdä. Molemmin puolin päärakennusta kaksi
isoa puutarhaa. Meren puoleisessa oli hedelmäpuita, rakennuksesta
käsin vasemmanpuoleinen oli vaan kukka- ja kyökkitarha.
Ylätasankojen välissä oli laakea kenttä, pitkulainen ja kapea. Se oli
erinomaisen hyvin viljelty. Isojen hollantilaisten lehmien oli täällä
hyvä olla.
Talon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli
suuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen
hoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia
kauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne
saivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään
ja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa
vuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui
niistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen
tyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti
maalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa
tuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha
mies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja
hieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska
Krogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen
omistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta
sille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu
nimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa
Hansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä
perintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden
nimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja
Jörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken
näet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin
norjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.
Mutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen.
Luultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan
hollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut
norjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset,
loistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta
polveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten
perinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin
nähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään
muuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että
loistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.
Suvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän
tyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan
varakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty.
Siitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria
omistansa.
Heissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on
yleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä
jo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa
se pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin
kolmesataa vuotta aikaisemmin.
Suvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli
enemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne
yhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet,
että laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan.
He harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka
oli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin.
Työntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia,
lastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he
soutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi
matkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he
kulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä
merkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat
aika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa
retki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin
kaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä
hollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin
haluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen
aikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen
Kööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen
ja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli
kerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin,
jonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von
Krogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän
käytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi
huvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat
"vastaisille". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti
ja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin,
jonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta
vieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että
tarhurinasunnon.
Kenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut
mitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti
Amerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen
aikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen
nimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan
kummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden
veljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se,
että nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään
hän oli Hans.
Mutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen
tyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui.
Hän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin
kotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti
oman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli
perehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua
ollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut.
Nuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli
ottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt
hänen piti ottaa talokin.
Varsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta
tunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian
tekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. -- Joku muu olisi kai
siitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin
oli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi
että varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut.
Matkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan
kuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin
hän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei
vielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta;
lukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito
puutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.
Tämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias
tyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan -- jos
näet mitään sellaista oli -- siinä pienessä höyrylaivassa, joka
vei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana.
Hän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi
kunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, -- ja oli
sitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin
samaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän
kulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi
vaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.
Hänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta
hänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset
mahdottomia, --
-- KUNNES
oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha.
Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan
setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja
se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.
Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja
kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä
suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle
säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.
Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen
"hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö
kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi
tuijottaen.
Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi
tajuihinsa. "Te olette -- te varmaankin olette --", enempää hän ei
saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" -- "Marit
Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen
vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei
aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli",
vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat
olettekin toistenne näköiset! -- Kylläpä te olette samanlaisia!"
-- Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" -- "Kyllä,
tietysti, -- mutta ensiksi -- mutta ensin minun kuitenkin täytyy
--", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. -- "Kai minä voin
mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, -- niin
tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän
palvelustytön --" ja hän riensi keittiötä kohti.
Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä
ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko
raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman
vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi
heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista
hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti,
kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen
johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan
hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös
haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille.
Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä
laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla
ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja
vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä
eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan
ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot,
kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen
nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä
tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän
nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?"
sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden
laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen,
tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko
rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon
pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi.
Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä,
sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan
tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän
rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää.
Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin
ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä
talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.
Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella.
Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku
esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli
hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti
huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta
erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi
omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä
pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt.
Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento
kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä,
että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä
hymyään, kun hänet oli käsitetty?
Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla.
Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin
senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, -- hänellä oli sama
käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova
lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui
hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi... samoilla hillityillä
sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen
yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä
kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen
kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita,
iho oli kurttuinen... Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet
silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen
reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen.
Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan,
heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.
Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.
Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli
tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi,
joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse
soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat
kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders
tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen
tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja
ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta
suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa;
silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei
ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä
matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin
lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei
hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin
sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.
Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva,
jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli
Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli
määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.
Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne
päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki;
vene oli lähetetty kotiin.
Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää
myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi
ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat
sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin
pitäisikin niin olla.
Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä
kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut;
Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.
Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, -- kun
piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan.
Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine
ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän
ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt
odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi
perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.
Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä
muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.
Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään
sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin,
mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä
ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.
Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja
kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn
tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta
huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen
keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin.
Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo
tavata sinua".
Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän
pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun
Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä
kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" -- Anders riensi hänen
luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa,
veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.
"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" -- "En koskaan!"
vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa,
hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui
toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua
jättää!" -- "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi
kätensä hänen ympärilleen.
Marit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä
kiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders
kumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.
Anders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei
saanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.
Vasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli
tehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä
mukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä
hänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti
sisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi:
"Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin". Marit katsahti häneen ja
sanoi: "Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!" Ja
nyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan
tunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei
tarvittukaan.
Sitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki,
mitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän
tarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.
Andersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja
siten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko
kuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä
suostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne
summat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille
heti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton
ja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki.
Anders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle
Marit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli
Norjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.
Kun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen
olentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan,
unen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut.
Sitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan.
Sekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi
vuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.
Andersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta
varsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti
sanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt
vieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa
huomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin
odottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton
luontonsa piti onnea ansaitsematonna.
Marit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa,
jota hän tavantakaa toisti: "Sinä olet isäni -- ja enemmänkin!"
Ja lisäksi: "Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat
minun omani". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli
puuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki
englantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen
luvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja
lausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen
äänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.
Kun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä
kasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän
tahtoi joka päivä niitä nähdä. "Tokkohan ne puhuvat siitä?"
Ja sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan
muuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä
vihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli
hänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista
ennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti
tyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen
kasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.