1.
Pörssihotellin kokoushuoneessa kävelee edestakaisin kauppaneuvos
Merthen ja puhaltelee hyvätuulisena huikaisevan sinisiä sauhuja
havainnastaan. Sivupöydällä availee salkkuaan prokuristi Zinck, joka
vuosien varrella on kuivahtanut ärtyisen näköiseksi käppyräksi.
Albert Merthenin hiukset ovat harmaantuneet ohimoilta ja otsalta
takaraivoon saakka. Mutta selkäranka on yhä suora, eivätkä ole
vieläkään ylpeätä päänasentoa painamassa kalkkiutuneet niskasuonet.
Hänen liikehtimisensä on yhä vapaata ja luontevaa. Ja jos ovatkin
syventyneet suupielten vaot, on niiden kylmä, kohtelias hymy sitä
erehtymättömämpi. Se ei häviä näkymättömiin nytkään, vaikka hän on
yksin omine ajatuksineen, ja huulet pyrkivät pakostakin kääntymään
vihelteleväksi nauruksi. Sillä tämä päivä on hänelle monien raskaitten
vuosien jälkeen ilon ja koston päivä, ensimmäinen jäidenlähdön aika,
jolloin eivät enää mitkään suomalaiskorvesta nousseet voimat kykene
hänen sukuansa uhkaamaan. Tänään, juuri tänään hän on osoittava noille
kyläkujien nousukkaille, että hän on ja pysyy sukunsa ja tehtaittensa
herrana. Hän ei voinut olla ääneensä naurahtamatta. Tuo 'kansallinen
kapitaali' oli tulossa hänen yhtiökokoukseensa valloittajana ja saapa
pysähtyä ovensuuhun... kuokkavieraaksi...
Kauppaneuvos kulki akkunan luo. Alla kulki vain katuliikenne. Mutta hän
tunsi olevansa tehtaittensa keskellä, valtiassaarensa komentosillalla.
Viimeiset kaksi vuotta olivat olleet merihädässä kulkemista. Rauhan
tultua oli ollut hidasta ja vaikeaa kääntää menekkiä länsimaille
menetettyjen Venäjän-markkinoiden korvaukseksi. Sodan aikana rappiolle
kulunut koneisto olisi täytynyt uusia yhdellä iskulla. Mutta se oli
ollut mahdotonta valuutan hoippuessa ja laskiessa luonnottomiin ja
kotimaisenkin kauppiaskunnan pysähdyttäessä tuontuostakin ostonsa
maksuvälineiden puutteessa.
Oliko ihme, ettei tilinpäätöksissä ollut voitu jakaa osinkoja? Mutta
tämä, juuri tämä oli ollut Albert Merthenistä tuskallisinta. Osakkaat
rettelöivät. Pörssissä alkoivat osakkeet painua alle nimellisarvon
ja joutuivat ties minkälaisten olentojen käsiin. Hänen kuuluisa
komentajamaineensa oli hukkua häväisevien huhujen likavesiin.
Ja mikä pahinta! Niissä oli osa tottakin. Lasse Snöre oli saatu
kiinni kavalluksesta. Ja eräs yhtiökokous oli täytynyt lykätä, kun
tilintarkastajat eivät olleet hyväksyneet tilejä paljastuneiden
väärinkäytöksien vuoksi. Ja samoihin aikoihin... tuo hänen tyttärensä
onnettomuus, ja Krookin lopullinen haaksirikko.
Vieläkin hän näkee silmäinsä edessä sen ajan alinomaisen näyn.
Maine vaarassa, koko yhtiö tuuliajolla pörssissä ja silmien alla tuo
saharaunio, jonka Jänkälä oli huutanut omakseen, hän oli seisonut
yksityiskonttorinsa akkunassa koko syksyn ja kuunnellut raskaan ilman
läpi verivihollisensa karkeata hohotusta. Niin, silloin olivat hänen
hiuksensa harventuneet ja harmaantuneet, ja hänen selkärankansa oli
ollut katkeamaisillaan.
Mutta vihdoin... keskeltä haaksirikkoa oli syttynyt kamppailu elämästä
ja kuolemasta.
Äkkiä olivat, nimittäin, osakkeet alkaneet nousta pörssissä. »Hyvä»,
oli hän ajatellut, »laskusuunta oli vain yleistä kriisitilannetta ja
rahapulaa. He luottavat minuun edelleenkin ja ovat aina luottaneet...»
Mutta nousua kesti vain hetken. Ne alkoivat heilua edestakaisin.
Laskivat ja nousivat. Taas laskeakseen, noustakseen ja laskeakseen...
»Nehän ovat joutuneet keinottelijain käsiin», oli välähtänyt pahaa
aavistava ajatus.
Ja hän oli ruvennut miettimään: »Se on sameassa vedessä kalastamista.
Joku viholliskäsi on sen pannut liikkeelle... Se on lähettänyt
kätyrinsä kalastamaan, apaja apajalta, kunnes...»
Jänkälän, Iivari Takalan ja eräitten muiden leveät kasvot olivat
nousseet koskenniskasta hänen näkyviinsä. »Kaivosmiehet ja
kulkukauppiaat, nuo... nykyiset saha- ja verstasherrat... he eivät enää
saarra, he hyökkäävät!» oli paljastunut hänelle selviönä. Ja hän oli
alkanut raivokkaana taistelun omasta hengestään.
Uskollisimmat kannattajat olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.
Epävarmoista käsistä oli houkuteltu tai riistetty rahan voimalla
osakkeet. Viikko viikolta oli käyty ankaran paineen alla, kuin
tietymättömän meren syvyydessä, salamyhkäisiä kahakoita kahden rintaman
välillä. Ystävää oli ollut monta kertaa mahdoton erottaa vihollisesta.
Petturit olivat luikahtaneet saaliin himossa puolelta toiselle. Ja
monesta voitosta oli saatu maksaa verisen kalliisti.
Mutta nyt... nyt ei ollut muuta tehtävää kuin... sanella viholliselle
masentava rauha ja korjata talteen saalis ja pelastettu kunnia, sillä
hän oli laskenut päässeensä voittajaksi osaketaistelussa.
Kauppaneuvos viittasi prokuristilleen:
»Apropos, lukekaa vielä kerran tuo arvio... kapinoitsijain
äänimääristä.»
»Tehtailija Iivari Takala», prokuristi aloittaa.
»No niin, ja samaan summaan hänen kätyrinsä», keskeyttää isäntä
ärtyvästi.
»Yhteensä 70,500 osaketta ja meillä...»
»Hyvä, hyvä, muistan kyllä... lähes 20,000 osakkeen enemmistö...»
»Epäilemättä, mutta...»
»Ei mitään ’epäilemättä'!» kauppaneuvos sinkosi. »Jos otaksuisimme
senkin, että insinööri Gavelius ei äänestä 8,000 äänellään puolellamme,
jää meille sittenkin yli 10,000 äänen voitto.»
»Epäilemättä, mutta jos tuo herra Gavelius ei ainoastaan jätä
äänestämättä, vaan on antanut valtakirjansa Iivari Takalalle... entä
sitten?»
»Mahdotonta. Tuo lurjus on kyllä sukunsa mätämuna. Mutta hän on sentään
ruotsalainen eikä voi syödä antamaansa sanaa. Ja sitäpaitsi...»
»Jotakin epäilyttävää, jos saan sanoa, on kuitenkin siinä, ettei hän
suostunut myymään noita osakkeitaan herra kauppaneuvokselle eikä
antamaan valtakirjaa, vaikka...»
»No, jaa», isäntä hymähti, »aristokraattiselta suvulta peritty
viimeinen ylpeyden ripe... Hänhän oli jo sitä ennen antanut
kunniasanansa. Ja hänellä oli jonkinlainen oikeus loukkautua
tarjouksestani. Katsokaas, _peritty_ kunniallisuus ei hevin heltiä
miehestä vielä katuojassakaan. Ja ketä hän vihaisi enemmän kuin tuota
kiipeilijä Takalaa, joka... Hjaa. No, niin. Joka tapauksessa...
mahdotonta.»
»Mutta, herra kauppaneuvos, jos, sanoin vain _jos_?»
»Hyvä, siinäkin tapauksessa jää parintuhannen enemmistö, ja hätätilassa
saa riittää sekin.»
»Toivotaan, toivotaan», hymisi kohteliaasti prokuristi. Mutta
kauppaneuvos jatkoi kävelyään hieman harmistuneena.
Koputettiin oveen.
»Verna, sinä täällä?» huudahti Merthen puoliksi iloissaan, puoliksi
hämmästyneenä.
»Ja miksikä en, hyvä isä? Osakkeenomistaja, katsos...» hän lisäsi
liioitellun leikillisesti ja hypisteli hivenen hermostuneena
hansikoittensa sormenpäitä.
»No, mutta meillähän on sinun valtakirjasi, lapsi rakas, ja sinä joudut
täällä olemaan ainoana naisena ja seurassa, joka tulee olemaan aika
tavalla... sekalaista.»
»Ei siinä auta, isä, 10,000 osaketta ja 10,000 ääntä, jotka käytän
itse», helähti tytär kirkkaalla äänellä ja nauraen. Mutta samassa
sulkeutuivat hänen huulensa päättävään ilmeeseen, ja hän kääntyi
prokuristin puoleen:
»Herra Zinck, annattehan tuon valtakirjan haltuuni, koska kerran
olen nyt omassa persoonassani läsnä...» Hän korosti taas leikillisen
liioittelevasti viimeiset sanansa, mutta niiden alta kuulosti kuitenkin
käsky, joka saattoi prokuristin selailemaan valtakirjaa papereistaan.
»Mikä on tarkoituksesi?» kauppaneuvos kivahti ärtyneesti.
Mutta tytär kiirehti isänsä luo kulmallisten ilmeet iloisen moittivina
ja syli avoinna. Veti isän hartioista lähelleen ja vei hänet
ulommaiseen akkunasyvennykseen. Toinen käsi hyväili harmaata tukkaa,
huulet jokelsivat torailevaa houkuttelua. Mutta jossakin salassa kiersi
kuumaa itkua... »Miten kipeästi se koskeekaan...» soivat uudelleen
tukahduttavina.
Ikkunan luona hän jätti toisen käden isän hartialle ja kysyi avoimesti:
»Rakas isä, mitä arvelet itse? Onko sopivaa, että kauppaneuvos
Merthenin tytär pakenee ratkaisevaa hetkeä eikä uskalla seisoa
kasvoista kasvoihin vihamiestensä edessä?»
»Vihamiestesi?» konsuli rypisti kulmallisiaan. »Luulen päinvastoin,
että minun tyttäreni ei sovi edes vihata jotakuta herra Takalaa siksi,
että on kerran suvainnut antaa hänelle rukkaset.»
»Entäpä, jos minua huvittaisi koettaa, uskaltaako hän tarjota niitä
takaisin!» tytär nauroi kylmää uhmaa ja parahtavaa itkua. Mutta hän
hillitsi itsensä nopeasti:
»Olen kauan tätä asiaa ajatellut ja vasta viime yönä pääsin selvyyteen
siitä, mitä minun on tehtävä... Isä, olen tullut sovittamaan... Ei, ei,
kuuntele mitä sanon!»
Isän katsoessa häneen epäilevän synkkänä soi hänessä itsessään:
»Sanonko hänelle kaiken... ymmärtääkö hän... ja auttaa meitä?» Mutta
hän ei rohjennut. Oliko hänellä oikeutta säästää Mertheneitä sovituksen
teolta? Ei, ei! huusi koko hänen tahtonsa. Ja hän jatkoi taitavasti
tunnustellen:
»Katsos, olethan itse joskus sanonut, että tehtailija Takalan
herkeämätön taistelu sinua vastaan on juurtanut alkunsa hänen
onnettomasta... no, niin... tuosta hänen nöyryytyksestään, meidän
ylpeydestämme...»
»Olenko sitä valittanut?» kauppaneuvos katkaisi tuimasti. »Ja enkö ole
sitä kestänyt? Tänään on voitto meillä, kuten tiedät.»
»Tiedän kyllä, tiedän... Mutta... kuule, isä, minä tahdon olla
mukana... ratkaisemassa», tytär pyytelee kiihkeästi.
Isän korvaan kuulosti tyttären kärsimätön ääni lapselliselta
päähänpistolta. Noin, juuri tuolla äänellä oli hän jo tyttöhupakkona
houkutellut mielitekoihinsa. Ja Merthen naurahti huvitettuna:
»No, jos sen kunnian haluat, hupakko...»
»Minä haluan sen, isä», Verna sanoi hitaasti ja vakavasti. Hän katsoi
taas avoimin silmin, joissa oli läheistä hellyyttä ja rohkeutta. Ja
hän lisäsi hiljaa, kuin kuumana rakkauden tunnustuksena: »Kaikille
Mertheneille onneksi...»
Isä oli sokaistunut hänen silmiinsä, ääneensä ja sanoihinsa. Niiden
alla ei ollutkaan vain tyttöhupakon mielitekoja, vaan... sankarillista
kauneutta, jotakin... elämän jalointa viiniä...
»Tuosta äänestä ja noista silmistä tunnen tyttäreni ja Merthenit», hän
alkoi puhua ihastuneen ylpeänä. »He eivät unohda loukkausta, he pysyvät
alhaison yläpuolella ja osaavat laskea jalkansa sen niskalle, silloin
kun se nöyryytystä tarvitsee...»
»Niin, isä, pääasia ei ole osakkeissa, vaan tyttäresi oikeassa teossa.»
»Bravo, bravo!» Kauppaneuvos alkoi liikehtiä silmät loistavina. »Herra
Zinck, antakaa tuo valtakirja ja järjestäkää hänet äänestämään heti
minun jälkeeni ja — huomatkaa — ennen Gaveliusta. Taas hän palaa kädet
avoimina.
»Hyvä, tyttäreni! Tuo mies uskalsi tavoitella minun ja minun isieni
tehtaita, ja tänään heitän hänet aasinsatulasta maahan. Hän rohkeni
toivoa jotakin Verna Mertheniltä, ja tänään sipaisee tyttäreni
hansikkaallaan huvikseen tuon narrin naamaa.»
Kauppaneuvos nauroi herttaisesti ja pitkään. Verna oli jo pannut
valtakirjan käsilaukkuunsa. Nyt hän seisoi ovella joustavan solakkana
ja ojensi kutsuen kättänsä:
»Mutta nyt, rakas kavaljeerini, saata minut ravintolan puolelle. Tahdon
nähdä ihmisiä, kuulla musiikkia ja ylpeillä omasta isästäni.»