1.
Pikajuna lähenee pääkaupunkia.
Verna Merthen istuu akkunanpielessä, silmäluomet puoleksi kiinni, kuin
onnelliseen uneen painumassa. Toinen käsi hyväilee hitaasti helmassa
lepäävän sukukirjan kellastunutta lehteä. Suuret kirjaimet »Några svåra
år» kurkistelivat hänen sormiensa lomitse vanhanaikaisen leppoisasti.
Hän on lukenut viime päivinä sen luvun moneen kertaan ja koko kirjan
alusta loppuun. Ja yhtä monta päivää hän on kuunnellut äitiänsä, joka
on levännyt keittiökamarissa kuluneella sohvalla ja kertonut hänelle
nuorena kuolleesta äidistään, isästään ja Könnien suvusta, omasta
lapsuudestaan, rakkaudestaan ja koko elämästään.
Mutta Verna Merthenin ajatukset eivät pysy enää kiinni noiden tapausten
yksityiskohdissa. Ne vaeltavat unen ja toden huikaisevan kirkasta
rantaa, hamuttavat vettä ja maata ja ihmisiä ja pysähtyvät näkemyksiin,
jotka aukenevat kummallisella helppoudella autuaan varmoiksi
ajatuksiksi.
Hän soutaa kotona alisen suvannon kaislikkorantaa. Veden pinta on
elottoman himmeää. Tulee tuulennuoliainen. Ja menee. Liikkumaton pinta
on havahtunut kuin käärmeen puremista. Pienet vihurinlaikat kiitävät
vettä pitkin. Yksi niistä kohahtaa tuossa vieressä... kaislikkoa
vasten. Kaislat kahahtavat. Viiltävät vedenpintaan äkkinäisen haavan.
Jäykistyvät jälleen entisille paikoilleen. Heilahtivat kuin rintaan
ammutut nuolet käden tempaisusta, mutta eivät lähteneet irti. Taas
seisovat siinä kerran tekemässään haavassa lähtemättömän tuskan
todistajina.
Tällainen näkemys viimesyksyisestä iltapäivästä vaeltaa hänen
sielussaan. Ja hän muistaa silloin ajatelleensa: Juuri noin... nuolet,
jotka meihin on elämä ampunut, liikahtavat tuontuostakin, aukovat
arvet, mutta eivät lähde, eivät, vaan turtuvat jälleen, kohta taas
reväistäkseen luopumattomina kiduttajina. Haikea autius oli täyttänyt
hänen mielensä, ja hän oli vaeltanut sielultaan ja ruumiiltaan
toivottoman väsyneenä.
Tuo syksy oli ollut hänen elämänsä raskainta aikaa. Hän ei ollut
löytänyt yhtäkään lohduttavaa ajatusta eikä ainoatakaan tietä päästä
kesyttämään rakastettunsa rintaan siittynyttä petoa.
»Ooh, sellaista se oli... odottaa... varisemista lahoavasta
sukupuusta», hän huoahtaa vieläkin.
Kaksi vaivan ajatusta oli ollut hänen alinomaisina kumppaleinaan:
»He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan, päästäkseen olemasta
rehellisiä kaikkein vaikeimmassa», oli sanonut hänen rakastettunsa
edellisenä keväänä.
Mikä oli tuo kaikkein vaikein? Vaikka se olisi ollut vankilaan
astumista, hän tahtoi sen suorittaa. Ja hän tiesi siihen kykenevänsä.
Mutta mikä se oli? Kaikki kyseleminen oli näyttänyt turhalta...
Mutta Iivari Takala oli käskenyt hänen tutkia myös Merthenin
sukupuuta, eikö sattuisi sen ylpeillä oksilla olemaan yhtäkään maahan
ravistettavaa toukan syömää lehteä tai hedelmää...
Ja itsensä varisemista hän oli odottanut!
Ja nyt, tänä hetkenä hän tiesi, mikä oli heidän rehellisyydessänsä
_kaikista vaikein_. Se oli hänen isänsä ja isoisänsä rikos nuorta
talontytärtä kohtaan, joka oli rakastanut pyytämättä muuta kuin
rakkautta. Ja se oli myös hänen oma heikkoutensa rakkautensa
ensimmäisessä koettelemuksessa. Mutta nuo molemmat vääryyden teot
kuuluivat yhteen, kuten siemen ja hedelmä. Heidän rehellisyytensä
oli ollut ulkokullaista polvesta polveen. Eikä ollut heistä yksikään
kyennyt sitä korjaamaan _kaikista vaikeimmalla_...
Mutta hän, Verna Merthen, oli nyt menossa suorittamaan kostoa itselleen
ja suvulleen. Hän oli saanut kamppailla raskaasti, mutta nyt hän tiesi
löytäneensä oikean tien. Ja siksi on hänessä muuttunut kaikki... Hänen
tapansa ajatella ja tuntea, hänen hengityksensä ja verenkiertonsa,
hänen käsityksensä häpeästä ja ylpeydestä, suvusta ja... niin,
ennenkaikkea siitä, mikä on rehellistä ja epärehellistä ihmisten kesken.
Miten toiselta näyttikään nyt tuo hänen viimesyksyinen näkemyksensä.
Katkera vihuri oli muuttunut paisuilevaksi etelätuuleksi. Kaislojen
nuolet olivat muuttuneet ihanasti huojuilevaksi lehvistöksi. Tai...
ainakin kohta... niiden täytyy muuttua...
Kuvat olivat tulleet ja menneet, risteilleet kuin aamuiset säteet ja
hyväilleet suloisesti sydäntä.
Mutta hänen ajatuksensa tulivat hereillä-olon maailmaan. Ja
kehkeytyivät totiseksi mietteeksi.
»Niin, on totta», hän ajatteli, »että vihassa ammutut nuolet eivät
irtaudu vihurin tempaisulla... Mutta kun tulee määrätön rakkaus...
etelätuuli, joka huuhtoo pohjaa myöten ja syvimpään haavaan ja haavojen
pohjaan saakka, silloin ne muuttuvat... viheriöitseviksi kasveiksi,
jotka huojuvat ja laulavat humisevassa tuulessa...»
Vielä kerran riipaisi valittava ajatus Verna Merthenin sydäntä. Miten
kipeätä se olikaan tekevä hänen isänsä ylpeään rintaan! Miten olikaan
koskeva häneen itseensä... paljastaa oman isänsä syvin ja salatuin
haava. Ja oliko hänen rakastettunsa sen ymmärtävä oikein... hänen
nöyrimmäksi rakkaudekseen molempia kohtaan...?
Mutta kaupungin harmaat ja valkeat seinät nousivat näkyviin veden
takaa. Juna vihelsi pitkään. Se oli hänelle merkki ajatella vain tekoa,
jonka kerta kaikkiaan sydän ja järki olivat kypsyttäneet... putoamaan
juuri tänään, jolloin Mertheneillä on jäidenlähdön aika.
Silmäripset painuivat vielä hetkeksi kiinni. Ja kun ne taas avautuivat,
oli hänen katseensa rauhallinen ja sinistä selkeyttä täynnä.
2.
Samoihin aikoihin istuivat Kämpin yksityishuoneessa tehtailija Iivari
Takala ja häntä vastapäätä insinööri Gavelius.
Takalan kasvoille ei ole enää sairauden jälkeen palautunut entinen
nuoruuden raikkaus. Mutta niiden ilmeisiin on tullut voimaa
kaksinkertaisesti. Hänen leveän otsansa liikkumattomassa levossa on
yhä armottomampaa painetta. Ja pöydällä lepäävässä oikeassa kädessä
ja olkapäässä on musertavaa raskautta. Ne ovat työntyneet vinosti
eteenpäin, kuin kahmaistakseen ratkaisevana hetkenä odotetun saaliin
allensa.
Käden vieressä pöydällä on täytekynä, avattu shekkikirja ja valmiiksi
kirjoitettu valtakirja. Thure Gavelius tekee hermostuneesti laskujaan
pitkälle paperiliuskalle.
Hetken kuluttua Takala ottaa kynän ja tarjoo sitä Gaveliukselle:
»Kirjoittakaa siis pelkästä valtakirjasta summa, joka vastaa
osakkeittenne nimellisarvoa.»
»Voisin kyllä kirjoittaa», alkaa puhuteltu, ja hänen molemmat kätensä
haparoivat pöydän viheriätä verkaa, »mutta tahtoisin tietää, mikä asema
minulle tulee tehtaassa siinä tapauksessa, että...»
»Korkeintaan... konttoristin», tuli tasaisella, mutta järkkymättömällä
äänellä.
Insinööri Gavelius ponnahti pystyyn:
»Ja sellaistako te uskallatte?» Mutta retkahti samassa takaisin
sohvalleen ja jäi tuijottamaan rypistynein kulmin eteensä.
»Sellaista», Takala jatkoi. »Tunnen teidän paperinne. Niissä on
etupäässä Weinstube-istuntojen viinitahroja niistä saksalaisista
pikkukaupungeista, joissa yrititte ansaita perintörahoillanne
insinöörintitteliä. Sellaisilla... Nachtlokal-todistuksilla ei päästä
minun tehtaissani insinöörin asemaan.»
Puhujan ääni nousi lopussa. Siinä vavahti vihaa ja halveksumista. Hän
oli lyömäisillään nyrkkinsä pöytään. Mutta laski sen samassa tukevasti
reidelleen ja lisäsi:
»Huomatkaa, että tämä summa on teille todellakin 'ansiotonta
arvonnousua' siitä, että kykenitte tärvelemään Verna Merthenin
elämän...»
»Vai niin, vai niin», haparoi insinööri löytämättä nopeaa vastausta.
Mutta iski lopuksi sivulta päin, ärsytykseksi: »Ehkäpä aiotte värvätä
minut juuri... puhemieheksi...»
»Ei, hyvä herra. Tämä on paitsi taistelua rahasta ja vallasta
lisäksi ja ennenkaikkea... kunniakysymys kauppaneuvos Merthenin ja
minun välilläni. Enkä minä tarvitse teidän osakkeitanne pelkästään
voittaakseni, sillä osake-enemmistö on luultavasti jo hallussani, vaan
sitä varten, että haluan tällä kertaa työntää nyrkkini pohjaan saakka.»
»Jos teillä kerran on jo voitto käsissänne, en todellakaan käsitä,
millä minä puolestani voin tässä 'kunniakysymyksessä' palvella.»
»Kunniattomuudellanne», Takala vastasi painostaen hitaasti jokaista
tavua. »Te olette antanut entiselle apellenne sananne siitä, ettette
käytä osakkeitanne tässä taistelussa häntä vastaan, vaan hänen
puolestaan.. Hyvä. Minä ostan teidän valtakirjanne ja kunnianne. Ja
kuten näette... avoimin kortein. Sanokaa hintanne. Paljonko?»
Takalan käsi asettui valmiiksi kirjoittamaan numeroita shekkikirjaan.
»Paljon, mutta... ei rahaa!» Gavelius huudahti epätoivoisen kiukkuisena.
»Juuri rahaa, herra insinööri! Olen antanut laskea teidän loistavan
elämänne ja mitannut teidät lisäksi kiireestä kantapäähän. Ja tosiasia
on, että te näytätte vielä hienolta herralta, mutta todellisuudessa te
olette hunningolla. Isänperintönne jäi sangen pieneksi, sillä te olitte
sen jo tuhlannut korkeihin opintoihinne. Avioerossa saitte huomattavan
summan rahaa, viettääksenne tarpeellisen ajan ulkomailla. Palatessanne
kotimaahan ei teillä ollut muuta kuin osakkeenne, joiden arvo silloin
oli mitätön. Lisäksi olette ilman tointa ja vekseleissä korvianne
myöten ja saatte muuttaa kohtapuoliin johonkin... matkustajakotiin,
jollette käytä hyväksenne tätä tilaisuutta. Tällä hetkellä on teillä
hävyntuntoa vielä sen verran, ettette kykene appenne kanssa ryhtymään
kiristyskauppoihin, ja huomisena päivänä ovat osakkeenne vain
normaalisessa arvossaan. No, niin. Siis valtakirja. Se teko on teidän
arvoisan luonteenne mukainen. Pääsette katsomasta silmästä silmään
pettämäänne miestä. Ja lopuksi koroitan tarjoukseni kaksinkertaiseksi.»
Sohvaan kyyristyneen miehen silmät revähtivät auki. Ne alkoivat palaa
kuin uhkapelaajalla. Loukatun ilme ja herrasylpeys oli niistä kadonnut.
Ne tuijottivat selällään, kuin pyörisi huimaava ruletinpyörä tuossa
edessä, käden ulottuvilla, ja kourassa olisi viimeinen panos ojentaa
ja... voittaa... Hänen kätensä vapisivat. Mutta ne haparoivat kynää.
Hänen täytyi nousta puoliksi seisovaan asentoon, ennenkuin hän sai
sen tavoitetuksi. Mutta samassa hengenvedossa kirjoitti käsi nopealla
vetäisyllä nimen valtakirjaan ja ojentui odottamaan, koska reväistään
lehti shekkikirjasta.
Iivari Takala oli lopettanut kirjoittamisensa, tuijotti hetken
ilmeettömänä kuivuvia kirjaimia ja repäisi lehden irti kuin likaisen
riekaleen, heittäen sen pöydälle.
Thure Gavelius kuuli raskaitten askelten etääntyvän ovea kohti.