1.
Herrat seisovat ryhmissä. Parkettilattia välkehtii kattovalojen
alla. Pitkä, viheriäverhoinen pöytä jakaa kokoushuoneen suurelta
osalta kahteen puoliskoon. Toisella puolella istuvat ja seisoskelevat
suomalaiset valtaajat, toisella Merthen kannattajineen.
Kumpikin puoli on laskenut voittavansa. Suomalaiset keskustelevat
matalalla äänellä, mutta heidän kasvonsa paistavat tyytyväisyyttä.
Ja nurkkauksen nojatuolissa loistaa Jänkälän naama kuin ukkos-säällä
aurinko. Hänen oikea kätensä nojaa tanakasti reiteen, eikä se siitä
kertaakaan liikahda.
Seuran kavaljeerit seisovat Verna Merthenin istuimen ympärillä. He
hakevat sukkeluuksia ja kohteliaisuuksia ja tarjoilevat niitä kuin
hienon hienot tarjoilijat herkkupaloja.
Verna rouva vastaa herrojen leikkiin ilakoivasti ja kylmästi. Mutta
hänen kätensä tapailee jännittyneesti nojatuolin kädensijaa. Hän ei
muuta asentoaan, mutta hänen korvansa ja silmänsä aistivat joka hetki
hermostuneesti ovenkäyntiä.
Iivari Takala ei ole vielä saapunut.
Kauppaneuvos keskustelee huolettomasti poltellen, nojaten
ikkunalautaan. Herroista toinen toisensa jälkeen pysähtyy hänen
luokseen, ja hänellä on jokaiselle heittää leikkisänä tai vastaus
kysymyksiin.
Mutta yli puhuteltavan olkapään, kävelevien herrojen ja seisoskelevien
ryhmien lomitse hän tarkastelee yhtämittaa suomalaista valtaajajoukkoa.
Aikaisemminkin on noita nousukas-kapitalisteja joutunut hänen
lähettyvilleen. Mutta ei koskaan ennen noin suurena joukkona. Eikä
hän tunne voivansakaan — omaksi ihmeekseen — välttää eräitä epäröiviä
ajatuksia.
Siellähän on pujopartaisia, itsetietoisen näköisiä liikemiehiä, nenällä
välähtelevät silmälasit tai tottuneesti sormien välissä hitaasti
palava sikari. Tuossa nuori, joustava vartaloinen gentlemanni! Hän
kuuntelee harmaa-ohimoisten herrasmiesten keskustelua. Olento on vapaa,
epäilemättä urheilijanvartalon ansiosta. Mutta kasvoilla on lisäksi
— kauppaneuvos toteaa sen yhä kiusaantuneempana — älykästä iloa ja
terävyyttä. Profiili ehjä ja voimakas.
»Mitä? Tuollaistako on heidän nuorisonsa?» tunkee hänen mieleensä
karvaita kysymyksiä.
Onko hän lopultakin säilyttänyt liian kauan suvussa periytyneitä
ennakkoluuloja? Tuossahan... häntä vastassa... ei seiso enää korpea,
kuten vielä hänen isäänsä Jaakko Könni ja muut erämaan eläjät. Nuo
eivät ole enää mitään... työläisjoukkoakaan... ei edes työläisten
poikia tai pojanpoikia, vaan... itsetietoisia herroja. Mistä he ovat
tulleet? Parissa vuosikymmenessä!...
Kauppaneuvoksesta tuntui, kuin koko hänen elämänsä ojennusnuora
alkaisi luisua käsistä. Hermostuneella liikkeellä hän heitti tuhkan
sikaristaan. Käsivarret herpautuivat voimattomiksi. Hän tuijotti
hetkisen maahan. Ja hämmästyi puoliksi kiukuissaan. Hän oli karistanut
sikarin tuhkan — laattialle, parkettipermannolle... Sehän oli kuin tuon
pirttiläisjoukon tapoja...
Hänen suutahtanut katseensa kimmahti suoraan Jänkälän kirjaviin
kasvoihin. Ja nyt... omasta kiukustaan ja tuon »arpipirun» naamasta hän
sai taas ajatuksilleen uutta ainesta.
»Ahaa, Jänkälä... suoraan suomalaisesta sysihaudasta... kaivosorjaksi
ja — herraksi. Mutta... vestigia terrent...»
Tarkastelija oli taas saanut kiinni oikeasta ojennusnuorastaan. Ja
hän naurahti. Siinä, juuri siinä miehessä oli koko tuon nousukasrodun
todellinen edustaja, niin, ja hänen oppipojastaan, joka oli
hävyttömässä moukan-röyhkeydessään noussut vielä mestarinsakin
yläpuolelle. Äpärä ja arpisaatana!
Kauppaneuvos ei ajatuksissaankaan lausunut noita sanoja. Mutta juuri
sensisältöisten käsitteiden ympärille oli hänen halveksuntansa
lopulta tihentynyt. Se oli löytänyt oikeat perushahmot, ilmielävät
vertauskuvat. Ja nuo muut... ihmisemmännäköiset! Pari poikkeusta
ja sekarotuista, toiset ruotsalaissukujensa luopioita, fennomanian
ja nimenmuuttoraivon uhreja... hän ajatteli. Eikä tuollainen
nuorukaisvartalo synny pelkästä urheilusta. Jonkun todellisen herran
haaksirikosta nopeasti noussut jälkeläinen tai jälkeläisen poika, jonka
on täytynyt avata ensi uransa itseänsä alemmassa luokassa...
Jänkälä nousi. Käveli ovea kohti.
»Kuin vanha karhu», kauppaneuvos hymähti. »Menee hakemaan
marraskarhua.» Ja hänen sisimmästään noussut nauru soi pitkään ja
voitollisena. Se soi korvissa ja sekaantui hänen oman seuransa iloiseen
äänten sorinaan. Barytoneja, tenoreita, kalskahtelevaa, teräskaikuista
kieltä... Nuo tuolla... nurkassa supisijoita, mykkää joukkoa... Eivät
rohkene täällä käyttää todellista kieltään... maailman karkeimpia
kiroussanoja.
Ylimielinen kädenheilahdus. Niskan ylpeä terästyminen. Joustava askel
lähinnä seisovaan ryhmään. Ja kauppaneuvos alkoi kierrellä omiensa
keskellä, iloisena ja säkenöivänä.
Hän oli valmis karhunmetsästykseen. Pesä oli jo merkitty ja kierretty.
Hetken hän nojasi tyttärensä tuolinselustaan ja sanoi kavaljeerimaisen
nuorekkaasti: »Saanko toivoa, että tyttäreni saapuu tämäniltaisen
juhlamme kuningattareksi?»
»Suurimmalla ilolla, rakas kuningas-isäni», tytär vastasi leikkiin,
»jos asetat rinnalleni naapurivaltakunnan kuninkaanpojan...»
»Sen saa prinsessamme itse armollisesti valita», isä kumarsi nauraen.
Kirkas naurunhelähdys oli vastauksena.
Samassa alkoi näkyä suomalaisten puolelta liikehtimistä. Ovi oli
avautunut. Iivari Takala ja Jänkälä olivat astuneet sisään.
Takala kumarsi seuralle. Mutta liike katkesi kuin kesken. Hän oli
huomannut Verna Merthenin. Ja kääntyi jäykkänä kannattajiensa ryhmää
kohti.
»Herra Takala», kuului samassa rohkeana Verna rouvan ääni. Puhuteltu
lähestyi kuin pakosta ja tarttui ojennettuun käteen. Huoneen
kummallakin puolen seurataan tapahtumaa salavihkaisesti hymyillen, kuin
arveluttavaa näyttämökohtausta.
Verna ei sitä huomannut. Hän näkee vain rakastettunsa ilmeissä
riutumusta ja jotakin liian yksinäisen erakon elotonta tuijotusta.
Kumma sääli tulvahti äskeisessä kutsujassa.
»Miten olettekaan vanhentunut», hän sanoi välittömästi, melkein
huudahtaen sisäisestä tuskasta.
Herrat lähettyvillä naurahtivat. Huudahdus käsitettiin Merthenin
tyttären ylpeäksi leikittelyksi tai taisteluhaasteeksi.
»Kiitän säälistänne», Takala vastasi. »Mutta tuo väite ei pysty
ainakaan minun _järkeeni_, joka on vasta kahden vuoden vanha, tuskin
sitäkään.»
Kuului römeää hohotusta. Se oli Jänkälän ääni. Hän seisoi todellakin
pöydän takana kuin isokarhu penikkansa puolesta.
Häpeä ja tuska, tuska ja häpeä riipoivat joka puolelta Vernan
sydänhermoja. Tuo herrojen naurahtelu nosti kasvoille kuumaa häpeän
punaa. Ja tuo suuri mies, joka parhaillaan kääntää hänelle leveän,
tunnottoman selkänsä! Hänkin oli lyönyt kuin sydämetön peto... Hän
oli tarkoittanut sairausaikaansa, heidän kohtaustansa, jossa hän oli
hylännyt hänen rakkautensa ja saanut muka itselleen järkevyyttä ja...
Verna Merthen valahti voimattomaksi. Tuon miehen puolesta hän oli
tullut uhraamaan ja taistelemaan, ja hänen ensimmäinen nuolensa oli
pudonnut maahan katkenneena ja kärki tylsänä. Mutta hän hillitsi
itsensä. Ja hetken kuluttua hänen silmänsä alkoivat kirkastua kuin
sumun seasta. Ne tähyilivät silmäripsien varjosta kuumeisen palavina.
Ja aivot alkoivat laskea luonnottoman selkeästi kylmiä lukuja. Hän oli
kuullut puheenjohtajan äänen, joka ilmoitti jätetyn kaksi johtokunnan
jäsenehdokaslistaa:
Merthenin ja Takalan.
Kauppaneuvos istuu tytärtään vastapäätä, puoliksi vihoissaan siitä,
että insinööri Gavelius on jäänyt saapumatta. Mutta ohuilla huulilla
pysyy kuitenkin järkähtämättömästi varma voitonilme.
Hän rykäisi ensi kerran vasta sinä hetkenä, kun hänen tehtaittensa
apulaisjohtaja äkkiarvaamatta äänesti vastustajan listaa.
»Konna», välähti aivoissa. »Havittelee oman isäntänsä vihollisilta
johtajanasemaa. Laskuvirhe, miesparka», sanovat hänen ivalliset
huulensa, kun hän silmää entistä kannattajaansa.
Petturin äänimäärä ei ollutkaan murhaava. Se tuhottiin, vieläpä
ylitettiin nopeasti, sillä eräät epävarmoiksi lasketut näyttäytyivät
vuorostaan uskollisiksi.
Takala ja tämän kannattajat lyövät näkyviin omat osakemääränsä ja
valtakirjoja.
Ja nyt, nyt on hänen vuoronsa!
Yhdellä iskulla nousee Merthenin listan äänimäärä lähes tasalle
vastustajain summaa. Vain kuutisentuhatta ääntä puuttuu. Kauppaneuvos
ottaa kotelostaan sikarin ja leikkaa sikarisaksillaan, naurahtaen kuin
olisi kysymys jostakin pienestä leikistä, kärpäsenpään katkaisemisesta.
Hän luo silmäyksen Takalaa kohti.
»Laskujen mukaan, sittenkin... laskujen mukaan, hyvä herra», hän uhoo
puoliksi siristyvien silmäluomien alta.
Hän käännähtää. Katsoo avoimin silmin tyttäreensä. Nyt oli hänen
vuoronsa. Kymmenentuhatta ääntä! Lähes neljätuhatta yli vihollisten,
siitä huolimatta, että...
Mutta hänen ajatuksensa pysähtyivät samassa. Verna Merthenin nimi
oli jo kaikunut. Kiihkeästi väreilevä hiljaisuus oli äkkiä muuttunut
hämmästyneen tyhjäksi äänettömyydeksi. Rouva Merthen ei puhu vieläkään.
Hän katsoo isäänsä. Huulissa vavahtelee itkevä ilme. Silmissä on
hätä kuin lapsilla vanhempainsa kuolinhetkellä. Hänen toinen kätensä
liikahtaa hieman. Se jää pyrkimään avuttomana isää kohti...
Mutta katse on jo kääntynyt pöytää pitkin vastakkaiselle suunnalle. Se
nousee ja nauliutuu Iivari Takalan silmiin.
»Te luulette, että me uhraamme pienessä, päästäksemme olemasta
rehellisiä kaikista vaikeimmassa», se uhoo kuin kylmä, kirkas lähde. Ja
se havahduttaa istujan ja taas... vangitsee hänet.
»Jotakin on tapahtumassa... onnellista ja hirvittävää... Hänet on
estettävä itseänsä hukuttamasta», risteilee Iivari Takalassa sokaisevia
valoja. Käsi vavahtaa noustakseen estävään liikkeeseen.
Mutta se ei ennätä muuta kuin rutistaa insinööri Gaveliuksen
valtakirjan, joka on maannut hänen kätensä alla. Hän näkee
rakastettunsa valkean kaulan kuin kaatumassa jyrkänteeltä koskeen. Ja
hän kuulee hillityn, jäntevän äänen:
»Äänestän herra Takalan listaa.»
Lauseen jälkeen jäävät hänen huulensa puoliavoimiksi. Ne eivät jaksa
enää tarmokkaasti sulkeutua. Ne avautuvat voimattomina Takalaa kohti.
Iivari Takala tuijottaa silmät suurina ja nöyrtyneinä häntä vastaan.
Ympäriltä kuuluu sekaisia ääniä. Liikehditään levottomasti.
He ovat vain kahden, kahdenkesken luonnottoman pitkästä aikaa.
Sanotaan, että kuoleman hetkellä nähdään taaksepäin. Suuressa onnessa
käy samoin.
Hukkuneet tapaukset palasivat tuoreina, kuin äsken, tänä hetkenä
syntyneinä aistimuksina Iivarin tajuntaan. Hän seisoo Merthenin
sillankorvalla, edessään oravanhäkkiä tiukkaava tyttö. Suloinen
odotus tuulimyllyn portailla. Yölliset suudelmat konttorintakaisessa
varastohuoneessa. Kuparisen loistava mökinporras ja sillä hyvästiä
viittomassa Rosina-muori, siipimuurahainen... Ja hän, hän... seisomassa
sairashuoneen ovella kasvot ihanassa valossa, kuten nyt... Ja ennen...
ja aina. »Hän on rakastanut aina!» humahtelee suloisena lämpönä hänen
olemuksessaan.
Iivari nousee. Valtakirja jää pöydälle rutistuneena pallona. Hän lähtee
kiertämään pitkän pöydän päitse.
»Hän tulee, hän on ymmärtänyt... se paha mies»... humisee Vernan
sydämessä. Äsken hän oli putoamassa huimaavasta korkeudesta,
jostakin... sukupuusta. Ja murskautunut kipeästi. Ja silloin, juuri
silloin... pienen pieni, suloinen ilo on noussut särkyneitten kuorien
alta. Se on pistänyt päänsä kuin kuultava itu siemenestä. Ja nyt... se
kasvaa taimeksi, vesaksi, tuuhealehtiseksi, viheriöitseväksi...
Verna on noussut. Mutta hän on uupunut paikalleen. Painavat askelet
lähestyvät. Hän kuulee ne. Mutta hän ei osaa liikahtaa, ennenkuin
hänen käteensä tartutaan. Hän tuntee ranteensa lepäävän rakastettunsa
käsivarrella. Ja hän osaa kävellä... Hän alkaa tajuta ympäristöä.
Ihmiset siirtyvät molemmille puolille. He avaavat tietä. Häntä
johdetaan ovea kohti. Sen ymmärrettyään hän tarttuu yhä lujemmin
johdattajansa käsivarteen.
Ovi käy. Koko seura jää tuijottamaan pitkän tovin sulkeutunutta ovea.
Kukaan ei huomaa, että kauppaneuvos Merthen on painanut hitaasti
otsansa vasten pöydän viheriötä verkaa.
Hetken kuluttua kuuluu akkunain alta auton lähtösurina, joka tohahtaa
silmänräpäyksen ajaksi kuin kaukaiseksi myrskyksi ja vaihtuu samassa
pariksi heleäksi autotorven toitahdukseksi.