1.
Iivari Takalan sairashuoneen laattian yli kulkee varpaisillaan
hoikkauumainen sairaanhoitajatar. Potilas makaa horroksissa. Hoitajatar
asettelee varovasti yöpöydän maljakkoon kimpun ruusuja. Katsahtaa
palatessaan vuoteen päätypuolesta nukkuvaa ja pudistaa päätään.
»Kummallinen sairas», hän ajattelee, »haava on parantumaisillaan,
mutta mies itse ei halua parantua». Iho on yhä kelmeän harmaa. Nenä ja
poskipäät muistuttavat vainajan naamiota. Ja suupielet nytkähtelevät
unessakin.
He ovat joskus keskustelleet. Hän on katsonut läheltä potilaansa
suurentuneisiin silmiin ja vavahtanut niiden riutunutta katkeruutta.
Tällä tavalla on kulunut jo kuukausia. Ketään hän ei ole suostunut
ottamaan puheilleen. Ja hänen harvat lauseensa ovat hirvittäviä.
»Parantuako, rakas sisar? Voitteko vakuuttaa, että jokukin tämän
elämän lurjuksista kykenee lyömään muualtakin kuin takaa päin? Siinä
tapauksessa hävettäisi ehkä vähän vähemmän... jatkaa elämistä», oli hän
vastannut hiljan hänen terveydentoivotuksiinsa.
Kun hän oli tuonut sanan, että kaupunki ja koko isänmaa oli vapaa, oli
potilas saanut silmiinsä iloisen välkkeen ja noussut ryntäilleen. Mutta
sanonut hetken kuluttua entiseen tapaansa:
»Niin, Iisakki Rokan piti kuolla, mutta Kaakon Pentti on heistä
suurempi konna. Eivätkä hekään ole vielä mitään hienojen konnien
rinnalla.»
»Niin», ajatteli huoahtaen nuori hoitajatar, »hänen sielunsa ei halua
elää. Mutta ruumis paranee pakostakin. Se taas ei halua kuolla...
Kummallista.»
Potilas havahtui hoitajattaren kadotessa ovesta ja näki tuoreet ruusut.
Hän hymähti puolittain vaivautuneesti. Mutta repäisi umpimähkään
ruususta pari terälehteä ja pani ne kämmenelleen. Ne olivat Siviä
Syrjäseltä. Kaksi uskollista lehtiparkaa... koko maailmassa.
»Ja nekin alusta pitäen, jo umpussaan... haalistuneet mitättömiksi»,
sairas hymähti ajatusten jatkoksi. »Niillä, jotka ovat uskollisia, ei
useinkaan ole rakastamisen voimaa ja kukkeutta, ja ne, joilla sitä
on... he eivät tiedä uskollisuudesta mitään. Pirullista järjestystä...»
Siviä neidin kukat olivat ilmestyneet joka päivä hänen pöydälleen, ja
jokapäiväisiä olivat myös nämä potilaan päätelmät.
Mutta saman päivän iltapuolella solahti hoitajatar huoneeseen uusi
kukkalaite kädessään ja entistä aurinkoisemmin kasvoin.
»Siellä on kaunis, kaunis nainen! Hän pyysi minua rukoilemalla
rukoilemaan, että tekisitte tällä kertaa poikkeuksen. Saanhan
kutsua hänet, herra Takala, saanhan? Hän on niin siro ja kaunis ja
juhlallinen...»
Sairas rypisti kulmallisiaan, mutta otti käteensä käyntikortin ja
puristi sen ajatuksissaan kouraansa.
»Sellaisia silmiä en ole nähnyt koskaan... Siniset ja... sinistäkin
sinisemmät, kuin kaukaisilta vuorilta huikaisevaa varjoa», jatkoi
hoitajatar.
Potilas hymähti ja repäisi kahtia käyntikortin. Mutta ei antanut mitään
vastausta.
»Hän näytti niin surulliselta ja pyysi minua kädestä pitäen: 'Pyytäkää,
rukoilkaa, hyvä neiti! Minun täytyy saada hänet tavata...’»
Potilaan kurkusta tuli lyhyt naurahduksentapainen. Mutta pian hän nousi
ryntäilleen ja sanoi melkein uhkaavasti:
»Tulkoon... hakekaa.»
2.
»Oi, käsitättehän», jatkoi Verna Merthen pitkää selitystään, »mitä minä
ymmärsin silloin liikeasioista ja... kavalluksista. Tuo... herrasmies
sanoi, että sellaisiin ovat useat syyllisiä, mutta yksi tehdään
syntipukiksi, ja osoitti teidän nimeänne uutisessa... Ja minun oma
isäni... hän nyökkäsi myöntävästi. Niin, minä katsoin häneen hätäisin
silmin ja vaativasti, ja hän... hän nyökkäsi uudelleen, ehdottomasti
ja vakuuttavasti. Enkä minä voinut muuta kuin uskoa häneen, johon
olen luottanut koko elämäni rehellisimpänä kaikista olennoista...
Käsitättehän? Voi, älkää vaietko enää, sanokaa...»
Sairas oli maannut silmäluomet veltosti kiinni ja naurahti väsyneesti,
kuin kaiken turhuutta valittaen.
»Sitten kun... naimisiin mentyäni näin hänet muutamassa viikossa ei
ainoastaan mitättömäksi vaan myöskin... kehnoksi olennoksi...»
»Vanha juttu», Takala hymähti avaamatta silmiään.
»Niin lienee... Mutta minä ryhdyin ottamaan selvää väärästä
syytöksestäni. Ja siihenhän ei paljoa tarvittu. Kirjoitin teille
kirjeen itseäni häveten ja suuressa tuskassa, mutta myöskin
onnellisena. Lähdin hänen luotaan, karkasin kotiini. Ja odotin teidän
vastaustanne. Mutta sitä ei tullut...»
»Katsokaas, minä olin löytänyt uuden rakkauden», mies sanoi puoliksi
itsekseen.
Verna Merthen loi silmänsä maahan, ja hänen kutistuneet hartiansa
näyttivät odottavan vielä julmempaa iskua.
Omasta lauseestaan oli Takala ikäänkuin havahtunut. Hän alkoi uudessa,
kiihkeämmässä sävyssä.
»Niin, olin mennyt vertaisten! pariin ja antanut heille koko sydämeni.
Me rakensimme tehdasta, omaa yhteiskuntaamme, me panimme käyntiin
koneen toisensa jälkeen ja rakensimme pieniä kotejamme, joiden jokaisen
järjestämisessä olin omin käsin mukana. Eikä mikään eikä kukaan saanut
riistää minulta ajatustakaan uuden ja ainoan rakkauteni kustannuksella.
Uskoni ihmisiin alkoi palata, se tuli takaisin kohisemalla, ikäänkuin
elämäni joet olisivat virranneet ylöspäin entisiä uomiaan, nuoruuteni
lähteille saakka.
»Minä en ollut enää kenenkään kerjäläinen enkä halunnut ottaa vastaan
armahduskirjeitä itseäni kehnommilta. Elämän osattomimmat äpärät olivat
mielestäni suuremman rakkauden arvoiset kuin yksikään, kauneinkaan...
teidän maailmastanne, kunnes...»
Verna oli ottanut hänen kädestään, eikä sairaalla ollut voimaa sitä
vetää pois. Hän jatkoi väsähtyneenä:
»... Kunnes sekin rakkaus vuoti maahan puukon uurnaa pitkin, selästä,
keuhkojen läpi, sydämen ohitse... kylkiluihin saakka. Ja viimeinenkin
uskoni retkahti suulleen, verilätäkköön... Eikä sitä saanut aikaan vain
eräs renttu tai sekapäinen joukko, vaan rakkain suojattini, jonka olin
aikonut ottaa pojakseni, kuten kerran Vikruutin ukko oli ottanut minut.»
Hän tunsi kättään hyväiltävän. Kuumat huulet hengittivät siihen kuin
salaa suudellakseen. Mutta katkeruus ja tilinteon täytymys olivat liian
voimakkaita. Ne eivät sietäneet hellää kosketusta. Sairas veti kätensä
pois ja lisäsi:
»Niin, mitähän arvelisitte Natsarealaisen tunteneen, jos hänen
Johanneksensa olisi ollut usuttamassa Juudasta tekoon? Minä luulen
juuri sen itselleni tapahtuneen... Pitäisikö minun siis teidän
mielestänne vielä johonkin uskoa?» hän iski lopuksi sairaalloisen
ärtyneesti.
»Olette oikeassa», rouva vastasi, »te olette aina ollut liian
rehellinen ja puhdas...»
Sairas keskeytti vähäksyvällä naurulla.
»Erehdys, hyvä rouva, olen kyllä koettanut itseäni tahrata.
Yhteen aikaan yritin pitää rakastajattariakin. Niin, niin, turha
kainostella... Eikä niissä kai ollut sen ihmeempää vikaa. Ne vain
kyllästyttivät. Koetin tulla myöskin oikeaksi liikemieheksi keksimällä
kavalia koiruuksia ja pääsinkin melkein konkurssihaaskaksi. Parhailta
tovereiltani ostin näiden hädässä polkuhintaan koneet ja varastot.
Mutta siitäkin löi Jänkälä olalleni ja karjui: 'Oikein tehty!
Sotapäällikön täytyy menettää myöskin kaatuneita.' Enkä onnistunut
tahrata mainettani, vaikk'ei halua puuttunut. No niin, hyvä rouva,
te, joka olette aina ollut niin perin arka siitä... mertheniläisestä
rehellisyydestänne... eikö tämä teitä kauhista?»
Verna Merthen ei kuunnellut viimeisten sanojen ivaa. Hän sanoi
yksinkertaisesti:
»Minä olen aina teitä rakastanut...»
Takalan täytyi ponnistamalla ponnistaa itsensä irti noista hiljaisista
sanoista. Hänen äänensä jyrkkeni melkein luonnottomaksi.
»Luultavastikin tuota aikaisempaa, tähänastista hounaa! Mutta
teidän täytyy tietää, että jos minua huvittaa jatkaa tätä elämää,
olen tekevä itseni jotakuinkin tuon teidän muistettavan kirjeenne
arvoiseksi. Luultavasti en kykene pikkusummien kavaltajaksi. Mutta
ulvomaan minä kykenen uudella tavalla susien kanssa, tulevat ne sitten
alaluokasta tai teidän puoleltanne. Ja siitä saatte olla varma, etten
säästä hampaitani pureutuessani vihamiesteni kurkkuun, vaikka olisi
kysymyksessä teidän oma isänne, jota te rakastatte, kuten tyttären
tulee...»
»Oi, näkisittepä minun isäni», Verna alkoi rukoilevalla äänellä.
»Hän rikkoi minua vastaan, mutta hän teki sen rakkaudesta... Sen
on hän viime aikoina yllinkyllin osoittanut. Jokaisessa sanassaan
ja hyväilyssään hän on ollut minulle entistäänkin hellempi. Minun
onnettomuuteni ovat häntä painaneet enemmän kuin muut huolet yhteensä.
Ja hänen hiuksensa ovat harmaantumistaan harmaantuneet... Niin, ja...
hän sai uhrata paljon, ennenkuin tuo ihminen päästi minut vapaaksi
ilman... skandaalia. Ja sittenkin hän sanoi: 'Vaikka minun täytyisi
ostaa sinut vapaaksi painollasi kultaa, teen sen, sillä se on vähintä,
mitä velvollisuuteni minulta vaatii.' Ette usko miten rehellisesti ja
jalosti hän on pyrkinyt sovittamaan tuota... sukuylpeytensä tuottamaa
onnettomuutta...»
»Ihmisparat», Takala sanoi väsyneesti. Mutta jatkoi kiihkeän
tinkimättömästi: »He ovat rehellisiä ja uhraavat uhraamistaan,
päästäkseen olemasta rehellisiä kaikkein vaikeimmassa.»
Verna ei näyttänyt heti käsittävän lauseen sisäistä tarkoitusta ja jäi
katsomaan epätietoisen kysyvänä.
Sairaan ilmeet jyrkkenivät. Tuolla naisella ei sittenkään näyttänyt
olevan voimaa... muuta kuin latelemaan huulilla joitain viehkeyksiä,
joita hän sanoi rakkaudeksi. Juuriltaan hän oli yhä kiinni jossakin
toisessa maaperässä, sen ennakkoluuloissa ja rakkauksissa ja
kurkoitteli ajankulukseen, jälleen... virkistäväksi vaihteluksi...
sinisen sinisiä kukkiaan yli muurin... tälle puolen... Mutta tällä
kertaa ei Iivari Takalan sydämessä ollut enää varaa tavoitella muutamia
terälehtiä, jotka lakastuvat päivässä ja kahdessa... Hän tunsi tämän
kipeästi, melkein raivostuttavasti, ja hänen äänensä ärtyi karkeaksi:
»Koettakaa se ymmärtää, hyvä rouva. Joka tapauksessa... olen näinä
aikoina... Iisakki Rokan ansiosta... ennättänyt jonkin verran ajatella.
Ja olen tullut siihen, että ne 'välimatkat', joita ihmiset tähän saakka
ovat eteeni levitelleet, ne määrään ja asetan tästä alkaen minä itse.
Eikä niiden yli liihoitella pelkin sanoin, vaan... luopumalla kaikesta
siitä, mikä on tyhjän tilan tuolla puolen... Niinpä olisi teillekin
onnellisinta tarkastella hieman sukupuutanne, eikö sen ylpeillä oksilla
sattuisi olemaan yhtään maahan karistettavaa toukansyömää lehteä tai
hedelmää tai kokonaista oksaa...» Sairas oli hengästynyt. Rinnasta
alkoi pistää. Hän painoi nyrkkinsä hetkeksi kylkiluita vasten ja jatkoi
taas:
»Kuten näette, tuo entinen houna on saanut hieman selvää järkeä ja
sitä mukaa myös rehellisyyttä itseänsä kohtaan. Minä en kestä enää
tappioita! Ymmärrättekö? Enkä minä luota siihen rakkauteen, joka ei
ainoastaan langennut ensimmäisestä koettelemuksesta, vaan tärveli
itsensä ensimmäisessä sylissä, joka sattui olemaan lähettyvillä...»
Sanat olivat tulleet särkevinä. Verna Merthen oli noussut hitaasti ja
siirtynyt ovea kohti. Täällä hän kääntyi. Silmäripset olivat kosteat.
Hartiat näyttivät uupuneilta, ja kädet riippuivat hervottomina kuituina.
»Lienette oikeassa», hän sanoi surullisena. »Tulin tänne todellakin
luopuakseni kaikesta muusta kuin rakkaudesta... Niin, olin valmis
lähtemään tästä sairashuoneesta teidän rinnallanne... teidän
luoksenne... Nyt kuitenkin tunnen, etten kykene kesyttämään teissä
raivoavaa petoa...» Olkapäät nousivat hitaasti. Painunut rinta kohosi
pitkään hengitykseen. Ja viimeiset sanat uhkuivat hiljaisina sisäistä
ylpeyttä:
»No hyvä. Jaksan ehkä odottaa siellä... sukupuussa maahan varisemista
tai... jotakin vieläkin murheellisempaa... Enhän ole sittenkään
rakastanut ketään muuta...»
Sairas jäi tuijottamaan sulkeutuneeseen oveen. Hän oli loppuun saakka
väsynyt, eikä hän jaksanut tuntea mitään muuta kuin määrätöntä halua
hukkua unettomaan uneen.
Mutta vielä seuraavina päivinä, kun hän sana sanalta punnitsi
lausumiansa ajatuksia, ei hän kyennyt yhtäkään niistä katumaan.
»Rehellinen itselleen... se se juuri onkin... tuo peto toisia
kohtaan...» hän päätteli hitaasti itsekseen.