1.
Tietenkin oli Artturi Toikan lopullinen rikkaus ja onni läheisessä
suhteessa suuriin maailmantapahtumiin.
Ensiksikin oli täytynyt syttyä maailmansodan, joka tarjosi hänen
agenttuurilleen sata kertaa moninaisemmat mahdollisuudet kuin kitsas ja
laiska, nerollisia temppuja halveksiva rauhanaika.
Hänen mielilauseensa olikin näihin aikoihin:
»No jaa, onhan sitä ajeerattu ja jupileerattu, mutta nyt sitä
kulasseerataan. Ja se on herrojen muotia se!»
Sitäpaitsi oli Ford Motor Companyn T-mallin täytynyt levitä Suomeen
saakka, ennenkuin hän oli saattanut nousta sille vastuunalaiselle
valtaistuimelle, jolla hän tänäkin hetkenä istuu, ajaessaan
illankajoisella valtatiellä oman autonsa ohjauspyörässä.
Hän ei nyt kerta kaikkiaan ollut voinut sietää, että suurliikkeiden
matkustajat olivat ruvenneet hyräyttelemään hänen kievarinkaakkinsa ohi
komeilla autoillaan.
Tällä kertaa herra Toikka on paluumatkalla maaseudulta. Ja hänellä on
kiire, sillä hän aikoo ennättää vielä tänä iltana suuriin juhliin,
joihin Kalle Hoppa on kutsunut kaupungin koko liikemiesmaailman ja
tietenkin hänet... Artturi Toikan.
Mutta ajelijan ajatukset pysyivät kiinni äskeisen matkan vaiheissa. Se
oli ollut ensimmäinen autolla tehty varsinainen kauppamatka. Ja se oli
ollut ihmeellinen!
Sanoa noin vain sivumennen, kauppatuttavien ihmetellessä: »Ihankos se
Toikka omalla autollaan?» sanoa rauhallisella äänellä:
»Se nyt on sillä tavalla, ettei nykypäivien liikemies jouda enää
kievarikyydillä kitkuttamaan. O-on, onhan se käypä mööpeli...»
Hevoskaakki kammersi vastaan ylämäessä.
»Voi, sun peeveli!» Oli melkein punastuttaa. Ikäänkuin hän itse, se
entinen Artturi poika, olisi istunut tuolla koninrattailla ja kurkannut
taakseen naama suuttumukseen asti ärtyneenä pelkästä kateudesta. »Eikö
tässä nyt koskaan pääse irti siitä... entisestä itsestään!» Hän totesi
taas jos kuinkakin monetta kertaa elämässään kärsivä ilme kasvoillaan.
Hänen täytyi kaunisäänisellä hyräilyllä ikään kuin tuhota menneen
mitättömyydenaikansa muistotkin. Eikä hän enää vahingossakaan
lauleskellut sellaisia hassutuksia kuin »Reilingit reilaan» tai muita
kevytmielisyyksiä.
»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...» oli menneistä
lempilauluista ainoa, jonka hän tällä matkalla oli katsonut
moraalilleen sopivaksi. Ja se se oli nytkin sujahtanut säveliksi. Mutta
miten ollakaan... Parhaillaan sitä hyräillessään hän töksähytti äkkiä
jalkansa jarruun. Ei sopinut... enää sekään!
Herra Jumala! Hänhän oli kihloissa. Sehän oli ollut koko loistavan
matkan kummallisin tapaus... Ja auton syytä sekin... tietenkin!
Metsänrinnasta heittyivät somasti varjot tien yli. Ja hän muisteli
kihlaantumistaan, josta hän ei oikein vieläkään tietänyt, iloitako vai
surra.
Oli istuttu kauppias Piimin puotikamarissa ja tehty kauppoja. Olipa
vähin maisteltukin. Ja tytär oli tullut tuomaan kahvia.
Silla neiti oli sitonut hoikalle varrelleen kuultavaksi tärkätyn
pikkuruisen esiliinan. Ja oli muutenkin saanut ikäänkuin nuorekasta
punaa poskipäilleen.
»Onpas arvannut tuokin», muisti hän ajatelleensa, »tulevan näitä
parempia herroja... Ja siinä se nyt törröttää kuin perhosensiipi
aidanseipäässä», hän oli kaiken lisäksi itsekseen häijyillyt. Sillä
hän oli muistanut siihenastisia tapaamisia, jolloin neidin vyötäisillä
olivat olleet mitkä arkiryysyt kulloinkin.
Ääneen hän oli sanonut:
»No jaa... kuinkas se Zilla neiti on voinut?» Noin vain...
välinpitämättömästi, kuten ainakin kysyy arvokas herra pahaiselta
tyttörievulta.
Artturi Toikka voisi vannoa tälläkin hetkellä, ettei hän ollut hautonut
mitään kosimisaikeita.
Mutta olipas tullut sittenkin juhlan loppunumeroksi, keskellä yötä,
autoretki tyttären kanssa.
Muistelija pinnistää taas aivojaan. Varsinaisia kosimissanojaan hän ei
muista. Mutta joka tapauksessa oli aamulla tietänyt Piinun ukko ja koko
talo, että he olivat menneet kihloihin automatkalla. Ja siinä se oli
ollut! »Siunausta vaan nuorille», isäukko oli hokenut moneen kertaan.
Lähdettyään oli sulhaspoika ajanut lauluttomana pitkät matkat.
Varsinkin hänen morsiamensa poikkinaiset etuhampaat olivat häirinneet
hänen tunnelmaansa.
Mutta Artturi Toikan luonnolla ei kyetty olemaan kauan murheellisia. Jo
penikulmat taaksepäin, eräässä mäentöyryssä, hän oli saanut loistavan
ajatuksen:
»Mutta... onhan sillä rahaa. Niillähän sitä teetättää... tekohampaat
vaikka platinasta ja kullasta...»
Ja kun hän nyt taas oli kerrannut tuon tapauksen muistissaan
ja päätynyt uudestaan tähän lohduttavaan tosiasiaan, tunsi hän
todella olevansa rehellinen ja vakaa sulhasmies. Eikä oikean laulun
löytämisestä ollut enää mitään vaivaa.
»Ja Hämeen valkotukkainen,
tuo sinisilmä neitonen...»
hän lauloi hartaalla äänellä lähetessään kaupunkia.
Sen äärimmäisellä laidalla sijaitsi Iivari Takalan tehdasalue.
Työläisasuntojen ryhmät, varastohuoneet ja kolmikerroksinen
tehdasrakennus muodostivat komean uudiskylän, jonka teillä käyskeli
kansaa melkein kuin kaupungin kaduilla.
Mutta Artturi Toikka jatkoi yhä jaloa lauluaan.
»Mitäpäs tässä... tutun miehen valtakuntaa», hän ajatteli tuntien taas
pitkästä aikaa itsensä melkein tasavertaiseksi tehtailija Takalan
kanssa.
2.
Kalle Hopan kristallikruunuissa on tuhottoman paljon sähkövaloja.
Koko huoneisto on räjähtäneillään räikeästä valopaljoudesta. Eikä
ihmekään. Sähkövalo ja reklaami ovat hänen mielestään kaiken nerouden
vertauskuvia. Reklaamimestarina hän on kietaissut itsellensä rikkautta.
Mutta hän on tänä hetkenä myös kaupungin upeimman kino-teatterin
omistaja. Ihmisjoukot seisovat jonoissa sen sähkölamppusarjojen alla,
jotka palavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne juoksevat hänen
paperikauppansa lukemattomissa osastoissa, koska ne ovat kirjavanaan
räikeitä värejä ja sokaisevaa sähköä. Ihmisille pitää antaa koreutta ja
prameutta. Eikä hän hiota minkään muun menestymiseen afäärielämässä.
Mutta isännänhuoneessa on amerikkalaisissa kirjahyllyissä lasiseinien
takana suuret joukot antikvaarista kirjallisuutta. Kuluneita, hienoja
nidoksia, laajaselkäisiä harvinaisuuksia ja vanhan kirjapainotaidon
mestaritöitä.
Se on kaikki hänen nuoruudenaikansa rakkautta romaanien ihmeellisiin
tarinoihin. Ikäänkuin hänen sydämensä, joka ei kuulu kenellekään
toiselle. Mutta tämä hänen taiteilijaverensä, joka kaupassa loisti
reklaamin huutavissa väreissä, se oli aina himoinnut myös jotakin
arvokkaampaa... henkistä _maineikkuutta_, joka vastaisi hänen
nuorukaisaikansa »puhdasta hengenjanoa», kuten hänellä oli tapana sanoa.
Ja tänään, tänä iltana hän juhli sen saavuttamista. Hänet oli kerta
kaikkiaan valittu kaupungin teatterin johtokunnan jäseneksi. Tämän
vuoksi hän liikkuu vieraittensa joukossa pieni nenä loistaen leveällä
naamallaan. Ja kun hän seisahtaa keskelle laattiaa, ovat hänen väärät
säärensä tanassa kuin ennenmuinoin juhlakentällä ravintolapöydän
takana. Tosin on hänen vatsansa siitä ajasta ikäänkuin vieraantunut
hänen muusta olemuksestaan. Mutta yhtä kärsivällisen ylpeä on hänen
taiteilijasielunsa.
Erikoisen kohteliaasti hän käväisee keskustelemassa teatterilaisten
joukossa, jossa teatterinjohtaja Sarvas, nuori kirjallinen maisteri,
katselee pystynokkaisena ympärilleen. Näyttelijättärien ensisankarina
näyttää olevan eräs komeannäköinen mies, jolla on kiharat viikset ja
pujoparta, rohkeasti nouseva otsa ja avonaisissa silmissä yhtähyvin
naistenvalloittajaa kuin reipasta urheilijaa. Hän on kaupungin
verkatehtaan toimitusjohtaja Janne Kyöstilä, joka on alkanut
juoksupojasta ja noussut aste asteelta vaikutusvaltaiseksi herraksi.
Naiset näyttävät ihastuneilta hänen leikinlaskuunsa.
Mutta Artturi Toikka elehtii nokkelana iloisen ryhmän ja viinipöydän
väliä ja keksii sujuvia kohteliaisuuksia ojennellessaan tuolien takaa
maljoja näyttelijättärille.
Herrainhuoneessa istuu keskeisimpänä Konsta Jänkälä peikonnaamoineen,
ja hänen äänensä on kuin kallion räjäyttelemistä verrattuna toisten
tasaiseen keskusteluun.
Hiljaisella äänellä sanoo sanottavansa nahkatehtailija Aaro
Kaikari, joka tuskin lainkaan on muuttanut entistä karvarimestarin
hahmoaan. Ruskea kokoparta lepää paksuna rinnalla. Ja vaatteet ovat
yksinkertaisuudessaan jollakin tavalla vanhanaikaiset. Enimmäkseen hän
vetelee vain partaansa, kun Jalo Laaksonen, kenkätehtailija, väittelee
kireällä äänellään.
Keskustelu liikkuu yltyvässä lakkoilussa ja viikolta yhä uhkaavammissa
kapinaliikkeissä.
Mutta rouva Hoppa liehuu valtavana, silkissä kahisten ja
suurimumpulaista kaulaketjuansa lakkaamatta sormeillen rouvasväen
puolella, jossa rouva Kaikari, pieni ja pirteä nainen, juoruilee
kerkeimmällä kielellään.
Syrjässä, herrasmuotisen rouva Laaksosen takana, istuu yksin Siviä
Syrjänen yhä tyttömäisessä leningissään. Sali on luonnottoman kirkas,
mutta hänen ympärillään on luopumaton varjo. Hänessä on nuoruus
katkennut kesken ja nyt palaamattomasti. Lemmikinsini on kulunut
silmistä kokonaan. Jäljellä on vain ilmeetöntä värittömyyttä, joka
on yhtähyvin harmaata kuin haalistunutta sinistäkin. Vain niiden
yläluomissa ja kulmallisilla on enää ilmettä: pelästynyttä arkuutta ja
ehkäpä... jotakin järkevyyttä.
Kasvojen piirteet ovat nuoret, mutta ne ovat kelmentyneet ja
suupielessä on katkera ryppy Iivari Takala oli tietämättään hänet
surmannut. Kun oli tullut tieto Verna Merthenin ja Thure Gaveliuksen
äkillisestä häidenvietosta, oli Siviä neiti pyrkinyt lohduttamaan
isäntäänsä.
Oli ojentanut kätensä ja ikäänkuin vahingossa koskettanut hänen
hartiaansa.
Mies oli nostanut julman näköisenä kasvonsa ja sanonut karkeasti:
»Turhaa. Kyllä koira haavansa nuolee.»
Ja kun Siviä oli yrittänyt pyydellä anteeksi, oli hän lisännyt vielä
hirveämpää.
»Ei se ainakaan miedoista lääkkeistä parane», hän oli ähkäissyt
halveksivasti. Niin ainakin Siviä neiti oli sen käsittänyt. Ja siitä
alkaen oli hänen ympärillään ollut tuo surullinen varjo.
Pieni hauraslehtinen puu oli joutunut pimeäoksaisen kuusen katveeseen.
Mutta neiti Syrjänen odottaa tänäkin hetkenä vain isäntänsä saapumista.
Hän on myöhästynyt. Läpi naisparven kieltensorinan Siviä kuulostelee
jännittyneenä ovikellon soittoa. Ja hänen korvansa ovat herkistyneet
kuin mustasukkaisen aviorouvan, joka kuuntelee ovien takana.
Jänkälän ääni alkaa pauhata viereisestä huoneesta, kuin yrittäisi hän
voittaa konehuoneen jyskinän:
»Tietävätkös, veljet, millä tempulla Takala iski eripoikki
kirjekuoriherrojen renkaan?»
Siviä alkoi kuunnella hartaana kuin juhlapuhetta. Sillä hän ei osannut
vieläkään ajatella, ettei se olisi ollut heidän yhteistä taisteluansa.
»Nähkääs», jatkoi Jänkälä, »rengasherrat aikoivat ensin kuristaa kolme
muuta suomalaista pienyrittäjää ja sitten vasta Takalan, joka näytti
niinkuin vähän suuremmalta käenpojalta. Ja saivatkin ne polkukaupalla
konkurssin partaalle. Silloin teki temppunsa Iivari poika. Osti salaa
hätääntyneiltä kavereilta koneet, mutta antoi niiden käydä edelleen
entisten omistajain nimissä. Rengasherrat ihmettelemään: 'Sehän nyt
on piru, ettei tässä saa nitistetyksi hengiltä enää suomalaista
kärpästäkään!' Ja rupesivat pääskysherrat pieneen kuorolauluun
käenpojan kanssa. Nyt löi Takala valttinsa pöytään: 'Niin ja niin monta
konetta, hyvät herrat!' No, mitäs... herrat nielaisivat kiireesti
ja melkein mielissään karvaan palan, joka oli paisumaisillaan
nielaisemattomaksi, kun olivat päässeet yhdellä iskulla irti kaikista
muista kilpailijoista. Ja Iivari Takalasta tuli kartelli-herra. Sillä
tavalla...»
»Konkurssihaaska», ärähti kenkätehtailija.
»Äläs mitä... miten kävi kolmen tappiolle joutuneen?» selitti Jänkälä.
»Yksi pääsi kartellin toimitusjohtajaksi, ja kaksi muuta oli säästynyt
konkurssista. Tällä tavalla oli tunkeutunut kaksi suomalaista miestä
ruotsalaisrenkaan sisäpuolelle. Ja mikä tappelu se sellainen on, jossa
ei ole edes haavoittuneita! Vai konkurssihaaska? Sotaherra, sanon minä!
Ja tiedättekö, paljonko maksoi se taistelu rahassa Merthenille ja
kumppaneille? Lähes satatuhatta kultamarkkaa! Ja meille siitä tuskin
neljättä osaa...»
Kuului hämmästyneitä huudahduksia ja vastaväitteitä.
Samassa kuulee Siviä neiti sivultansa rouva Kaikarin äänen, joka
juoruilee jollakin sisämaan murteella, salamyhkäisesti, somat
nenänniiskutukset mukana:
»Mutta siitä se vasta paisuu kuuma paikka... Kun se insinööri, se
Merthenin tyttären mies, onkin kuulemma ihan maailmanlopun renttu,
ja Verna-rouva on karannut isäpappansa luo, ja kauppaneuvos hieroo
tyttären puolesta erojaiskauppoja. Jotakin siinä on muutakin takana.
Sanokaa mun sanoneeni...»
Siviä neidin kasvoille oli läimähtänyt tuskallinen kuumotus. Hän nousi
hätääntyneenä paetakseen huoneesta. Mutta takanaan hän kuuli vielä
rouvien supinaa ja myönnyttelevät sanat: »Eipähän se vanha rakkaus
ruostu.» Ja sitten moniäänistä kikatusta...
Siviä neiti puuteroi eteisessä poskipäitään.
Juhlan isännän kasvot olivat tällä välin menettäneet jotakin
juhlailmeestään. Niissä oli hermostunutta myrtymystä. Meni mihin
seuraan tahansa, Takalasta ja Takalasta... ihankuin ei muusta enää
osattaisikaan keskustella.
He olivat kyllä jo aikoja sopineet vanhat vihat. Eikä hän kaunaa
kantanut... Mutta luuli hän nyt sentään olevansa tämän juhlan sankari!
Vai kuka tässä oli valittu johtokunnan jäseneksi, ja kuka tässä juhlat
tarjosi? Hän, Kalle Hoppa, joka tahtoi puhua taiteen korkeista asioista
ja siitä kansallisen kulttuurin suuresta voitosta, jota tässä juuri
juhlittiin.
Isäntä kimposi äkeissään teatterilaisten seuraan. »Miten intresanttia!»
»Oo, kuinka intresantti mies!» näyttelijättäret huudahtelivat. Ja
Artturi Toikka laski kuin päätökseksi tuolin takaa: »O-on se...
aika poika Kokkolasta! Ja on sitä yhdessä ajeerattu ja souvattu.
Perustettiin kerran yhdessä haulitehdaskin. Ja hyvin se nousi ja haulit
tippuivat satamalla. Tosin sillä kertaa sattui kalkyleeraukseen ja
konjunktuureihin sellainen pikkuruinen hama...»
»Oo, miten intresanttia!» huudahti taas näyttelijätär.
»Mutta paljonkos se meille», Artturi innostui. »Pieniähän ne on
silakat herrojen joulupöytään...» Ja hän nauraa kikatti huumaantuneena
näyttelijättären korvaan.
Isäntä yritti kääntää keskustelun vakavammalle laadulle.
»No, jaa, herra tirehtööri», hän lausui maisteri Sarvaalle, »meidän
ohjelmistomme nostetaan nyt tietenkin uudelle, niin sanoakseni
supliimitasolle...»
»Kuinka niin?» maisteri kivahti.
»Niin, tuota... minulla on nähkääs omia ajatuksia vähän niinkuin...
Taaliankin taiteesta... Jotakin äärettömän synkkää, kuten 'Makpetti'
tai sitten... tanssia, trikoosukkia, supretteja, krisettejä...» Ja
tässä kohdassa hän kumarsi näyttelijättärille. »Sanalla sanoen sähköä,
heijastajia, äärettömän iloista, kuten esimerkiksi... tuossa 'Kahden
miljoonan perijättäressä'. Toisin sanoen... 'ei mitään välimaata',
kuten norjalainen Ibsen sanoisi. Katsokaas... Strindbergit ja muut
tuollaiset, miten sanoisin... romanttisen sydämen häiritsijät, niin...
etten sanoisi rienaajat...»
Tässä hän äkkiä pysähtyi. Maisteri katsoi häneen lasiensa takaa kuin
pirullinen kärppä kivenkolosta.
»Niinpä niin», käänsi Hoppa, »pääasia tietenkin on ylimalkaan...
kansallisen taiteen ja kirjallisuuden...»
Ovikello soi.
»Jaha, jaha...»isäntä ehätti ja kiirehti eteiseen.
Iivari Takala astuu sisään vaiteliaan näköisenä.
Hän on näinä vuosina muuttunut hieman raskaammaksi vartaloltaan.
Päättäväisten tekojen yhtämittainen pakko on kiristänyt juonteita
poskipäitten alapuolella. Suurimmalle osalle kasvoista on ikäänkuin
satanut tuhkaa. Iho on tummempi entisestään. Mutta leveä otsa on yhä
liikkumattoman puhdas. Eivätkä hänen silmänsäkään näytä menettäneen
mitään valoisasta rohkeudestaan. Ne katselevat ympärilleen melkein
huolettomina, hänen kiertäessään salin kautta herrojen puolelle.
Tavatessaan Jänkälän hän sanoo ensi sanoikseen:
»No, nyt on sitten meilläkin, ensi kerran... oikea lakko.»
Kuuluu ihmettelyä ja sadattelua.
»Työväen lähetystö oli juuri luonani», Iivari lisää.
»No — neh!» alkaa Jänkälä. »Siinä sitä ollaan. Työmies syö tässä maassa
omaa lihaansa, suomalaista isäntäänsä, joka on lähtenyt taipaleelle
hänen naapurimökistään, mutta suuria ruotsalaisherroja se kumartaa.
Koiramaista! sanon minä...»
»Älä tuhlaa ruutia, veli Jänkälä», Laaksonen tokaisi, »ei se ole sen
juhlallisempaa kuin ryssäläistä svabodaa, joka on vallihautaporukoista
levinnyt kaikkialle eikä vain meitä vastaan».
»Ooho, etkös sinä sitten ole osannut lukea lakkotietoja? Siitä
asti, kun työväki on järjestynyt, on se lakkoillut etupäässä
suomalaisilla työmailla, mutta jättänyt melkeinpä rauhaan suuret
ruotsalaiskapitalistit. Ja mikä on ollut tästä seurauksena? Me
suomalaisnousukkaat, joiden kämmenistä ei siliä koskaan työläiskänsät,
me taomme nyrkkimme koko suomalaisrahvaan puolesta muukalaisherrojen
linnanportteihin, mutta saamme niskaamme oman kylän ryysypekat, joiden
pitäisi tapella kylki kyljessä rinnallamme. Niin minun järkeni sanoo,
vaikka kaavailisivat Marxit ja Kautskyt mitenpäin katkismuksiaan.
Meillä on omamme, eikä siinä sanota: 'Köyhälistö ja herrat', vaan...
suomalaiskansa ja muukalaiset raharuhtinaat. Niin, niin, väännä vain
naamasi piruserkkusi malliin, tällä kansalla on tällä kertaa kaksi
tautia: ryssäläinen svaboda on sen verenmyrkytys ja ruotsalaisherrojen
henki sen keuhkotauti. Ja ne ne tappavat suomalaiskansaa lakona,
niin työläistä kuin isännän näköistä. Mutta... mitäpäs minä
tässä saarnaamaan... Jumalantauteinahan ne niitä pitävät... sekä
sivistysherrat että moukat...» Jänkälä vetäisi sikaristaan hirvittävän
pöllysauhun ja jäi istumaan muristen itsekseen kuin yksinäinen karhu.
Nahkatehtailija Kaikari oli vedellyt hiljaisena partaansa.
»Eivät ole, nähkääs, _tähän asti_ työläisten voimat riittäneet
suurkapitaalia vastaan. Mutta nyt kun niiden pitäisi nitistää koko
maailma matruusien kanssa, niin tuota... älä sinä Jänkälä sure... saat
kyllä ne suuret herrat meidän kanssa samaan liemeen. Ja sittenkös
meistä tulee 'pestapruurit' yhteisellä aprakkatiellä...» hymähteli
partaniekka.
»No, kerjuupelissä ne nyt ainakin saisivat päihinsä», Laaksonen
naurahti.
Samassa oli Jänkäläkin leikissä mukana: »Äläs mitä... mutta me kun
ei kerjätäkään. Sinä, Laaksonen, otat taas kämmeniisi pikilangan ja
lestin, minä rupean masuuni-piruksi. Tuo Kaikari rupeaa haistelemaan
parkkitiinujansa. Ja Iivari poika lyö selkäänsä rihkamalaukun ja jahtaa
piikalikkoja. Ja Hoppa-Kallekin mitä tehnee paakaripullia. Mutta nuo
Krookit, Vargenit ja Merthenit? Mitä ne osaisivat? Kerjurinyytti
herraskepin pumpulaan tai parhaassa tapauksessa... kyypparinfrakki
niskaan. Niin että... ero meistä sekä tässä että tulevassa
paratiisissa...» Ja hän nauroi niin hyvillään, että mustat laikat
paistoivat poskilla kuin paistikasperunat.
»Oikein, veljet», alkoi Iivari, »ei tässä tarvita muuta kuin reipasta
leikkiä. Koko tuo lakko ei kestä huomista tai ylihuomista kauempaa.
Ketkään eivät paremmin tiedä kuin minun työmieheni, että näinä vuosina
ei minulla ole ollut muuta iloa kuin rakentaa heidän kanssaan yhteistä
elämää. Olen asettanut yrityksemme pari kertaa kukistumisen vaaraan
kiirehtiessäni työläisasuntojen rakentamista. Joka kerta, kun olen sen
kyennyt tekemään, olen iloinnut enemmän kuin he. Ja he ovat sen nähneet
ja sen tunnustaneet.
Puhuja keskeytti hetkeksi. Näytti siltä kuin hän olisi epäillyt
paljastaa parhainta ajatustaan. Mutta hän ei voinut muuta kuin jatkaa
avomielisesti ja läheisesti:
»Eivätkä he ole vain _sitä_ nähneet. Minä olen ollut heille
kiitollinen...»
Kenkätehtailija naurahti kuivasti.
»Niin, minä olen ollut heille kiitollinen siitä, että olen... ensikerta
elämässäni saanut tuntea itseni samanarvoiseksi toisten kanssa. Pienet
lajittelijatytöt ovat oppineet minulle puhumaan kuin vanhemmalle
veljelleen, joka on hankkinut heille työtä ja vähän huvituksiakin.
Ainakin olen nähnyt sentapaisen pilkkeen heidän silmistään. Eivätkä
he ole tietäneetkään mitä he ovat sellaisilla katseilla minulle
antaneet. Sen ainoan elämänilon, mikä minunlaisessani kohtalossa on
mahdollista saada... Ja ne miehet, jotka ovat olleet mukana yrityksessä
alustapitäen, he ovat puristaneet monet kerrat kättäni, niin että siinä
on tarvinnut olla tottavie laukunkantajan koura panna vastaan. Ja minä
olen lyönyt heitä olalle, niin että ovat horjahtaneet ja ruvenneet
kiroilemaan, peittääkseen hyvää sydäntään... Ymmärrättehän, että me
emme viitsi pitkälle juosta tämän tolkuttoman villityksen perässä.
Takaan, että me ryhdymme töihin huomenissa tai...»
Kuuntelijat olivat kaikki hiljentyneet. Ja vähältä piti, ettei Jänkälä
alkanut vetistellä. Ainakin hänen poskiarpensa värähteli liikutuksen
kourissa.
Mutta salin puolella oli paisunut hälinä ja melu. Rouvien äänet
kimittivät ja kikattivat, voivottelivat ja venähtelivät pitkään nauruun
kuin puhalluksissa olevat harmonikat.
Ne kiertelivät kattoon saakka, yli Artturi Toikankin terävän
lallatuksen ja näyttelijättärien naurun, jota Artturi poika piti yllä
ihan palavissaan.
Mutta jäivätpä mykiksi rouva Kaikaritkin, kun Toikka aloitti naistensa
kanssa huikean operettilaulun:
»Se on se lempi, se tyhmä lempi,
mi miehet niinkuin teerenpojat sokaisee.»
Viimeisen tavun heitti Artturi sellaiseen falsettiin, että kaikilta
puolilta keräännyttiin oville ja naurettiin täyttä kurkkua.
Näyttelijättäret olivat kesken laulunsa läkähtyä. Mutta Toikan poika
oli heti valmiina tarjoamassa pikaria, katkaisematta sekunniksikaan
huikeaa laulunmenoa.
Ja talon isäntä oli ruvennut lyömään pitkäkaulaisella pullolla tahtia
keskellä salia.
Mutta Artturin oli nyt enää mahdotonta pitää iloansa säädyllisyyden
kahleissa. Hänhän oli kihloissa. Hänen täytyi saada lentää! Auton ääni
hyrisi ihanasti hänen korvissaan. Kaukana, kauppakartanon ikkunasta
kuikutti kullanhohtavin hampain hänen luonnottoman kauniilta näyttävä
morsiamensa. »Jeskandeeraa!» hän kirkaisi niin, että maisteri Sarvas
naisineen vetäytyi sivummalle. Tuli hetken jännittävä hiljaisuus. Ja
Artturi hyppäsi tuolille seisomaan ottaen sen selustasta kiinni ja
vääntäen molemmin käsin kuin auton ohjauspyörää. Täältä valtaistuimelta
hänen täytyi saada julistaa ennenkuulumaton onnensa. Sopersi ensin
muutamia sanoja neiti Zillasta. Mutta kaikki sanat tuntuivat nyt
pelkiltä surisevilta kärpäsiltä. Hän sipaisi kiukkuisena kasvojaan ja
laikahti laulamaan kireällä äänellä:
»Ja Hämeen valkotukkainen,
tuo sinisilmä neitonen.»
Milläpä muulla olisi voinut paremmin tulkita sulhastunteitaan
hämäläisen kauppakartanon tyttäreen?
Mutta maisteri Sarvas kohautteli mielenosoituksellisesti olkapäitään ja
tokaisi laulun lomassa:
»Nousukkaita...»
Artturi kivahutti silmänräpäyksessä riidanhaluisena tuoliltaan:
»Vai nousukkaita? Kuulkaapas, hyvä herrasväki, tuo tirehtööri sanoo
meitä nousukkaiksi!» Hän hyppäsi alas ja lähestyi maisteria:
»Mitä se sellainen sana oikein meriteeraa? Sanokaapas ja sanokaa se
paikalla, herra jupileeri.»
Maisteri Sarvas tunsi joutuneensa kiusalliseen tilanteeseen. Hän näytti
tekevän poislähtöä, mutta tiuskaisi Artturille läksiäisiksi:
»Sivistymätöntä narria, joka on keinotellut enemmän rahaa kuin osaa
syödä ja juoda!» Ja kääntyi ovea kohti.
Mutta Artturi poika otti kiinni kuin kissaa hännän päästä:
»Ähää, mutta miksikäs sanotaan sellaista herraa, joka syö ja juo
enemmän kuin osaa tienata? Sanokaapas?»
Maisteri jatkoi kulkuaan eteistä kohti. Mutta tirehtööri Kyöstilä
seisoi ovella vastassa ja työnsi herran nauraen takaisin. Tämä ei
tietänyt mihinpäin yrittää ja poukkaili eri suuntiin keskellä permantoa.
»Odottakaa», Takala käski lujalla äänellä. Hän ei ollut tottunut enää
sietämään herrasmiesten ylpeilyä. Tuossa seisoi taas pitkästä aikaa
hänen edessään eräänlainen Tuure Kunnar... Hän kiehui suuttumuksesta.
Hänen kouransa olivat jo tarttumaisillaan loukkaajaa niskasta. Mutta
kuin kiukustuen itselleen hän löi ne selkänsä taakse ja alkoi kurittaa
sanoilla:
»Oikein puhuttu, herra maisteri. Me olemme nousukkaita, sillä
me emme ole muuta tehneetkään kuin... nousseet. Katsokaas tuota
herrasmiestä, joka seisoo takananne! Juuri niin, herra Kyöstilä...
hyvin halveksittava nousukas, sillä alkaa juoksupojasta ja olla
sitten pakkaaja, varastonhoitaja, kirjanpitäjä, kirjeenvaihtaja,
kasööri, konttoripäällikkö ja lopuksi tehtaanjohtaja, sehän on
vasta nousukasmaisuutta. Teidän mielestänne olisi tietenkin ollut
kunnioitettavampaa, jos hän olisi syntynyt tirehtöörin poikana ja
olisi nyt päässyt konttoristiksi? Ja tietenkin tehtailija Laaksonen ja
Kaikari olisivat hienoja herroja, jos he olisivat tulleet maailmaan
tehtailijanpoikina ja päässeet tähän mennessä kisälleiksi. Tottakai...
mutta me olemme nyt kerta kaikkiaan nousseet päinvastaisessa
järjestyksessä, herra maisteri. Ja pitäkää se hyvänänne.»
Herra Sarvas kumarsi jäykästi ja aikoi poistua, mutta Iivari Takala
nosti vieläkin estävästi kätensä:
»Sallikaa vieläkin eräs huvittava seikka, joka itsellenikin on
vasta viime vuosina selkeytynyt totuudeksi. Ajatelkaas... meissä
on todellakin narriutta paljon ja narrejakin, kuten suvaitsitte
huomauttaa. Mutta meissä on sankareitakin. Varokaa nauramasta! Katsokaa
tuonne... sahanomistaja Jänkälää. Katsokaa tarkasti. Hänen kasvoillaan
näette sankarin merkit...
»Ja nyt... nyt se onkin jo valmis... se totuus. Olen ollut näkevinäni,
että vain narrit ja sankarit tässä maailmassa luovat... yrittävät,
keksivät, näkevät totuuksia, tekevät kauppaa ja rakentavat sekä
ilmalinnoja että tehdasrakennuksia ja... koko yhteiskuntaa. Mutta
siltä väliltä... nuo tuhatlajiset puolinarrit ja teatterisankarit sekä
näyttämöllä että katsomossa... he eivät tavallisesti kykene muuhun kuin
häpäisemään meidän... narrien ja sankarien rehellistä mainetta. Ja
nyt... saatte mennä, herra maisteri.»
Mutta Artturi otti lopultakin koko kahakasta viimeisen sanan. Juoksi
eteiseen ja kimmahutti ovesta painuvalle herralle:
»Sellaista herraa sanotaan lippariherraksi, saakeli soikoon!»
Iivari saattoi Siviä neidin kotiin. Heidän seisahtuessaan porrasovelle
sanoi neiti äkkiä, kuin ankaran harkinnan tuloksena:
»Siellä kerrottiin, että rouva Gavelius hakee eroa miehestään...
ehkä on jo eronnutkin.» Sitten oli Siviä neidin jo helpompi jatkaa.
Hän sanoi leikillisen merkitsevästi: »Joku rouvista sanoikin, ettei
se vanha rakkaus ruostu... Siinäs saitte.» Ja hän löi kätensä
toverillisesti ja reippaasti isäntänsä jäykistyneeseen käteen. Se ei
kestänyt tosin koko aikaa yhtä reippaana. Se värähti. Ja hän veti
sen äkkiä pois, juosten portaisiin. Täällä hän ei sytyttänyt valoa,
ennenkuin näki saattajan kääntyvän poispäin. Ja vielä kerran työntyi
tuskallinen pisto sydämeen. Mutta riisuutuessaan levolle tuli hänen
sanomattoman hyvä olla, haikean hyvä. Hän oli antanut oman uhrinsa. Ja
hän tunsi jollakin tavalla auttaneensa kahta onnetonta ihmistä.
2.
Tuo tieto, että Verna oli tulemassa vapaaksi, ei herättänyt Iivarissa
mitään toiveita. Hän ei ollut tottunut enää pitkään aikaan tuolta...
’toisesta maailmasta' onnea odottamaan, vaan luomaan sitä itse omasta
maailmastaan.
Mutta se kiersi hänen eteensä Thure Gaveliuksen tekoineen. Tuo mies oli
yhä hänelle velkaa. Hän ei ollut sitä sanallakaan takaisin vaatinut.
Sillä hänen itsetuntonsa ei sallinut koskea mieheen, jonka Verna
Merthen oli liittänyt kohtaloonsa.
Mutta nyt... sinä hetkenä kun heidän tiensä ovat erinneet, on mies
suojaton ja saa maksaa velkansa. Miten tämä oli tapahtuva, ei hän
tietänyt eikä huolinut edes ajatella. Mutta hän tunsi kykenevänsä
armottomaksi velkojaksi. Ja se riitti hänelle.
Syksyinen yö oli sumuinen. Takalan tehtaan ja kaupungin välisellä
tiellä näkyi harvassa heikkoja valopyörylöitä.
Mutta tuolta, hänen tehtaansa vaiheilta siinsi valomeri kuin aamun
nousu. Ja siellä odotti taistelu.
Lämmin, hiottava yö teki kuumaksi koko ruumiin. Jäsenet kevenivät
kevenemistään kuin pitkänmatkan juoksijalla. Iivari painoi melkein
ajatuksettomana eteenpäin, tuijotti kaukaisiin valoihin ja nautti
humalluttavasta verenkierrosta.
Valot lähenivät. Mutta takana pysyy yhä paksuna sumuseinä. Kävelijä
vaistoaa jostakin syystä, että hänen takanaan liikkuu ihmisolentoja.
Hän kääntyy. Eräitä haamuja katoo muutaman rakennuksen taakse.
Se ei herätä kulkijassa erikoista huomiota.
»Onpahan niitä toisiakin yöjalassa kulkijoita», ajattelee. Matka jatkuu.
Erään lankkuaidan varjossa hän kuulee taas, aivan kantapäiltään,
joukon sekavia, varoskelevia askeleita. Hän ei käännä päätään, vaan
aikoo ottaa selvän maleksijoista. Askelet seuraavat itsepintaisesti
ja uhkaavina. Kuuluu supisemista ja ikäänkuin toinen työnnältäisi
toista tieltään tai eteenpäin. Joku päästää hampaistaan sihinää ja
soinnuttomia ärräpäitä, joista muodostuu epäselvä 'saatanan herra'.
Iivari kohauttaa vaistomaisesti olkapäätään. Mutta samassa kuuluu
rasahdus. »Vedettiinkö siellä puukko tupesta?» välähtää ajatus. Ja
samassa käännähtää kävelijä koko ruumiillaan, survaisee kätensä ja
tarttuu lähintä miestä rinnuksiin. Muut katoavat selkä kyyryssä sumuun.
Mies riuhtoo itseänsä irti. Iivari työntää hänet raivokkaasti tien yli
valon puolelle seinää vasten.
Iisakki Rokka, suonikaskaulainen, nuorehko mies, joka oli hiljan tullut
nälkäisenä ja surkeana pyytämään töihin, räpytteli silmiään valoa
vasten.
»Vai niin, Iisakki Rokka... Mitä renttuilemista sinulla täällä on? Ja
mikäs sinut panee kiroilemaan isäntäsi selän takana? Vastaa!» Ja Iivari
päästi kätensä irti, odottaakseen vastausta.
Mies väänsi toista olkapäätään korkealle ja alkoi röyhkeästi:
»Ja mitäs perkelettä se...»
Samassa kahmaisi taas isännän koura hänen olkavartensa kuin
ruuvipenkkiin.
»Keitä olivat nuo muut?» hän kysyi lyhyesti.
Miehen silmissä välähti sekä häijynilkistä aietta että pelastuksen
toivoa:
»Oli siellä sekin... Kaakon Pentti.»
»Valehtelet», ärjäisi Iivari Takala. »Pentti Kaakko ei maleksi
lorvailemassa sinunkaltaisesi kanssa.» Hän oli heittänyt miehen syrjään
ja antoi tuomionsa:
»Otin sinut koetteeksi laatikontekijän paikalle. Nyt huomaan, että olet
valehtelija ja renttu. Hae huomenaamulla tilisi.»
Eniten oli Takalaa suututtanut Pentti Kaakon nimen mainitseminen. Siinä
oli paljastunut miehen alhainen kataluus. Pentti Kaakko, nuorukaiseksi
noussut työläisen poika, joka oli juoksupojasta alkaen ollut tehtaan
palveluksessa, oli hänen suojattinsa. Teräväpäinen, taitava poika oli
käynyt ominpäin iltakoulua ja kohonnut jo varastonhoitajaksi. Isäntä
oli kustantanut hänelle kirjanpidon ja kielten opettajat, aikoen
siirtää hänet mahdollisimman pian konttorin puolelle.
»Kaakon Pentti... minun poikiani ja tulevaisuuden mies... Hänkö kulkisi
sakilaisjoukossa ja kiroilemassa minun selkäni takana!» Mikään ajatus
ei saattanut häntä enemmän suututtaa. Tuo juutas oli sittenkin päässyt
liian vähällä. Olisi ollut selvästikin selkäsaunan tarpeessa...
3.
Korkeasta sähköpylväästä heijastui valoa Takalan yksityiskonttoriin
ja tämän viereiseen makuusuojaan. Tehtailija oli jo heittänyt takin
yltään, mutta ei osannut paneutua nukkumaan. Tehdasalueella oli jotakin
levotonta. Työväentalo oli yhä valaistu, vaikka ei kuulunutkaan mitään
tanssimusiikkia. Ja useimmista työläisasunnoistakin tuikkivat tulet.
Mitään muuta ei näkynyt eikä tänne saakka kantautunut mitään ääniä.
Mutta tuntui kuin koko yhteiskunta olisi valvonut ja valvojien aivoissa
hehkuneet järjettömät ajatukset. Sähkölamppujen ympärillä oli sameaa
kiihkoa, ja niiden välisessä sumumeressä vyöryili näkymätöntä raivoa.
Rakennusten nurkkaukset kohosivat kuin hätämajakat usvasta. Ja tuntui
kuin ei niissä olisi yksikään vartija paikallaan.
Takala odotti kärsimättömänä aamua. Silloin oli oleva hänen vuoronsa...
Eilen illalla hän oli jo saanut lähetystön jäsenet äänettöminä
häpeilemään. Aamulla, auringon valossa, hän oli karistava lujalla
kädellä Iisakki Rokan hengen niiden sieluista viimeistä tuulenpesää
myöten. Hänen kasvattamansa puun täytyi saada yletä puhtaana
tunkkaisista pesäkkeistä... Ajatukset tulivat ja menivät. Mutta aamuyö
tuntui venyvän venymistään... katkeamattomana matona...
Alakerroksen seinään jysähti pari kiveä. Takala syöksähti akkunaan.
Kauempana, tietä myöten, oli tulossa muodottomia ihmisryhmiä. Mutta
pihalla ei näkynyt ketään. Hän kuulosteli, mutta ei ollut vieläkään
uskoa korviaan.
Taas jysähdyksiä. Tällä kertaa syrjemmällä. Ja alakerroksessa sälähti
jokin akkuna säpäleiksi.
Takala vetäisi takin ylleen ja syöksyi portaille. Joukot olivat
lähestyneet ja alkoivat levittäytyä pihamaalle. Hän arvioi joukon
suuruutta. Enemmän kuin puolet, melkein kaikki hänen työläisistään...
Samassa kajahti kauempaa yksinäinen laukaus.
»Vai tällaista se on se lakko!» Takala karjahti.
»Alas herrat!» kuului näkymättömistä tiepuolesta. Lähemmäksi joutuneet
seisoivat äänettömänä massana.
»Mitä te täällä hulinoitte? Selittäkää!» huusi Takala.
»Me olemme päättäneet, että meidän ehtomme on hyväksyttävä nyt ja heti
paikalla, ja että siinä tapauksessa tullaan aamusta töihin», julisti
esiin astuva joukon johtaja.
»Olen jo eilen illalla sanonut, että ne ovat mahdottomat ja etten
niitä hyväksy. Ja kaikkein vähimmän tässä... kivittäjien ja
pyssynpaukuttajien edessä», isäntä vastasi.
»Kyllä koiraskin poikii, kun pannaan kovalle!» huijasi karkea ääni
sumun seasta ja perässä tuli häntänä pitkää naurua, jossa kuului
naistenkin ääniä.
»Sopii panna», kajahti Takalan suusta, »mutta tämä koira poikii
korkeintaan järjenmunia kalloihinne eikä mitään muuta. Ja siihen olen
valmis heti paikalla! Alettakoon kokous.»
»Ruokamakasiinin kanget auki!» kuului taas huuto.
»Vai rosvomatkalla? Siltä se kuulostikin», vastasi Takala kylmästi.
»Nälkämatkalla!» huusi sama ääni.
»Te tiedätte itse», alkoi isäntä asiallisesti, »että elintarpeita on
jaettu koko se määrä mikä meille oikeuden mukaan kuuluu. Onpa saatu
kokoon yhtä ja toista sen ylikin. Ja järjestelyni avulla te olette
lisäksi päässeet jonottamisesta. Tämän te tiedätte, ja tähän saakka te
olette minua siitä kiittäneet. Minä vaadin luottamusta ja järjestystä
edelleenkin, muuten kärsivät kaikki, sekä tehdas että sen työntekijät.»
»Hyvä on saarnata lihapatojen äärestä.» — »Tämä on luokkataistelua eikä
veljeilyä herrojen kanssa!» kuului huutoja.
»Siinä tapauksessa te, hyvät herrat, olette yläluokkaa», Takala
iski nauraen. Mutta sitten hänen kasvonsa muuttuivat koviksi. Mitä
puhuivatkaan nuo järjettömät lihapadoista ja ylemmistä ja alemmista
luokista! Hänen naurunsa muuttui katkeraksi. Hän ei tuntenut enää
seisovansa tässä työnantajana ja isäntänä, vaan yksinäisenä miehenä,
jonka täytyi riisua itsensä alastomaksi, näyttääkseen vaivoissa
kovettuneet lihaksensa, paisuneet hartiansa, suonikkaat käsivartensa ja
lukemattomat arpensa, pakottaakseen nuo olennot uskomaan itseensä.
»Kuinka moni on teistä», hän puhui hitaasti, »alkanut polkunsa
maailman rannalla äpärän kyttyrä selässä? Sangen harva. Useimmat
teistä ovat saaneet siihenkin nähden nauttia yläluokan ylellisyyttä
minuun verrattuna. — Ja kuinka moni teistä on keskenkasvuisena poikana
kantanut parikolme-leiviskäistä kaupustelulaukkua kylästä kylään ja
ovelta ovelle? Se oli minun toinen kyttyräni... kulkurin häpeänkyttyrä,
jota en kenenkään, en viheliäisimmänkään, nähnyt kunnioittavan minään
yläluokan kunniamerkkinä.
»Ja kuka teistä kykenee laskemaan ne pistot, kepin iskut,
piiskansivallukset, potkut ja vieläkin katkerammat haavat, joita minä
olen kerännyt ruumiini ja sieluni täyteen, noustakseni... teidän
isännäksenne muka? Mutta teidän täytyy ne ymmärtää, jos kerran itse
olette saaneet kärsiä sorretun elämää. Ja teidän täytyy älytä,
että minun kanssani on turha puhua lihapadoista, yläluokasta ja
työnantajista. Olen yksi teistä! Ja alunperin alhaisinta alaluokkaa.
Enkä minä suinkaan ole siitä tullut sen kadehdittavammaksi tai
vihattavammaksi, että minä välitän teille työtä ainoalta todelliselta
työnantajalta, joka on olemassa, nimittäin... maailmanmarkkinoilta.
Onko selvä?»
»Selvä on!» — »Kuulittekos, pojat? Se oli vasta miehen puhe.» — »Niin
veti kuin puukolla miehen rintaa...» alkoi kuulua innostuneita huutoja.
Joukosta astui esiin vanhahko työmies. Tuli käsi ojossa Takalaa
kohti, joka oli puheen lopussa astunut portaitten eteen, ja sanoi
liikutettuna, kaikkien kuullen, isännälleen:
»Ei herran tarvitse luulla, ettei tällä puolella osattaisi olla
ihmisiksi... oikeille ihmisille. — Eikös olekin sillä tavalla, pojat?»
kääntyi hän lopuksi joukon puoleen.
Monenkarvaiset myönnytyshuudot yhtyivät jyriseväksi suosioksi. Takala
lähestyi joukkoa. Hänen kättänsä puristivat joka puolelta sekä miehet
että naiset. Hän sekaantui joukon keskelle. Hän tiesi voittaneensa
taistelun. Mutta tämä riemu ei ollut pelkkää voitonriemua. Hänestä
tuntui, kuin hän olisi päässyt pitkältä matkalta oman perheensä pariin.
Nämä tässä ympärillä olivat lapsia ja veljiä, sisaria ja sisarusten
lapsia... Hän oli liha heidän lihastaan. Ja hänen kohtalonsa heidän
kohtaloansa. Ei ollut tarpeen voittaa heidenkään muiden sydämiä. Hehän
yhdessä muodostivat oman yhteiskuntansa... pään ja jäsenet, sen keuhkot
ja sydämen, lihaksien loppumattoman voiman, sielun ja ruumiin.
Syysaurinko teki sumusta vaivalloista nousuaan. Sen valo siivilöity!
vahvana lukemattomien ainehiukkasten takaa, mutta itse se pysyi
näkymättömänä. Valo joukon yllä oli himmeästi hehkuvaa, ja miesten
kasvot paistoivat Takalan mielestä kuin kokolla, juhannusyönä.
Mutta missä oli Kaakon Pentti. Iivari luuli hänet nähneensä äsken,
puhuessaan, jossakin syrjemmällä, hoikka vartalo suorana ja silmät
palavina. Hän kääntyi löytääkseen nuorukaisen. Luuli vilahtavan hänen
hartiansa miesten lomasta ja oli jo huutamaisillaan häntä nimeltä.
Oikea käsi kohoaa sekin vaistomaisesti osoittamaan etsittyä miestä.
»Pentti Kaakko!» on jo pääsemäisillään huulilta. Mutta samassa koholla
oleva käsivarsi ponnahtaa jännittyneenä. Hän kuulee selkänsä takaa
äänen, käheänä ja matalana: »Siinä on sinulle litviikkiä.» Ja sanojen
mukana työntyy jotakin turruttavaa hänen selästään sisään. Samassa
käy kipeä vihlailu olemuksen juuria myöten. Hänen suunsa avautuu
ammolleen. Veren makua suussa. Ilma mustenee. »Iisakki Rokka!» selviää
ajatuksissa. Mutta hän yrittää turhaan huutaa tuota nimeä. Ainakaan
hän ei kuule omaa ääntään eikä näe enää miehiä ympärillään. Katkera
verenmaku muuttuu kuumaksi tulvaksi. Ja puukotettu kaatuu suulleen
hiekkaiselle maalle.