1.
Tänään, eräänä kesän avajaispäivänä, kun on kulunut vasta vajaa vuosi
ratkaisevasta keskustelusta kaupunginhotellissa, järjestetään jo uutta
kerrosta käyntikuntoon Iivari Takalan paperinjalostustehtaalla.
Tämä oli alkanut viime syyskesällä kaupungin laidalla pienenä
kellarikerroksen verstaana, jossa paperi oli leikattu nyrkkipajassa
taotulla kulmaraudalla ja sitten tehty käsityönä paperipusseiksi ja
kirjekuoriksi.
Mutta kiirettä oli pidettävä. Paperikartellin toiminta oli vielä siksi
vakiintumatonta, ettei se toistaiseksi kyennyt tappamaan pienyrittäjiä.
Mutta koska tahansa oli oltava valmis tappelemaan eloonjäämisen
oikeudesta.
Tämä uhka edessäpäin ja mielessä herpoutumaton työn ilo oli Iivari
pannut arvelematta likoon suurimman osan omaisuuttaan ja luottonsa,
jonka saamisessa vankkumatta tuki yhä mahtavammaksi noussut Jänkälä.
Jo parin kuukauden kuluttua oli tuotettu ensimmäiset leikkaus-
ja stanssauskoneet Saksasta. Nyt oli tehdas ahmaisemassa jo koko
kaksikerroksisen rakennuksen, ja täydellistä kirjekuorikonetta
järjestettiin sen yläkerroksessa käyttökuntoon.
Jänkälä oli pestannut hänen puolestaan Merthenin kirjekuoriosaston
parhaat ammattilaiset alkavan tehtaan mestareiksi ja työntekijäin
ydinjoukoksi ja tullut itse tuomaan heidät kaupunkiin.
»No, tässä meitä nyt on... sieviä tyttöjä ja potria poikia, ja me
olemme tulleet sitä varten, että nämä tyttölapset jäivät haikailemaan
sinun perääsi, jotta... pidäkin meitä hyvänä tai... ei sulle kunnian
kukko laula», oli Jänkälä pauhannut. Tytöt olivat tirskuneet ja miehet
olivat lyöneet tuttavallisesti kättä.
Samalla kertaa oli Jänkälä kertonut omia kuulumisiaan. Hänen
voimalaitoksensa kuparilangat kiersivät pitäjästä pitäjään ympäri
koko Merthenin alueen, ja tämän oli täytynyt laskea pahasti omiakin
hintojaan.
»Eihän se vielä paljoa, mutta perästä kuuluu enemmän, sano'
torventekijä», oli hän hohottanut.
Syksypimeässä oli Krookin nuoriherra juoppohulluna kierrellyt hänen
nurkissaan ja sytyttänyt pari lastukkoa tuleen. Olivat lähettäneet
herraparan Ruotsiin parantolaan. Eikä siitä sen kummempaa. Patruuna
oli jo myötyä miestä. Oli tarjonnut sahansa kaupan. Mutta eipä ollut
sovittu hinnoissa. Saa sen vielä konkurssissakin. Ja silloin kupataan
suonta taas Merthenistäkin... muutama sarvellinen.
»Ei armoa», hän oli toistanut entiseen tapaansa ja lyönyt reiteensä.
»Ja sinä saat... kerran maailmassa pitää lopusta huolen. Mutta
teekin se minun elinpäivinäni, tai konkurssiin panen sinut vielä
kuolinvuoteellani», hän oli lisännyt, kiemurtaen julmaa arpeansa
uhkaavan näköisenä.
Hänen saarnansa oli taas paisumistaan paisunut. Ja se oli päättynyt
jälleen ennustuksen ja karkean leikin rajamaille:
»Katso heidän sukujansa! Krookit rehentelivät neljä polvea: kyyppari,
kaksi patruunaa ja juoppohullu... Merthenit kaksi kertaa kauemmin.
Mutta tämä... Albert herra on jo tukehtumaisillaan omiin nahkoihinsa.
Ja siksi, että he ylpeydessään ovat eronneet kansasta, niin
ruotsalaisesta kuin suomalaisestakin... Puolikasolentoja! Ei toista
eikä toista rotua. Isänmaattomia 'outsidereita'!» oli hän karjahdellut.
»Ja jälkeläisiä! Yksi ainoa tytär! Minulla on neljä poikaa ja kaksi
tytärtä, ja muija rivakassa kunnossa. Joo, joo... Otapas oppia,
poikaseni, siinäkin sortissa...
»Nääpäs, kun tällaisesta tervaskannosta alkaa työntyä vesaa ja
sellaisesta visakoivusta kuin sinä... paisua ne rakkaudenpahkat, niin
jopas nousi sukukuntaa... tytön puolta ja poikarepsikkaa... kymmenet
polvet... sensaakelinmoista sahapukkikarjaa ja patruunaherroja...» Ja
puhe oli taas päättynyt leveään naurunremakkaan.
Kun Iivari hääri nyt tuossa työläistensä keskellä, joiden joukko oli
kuukausi kuukaudelta karttunut, oli kuin ukko Jänkälän rehevä olemus
olisi ollut läsnä arpisine naamoineen, ympärillään hiottava, räikeä
päivänpaiste. Mutta hänen takanaan, onnellisessa varhaisaamussa, istui
polun ja maantien taitteessa... nurmikolla Vikruutin ukko hymisevine
huulineen ja parranvarjoineen.
Hän jäi katselemaan akkunasta kohti laitakaupungin autioita kenttiä,
joilla kyhjötti muutamia kuihtuneita, mökintapaisia rakennuksia. Pieni
liejuinen lampare makasi latteana läikkänä rakennusten välisessä
notkelmassa. Se oli kaikki kuin viimeistä jätettä muinaisesta
ruohikkorintaisesta järvestä ja kyläyhteiskunnasta. Se toi mieleen
kotokylän ja Rosina-muorin. Niin, punertava porraskivi ja...
»siipimuurahainen» lähdössä lentoon pientä halkovajaa kohti... ne eivät
myöskään hänen sydämestään koskaan kadonneet...
Mutta niiden ja kaikkien onnellisten muistojen yläpuolella oli hänen
uuden tulevaisuutensa näky.
Tuon lätäkön hän kuivaisi olemattomiin. Ei! Se tehtäisiin työläisäitien
ja lasten leikkikentäksi, jonka keskellä on kirkasvetinen
pienoisjärvi uittaa laivoja ja katsella kuvajaistaan. Noiden mökkien
paikalle... puhtaat työläisasunnot! Kullekin perheelle omansa,
kaksine-kolmine kamareineen, ja pihan puolelle perunamaata ja taikka
vihannesviljelystä. Orapihlaja-aita ja koivut tonttimaitten ympärille.
Ja omenapuita akkunan alle. Ja tästä, tältä paikalta laajenevat
tehdasrakennukset ylpeässä kaaressa kaupungin laitaa. Ne nousevat
kuin linnoitukset muuta maailmaa vastaan. Se on heidän kaupunkinsa,
työläisten ja hänen... Eikä sinne pistä päätänsä... ei herrat eikä
narrit.
Iivari Takalan rohkeudella ei tänäpäivänä ollut rajoja. Nyt...
vihdoinkin oli hän onnistuva, tulkoon taisteluita mitä tahansa. Hän oli
ottanut oppia entisistä ja oli nyt oma herransa.
Ainakin erään köyhyydestä nousevan miehen pahimmista kirouksista hän
tunsi heittäneensä niskoiltaan: kehnon seuran... vouhottelevat narrit
ja kavaltelevat lurjukset, joiden kanssa hänen oli täytynyt näihin
saakka olla yhteisyrityksissä.
»Narreja ja lurjuksia voit käyttää hyväksesi ja käskeä, kun olet
heidän yläpuolellaan, et heidän vertaisenaan», oli hänen nykyinen
perusajatuksensa ja koko hänen toimintansa ojennusnuora.
Ja nyt hän on noussut sen varassa jo toiseen kerrokseen. Kohta käy tämä
rakennus ahtaaksi.
Täytyy rakentaa oikea tehdasrakennus. Ja sitten... tuo hänen
_kaupunkinsa_!
2.
Iivari on palannut kaupunkiin. Selailee postia konttorissaan.
Hän ei ole enää viime viikkoina tottunut odottamaan rakastetultaan
kirjeitä. Mutta se ei ole tehnyt häntä levottomaksi.
»Yrittävät tietenkin kaikkensa häntä vangitakseen ja saattaakseen...
unohtamaan», oli hän naurahtanut onnellisena. »Vielä muutama viikko ja
hän kutsuu minut noutamaan tai tulee itse, äkkiä, keskellä yötä, kuten
kerran... pimeimmässä syksyssä...»
Hän vavahtaa ilosta. Sittenkin... kirje häneltä! Pääkaupungin leima?
No, niin... mitäpäs siinä...
Kirjekuori murtuu. Hieno paperi kahahtelee. Alkusanat... 'Herra Takala'!
Lukija tuntee jaloista asti nousevan jotakin kylmää. Veri pakenee.
Musta verho häivähtää silmien editse. Ne näkevät taas. Tavattoman
kirkkaasti. Kirjaimet ovat kuin liikahtaneet paperista irti: Ne
seisovat tuossa... olemattomalla pinnalla, liikkumattoman selkeinä. Ne
työntyvät hänen tajuntaansa itsestään, melkeinpä ilman lukemista, sana
sanalta, järkkymättömässä sarjassa.
»Olen lähdössä ulkomaille unohtaakseni sen häpeän, että olen
kokemattomuudessani luottanut Teihin rehellisenä miehenä. Muutama
päivä sitten on vihdoinkin minun silmäni avattu. Ja ne ovat nähneet
epärehellisen onnenonkijan kasvot. Liian raskasta olisi kuvata tuota
onnettomuuden hetkeä. Katson vain velvollisuudekseni ilmoittaa, että
me kuulumme kahteen vastakkaiseen maailmaan, joita ei voi enää koskaan
yhdistää mikään voimamaailmassa.
Verna Merthen.
P.S. Toivon ettette yritä minua lähestyä minkään syyn tai
selittelemishalun varjolla.
Epärehellisestä teosta ei puhdista mikään, vaikka olisikin pelastunut
siitä ulkonaista rangaistusta kärsimästä.»
Iskun saanut mies haparoi hetken pimeässä. Mutta aivoihin keräytyi
nopeasti selvä kuva tapahtumasta ja sen aikaansaajista. Thure
Gavelius... Tuure Kunnar! Hänen vahingoniloiset kasvonsa työntyivät
pimeydestä häntä vastaan. Niin, juuri hän!
Iivarin ajatukset pysähtyivät ihmettelemään, kuinka helposti murskataan
ihmisen elämä. Ei muuta kuin ovela kertomus, satakunta sanaa, joista
yhdeksänkymmentäyhdeksän on valhetta, ja elämästä tietämättömän sydän
kauhistuu omaa rakastettuansa...
Hän ei tarvinnut edes päätelmiä. Hän näki näkemällä miten kaikki oli
tapahtunut. Tuossa oli juonittelun näyttämö, ja hän itse oli täällä...
ulkopuolella, katsomossa.
»Mutta siellähän on pelissä koko minun elämäni... rehellinen nimeni ja
rakastettuni!» heräsi äkkiä hänessä tarmokas tahto.
Taas sotkeutuivat hänen ajatuksensa. Kumpi niistä... nimestä
ja rakkaudesta, oli suurempi puoli? Vai olivatko ne toisistaan
erottamattomat? Ei, ei! Jossakin syrjässä, autiossa huoneessa makasi
hänen rakastettunsa sairaana ja kuolevana omasta syystään... Se oli
jotakin epätodellista, tällä hetkellä käsittämätöntä. Hän ei jaksanut
mennä edes katsomaan. »Sinä heikkouskoinen», vaikeroi vain syytöksenä
hänen sydämessään.
Mutta tuossa, hänen edessänsä, kasvoista kasvoihin, oli hänen
parjaajansa. Se oli ehdottoman todellista. Elävä konna! Kullakin
olkoon oikeus kieltää toiselta rakkautensa. Mutta kenelläkään ei
ole oikeutta... leikkiä toisen rehellisellä maineella... ei ole. Ja
yhtä vähän... on kenelläkään oikeus edes ajatella rehellistä ihmistä
kunniattomaksi. Niin, ei hänelläkään! Ja kaikkein vähimmän hänellä,
jonka rakkaus ei ole parjausta parempi...
Iivari veti esiin kellonsa äkkinäisellä liikkeellä. Ooh, yöjunaan oli
vielä aikaa. Sellaista ajanmäärää tuntui mahdottomalta kestää. Mutta
sen alitse oli kuljettava vaikka konttaamalla, laahaten ja polvet
verillä. Valhe oli tuhottava.
3.
Valvoneena, jäsenet tyhjinä seisoo Iivari Takala vielä puoleksi
autiolla satamalaiturilla. Hän on käynyt matkatoimistossa ottamassa
selvää matkustajista. Juliana ja Verna Merthen. He matkustavat tänään.
Hänen on tullut parempi olla. Ennätti ajoissa. Kaikki voi olla vielä
pelastettavissa.
Tässä oli varminta odottaa. »Tuossa he astuvat ajoneuvoista», Iivari
kuvittelee. Verna kääntyy kohti tullihuonetta. Siinä hän astuu esiin
ja sanoo: »Tämä kirje on valhetta.» Se on se avain, jonka voimalla hän
astuu rakastettunsa sairaskammioon, avaa sen ikkunat ja jää seisomaan
hänen vuoteensa ääreen. Sääli, voitontunne ja pisara kostoa ovat yöllä
sekoittuneet hänen vereensä.
»Sinä heikkouskoinen», hän näkee itsensä toistamassa rakastetulleen,
joka itkee ilosta ja häpeästä.
Keikaroivat näyttelijät ja esikoisteoksensa julkaisseet kirjailijat
alkavat saapua. Kuuluisa laulajatar tulee rakastajineen, jolla on
paljon hommaa matkatavaroista.
»Kreivitär ja lakeija», hymähtää Iivari puoliksi tiedottomasti.
Liikemiehet saapuvat lähinnä lähtöaikaa. Liikkuvat tottuneesti ja
kiirehtimättä.
»Jospa he myöhästyisivät! Tai... Verna on muuttanut aikeitaan?» tulee
hätäisenä toivona odottajan mieleen. Tässä seisoskeleminen alkaa tuntua
alentavalta. Minuutit käyvät yhä ärsyttävämmiksi. Eikö tämä toisten
ovilla odotteleminen koskaan lopu hänen elämästään?
Kysymys kiertää haikeana mielessä.
Kahdet ajoneuvot! Edellisissä istuu kaksi naista. Astuvat alas. Verna
ei vielä huomaa odottajaa. Nyt hän kääntyy! Ja Iivari astuu askelen
eteenpäin. Mutta toisella askelella hän nauliutuu paikalleen. Sillä
Vernan kasvoilta ja koko olemuksesta havahtuu ääretön suuttumus.
Harmin pilvi häivähtää ensi hetkessä yli kasvojen. Se katoo samassa.
Ja sijalle tulee jäätävä jäykkyys, joka näyttää uuvuttavan hänen
ruumiinsakin. Hän ei liikahdakaan eikä horjahda. Silmät vain
tuijottavat yhtä ainoata ilmettä: »Vieläkö tännekin! Eikö heillä ole
edes sen vertaa kunniantuntoa, että pysyisivät loitolla... omassa
häpeässään?»
Iivari saa ajatuksen, että Verna kaatuu pyörtyneenä maahan, jos häntä
vielä askelenkin lähestyy. Hänen äskeinen oikeudentuntonsa vaatimus on
lakannut kuulumasta. Mitä hän oli tahtonut, tuntui nyt toivottomasti
lakastuneelta. Vain uuvuttava tuska kaiken mahdottomuudesta oli jäänyt
jäljelle. Se painoi joka puolelta eikä päästänyt eteenpäin eikä
pakenemaan.
Takimmaisista ajoneuvoista kiirehti insinööri Gavelius kohti naisia.
Näytti ottavan neiti Mertheniä käsivarresta. Tämä kääntyi tulijan
puoleen kuin... pelastettuna.
»Hyvin on kaikki. Parasta paremmin!» heräsi ylpeä ajatus Iivarissa.
Hän läksi. Kulki heidän ohitseen, keneenkään katsomatta. Hänet oli
puistattanut hereille inhoittava muisto, joka oli taas, yht'äkkiä,
tullut eläväksi.
»Parasta paremmin...» hän toisteli kulkiessaan poispäin. »Nilla
Mäenpäät kylänpojan kainalossa ja 'laukkuryssät' maantielle, Merthenin
tyttäret... Tuure Kunnarien käsivarressa ja... 'kavaltajat' katuojaan.»
Tässä kaikessa ei Iivari Takala nähnyt enää oikeastaan mitään
kummallista.
Elämä oli jo kyllin monta kertaa ollut hänelle väärinpelaaja alhaisinta
lajia.