1.
Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla.
Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin
ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa,
että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös... Verna
Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan.
Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt
ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois.
Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja
tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin
käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'.
Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä.
Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa.
»Kas vain... herra Takala! Mehän taidamme tunteakin...»
Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin
käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin
välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut
päästä alkuun.
»Yhä kaltaisensa tuo... Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee
aina turvallista välimatkaa...» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin
ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä:
»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos
satutte muistamaan.»
Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän
välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin:
»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne?
Väärinkäytöksiä vai...?»
Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin... »Aha», hän ajatteli
kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat
sievistyneet, mutta... 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.»
»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon,
etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä
joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi
nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten...
lukekaa uutisista. Niissä seisoo... kavallus!»
Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän
kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla
kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä
liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan.
Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli
lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi
kärsimänsä tappion.
Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa
joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa
näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden
syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita
sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän
oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan
toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen.
Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää
hänen vahingokseen.
»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan
oli oikeus täyttynyt... »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin
lopullisesti vakuuttautuakseen.
Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus.
Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan...
Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas
kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa
edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut
tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin... hapsinkakkiaisia ja
narreja... Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja
niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot
kravatit ja vaikka... insinöörintitteli...
Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi.
Mutta silloin... hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan
kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään
pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat
kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan:
»He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana
kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin
kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti
lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut
tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja
kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen... selviämään.
»Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta... tässä ajan ollen... hänen ainoata
tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena.
2.
»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen
kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin
määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän
vekseleitämme, esimerkiksi...»
»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en
ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen
maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on
niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?»
»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta...
kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt.
Ja sitäpaitsi... paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan
kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä,
herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle...»
»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät
sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi.
Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja
jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään:
»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa
moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.»
Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri
tämäntapaista... ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia.
Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman
nousukasluokkansa voitontunnosta.
»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina
'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?»
Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla
naamiolla.
»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi»,
Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.»
»Erehdys... teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui
minulle siitä lähtien, kun rohkenitte... rohkenitte kuvitella, että
minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai...
mökintytärtä maantien varsilla...»
Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui
nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan
ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa.
Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti:
»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun.
Olettekos ymmärtänyt?»
»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota
vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta
tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.»
»Mitä te?... Uskallatteko te?...»
»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata
tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen
tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.»
Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä
ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten
kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen
mieleensäkään.
Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden
'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä
säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä.
Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt... tuo suuri herra
tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään
nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua
tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä
naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla
aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä
typeryyttä, jotakin... päältäpäin kiilloitettua museotavaraa,
ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän
itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin
koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin
tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset...
kullakin omansa, ja tuolla tuossa... niin pitkät ja painavat, ettei
suostunut niitä edes käyttämään...
Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja
silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin
tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja
Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut
tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin
omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa... Uhkaava ajatus pyöri
raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin
röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja
kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa:
»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?»
Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta.
»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille
edelleenkin, jos...»
»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte
myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä
rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten...
Könnin talossa.»
Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa
todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan.
Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina
ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä
alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain.
Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä
tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli
hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta.
»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra
kauppaneuvos. Hyvästi.»
Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä.