KOLMASTOISTA LUKU.

1.

Kauppias Takala kävelee levottomana kaupungin hotellin edustalla.

Katsoo tuontuostakin kelloa. Hän on tullut sovittua aikaa varhaisemmin

ja on suuttunut itselleen tästä kiirehtimisestä. Mutta hän aavistaa,

että asia ei koske ainoastaan liikesuhteita vaan myös... Verna

Mertheniä. Ja siksi on hänen tavattoman vaikea hallita hermojaan.

Muutama päivä sitten oli tullut Merthenin tehtaan konttorista lyhyt

ilmoitus, että paperiteosten agenttuuri oli otettu häneltä pois.

Hämmästyneenä hän oli kysynyt kirjeellisesti lähempää selvitystä. Ja

tänä aamuna oli hotellin juoksupoika tuonut kauppaneuvos Merthenin

käyntikortin, jossa hänet kutsuttiin 'saamaan selitystä'.

Portaissa tuli vastaan Thure Gavelius. Iivari ei odottanut tervehdystä.

Mutta insinööri lähestyi, aivankuin olisi ollut häntä odottamassa.

»Kas vain... herra Takala! Mehän taidamme tunteakin...»

Puhujan kasvoilla oli vahingoniloinen ilme. Iivari tunsi, että aiottiin

käydä hänen kimppuunsa. Tuli lyhyt vaitiolo. Näytti siltä, kuin

välimatka olisi ollut Thure Gaveliukselle liian lyhyt. Hän ei ollut

päästä alkuun.

»Yhä kaltaisensa tuo... Tuure Kunnar», ajatteli Iivari. »Hän tarvitsee

aina turvallista välimatkaa...» Mutta ääneen hän tokaisi, ikäänkuin

ärsyttäisi käärmeenpoikasta saappaankärjellä:

»Liiankin hyvin. Ainakin minun kämmeneni ja teidän takapuolenne, jos

satutte muistamaan.»

Insinööri yritti naurahtaa. Mutta sitten hän sai silmiinsä pistävän

välkkeen ja sanoi mitä oli aikonutkin:

»Kuinkas oikein kävikään sen teidän viimeisimmän yrityksenne?

Väärinkäytöksiä vai...?»

Iivarin koura alkoi puristua hitaasti nyrkkiin... »Aha», hän ajatteli

kasvot uhkaavasti synketen, »sinun sanasi, Tuure Kunnar, ovat

sievistyneet, mutta... 'horpojke' pärrää yhä kielelläsi.»

»Niin, ajatelkaas», hän jatkoi ääneen ajatustaan, »konnia on paljon,

etupäässä keskinkertaisia ja niitäkin pienempiä. Ja harvat niistä

joutuvat tiilenpäitä lukemaan, herra insinööri.» Samalla hän alkoi

nousta portaita. Mutta kääntyi vielä kerran ja lisäsi: »Muuten...

lukekaa uutisista. Niissä seisoo... kavallus!»

Thure Gavelius oli jo painumassa portaitten kulmaukseen. Sieltä hän

kohautti vastaukseksi hartioitaan, korjasi nykäisten vasemmalla

kädellään kravattinsa, heilautti kainalostaan oikeaan käteen ylpeällä

liikkeellä hopeapäisen keppinsä ja jatkoi alaspäin-menoaan.

Iivari jäi hetkeksi istumaan käytävä-aukeaman korituoliin. Oli

lukevinaan lehteä, mutta kävi vielä kerran ajatuksissaan läpi viimeksi

kärsimänsä tappion.

Hän oli hankkinut osakkeita aloittelevaan trikootehtaaseen. Olipa

joutunut sen johtokuntaankin. Ja kun yritys ei vastoin hänen laskujansa

näyttänyt tulevan kannattavaksi, rupesi hän ottamaan selvää sairauden

syistä. Silloin oli tullut näkyville kirjanpidossa tapahtuneita

sekavuuksia, jotka johtivat suoranaisen kavalluksen paljastamiseen. Hän

oli jyrkästi vaatinut asian rikosoikeuden ratkaistavaksi, ja tehtaan

toimitusjohtaja oli tuomittu vankeuteen.

Iivari haki hakemalla, mitä tietä voitaisiin tätä tapausta käyttää

hänen vahingokseen.

»Mahdotonta», hän päätteli itsekseen. Juuri hänen vaatimuksestaanhan

oli oikeus täyttynyt... »Naurettavaa kuvitellakin», toisti hän kuin

lopullisesti vakuuttautuakseen.

Mutta sittenkin jäi hänen mieleensä kuin likaisen käden kosketus.

Kehnot kädet haparoivat salakähmäisesti hänen rehellistä mainettaan...

Luulevatko he voivansa tuhota heidän rakkautensa? tuli taas

kavahduttavana ajatuksena. Aikovatko he tehdä hänestä rakastettunsa

edessä äpärän lisäksi vielä kavaltajan? Ooh, hän oli kyllä oppinut

tuntemaan muunkinlaisia tuhohyönteisiä kuin... hapsinkakkiaisia ja

narreja... Tuhat kertaa pahempia olivat kavaltajat ja konnat. Ja

niilläpä vasta saattoikin olla hienon herrasmiehen naama, hienon hienot

kravatit ja vaikka... insinöörintitteli...

Näkymätön vaara oli tehdä hänet kurjaksi ja voimattomaksi.

Mutta silloin... hänen hätääntyneestä sydämestään nousivat Vernan

kasvot. Ne tulivat lähelle, silmät hyväilivät hänen silmäteriään

pohjattomalla kauneudella. Hänen kirjeittensä sanat, jotka aina olivat

kirjoitetut hätäisessä kiireessä, olivat toistaneet toistamistaan:

»He taistelevat turhaan. He eivät tiedä, että ristikkojen takana

kasvaa rakkaus salaiseksi, autuaaksi riemuksi.» Näihin sanoihin

kietoutuivat hänen ajatuksensa kuin raamatun kirjaimiin. Hän rutisti

lehden kädellään, heitti sen pöydälle ja nousi. Oli kuin olisi ollut

tarvis ojentaa käsivarsiaan, levittää ne sylenmittaiseen otteeseen ja

kantaa pilanpäiten nuo Tuure Kunnarit myllynruuheen... selviämään.

»Jospa kosaisisi kauppaneuvokselta... tässä ajan ollen... hänen ainoata

tytärtään», tuli hänen mieleensä iloisen röyhkeänä ajatuksena.

2.

»Niin, herra Takala», kauppaneuvos aloitti keskustelun pidättyneen

kohteliaasti, »teidän eräät liiketapanne ovat mielestäni jossakin

määrin epämiellyttäviä. Tuo epäkohtelias tapanne käsitellä meidän

vekseleitämme, esimerkiksi...»

»Juuri minun puolestani se on ollut erinomaisen kohteliasta. Kun en

ole suostunut hyväksymään minulle vieraskielisiä vekseleitänne, olen

maksanut käteisellä ja vetänyt hyväkseni kassa-alennuksen. Sekö on

niitä 'epämiellyttäviä liiketapoja', herra kauppaneuvos?»

»No, jaa», herra naurahti, »ehkäpä se on vain jotakin uutta...

kansallista muotia. Se ei missään tapauksessa ole minua miellyttänyt.

Ja sitäpaitsi... paperinjalostusyritykset ovat juuri rengastumaisillaan

kartelliksi. Olemme siinä mukana, enkä ole voinut suositella teitä,

herra Takala, uuden yhtymän toimitusjohtajalle...»

»Ja miksi ei?» Iivari kysyi tulistuen, sillä kauppaneuvoksen sileät

sanat olivat vähitellen kärjistyneet tarkoituksellisen halveksiviksi.

Kauppaneuvos siristi silmiänsä kuin ottaakseen tarkan tähtäimen ja

jatkoi hykerrellen hitaasti käsiään:

»Katsokaas, minun liikeperiaatteeni eivät salli mitään yhteistoimintaa

moraalisesti epäilyttävien henkilöiden kanssa.»

Mutta Iivari Takala ei hätkähtänytkään. Hän oli odottanut juuri

tämäntapaista... ylimielisyyttä ja siroin lausein hiottuja solvauksia.

Hän vain nauroi. Hän nauroi rakkautensa voimasta, ja hän nauroi oman

nousukasluokkansa voitontunnosta.

»Tiedättekö, mistä alkaen suomalaiset yrittäjät näyttävät teistä aina

'moraalisesti epäilyttäviltä' henkilöiltä?»

Kauppaneuvos peitti kasvonsa maailmanmiehen kylmän kohteliaalla

naamiolla.

»Jos he vain rohkenevat pyrkiä maalaiskauppiaan asemaa ylemmäksi»,

Iivari jatkoi. »Siitä alkaen, herra kauppaneuvos.»

»Erehdys... teihin nähden, herra Takala. Teidän moraalinne paljastui

minulle siitä lähtien, kun rohkenitte... rohkenitte kuvitella, että

minun tytärtäni voidaan kohdella kuin jotakin puotityttöä tai...

mökintytärtä maantien varsilla...»

Kauppaneuvoksen tähän saakka kylmän ylemmyyden hallitsema ääni sortui

nyt ensikerran hengästyttävään vihaan. Hän ei kyennyt heti jatkamaan

ajatustaan loppuun, sillä hän pelkäsi menettävänsä malttinsa.

Vasta tuokion jälkeen hän lisäsi virallisen lyhyesti:

»Niin, tämän seikan vuoksi katsoin välttämättömäksi tämän keskustelun.

Olettekos ymmärtänyt?»

»Luultavasti. Te pyritte toisin sanoen, suosittelemaan minulle tuota

vanhanaikaista tapaa, että ensin on kysyttävä isältä ja sitten vasta

tyttäreltä. Meillä on nykyaikana päinvastainen järjestys.»

»Mitä te?... Uskallatteko te?...»

»Kyllä minä nyt uskallan», Iivari sanoi nousten seisaalleen, »seurata

tätä meikäläistä järjestystä ja pyytää kauppaneuvokselta hänen

tytärtään. Vernan suostumus, kuten tiedätte, minulla jo on.»

Kauppaneuvos Merthen alkoi nauraa. Siinä oli suupielen venähtynyttä

ilmettä, kulmallisten ihmettelevää liikehtimistä ja olkapäitten

kohauttelemista. Minkäänlainen vastaaminen ei tullut hänen

mieleensäkään.

Iivari oli monenlaisten ihmisten nähnyt mittailevan itseensä nähden

'välimatkoja', ja hän itse oli saanut niitä mitata oman sydämensä

säikeillä, kipeänä tuskasta ja häpeästä.

Mutta noin määräämättömän alhaiseksi, kuin nyt... tuo suuri herra

tuossa hänet tuomitsi pelkillä ilmeillään, ei hän ollut vielä kenenkään

nähnyt itseänsä arvioivan. Äskeiseen rohkeaan nauruun alkoi sekaantua

tukahduttavaa itkua. Se oli äänetöntä, kuten tuon herran sukuylpeä

naurukin. Mutta se nousi verenpakkona päähän. Ja sen sumentamilla

aivoilla oli vaikea ajatella. Oliko tuo halveksunta heissä määrätöntä

typeryyttä, jotakin... päältäpäin kiilloitettua museotavaraa,

ritarihaarniskaa, jolle saattoi lopultakin nauraa? Vai oliko hän

itse tyhmä ja hullu, joka ei ymmärrä mitään, kokemasta päästyäänkin

koettuaan, että edessäpäin, vasemmalla ja oikealla, kääntyi minnepäin

tahansa, oli noita samoja olentoja käsissä mittakepit ja punnukset...

kullakin omansa, ja tuolla tuossa... niin pitkät ja painavat, ettei

suostunut niitä edes käyttämään...

Iivari oli seisonut hetken kasvot tummentuneina hiusmartoa myöten. Ja

silloin meni häneen piru. Hän muisti hämärästi kuulleensa, joistakin

tehtaalais-akkojen juorupuheista, ilkeämielisiä juttuja tuon miehen ja

Könnin tyttären naimisiinmenosta. Tähän saakka hän oli niihin tuhlannut

tuskin ajatustakaan. Mutta nyt oli häneen mennyt kiusaaja. Kullakin

omat heikot kohtansa ja kullakin omat aseensa... Uhkaava ajatus pyöri

raskaana kivenä hänen päässään. Se oli jo kimpautumaisillaan esiin

röyhkeänä iskuna. Mutta vielä hän tarvitsi ikäänkuin hengähdysaikaa ja

kysyi, äänessä pidätettyä uhkaa:

»Eikö tule rehelliseen kysymykseen rehellistä vastausta?»

Kauppaneuvos viittasi kädellään kuin ryhtyisi tekemään kauppatarjousta.

»En pidä suinkaan täysin mahdottomana suositella agenttuuria teille

edelleenkin, jos...»

»Vai sillä tavalla!» Iivari keskeytti. »Siinä tapauksessa saatte

myöskin kuulla, että tämä mies on menetellyt ja aikoo menetellä

rehellisemmin kuin eräs Mertheneistä parikymmentä vuotta sitten...

Könnin talossa.»

Hän oli iskenyt umpimähkään, tietämättä edes noiden juttujen tarkkaa

todenpitäväisyyttä. Mutta hän huomasi kyllä osuneensa oikeaan paikkaan.

Kauppaneuvos oli kohonnut tuolistaan. Hän osoitti kasvot tuhkanharmaina

ovea. Oli tehty teko, jota ei tässä elämässä kyetty korjaamaan. Tästä

alkaen leppymättömät vihamiehet seisoivat mykkinä vastakkain.

Iivari tunsi vapautuneensa tuskallisesta puristuksesta. Nyt oli selvänä

tie edessä: taistelu, jossa ei tarvinnut aikeitaan peitellä. Se oli

hänen luontoaan. Häneen valahti tyytyväistä, kylmää rauhallisuutta.

»Niin, vuoden kuluttua on teidän tyttärenne täysi-ikäinen, herra

kauppaneuvos. Hyvästi.»

Ja Iivari Takala läksi huoneesta kiirehtimättä.

Halveksittu mies · 第 17 / 23 题