1.
Thure Gavelius ja kaupanhoitaja Snöre ovat menossa Bertil Krookin
krapukesteihin.
Lasse Snöre yrittää kertoa vitsejä. Mutta insinööri Gavelius, joka
vasta hiljan on palannut Saksasta, insinöörinpaperit taskussa, hyräilee
»Burschenherrlichkeitiä» ja on muutenkin sangen hajamielinen kuulijaksi.
Hän on rakastunut korvia myöten. Ja kuka nyt ei tehtaan insinööreistä
olisi ollut rakastunut Verna Mertheniin? Sekin häntä hermostuttaa,
ja hänen poissa-ollessaan on tullut vielä jotakin lisää. Ilmassa on
sähköä. Huhutaan jostakin viimesyksyisestä skandaalista. Mutta kukaan
ei tiedä mitään varmaa. Verna kohtelee häntä jäykästi, ja kauppaneuvos
on entistäkin ystävällisempi; ja tuo Snöre, »helvetes spefågel»... hän
tietää jotakin, mutta tekee vain viittailuja ja pirullisia grimaaseja.
»Olkoot... kyllä siitä selvä otetaan», hän puraisee huultaan ja heittää
savukkeensa tiepuoleen.
Mutta hermostuneet mietteet eivät pysähdykään tähän päätökseen. Häntä
on jo melkein totuttu pitämään kauppaneuvoksen tulevana vävypoikana.
Ja isä-ukko kotona on siitä liiankin varma. Mutta minkäs teki?
Valitteli ja valitteli hänen tuhlauksiaan jokaisessa kirjeessään. Ja
hänen oli lopulta täytynyt panna rahanpyyntöihinsä sellainen sävy,
että hän oli muka Vernan kanssa läheisessä kirjevaihdossa... Ja
nyt! Hän oli melkein suutuksissaan itselleen. Oli tullut tottakin
eletyksi vähän holtittomasti... Opintokaupungista oli tullut vielä
jälkilaskuja. Ja pari selvää kapakkalaskua oli mennyt suoraan
isäukolle, ties minkälaisin... 'memorandumein'... Joka tapauksessa oli
ukko kirjoittanut hirvittävän saarnan. Ja vihoviimeiseksi kiipeliksi!
Hän ei ollut uskaltanut ukolle kirjoittaa selityksiä, vaan... oli
sähköttänyt kaksi hullunrohkeata sanaa: »Kihlaus odotettavissa.» Ooh,
tätä sekamelskaa! Sisimmässään hän kiemurteli kuin kananvarkaista
tullut repolainen ketunraudoissa. Muistuivat mieleen isä-ukon antamat
selkäsaunatkin. Ja näiden yhteydessä... jostakin syystä myllynruuhi
ja lautakatoksella rähmällään Veentaan Iivari, jonka kasvojen
vääristynyttä ilmettä hän ei ollut koskaan saanut kokonaan irti
itsestään.
Bertil herran moottorin peräsalonkiin on pöytä katettu koreaksi.
Valikoidut jättiläiskravut loistavat kuin panssaroidut vainajat,
joita odottaa juhlallinen hautaus. Hautajaisviinat seisovat
salongin perähyllyllä loisteliaassa rintamassa. Nelikulmaisessa
jättiläispullossa Savon kuuluisaa pöytäviinaa, ribinofka koreilee
siromuotoisena kuin ryssäläisen upseerin paraatisaapas, tummat
likööripullot, jotka näyttävät olevan armeijan kantaupseeristoa,
keikistelevät mahojaan kuin parhaat viinaveikot, ja vihdoin kokonainen
pataljoona tavallista miehistöä... uskollisen näköisiä olutpulloja.
Esikuntaupseeristo... chambertinit, haut'sautemet ja champagnet ovat
jääneet salongin kaappien lokeroihin ylhäiseen yksinäisyyteensä.
Saattavat... ilmestyä seuraan korkeintaan aamutunneilla, kun tulee
'korkeitten' maljojen vuoro.
Tämä yö on kuitenkin poikkeuksellinen. Jo edeltäpäin on jyrkästi
päätetty harjoittaa etupäässä henkevää keskustelua, ainakin kello
kahteentoista saakka, sillä silloin laulaa heidän kvartettinsa
serenaadilauluja Verna Merthenille, jonka syntymäpäivä on huomenna.
Tämä ilta oli oleva hienojen gentlemannien juhla.
Mutta isäntä, Bertil herra, oli näkemässä pikku ukkoja jo vieraiden
tullessa. Prokuristi Zinck, joka oli siitä kummallinen, ettei ottanut
koskaan enempää kuin yhden viinaryypyn tai kaksi konjakkiryyppyä tai
kolme likööriryyppyä, oli saapunut jo heitä aikaisemmin ja istui nyt
kuivat kasvot halveksivassa ilmeessä katsellen Bertil herraa, joka
nyppi olemattomia paholaisia salongin akkunaverhoista, kaula ja koko
pää hermostuneesti oinistellen.
Lasse hovimestari oivalsi heti tilanteen ja kaatoi väkisin suuren
angosturaryypyn Bertil herran suuhun. Niin oli isäntä jo rauhoittunut
neljän muun insinöörin saapuessa ja juhla saattoi alkaa.
Oli jo laulettu pari serenaadiohjelman laulua harjoitukseksi. »Den
glada änkan», joksi kaupanhoitaja oli tällaisiksi juhlailloiksi
ristitty siitä yksinkertaisesta syystä, että Lasse parka oli eleiltään
perin naisellinen, oli jo alkanut vitsailunsa.
Mutta kesken kaiken rikkoi Bertil herra taas juhlatunnelman. Hän alkoi
sadatella naapuriansa, sahanomistaja Jänkälää.
»Katsokaa tuonne», hän osoitti ikkunasta vastapäiselle niemelle,
»siellä kiertää shakaali, suomalainen shakaali-susi... Muuta en
sano... Ei mitään muuta...» hän lopetti kuiskaavalla äänellä ja näytti
rauhoittuvan.
Mutta kesken seuraavaa laulua hän kavahti taas pystyyn ja huusi
kauhistuneen näköisenä:
»Se syö isäni ruumista vielä haudastakin. Se syö ja syö ja syö...»
Lasse kaatoi hänen lasinsa täyteen vermouthia, mutta juodessaan mumisi
Bertil herra puoliksi itsekseen:
»Minä poltan sen...» Ja lopuksi hän taas huusi huutamalla:
»Minä poltan koko röttelön! Ja kuula ohimoon... skål!»
Mutta Lasse kiepsahti istumaan perähyllylle pullojen keskelle ja alkoi
laulaa uutta kuplettiansa.
»Fröken Julie», hän lausui aluksi kirpeällä äänellä, irvisti
Gaveliukselle ja vilkuili muille pirullisen iloisena.
Insinööri Gavelius puri hampaitaan. Siinä se oli... tuo skandaali!
Sehän oli selvää... Korkeasyntyinen neiti Julie karkaa akkunasta
syysyöhön, juoksee ja juoksee, kunnes tapaa maantienpenkalta
laukkukauppiaan, salaisen rakastettunsa. Aamulla hän palaa hienoissa
helmoissa heinänkorsia ja sammaleita... Ja laulu päättyi siihen, että
neidin korkeasyntyinen isä panee hänet lukkojen taakse, jossa hän nyt
ikävöi »laukkuryssäänsä».
Thure herra näki, että kaikki vilkuilivat häneen hävyttömän näköisinä.
Hän oli tavallisesti näin nousuhumalassa pelkkää hyvänahkaisuutta.
Mutta nyt... tuo harmillinen juttu isä-ukosta ja sähkösanomasta
ja jonkinlainen pakko tehdä ratkaisevia tekoja ärsyttivät hänet
suunniltaan. Mitä tuo uskalsi rääkyä... tuo akkamainen narri...
insinööreille, ylemmilleen.
»Teufel... Knabenlieber!»
Ja hän heitti pikarin Lassea päin. Mutta tämä oli tottunut sellaisiin
temppuihin. Kiskaisi taitavasti naamansa sivuun. Ja hoilasi viimeistä
kertosäettä huikealla tenorillaan.
Prokuristi Zinck katsoi jäätävän halveksivasti. Thure herra tunsi
nolostuvansa ja pelastautui heittäytyen äänekkäästi yhteiseen
naurunremakkaan.
2.
»Du bist wie eine Blume, so hold und rein und schön...» oli kantanut
ritarillisena rakkaudentunnustuksena Verna Merthenin ikkunaan. Herrat
olivat soinnukkaassa kuorossa hurranneet ja kadonneet rantatielle
valkoisine housuineen, sinisine takkeineen ja purjehtijalakkeineen.
Tehtaan torvisoittokunta oli jo soittanut juhlakappaleensa ja
nuorisoseuran laulukuoro oli laulanut suurella hartaudella »Neito
kaunis kultalintu» ja »Sä kasvoit neito kaunoinen» ja päättänyt
ohjelmansa ylitsevuotavan tunnelmallisesti laulamalla loistonumeronsa
»Mä oksalla ylimmällä».
Mutta vielä seisoi päivän sankaritar akkunassa isäänsä nojaten, äidin
istuessa jossakin taempana.
»Odota tyttäreni», sanoi kauppaneuvos, »nyt se vasta alkaakin!» Ja
tytär syleili häntä ihastuneena jo edeltäpäin. Ei koskaan, ei koskaan
ollut isä tuhlannut hänelle niin paljon huomaavaisuutta... rakkautta
kuin tänä talvena ja kesällä... Ja nyt! Mitä kaikkea sieltä vielä
saattoi tullakaan...
Samalla valaistuivat suuret heijastajat vastarannalle. Tuli näkyviin
säihkyvässä valossa uudenuutukainen lava, jonka taustapylväät oli
koristettu köynnöksin. Tyyneen, lämpimään kesäyöhön alkoi kuulua
orkesterin soittoa. Ja samalla ilmestyi näyttämölle värikkäisiin
kansallispukuihin puettuja tanssijoita ja tanssijattaria. He esittivät
sarjan kansantanhuja. Ja katosivat taas iloisessa kulkueessa pimeään
yöhön. Valot sammuivat. Se oli mennyt kuin näky. Verna näytti
unohtaneen koko talviset surunsa. Sellaista yllätystä ei ollut isä
vielä koskaan keksinyt. Hän oli suunniltaan ilosta. Hän pyöritti ympäri
huonetta voivottelevaa äitiä ja halaili isää loppumattomiin.
Ja nyt... tuo hänen komea isänsä kumartaa kuin hieno gentlemanni
ylhäiselle naiselle ja sanoo nuorekkaasti nauraen: »Toivottavasti
kaksikymmenvuotias prinsessamme on armollisesti tyytyväinen hovinsa
esityksiin? Tänään on polvistuva koko valtakunta teidän jalkojenne
juureen, rakas valtiataremme.» Nyt hän hymyilee kuin viekas ja viisas
hoviherra ja iskee silmää äidille, joka nyökyttelee päätään kuin
käskystä.
Mutta Verna on tänä hetkenä unohtanut kokonaan, että tässä käydään
taistelua perheen tyttärestä ja yltyy itse näyttelemään isänsä kanssa.
Hän tekee hovikumarruksen, on löyhyttelevinään viuhkalla polttavia
kasvojaan ja tarttuu isänsä käsivarteen kuin valtaistuimelle
saatettavaksi.
Todellakin. Koko talvi ja kesä on käyty näkymätöntä taistelua
Mertheneillä.
Kun kauppaneuvos oli yllättänyt tyttärensä syksyllä, tämän palatessa
kalpeana ja vaatteet sateesta rutistuneina salaretkeltään, hän oli
ensi suuttumuksessa sulkenut tytön lukkojen taakse ja uhannut lähettää
hänet heti ja armotta ulkomaille. Tätä varten kutsuttiin kiireellisellä
kirjeellä matkatoveriksi kauppaneuvoksen naimaton Juliana sisar, joka
oli nuorena harrastanut maalausta ja viettänyt suuren osan elämästään
ulkomailla.
Tuomiosta kauhistuneena oli Verna viettänyt tuskan päiviä
vankeudessaan. Hän ei tahtonut lähteä. Hän ei sallisi viedä itseänsä
merien taakse rakastetustaan. Päivät päästään hän suunnitteli omia
keinojaan... pelastaakseen nuoren rakkautensa, joka kaipasi juuri tuota
samaa syksyöistä, salaperäistä hurmaa kipeän toivottomasti.
Ja vihdoin... hän keksi sen. Hän alkoi näytellä isälleen pahankurista,
huoletonta tyttöhupakkoa. Kuten jo ennen tyttönä, hän aikoi vangita
hänet hyväilevillä käsillään. Ooh, hän kyllä osasi... Hän näytteli
taas pikku tyrannia, joka ei muusta välittänyt kuin saada tolkuttomat
oikkunsa täytetyiksi. Tuollaiset karkaamisjutut hän oli muka jo
unohtanut. Oli ollut vain sillä tavalla suutuksissaan, että... Mutta
ulkomaille hän ei haluaisi... Kuinka hän voisi olla erossa omasta
isästään... ehkä kokonaiset vuodet.
Kauppaneuvos oli helposti nähnyt tyttärensä lävitse. Mutta hän oli
ihmistuntija, ja tarkemmin mietittyään hän tiesi voittavansa varmimmin
salaisella taistelulla. Tyttären elämä oli täytettävä jollakin
muulla... ihailulla, huvituksilla ja loistolla.
Juliana täti sai tehtäväkseen kouluttaa tyttöä alituisena seuralaisena.
Rekiretkiä ja tanssiaisia pantiin toimeen hänen ilokseen läpi talven.
Hän itse sai koska tahansa tehdä tädin seurassa pääkaupungin matkoja ja
tuhlata mielin määrin huvitteluun ja pukuihin.
»Sinun tulee oppia edustamaan perhettä kuin hovin valtiatar», hän
selitti tyttärelleen. »Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä,
ainoastaan sinä», hän lisäsi hyväillen, ja silloin kiertyi todellinen
kyynel hänen silmänurkkaansa. Eihän hänellä ollut poikaa perijäksi.
Ainoasta tyttärestään hänen täytyi taistella kaikella voimallaan,
pelastaa hänet ja oman nimensä liittymästä tuollaiseen kömpelöön ja
kaiuttomaan nimeen kuin...
Päivästä päivään kauppaneuvos seurasi tyttärensä kasvoja. Ne
näyttivät hurmautuvan uusia pukuja koeteltaessa. Mutta tanssiaisissa
ja kutsuissa ne saattoivat jäykistyä uhmaavan kylmiksi. »Turhaan
taistelet, isä», ne näyttivät sanovan, »Albert Merthenin tytär ei
petä hänkään lupauksiaan...» Ja hän saattoi koko illaksi kieltäytyä
tansseista ja näyttää vihamielisen kiusaantuneelta herrojen ladellessa
kohteliaisuuksiaan.
»Ei, ei vieläkään», ajatteli kauppaneuvos. Leikin varjolla,
huvittavilla kaskuilla tai kertomalla vakavia tapauksia, joissa
edesmenneet Merthenit esiintyivät sankareina, hän koetti tehdä eläväksi
tyttärelleen suvun perinnäistotuuksia... tahratonta rehellisyyttä ja
kaikkeen alhaiseen taipumatonta kunniakäsitystä.
Mutta tällaisten keskustelujen jälkeen kauppaneuvos sai usein ojentaa
ankarin sanoin vaimoansa. Tämä oli ollut mukana väkinäisesti, ottamatta
osaa keskusteluun, huoahdellut mielenosoituksellisesti ja kerran
tokaissutkin puolittain halveksivasti: »Tokkopa lienee kaikki kultaa
mikä kiiltää... ylhäisimmissäkään suvuissa.»
Silloin he olivat keskustelleet kauan kahdenkesken...
Mies oli sanonut:
»Aiotko sinä hajoittaa, mitä minä rakennan suurella vaivalla?»
»Jospa tietäisinkin, mikä on hänelle todelliseksi onneksi...» oli
huoannut vaimo. »Sinä talutat häntä valheen ohjaksilla. Niin, sitä minä
olen huokaillut...»
Albert Merthen oli jäykistynyt. Ja vaimo oli ruvennut repimään vanhaa
haavaa:
»Entä jos hän saisi tietää, että kaksi Mertheniä, isä ja poika,
lähestyivät alhaisempiansa. Ei rakkaudesta, kuten tyttäremme nyt, vaan
alhainen petos mielessä, keinotellakseen tietämättömän tyttöparan
sydämellä ja ruumiilla itselleen rahaa ja tavaraa. No, niin? Mitenkäs
silloin kävisi sinun rehellisyyssaarnojesi ja sen... horjumattoman
sukukunnian? Entä jos minun velvollisuuteni oli se juuri hänelle
paljastaa?» Viimeinen lause oli tullut melkein hätähuutona. Se kysymys
oli kuukausien aikana näännyttänyt hänen sielunsa, Eikä mies ollut
voinut muuta kuin vastata haikeassa tuskassa:
»Ja mitä se auttaisi, rakas vaimoni? Sehän on meidän onnettomuuttamme
eikä...»
»Niin, niin... tiedän tuon kaiken», vaimo oli vastannut sortunein
äänin. »Mutta... minulle on tullut ajatus, sellainen yhtämittainen
painajaisajatus, että meille kostetaan hänen kauttansa, Albert...»
Mies oli hermostunut. Hän oli kohauttanut katkerin ilmein hartioitaan:
»Meille? Siinä tapauksessa kai vain minulle...»
»Ei, rakas Albert... Hän on myöskin minun tyttäreni. Ja minä...
rakastan teitä molempia.»
Puolisot olivat hiljenneet. He olivat tulleet toisiansa lähemmäksi
kuin pitkään aikaan. Mutta hetken kuluttua oli vaimo jatkanut raskaita
aavistelujaan:
»Niin, Albert, jos tarvittaisiin, olisin valmis uudelleen... sinun
petettäväksesi. Mutta kerran... keskellä rakkautta, kun ymmärsin, miksi
olit minut ottanut, silloin häpesin ja vihasin sinun sukuasi, ja hän,
joka oli minun sydämeni alla, vihasi teitä minun ruumiissani... Me
vihasimme!»
Merthen oli tyynnyttänyt puolisoaan ottamalla hänen päänsä käsiensä
väliin. Ja vaimo oli jatkanut melkein kuin tarinoiden:
»Kun toinen lapsemme kohta synnyttyään kuoli, oli isäni, joka
ei osannut vihastaan laata, sanonut: 'Vai kuoli? Niinpä niin...
Eikä heistä tule olemaankaan eläjiksi muuta kuin ensimmäisestä...
äpärästä...'»
»Älä jatka, älä jatka», oli Merthen rukoillut viimeiseen saakka
piinattuna. Mutta vaimolla oli kuin pakko puhua loppuun.
»Ei, ei, vielä on muutakin, jota en ole sinulle koskaan rohjennut
sanoa... Kuolinvuoteellaan makasi isä kattoon tuijottaen... ja tarttui
äkkiä käteeni ja sanoi kuin ennustaja: 'Se suomalaisveri, jonka he
petoksella saivat, on tuleva heidän päällensä. Sillä se oli kuoleman
synti.' Niin hän sanoi, ja minä muistan ajatelleeni: 'Niin, se oli
synti rakkautta vastaan...'»
Kauppaneuvos Merthen oli istunut pitkän ajan väsyneenä, nääntynein
kasvoin. Hänen oli vaikea päästä tasapainoon. Hänen järkensä oli
valmis nauramaan tuollaiselle rahvaanomaiselle taikauskolle. Mutta se
kykeni kuitenkin hänet masentamaan rinnan pohjia myöten. Siinä uhosi
sama raskas suomalainen korpi, joka jylisi ja pauhasi keväisessä
jäänlähdössä, huokasi ja uhkasi ylämaista tohisevissa syystuulissa
ja hengähteli työläisten ja korveneläjien muodottomilta kasvoilta,
karkeasta puheesta, kirouksista ja kulmanaluisten sammumattomasta
vihanpalosta. Ja kauheinta oli niiden kuolintapa. Toimittivat talonsa,
ottivat mustassa saunassa viimeiset löylynsä, paneutuivat lavitsalleen,
järähtelivät viimeiset, homepartaiset 'testamenttinsa' ja odottelivat
kuolemaa kuin tavallista rahdinajajaa. »Tulkoon, mitäpäs tästä, työ on
tehty, sanottavat on sanottu.» Niiden ajatuksenjuoksu kuoleman ovella
oli kammottavan yksinkertaista, yhtä välinpitämätöntä ja leppymätöntä
kuin elämässäkin. Kuin luonnon laki! He olivat yhtä sen kanssa eivätkä
ottaneet eivätkä antaneet armoa, nuo... ennustelijat...
Tavallisissa oloissa hän kykeni tuota kaikkea halveksimaan. Mutta
tällaisina hetkinä, jolloin ne ikäänkuin tarrautuvat imemään verta
hänen suonistaan, oli hänen vaikea riistäytyä irti tuon noitahengen
siittämästä painajaisesta.
Tuossakin keskustelussa oli hänen täytynyt kokoamalla koota kaikki
hermovoimansa, ennenkuin hän oli kyennyt ryhdikkääseen vastaukseen.
»No, hyvä», hän oli sanonut kireän iroonisesti, »sitä välttämättömimmin
minun on kaikin keinoin tuhottava tuo huuhkajain huutama ennustus.
Ja minä olen sen tekevä enkä salli kenenkään nousta itseäni edes
huokauksilla vastustamaan. Ymmärrätkö?»
»Albert, sinä tiedät, etten minä ole koskaan kyennyt sinua
vastustamaan... En osaa, en tahdo mitään muuta kuin... rakastaa»,
oli sanonut lopuksi rouva Merthen. Ja hänen miehensä silmät olivat
kastuneet syvästä hellyydestä pitkästä aikaa.
Niin, he rakastivat kaikki tosiansa. Ja taistelivat kuitenkin toisiansa
vastaan. Tänäkin yönä, jolloin isä oli tyttärelleen tarjonnut
yllätyksiä kuin pienelle ruhtinattarelle ja iloinnut koko sydämestään
hänen onnellisesta naurustaan, oli Merthenien talo täynnä näkymätöntä,
tukahduttavaa ristiriitojen sähköä. Säie säikeeltä riisti isä Vernan
sydämestä sen elämänvoimaisimmat kuidut ja istutti sijalle ohdakkeita.
Ja hänen vaimonsa, joka rakasti heitä molempia ja jota he molemmat
rakastivat, nyökäytteli päätään ja nauroi yhteisessä valheilossa
sielussa alinomainen hätä.
Ja Verna, joka äskeisenä ilonhetkenä hehkui kiitollisuutta ja rakkautta
vanhemmilleen, hän makaa nyt vuoteessaan silmät unettomina. Hänet on
vallannut tuska. Äsken ja monet kerrat aikaisemmin hän on melkein
unohtunut mitättömiin ilonpitoihin. Ne ovat pelkkää katinkultaa ja
petosta verrattuna siihen salaiseen uskollisuudeniloon, jonka rinnalla
ei saa olla mitään muuta. Miksi hän ei kieltäydy niistä, kalpeana ja
nääntyvänä, mutta sydämessä marttyyrin hurmioitunut rakkaus? Hän ei
tiedä, vihaako hän itseänsä vai rakastamaansa isää, jonka hän tietää
vainoavan heidän rakkauttansa.
Hänen mielensä on kuin yksinäinen tuulennuoliainen autiolla järvellä.
Se ei tiedä suuntaansa. Se kiitää hetken. Hukkuu näkymättömiin.
Eikä kukaan sitä kykene löytämään. Taas se kinuaa näkyviin, uudessa
suunnassaan, yhtä toivottomana ja nopeasti hukkuvana.
Vernan täytyy ikäänkuin kamppailla eksyttäviä voimia vastaan, ennenkuin
hän saa kiinni onnellisimmasta ajatuksestaan, siitä hetkestä, jolloin
hän oli tarjonnut rakkautensa määrättömässä riemussa.
Sillä hän on, hän tahtoo olla uskollinen, niinkauan kuin elää.
Houkutelkoot, hyvitelkööt täällä... kultaisessa vankilassaan. Heidän
juhlissaan hän on laulava vain omaa salaista lauluaan. Ja oikean hetken
tullen hän on luopuva tästä kaikesta, isänsä rakkaudesta, perinnöstään
ja tyttärenarvostaan ja lähtevä kaikkien nähden, tyhjin käsin,
halvimmissa vaatteissaan, sinne... konttorin takaiseen, ahtaaseen
varastohuoneeseen, jossa on kova ja kapea vuode...
Nyt hän on jo unen rajalla. Hän hymähtää viimeisenä ajatuksenaan,
nauraen sydämessään sekä itselleen että kaikille Mertheneille...
Kuinka hän saattaisi pettää... mitä ne kuvittelevatkaan... Kuinka hän
saattaisi pettää itsensä... oman rakkautensa... Hänhän kuuluu itse
Mertheneihin, jotka ovat loppuun saakka uskollisia ja... puhtaita ja
rehellisiä...