1.
Ei ole kulunut vielä kahtakaan kuukautta Iivari Takalan kaupunkiin
muutosta, mutta neiti Syrjäsen lemmikkisilmät ovat jo kirkastuneet
entiselleen. Itkut ovat kaukana. Pienten kasvojen hipiä on jälleen
raikastunut ja rusottaa poskipäillä kainona punerruksena. Ja
neitseellisen kapea pitsi sujahtelee taas lomahetkin näppärissä
sormissa.
Mutta pienetkin lepohetket ovat entistäänkin harvinaisempia. Hän on
nyt arvoltaan kassanhoitaja, ja hänellä on oikeus kirjoittaa per
procura, ei siis mitään sen vähempää kuin isäntänsä oikea käsi. Mutta
siksipä juuri... Jo kello seitsemältä aamulla hän tulee konttoriin ja
suorittaa siivoamistyöt, hoitelee konttorihuoneen etuosaan perustettua
pientä teekauppaa, jonka on määrä peittää konttorikulut; pyörähtää
jo ostajan kääntyessä takaisin pulpettinsa ääreen kirjeenvaihto- ja
kirjanpitohommiin, ottaa puhelimessa tilauksia ja suorittaa omin käsin
pienempien lähetysten pakkaustyötkin. Pankkiajan lähestyessä tulee
hänen pieni Aili sisarensa myyjättäreksi, ja Siviä neiti juoksee
pankkiasioille ja pelastelee tuon tuostakin isäntänsä vaikeista
tilanteista, joista tämä, alinomaa kiertäessään kundien luona, ei aina
saa tietoakaan, ennenkuin ne jo ovat onnellisesti järjestetyt. Ja
niistä kertoessaan katsoo Siviä neiti isäntänsä silmiin kuin hakeakseen
näistä auringonpilkkeitä. Hän ei tiedä mitään onnellisempaa kuin
olla tuon kalvistuneen miehen pieni uskollinen kotikoira. Eikä hän
halua mitään sen parempaa palkkaa kuin ansaita joskus väsähtänyt hymy
yksinäisten iltaöittensä hiljaiseksi iloksi.
Olipa Siviä neiti osannut keksiä pieniä temppujakin tuodakseen edes
jotakin kodikkuutta herransa elämään. Tällähän ei ollut oikeata
asuntoakaan. Heittäytyi aamuöiksi pitkälleen pienen varastohuoneen
kapealle vuoteelle, jonka ympärillä oli hyllyillä kangaspakkoja ja
monenkarvaisia pahvilaatikoita, laattialla teelaatikoita, kahvisäkkejä
ja pakkalaatikoita, vieläpä maanviljelyskoneiden tarveosia jos
jonkinkokoisia.
Siviä neiti pyyteli isäntäänsä milloin itsensä milloin sisartensa nimi-
ja syntymäpäiville. He istuivat silloin kahden posteljooni Syrjäsen
ainoassa kamarissa koreasti somistetun kahvipöydän ääressä. Ja emäntä
oli asettanut piirongin kulmalle hienoimmat kirjansa: »Ajatelmia
elämästä» ja »Ollos iloinen elosi tiellä». Onnentoivotuskortit taas
sijaitsivat akkunan luona pienellä kukkapöydällä, jolta ne otettiin
joka kerta katseltaviksi.
Sellaisina iltoina uneen vaipuessaan hän kuvitteli olevansa
kihloissa... nuori morsian, jonka pään yllä häämötti ihanasti
myrttiseppele ja valkea huntu. Ja sellaisten unien jälkeen tuli hän
työhön kaksin verroin ahkerampana.
Niin hän nytkin, ensilumen sataessa kadulle, seisoo pienillä tikapuilla
ja järjestelee hyllyjä.
Artturi Toikka levähyttää oven auki ja pinkaisee sisälle kädessä päivän
aamulehti.
»Onkos neiti jo nähnyt? Kalle Hoppa on voittanut komian lesken ja
lesken sängyn ja lesken putiikin, noin vain... sivumennen reklaamilla.
Jeskandeeraa!»
Asiainmeno oli ollut nimittäin sellainen, että Kalle Hoppa,
ävertymistään äverryttyään, oli hänkin muuttanut kaupunkiin ja heti
ryhtynyt jatkamaan omalaatuista neronuraansa.
Oli perustanut pelikorttien, unikirjojen, jännitysromaanien,
»seuranäytelmien» ja »kansallisten laulukirjojen» kustannusliikkeen
sekä pystyttänyt paperi- ja kirjakaupan, jossa oli myös erikoinen
antikvaarinen osasto.
Liekö ollut sattuma vai nerollinen näkemys, joka tapauksessa oli hän
avannut liikkeensä kadunkulmassa, jonka vastapäätä sijaitsi leskirouva
Toivaisen pieni, mutta vakavarainen paperitarpeiden kauppa.
Ensi päivästä lähtien Kalle Hoppa oli aloittanut säälimättömän
kilpailun. Aamulehdessä seisoi kuvallinen ilmoitus, joka pian teki
uuden kauppiaan päivän sankariksi. Siihen oli kuvattu pyylevä
naisihminen — reikäleipä kaulassa ja viereen nöyrännäköinen mies, joka
kurkotti rouvasihmisen täysinäistä leipää. Alla oli teksti: »Kalle
Hoppa on saapunut.»
Seuraavassa reklaamissa oli samat hahmot, mutta mies oli jo lohkaissut
loven rouvasihmisen leveään leipään. Eikä alla ollut muuta kuin Kalle
Hopan nimi ja liikkeen osoite. Mutta koko kaupunki oli jo käsittänyt
asian. Se nauroi. Seuroissa ei puhuttu muusta kuin lesken ja sukkelan
kauppiaan kilpailusta. Kaduilla naurettiin, rouva Toivaisen akkunan
alla naureskeltiin. Ja Kalle Hopan puotiin virtasi uteliasta väkeä.
Reklaamit jatkuivat. Pala palalta soukkeni rouva paran leipä. Lopulta
ei hänellä ollut enää kuin pieni kannikka kädessä.
Toivaisen rouva oli pakahtua harmista. Hän kävi kilpailijansa luona
uhkaamassa kanteella kunnianloukkauksesta. Mutta Kalle Hoppa kumarteli
kohteliaasti ja näytteli liikettänsä. Rouva poistui epätietoisena.
Mitäpäs siinä kanteetkaan auttoivat. Hänen nimiänsä ei ollut mainittu,
eikä se kuva ollut edes hänen näköisensä.
Mutta jollakin tavoin hän tahtoi kostaa. Painatti hänkin reklaamin.
Siinä oli yläkulmassa puhdas siropiirroksinen sydän, jonka alla
luettiin: »Parhaat lemmenkortit saadaan Alma Toivaisen tunnetusta ja
tunnustetusta liikkeestä.» Ja alakulmassa oli kuva äijänkäppyrästä,
joka katseli toivottomasti taivasta kohti.
Mutta jäikös Kalle Hoppa vastauksen velkaa. Seuraavassa ilmoituksessa
oli taas miehen ja vaimoihmisen kuva. Ja nainen tarjosi miehenkuvalle,
jonka alla seisoi 'Kalle Hoppa', herttaisesti hymyillen
siropiirroksista sydäntä.
Rouva Toivainen oli suuttunut yli äyräittensä. Hän oli tuoksahtanut
suoraan kilpailijansa puotiin ja toraillut ankaralla äänellä, kunnes
oli pillahtanut vainotun leskivaimon haikeaan ja hellyttävään itkuun.
Tämä kohtaus oli nyt ollut viikon verran maukkaana puheenaiheena
kaupungissa. Ja nyt... kaikkien ihmeeksi ja Artturi Toikan suureksi
iloksi, juuri tämän päivän aamulehdessä on kihlausilmoitus: _Alma
Toivainen ja Kalle Hoppa_.
»No, nyt siitä vasta patruuna paisuu», touhusi Toikka Siviä neidille.
»Saattepas nähdä, sanokaa minun sanoneeni, että Kalle Hoppa istuu
kohta vaikka... teatterin johtokunnassa, sillä se poika ymmärtää sekä
taiteet että lesket, ja nyt sillä on, millä kirjoittaa poikkipäin, kun
tarvitaan... sanokaa mun sanoneeni», heitti hän vielä kääntyessään
ovelle.
Mutta alkoi samassa hyräillä mielilauluaan:
»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia...»
2.
Elämä antaa meille sittenkin aina siivet.
Jos se toiset, pilviä tavoitelleet, murskaa, antaa se sijaan toiset,
tosin aluksi laahaavasti lentävät, mutta kauaksi kantavat.
Niiden varassa me liikumme kummallisina kaksoisolentoina.
Me lennämme yli maallisten maisemain, kuten ennenkin. Mutta me
näemme puut ja pensaat, kukat, laaksot, eläimet ja ihmiset entistä
selkeämmin kuultavassa, läpitunkevassa valossa. Me viistämme vettä,
etenemme yli ulapoiden, kuten ennenkin. Mutta vedet avautuvat allamme
uudennäköisinä, syvänsinisinä ja pohjattomassa rauhassaan ylhäisinä.
Ja parhaimpina hetkinämme me silloin näemme läpi näkymättömänkin...
jonnekin, jonka jotkut ovat ristineet Ikuisuuden rannaksi.
Samalla tavalla, kaksoisolentona, oli elänyt viime ajat Iivari
Takalakin.
Hän järjesteli asioitansa, tapasi ihmisiä, kävi kauppaa ja teki
sopimuksia, kuten ennenkin. Olivatpa vapaahetket hänelle entistäkin
harvinaisempia.
Mutta hänellä ei ollut samanlaista sisäistä kiirettä kuin aikaisemmin.
Hän ei välittänyt enää välimatkoista ja näki ihmiset tuossa...
edessään, alapuolellaan... selkeästi ja rauhallisin aivoin.
Tämän vuoksi juuri oli hänen toimintansa entistä määrätietoisempaa. Hän
oli jo hankkinut nuoren matkustajan palvelukseensa, etupäässä maaseutua
varten. Omalle osalleen hän oli ottanut suurimmat kaupungeista. Taas
hän näki ratansa nousevan linjasuoraa viivaa loivasti ylöspäin.
Ulkonaisesti näytti äskeinen tappio yhä mitättömältä.
Tämä yksitoikkoisia ratakiskoja ja maanteitä haarautuva ja leviävä
liike ei ollut kuitenkaan hänen lopullista valtakuntaansa. Sen tiet
olivat jo kaikkien kuluttamia. Kerran hän tiesi löytävänsä oman
alueensa, joka oli omin käsin vallattava ensimmäisestä peruskivestä
alkaen ja rakennettava kerros kerrokselta... sellainen rakennus, joka
kestää.
Mutta nyt hänellä ei ollut kiirettä. Oli toistaiseksi etupäässä
tarkasteltava ympärilleen.
Pieniä ja suurempia suomalaisia yrityksiä oli nousemassa kaupungin
joka kolkassa. Eräs suutarinverstas oli jo laajentunut kenkätehtaaksi,
ja toisia oli parhaillaan nousemassa. Entiset karvarimestarit
alkoivat muodostella yhtiöitä luodakseen parkkitiinuistaan oikeita
nahkatehtaita. Korjauspajat pyrkivät laajenemaan konepajoiksi. Ja
monenkarvaisia pikkuyhtiöitä nousi, vaurastuakseen tai kaatuakseen,
miten milloinkin. Varsinkin juuri muotiin tulleet eläväin kuvain yhtiöt
näyttivät muodostuvan keskeymättä pyöriviksi rahamyllyiksi.
Mutta Iivari Takalalla ei ollut kiirettä. Hän antoi rahan kasaantua.
Ja odotti. Hän tunsi viikko viikolta kykenevänsä erottamaan ihmiset
toisistaan yhä selkeämmin. Ja juuri siksi, ettei hän kiinnittänyt
heihin muuta kuin aivonsa.
Hän itse oli jossakin... poissa. Katseli kauas uneliaan hämärälle
rannalle, jossa ei kukaan häntä odottanut, mutta joka kuitenkin oli
hänen todellisinta elämäänsä.
Tänä iltana kauppias Takala on tullut kotiin vasta lähellä puoltayötä.
Pöydällä palaa enää pieni viheriävarjosteinen työlamppu. Koko muu huone
on pimeässä. Suuret ulkoikkunat ovat puoliväliin himmennettyä lasia.
Yksinäinen katulamppu heittää valonsa jonnekin ohi, katua pitkin.
Häntä, istujaa, ei näe kukaan.
Hän katselee ajatuksettomana käsiään. Ne ovat ohentuneet ja
liikahtelevat luontevammin kuin ennen. Laukunkantajan kämmenet ovat
siliytyneet ja kädenselän paksut suonet ohentuneet. Hän hymähtää...
Mitäpä niillä enää tekisikään...
Kalvistuneilla kasvoillakaan ei läimähtele enää tuo kuriton verentulva,
joka oli aina niin tolkuttomasti paljastanut hänen sydämensä juuri
silloin, kun se olisi ollut salattava... kaikilta.
Ennenkaikkea häneltä, häneltä...
Istuja sipaisee hiuksiaan ja nousee aikaillen, epätietoisena, mennäkö
jo levolle vai jäädäkö. Hän kulkee jo varastohuoneen ovelle. Huomaa
vasta, että pöytälamppu on väännettävä sammuksiin. Palaa ja ojentaa
kättään yli pöydän... Se pysähtyy.
Ulko-ovelta on kuulunut kiireinen kolkutus. Himmeän oviakkunan takaa
näkyy hämärän hämärä varjo. Se käy mustemmaksi, painautuu aivan ovea
vasten. Ja taas kolkutus yhä kiihkeämpänä.
Iivari menee ovelle. Hän on nähnyt. Hän tuntee tuon kolkutuksen...
eräästä yöllisestä tapauksesta. Mutta hän ei usko mitään... on
mahdotonta ajatellakaan...
Lukko aukenee. Ovi vetäistään puoliksi auki, ja sisään pujahtaa Verna
Merthen, kasvot kosteasta lumesta märkänä, päällystakilla suuria, vielä
sulamattomia hiutalekimppuja.
Iivari peräytyy ovelta. Tuulimylly-vuoren tapaukset lennähtävät
takaisin juuri tähän hetkeen ja tähän huoneeseen. Jotakin kuitenkin
on toisin... Mitä kaikkea onkaan saattanut tapahtua ihmeellistä tai
hirvittävää?
Verna lähestyy kuin muinoinkin... rientäessään vastaan metsäpolulla.
Silmät loistavat kosteista kasvoista. Kädet ojentuvat kuin pitkän
pitkää ikävää valittaen, kohoavat... kiertyäkseen hellittämättömään
syleilyyn...
Iivarikin on liikahduttanut käsiänsä. Mutta ne eivät enää pysähdykään
epätietoisina. Nyt on tapahtumaisillaan enemmän kuin koskaan ennen...
hän tuntee sen. Hän on kuin paareilta heräämässä.
Ja samassa hän on tukahtua Vernan käsivarsien rajusta syleilystä. Ne
eivät enää vain koskettaneet, hänen huulensa eivät enää vain hyväillen
hengähtäneet. Kädet puristuivat lujaan, ruumis painautui herpautuen
häntä vasten, ja huulet hukkuivat mittaamattomaan suudelmaan...
Heräämisensä sanomattomassa riemussa Iivari kiersi tuon kummallisen,
itkevän ja nauravan olennon käsivarrelleen ja vei takahuoneeseen
kovan ja kapean vuoteensa laidalle. Taivutti hänen päänsä kasvojensa
alle. Katsoi ja katsoi... omana omaisuutenaan. Suuteli suutelemistaan
kuin eksynyttä lintua. Syleili uudestaan ja uudestaan kuin surmaisi
saalistaan pitkän pitkäin vaivojen jälkeen. Nuo huulet, nuo silmät,
tuo ujosti ylpeä kaula ja hengittävä rinta, nuo suuret kyynelet
poskilla ja hyväilevät sormet ja väsyneet käsivarret... ne ovat olleet
hänen omiansa aina... Ne ovat tähän saakka nukkuneet valekuolleen
unta lasisessa arkussa ja nyt... ties mistä syystä... samantekevää...
ne ovat rikkoneet lasiarkut, ajaneet pakoon painajaiset rinnalta ja
suutelevat, itkevät, nauravat, värisevät ja syleilevät, kuten olisivat
jo sata vuotta tätä hetkeä odottaneet... noidutussa arkussaan...
»Tiedän... nyt sen tiedän», Verna huoahtaa. Hän tahtoo puhua. Hänen
huulillaan näyttää värisevän tuhansien malttamattomien sanojen
hurma. Hän kavahtaa istumaan. Hänen täytyy saada tunnustaa jokainen
ajatuksensa. Ne olivat nyt sekaisin. Mutta ne täytyy tunnustaa. Ja
hän noppasi kuin liian innokas vyyhdenkerijä umpimähkään langanpään.
Se sujui vyyhdestä oikkuillen, katkesi ja alkoi taas juosta, jälleen
katketakseen. Mutta hän ei herennyt. Hän oli tullut selvittämään omaa
sydäntään, joka nyt vasta... hänelle itselleenkin oli tullut maailman
tärkeimmäksi ihmeeksi.
Niin, he olivat uskaltaneet nauraa hänen rakastettuaan. He olivat
häväisseet hänet pilkkalaululla. Ja silloin... Hätäinen, itkettävä
sääli oli ottanut hänet valtoihinsa. Niin yksinäisenä ja surullisena
hän oli nähnyt rakastettunsa. Ja sitten... kuin suloisesti vuotava
haava oli avautunut hänen rintaansa. Päivät ja tunnit olivat käyneet
sietämättömiksi. Sillä hän olisi tahtonut juoksemalla juosta hänen
luokseen, vaikka mittaamattomaan korpeen ja antaa hänelle koko itsensä,
jotta tietäisivät nuo... hienot kavaljeerit, että hän, Iivari, oli
voittaja, voimakkaampi kuin kukaan muu, ja että he yhdessä nauraisivat
heille kaikille...
Sellaista oli rakkaus. Ja nyt hän tiesi sen rakkaudeksi.
Hän oli nauranut ja tanssinut heidän juhlissaan. Mutta koko ajan hän
oli vain ajatellut keinoja, miten päästä rakastettunsa luokse. Ja
vihdoin... kuten monet kerrat tyttönä, hän oli pujahtanut akkunasta
puutarhaan, juossut lokaista tietä pitkin suuressa hädässä ja sitten...
asemalle.
Tuon kaiken ja tuhat muuta seikkaa hän oli ennättänyt kertoa. Lause
lauseelta hänen oli tullut yhä parempi olla. Ihan kuin hän olisi
vapauttanut itsensäkin, pelastaessaan rakastettunsa suuresta murheesta.
Ja nyt hän nauroi lapsellisen onnellisena.
Mutta hetket olivat kuluneet laskemattoman nopeasti. Hänen täytyi
ennättää varhaisimmalla aamujunalla kotiin, jotta ei kukaan huomaisi
hänen poissa-oloaan. Hänen täytyi... Mutta vielä jäähyväissuudelmiin
hän valoi onnentunnustuksiaan, sillä hän oli saanut ensi kerran
elämässään puhua tuosta kummallisesta ihmeestä, jota sanotaan
rakkaudeksi.
Kun Iivari hetken kuluttua palasi asemalta ja heittäytyi vuoteelleen,
oli tuo täyteen ahdettu varastohuone hänestä onnellisen hauska.
Hän tuijotti kattoon. Kahvisäkit ympärillä nyhjöttivät kuin uniset
vartijat. Puoliksi kuivaneet laatikkolaudat seinävieriltä ja hyllyiltä
kangaspakat lemusivat kodikkaasti. Unta ei tullut. Vastapäisestä
karkeasta tiiliseinästä alkaa jo aurinko taittaa säteitään.
Pahvilaatikoitten värikkäät tehtaanleimat valaistuvat kirpeän
punaisiksi kukiksi ja kiiltävät koneosat ja teräsrattaat makaavat
loistavin kyljin, kuin olisivat laattialle pudonneita kattokruunuja.
Tämä on kaikki huvittavaa sekamelskaa suuren juhlan jälkeen. Merthenin
ainoa tytär ja Iivari Takala ovat pitäneet ensimmäisen juhlansa. Se oli
tullut ja kiitänyt hänen ohitseen kuin epätodellinen uni. Mutta hän ei
enää epäile oikeuttaan omistaa ja rakastaa.