1.
Haulitorni on jo voittamaisillaan vuorenharjan. Iivari seisoo töiden
päätyttyä sen ylimmillä telineillä. Keskelle syksyä syntyneen
intiaanikesän taivaankupu seisoo suunnattomana kristalliholvina laajan
maiseman yllä. Pienimmätkin piirrot, kirpeän viheriät sammaljuovat
ja kituliaat katajapensaat näkyvät silmään laaksontakaisista
kallioseinämistä. Koko maisema on kuin mittaamaton lasimaalaus:
yht'aikaa kirkas ja kuultava, harras ja riemastuttava.
Päivätyön kireä koura on hellittänyt. Graniittiseinä on voitettu.
Hän tietää jo telineiden pilkoittavan Vernan kulmakamariin. Hän on
valmis hyppäämään kuilun yli vuorelle ja huutamaan alas: »Tule,
tule katsomaan! Minä olen tämän tehnyt. Ja nyt olen sinut itselleni
ansainnut!»
Kuitenkin... miten kaukana he ovatkaan yhä olleet toisistaan...
Hän muistaa heidän jokaisen tapaamisensa. Ne ovat kaikki toistensa
kaltaisia. Hän, Iivari, odottaa kärsimättömänä, käsivarret avoimina.
Verna lähestyy. Hän huudahtaa odottajan havaittuaan kuin tahtoisi
heittäytyä suoraan hänen syliinsä. He lähestyvät. Odottajan käsi on
ojentuneena. Tulija ottaa kädestä, käsivarresta tai olkapäästä. Ja
katsoo ensi hetkessä kuin todellakin pitkä, nälkäinen ikävä olisi
tehnyt kuumeisiksi silmät.
Hän hengittää läheltä kuin aikoisi suudella kasvoillaan, huulillaan,
koko ruumiillaan. Mutta vain sanomattoman lyhyen hetken. Vain käden
kosketus, hyväily, joka hukkuu henkäyksenä tuuleen... ja hän istahtaa
jäykkänä kivelle tai kääntyy katsomaan puolittain selin maisemaa.
Hän on jäykistynyt, vieraantunut, istuu tai seisoo kuin ylhäisessä
juhlapuvussa...
»Taisteleeko hän itseänsä vastaan? Joutuuko hän pettymyksen valtaan vai
hämmästyykö hän joka kerta omaa hulluuttaan?» Iivari on usein kysellyt
itseltään. Ei, sellaistakaan ei se voi olla. Sillä kun hän taas alkaa
keskustella, puhuu hän läheisesti ja luontevasti, kuten ainakin
ihminen, jolla on hyvä olla toisen kanssa.
Mutta... entä jos se olisikin vain nuoren, kokemattoman herrastytön
romanttista seikkailun halua? Myöhäisiltaiset salakohtaukset
tuulimyllyllä, vuorella, metsäteillä?... Ei, ei! Olisihan hänellä koko
tehdas ja Krookin saha ja aateliskartanot täynnä koreita ihailijoita,
jotka, kuulema, kauppaneuvoksen kutsuissa ja omissa juhlissaan kilvan
häntä palvelevat...
He eivät ole puhuneet sanaakaan rakkaudesta, mutta joskus kun hän,
pääsemättä tapaamaan, kirjoittaa kirjeen, on siinä niin kipeää
ikävää, katkonaisin lausein kirjoitettuja tunnustuksia, suloista iloa
edellisestä näkemisestä ja kuumaa lupausta, ettei se voi olla pelkkää
leikittelyä tai seikkailunhalua.
Kaupungissa käydessään oli Iivari hiljan nähnyt Strindbergin »Neiti
Julien» teatterissa. Se ilta oli hänet tukehduttaa. Kreivitär, vanhan
suvun viimeinen tytär, kuolee sairaassa rakkaudessaan, joka alentaa
hänet karkean lakeijan rakastajattareksi. Mitä? Eletäänkö tuolla heidän
kohtaloansa? Kuuma hätä oli vallannut hänet pimeässä. Tuollako tavalla?
Vanhentuneen suvun viimeisillä jälkeläisillä on himo tulla tallatuksi
lokaan. He laskeutuvat sukupuustaan sen juurelle... mättäille, raakaan
maahan ja liejuun, imeäkseen heiveröisiin jäseniinsä uutta, punaista
verta. Ja tuhoutuvat nousukasten raakojen ryntäitten alle...
Sellaistako? Tuhoutumisen intohimoa, sairaalloista kiimaa imeytyä
rahvaan ruumiiseen kuoleman hädässä?
Iivari ei ollut voinut olla vertaamatta tuota lakeijaa ja kreivitärtä
heidän suhteeseensa. Ulkonaiset olosuhteet, syntyperä ja asema sopivat
yhteen kauhistuttavan selkeästi, ja hän oli tullut takaisin kotiin
tuskasta väsyneenä, turtana koko elämälle.
Mutta sekin epätoivo oli mennyt ohi jo saman päivän iltana, kun hän sai
nähdä rakastettunsa. Miten luonnottoman turhia hän oli kuvitellutkaan!
Tuoko olento olisi alentunut kuin nuori kreivitär karkeitten käsien
häväistäväksi. »Siinä, siinähän juuri», Iivari ajatteli palatessaan
yöllä kotiin, »on hänen puhdas terveytensä, että hän odottaa...
varjelee itseänsä ja että... hänet on todella ansaittava hänen itsensä
arvoisella teolla».
Siitä alkaen Iivari oli saanut takaisin tuon onnellisen ajatuksensa
rakastamansa naisen ansaitsemisesta ja piti taas heidän kaukaista
rakkauttaan luonnollisena ja ainoana oikeana.
He olivat sittenkin yhteisen kohtalon alaisia, ja hän, Iivari Takala,
torninrakentaja, oli kohta oleva sen kohtalon herra...
Nytkin, telineillä seisoessaan, oli hänen kärsimättömyytensä iloista
voitontunnetta. Hän olisi tahtonut juuri tässä silmänräpäyksessä
näyttää rakastetulleen, kuinka paljon heidän alapuolellaan jo oli
voitettua maailmaa... Kohta, vaikka tässä paikassa... hän on valmis
repäisemään auki koko rintansa... Se oli pakahtumaisillaan. Hän ei
voinut olla painamatta molempia nyrkkejään kylkiluita vasten. Se tuntui
rauhoittavalta.
Kallion vastakkaiselta puolelta nousee näkyviin ruskea hattu, jonka
oikeanpuolista ohimoa leikkaa punainen siipikuvio. Iivari alkaa
nauraa vapaammin kuin koskaan ennen rakastettunsa lähestyessä. Hän
näkee sanomattoman selvästi Vernan katseen, joka on täynnä iloista
uteliaisuutta. Hänenkin huulensa nauravat hengästynyttä naurua.
»Arvasinhan», Verna huudahtaa, »ennenkuin olin oikein avannut
silmänikään...»
Hänen lauseensa kätkee hengästymiseen. Iivari näkee rakastettunsa
kasvot unesta heräämässä sinisten uudinten takana, auringonvalon
varkaana häilähdellessä silmäripsillä.
»Arvasinpas», jatkoi Verna, »tänään, juuri nyt sen täytyy näkyä
akkunaani... koko tämän maailman kahdeksannen ihmeen...»
»Niin, nyt se näkyy», vastasi Iivari. »Ja kohta se alkaa työntää
taivaalle savupilviä ja lyijyrakeita maahan.»
Puhuessaan Iivari levitti vaistomaisesti kätensä, kuin kutsuen Vernaa
luokseen.
»Ei sinne taida päästä», nauroi Verna. Lähestyi pari askelta kuilun
reunaa: »Kuilu on pyörryttävä!»
Ja jatkoi taas leikintekoa, kädet lanteilla ja pää eteenpäin
kurkottuneena:
»Ettepä taida uskaltaa tekään, suuri Solness-rakentaja? Ettepähän
taida!»
Huima leikki iski Iivarin päähän. Hän tunsi itsensä yhtä luontevan
joustavaksi kuin kerran kokko-tanssiaisissa. Nosti telineitten
reunalle pystyyn lankun ja antoi sen kallistua sillaksi, joka
ulottui kallioseinän reunalle. Ja samassa hän seisoi lankulla sen
torninpuoleisessa päässä. Verna ei ennättänyt saada sanaa suustaan.
Kädet nousivat voimattomina estävään liikkeeseen. Kasvoissa oli
jäykistynyttä hätää.
»Hän pelkää minun puolestani», soi Iivarin mielessä.
Poikamainen, säälimätön peloittelun halu ja tahto saada tässä samassa
riemussa syliinsä tuo vapiseva olento yllyttivät hänet jatkamaan.
»Tuohon... askel, kaksi askelta ja... kolmannella kalliolle!»
Hän harppasi. Lankku putosi kuiluun. Mutta Iivari seisoi ehjänä Vernan
edessä. Tämä tarttui hänen käteensä, ikäänkuin tunnustellakseen, että
hän oli siinä elossa. Huulet vavahtelivat moitetta, ja vapauttavan
huokauksen mukana tuli tuskallinen äännähdys. Sitten... hän oli
syleilemäisillään...
Mutta samassa hän kääntyi kuin loukkautuneena poispäin ja loittoni.
Iivari jäi syyllisenä katsomaan alaspäin taipunutta niskaa ja hiljaa
liikahtelevia kyynärpäitä, joista näkyi, että kädet puristelivat
avuttomina toisiaan.
Iivari oli ollut varma, että hän kahmaisee Vernan suoraan
käsivarsilleen, hukuttaa hänet suudelmiin ja puhuu rakkaudesta: »Minä
rakastan sinua, tuo torni on meidän rakkautemme merkki... Ja minä
ryöstän sinut sinne kuin peikko...»
Mutta nyt... hän oli hätääntynyt. Hänen oli pyydettävä jollakin tavalla
anteeksi... Lähestyen hitaasti hän veti Vernaa puoleensa kömpelön
arasti eikä osannut sanoa muuta kuin nuo mitättömiltä näyttävät sanat:
»Niin, katsokaas, se nousee nousemistaan...» Mutta näihin valautui
sellainen suojeleva ja rauhallinen varmuus, että Verna kääntyi
tyyntyneenä hänen puoleensa.
»Se on hyvin kaunis», hän sanoi hetken kuluttua.
»Viikon parin kuluttua se on käynnissä. Ja sitten alkaa kilpailu.»
»Oletteko varma, että voitatte... siinäkin?» Verna kysyi ikäänkuin
selvää ratkaisua odottavalla äänellä.
»Minun täytyy voittaa», vastasi Iivari. He katsoivat avoimesti
toisiinsa. Läksivät painumaan äänettöminä rinnettä alas.
Vernaa näytti vaivaavan jokin ajatus. Lähellä maantietä hän pysähtyi,
näytti hetken epäilevältä, mutta sanoi sitten tyynesti, matalalla
äänellä:
»Isän kuuluville on tullut... jostakin kylältä meidän tapaamisemme.
Uhkasi lähettää minut ulkomaille, jos en niistä luovu.»
Iivari katsoi kysyvästi, silmät laajentuneina. Mitä oli Verna
vastannut, mitä hän aikoi?...
Verna otti Iivarin käden ja katsoi silmiin:
»Teidän täytyy voittaa.» Ja hän poistui taakseen katsomatta.
Niistä sanoista kuulosti Iivarin korviin hätää, kovaa välttämättömyyttä
ja kaukaista lupausta.
»Kukin käy... omalla tavallaan sotaa... elämästä tai kuolemasta»,
Iivari ajatteli. Mutta hänen oma taistelunsa oli hänestä kaikista
ihmeellisin ja ylpein.
2.
Myyntikilpailu on täydessä vauhdissa. Vargenin koko maan
myyntiä hallinnut haulitehdas oli painanut hinnat lopulta alle
tuotantokustannusten nujertaakseen epämukavan aloittelijan.
Mutta tämä pinnisti sitkeästi vastaan. Iivari Takala käytti entistä
sotatapaansa: lisäsi lisäämistään tuottoisan tukkukauppansa
myyntiartikkeleita, ja samalla kun hän kauppiaana turvasi tällä tavoin
selkäpuolensa, hän tehtailijana hyökkäsi hyökkäämistään. Kyetäkseen
yhä tappavampiin vastaiskuihin hän nosti luotolla käyttökapitaalinsa
kaksinkertaiseksi, heitti rahoja arvelematta reklaamiin ja kehitti
tarjonnan niin riuskaotteiseksi, että mukaviin myyntitapoihin tottunut
kaupungin hauliherra hämmentyi, pudisteli kapikaljua päätään kuin
siellä olisi keikkunut leijonanharja, ihmetteli ja kiroili ja alensi
vielä kerran hintojaan.
Mikään ei auttanut.
Takala jatkoi. Hän laski, että vanhan tutisevan Vargenin kärsivällisyys
loppuisi, ennenkuin hänen käyttökapitaalinsa. Ennenpitkää hän tarjoisi
sovintoa. Silloin he jakaisivat maan kahteen myyntialueeseen, hinnat
kohotettaisiin jälleen luonnollisiksi. Ja taistelu oli voitettu.
»Kohta, kohta... ratkaisun täytyy tulla», hän hoki itsekseen ja
jännitti askel askelelta luottonsa äärimmilleen. Jänkälän mukana-olo
teki uskottavaksi, että heilläkin riitti kapitaali tasavertaisesti
kilpailijan kanssa. Ja laadultaan heidän tuotteensa kestivät vertailun
koska tahansa. Vielä ei ollut hiventäkään menetetty lopullisesta
voitosta.
Taloon poikkeilevat kauppamatkustajat toivat hyviä viestejä.
Suomalaiset liikemiehet seurasivat taistelua suu messingillään.
»Koroita veli, osakepääomaa... osakkeita kauppaan ja menevät kuin
kuumille kiville», kehoittelivat. Iivari pudisti päätään viisaan
näköisenä.
»Ähää, poikaa», ajattelivat, »aikoo syödä yksin koko saaliin,
nahkoineen, karvoineen... peevelin poika». He eivät tietäneet,
että Iivari kieltäytyi tuntonsa pakosta. Hänen mielestään oli
edesvastuutonta keinottelua vetää sivullisia tappionvaaraan äärimmäisen
uhkarohkeassa yrityksessä. Ei, tämä oli hänen taistelunsa... sekä
voitossa että tappiossa.
Artturi ilmoitti tavan takaa, mitä huhuiltiin kaupungin liikepiirissä.
»Kaljupää ei uskalla enää mennä suomalaiseen saunaan, pelkää
halvausta!» hän huijasi puhelimessa. »Me sitten ollaan vasta aika
poikia Kokkolasta! Hei sun, poika, terve.»
»Jatka poika», tärähytteli Jänkälä. »Täällä nousee sähkölaitos kuin
tuomiopalatsi Krookille ja Merthenille. Patruuna veisaa viimeisiä
virsiä ja Merthen on pirunmoisissa takuissa. Minä pehmitän herran
selkäpuolta, pidä sinä huolta etupuolesta ja... tyttärestä...
ho-hohoo... Jatka! Mutta älä polta, pakana, housujasi. Selvä.»
Iivari alensi vielä kerran ja lähetti kiertokirjeet ensimmäisinä juuri
Vargenin taatuimmalle ostajajoukolle, saadakseen ukon sitä nopeammin
ärsytetyksi ja tekemään päätöksensä.
Alkoi odotus. Hänen hermonsa olivat jo katkeamaisillaan. Viimeiset
punnukset oli pantu vaakalautaan. Jos niistä yhtäkään varomattomasti
liikahuttaisi, romahtaisi koko yritys.
Iltaöistä hän ei saanut unta. Tuijotteli ikkunasta tai kiipesi torniin,
josta katseli Verna neidin ikkunaa. Mutta kertaakaan hän ei pyrkinyt
rakastettuaan lähestymään.
»Minulla ei ole oikeutta saattaa häntä vaikeuksiin, moitittavaksi,
ehkä solvattavaksi», hän toisteli itselleen ahmiessaan näännyttävän
nälkäisenä pienen kamarinikkunan sinertävää valoa. 'Ennenkuin olin
oikein avannut silmänikään'... hän muistelee Vernan sanoja ja näkee
jälleen hänen kasvonsa, tummat hiukset hajallaan, silmäripset unesta
raskaina.
Palatessaan yöllä kotiin tapaa Iivari Siviä neidin yhä useammin
valvomassa, silmät itkettyneinä. Hänen nukenkasvonsa ovat Iivarin
huomaamatta jostakin syystä rutistuneet. On kuin niiden korein
vahakerros olisi alkanut lohkeilla. Ja lemmikinsini silmissä on
entistäkin haalistuneempaa.
»Mikä teitä vaivaa?» kauppias kysyi kerran puoliksi ärtyneenä.
»Mikäpäs minua», neiti vastasi liioitellun alakuloisesti, »ettei vain
kauppias itse olisi joutunut...»
»Ja mihin?» Häntä ei suututtanut mikään sen enempää kuin kauttarantain
puhuminen.
»Mitäpäs minä...» jatkui haikea voivotus. »Minä vain tunnen sillä
tavalla», tuli äkkiä tarmokkaammin. Hän painosti kolmatta sanaa
särähtävällä äänellä. Ja poistuessaan katsoi punareunaisilla silmillään
voimattoman syyttävästi.
»Ja mitä tämä tällainenkin... kaiken lisäksi?» mutisi kauppias, mutta
ei jaksanut pitemmältä asiaa ajatella.
Mies on tullut suorastaan taikauskoiseksi. Ensi kerran elämässään hän
kuulostelee harakannaurua, ikäänkuin se tarkoittaisi häntä. Ja ensi
kerran eräät ihmiset kammahduttavat hänet.
Syyskuisessa iltahämärässä lössöttelee puodinovesta Joonas Tassi. Tulee
lompsahtelevin askelin myymäpöydän eteen ja ojentaa velton kätensä.
Silloin vasta kauppias hänet tuntee.
»Konkurssihaaska!» Hän saa vaivoin pidätetyksi sisäisen huudon
hampaittensa taakse.
Vieras kääntyilee ja mittailee hyllyjä silmillään. Hänen litteä nenänsä
näyttää nuuskivan salattuja kätköjä.
»Taitaa olla... suurikin varasto?» honottelee.
»Onhan sitä.»
Joonas Tassi panee tupakaksi.
»Eikähän se tehtailija tainne enää kauan näitä pöksäkauppoja...»
Iivari koetti nauraa.
»Jo taitaa Tassi haistella haaskanhajua... Turha vaiva.»
»Eipähän mitä... poikkesin vain tuossa mennessäni, jos niinkuin
muutenkin tulisi myymistuuri... Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä...» Veti
tupakkansa loppuun, ojensi kättänsä ja läksi.
Kauppias käveli silmät rypyssä työpöytänsä ääreen ja alkoi taas laskea
jo sata kertaa laskettuja numeroitansa.
Aamuyöstä hän havahtuu tuon tuostakin levottomasta unenhorrosta,
katsoo vähän väliä kelloa. Aika kulkee hitaammin kuin etana. Se tuntuu
matelevan taaksepäin. Äsken se näytti jo olevan seitsemän ja nyt
taas... tunti tuskin puolessa. Lepiköstä räjähtää harakannauru. Veret
sävähtävät, hermot pingoittuvat. Hän ei voi pysyä vuoteessa. Lähtee
kuljeksimaan asemalle päin, vaikka postijuna saapuu vasta yhdeksältä.
Asemalle! Sieltä täytyy ratkaisun tulla, postissa tai sähkösanomana.
Kerranhan tuon haulipohatan täytyi taipua. Hänen täytyi.
Päivät ja viikot hän sai tällä tavalla kulkea jäsenet lamassa. Ei ollut
mahdollisuutta enää tarttua yhteenkään uuteen otteeseen. Hän oli kerta
kaikkiaan tullut laskujensa rajalle. Tehdas vain jatkoi käyntiään. Se
oli suljettava viikon, viimeistään kahden kuluttua, jos aikoi säilyttää
edes rehellisen ihmisen maineen, säästyä konkurssista.
Iivari kantoi ensi kerran elämässään voimattoman toimettomuuden
kiristäviä kahleita. Kulkea puolittain tainnoksissa ja näytellä
ulospäin toimeliasta tehtailijaa! Se oli hänen luonnolleen enemmän kuin
vankilaa. Se oli roviolla palamista. Hänessä alkoi vähitellen horjua
kaikki muu paitsi aivot ja eräs lähtemätön kirkkaus kuumeisen silmän
pohjukassa.
Taas turha käynti aamujunalla. Ja turha päivänpitkä odotus. Iivari
Takala istuu iltapäivällä pöytänsä ääressä ja piirtelee kynällä
ajatuksettomia numeroita. Hän laskee niitä yhteen. Ne nousevat
suunnattomiin summiin. Hän kertoo, yhä hirvittävimpiin. Ne ovat
olevinaan hänen tappioitaan. Ooh, nuoko tappiolukuja! Kynä vetää niiden
yli paksun moninkertaisen viivan. »Tappio on toisaalla...» hän huokaa
ja nousee raskaasti.
Puhelin soi pitkään. Kuulotorvi otetaan käteen haluttomasti.
Äkkiä kuuntelijan rannesuonet jännittyvät. Asemalta? Sähkösanoma?
Hänelle luetaan: »Ukko selvä. Huomenna tullaan. Heleijaa. Artturi.»
Sähkösanoman lukija hymähtää. »Toistakaa», sanoo kuuntelija. »Kiitän»,
hän päättää lyhyesti. Yhdellä iskulla hän on saanut takaisin koko
tarmonsa. Tekee tuokiossa sopimusluonnoksen, jonka hän on valmiiksi
ajatellut jo sadat kerrat, ja painaa Jänkälän luo.
Vasta pimeässä hän palaa. Nousee rantatietä. Tulee Merthenin sillan
kohdalle. Voittamaton halu hiipiä Vernan ikkunan alle ja kertoa hänelle
onnellisesta sanomasta naulitsee hetkeksi hänet sillankorvaan.
Ei, ei... ei sittenkään, hän ei halua tulla hiipimällä sen herran
saarelle. Ei, vaan kohta... kaiteilla kivillä laskettua siltaa pitkin,
käsissä aseet ja valtakirjat. Matka jatkuu.
Seuraavana päivänä, ennen päiväjunan tuloa Iivari järjestää
konttorihuoneessaan kynät, paperossit, sikarit ja istuimetkin
huolellisesti paikoilleen. Jo aamulla hän on ottanut ylleen parhaan
pukunsa. Ja istuu nyt akkunan vieressä. Tänään, tänään hänen elämänsä
ratkaistaisiin onnen puolelle! Hän ei osaa muuta kuin ihmetellä
edellisten viikkojen tuskanpäiviä.
Jänkälän kääsit ajavat lujaa vauhtia alamäkeä. Odottaja kavahtaa
seisaalleen. Menee eteiseen ja avaa ulko-oven. Vastaan töytää Jänkälä
retuuttaen käsipuolesta Artturi Toikkaa, joka seuraa nöyrästi, kasvot
itkun sekaisessa irvessä. Hän viittaa avuttomasti käsillään kuin
aikoisi jotakin selittää. Mutta Jänkälä työntää yhä ja heittää uhrinsa
kamarin sohvalle.
»Tuosta nulikasta ei ota selvää pirukaan!» hän tuhahtaa murahtaen ja
istuu pätevissään keinutuoliin.
»Jotakin on tapahtunut, jotakin saatanallista», pusertuu Iivarin
aivoihin. »Missä on Vargen?» hän kysyy lyhyesti.
»Se on sitten vasta piru miehekseen, oikea juutalaispiru, kaljupää
rappi, Ristuksenpettäjä!» kiukutteli ja voivotteli Artturi, nikottaen
ja hakaten päätään rystysillään.
»Missä hän on?»
»Missä ja missä? Matkalla! Tai... pukinparta sonnien välissä... kas
näin ikään...» Ja Artturi parka hapuili toivottomana olemattomia
haiveniaan, muka matkien Vargenia.
»Puhu heti ja kaikki!» Jänkälä karjahti ponkaisten Toikan luo ja
ravistaen hartioista.
»Kyllä se _tuli_, mutta.»
»Kerro», käski Iivari synkästi.
»Katsokaas nyt, hyvät veljet. Se soitti eilen ja sanoi: 'Olen valmis
myyntisopimukseen. Voitteko lähteä huomenna päiväjunassa, te kun,
kuulemani mukaan, olette myös pääosakkaita, niin...'
»'Jaha, jaha', ajattelin minä... 'ei meitä petetä' ja lauloin muina
miehinäni: 'No jaa, no, niin... onhan tässä vähän muitakin matkoja
sinnepäin.' Ja sitten minä sähkötin. Ja sitten... asemalla tavattiin,
jetsulleen, kuten liikemiesten sopii. Ja ukko oli höyli kuin
narinkkajuutalainen, noin vain, kas näin...»
Artturi alkoi tehdä käsillään matkivia eleitä, ikäänkuin päästäkseen
jatkamasta vaikeata tunnustustaan.
»Älä vikurtele, lurjus!» Jänkälä tärähti.
»Vikurtele ja vikurtele... Kuka siinä vikurteli? Ei kukaan muu kuin
se peevelin rilliniekka. Melkein otti käsikynkästä ja vei vaunuun,
tietenkin toiseen luokkaan... No, niin.»
»Siinä sitten istuttiin herrat vastakkain, ja minä tarjosin Fenniaa...
Ja se sytytti, kuten tuleekin... kohteliaan miehen. No, ja... eikä
siinä sen kummempaa.»
Iivarin kärsivällisyys oli katkeamaisillaan. Mutta hän seisoi
liikahtamatta.
»Minä kun aloin ylistellä meikäläisiä laitoksia. Näyttelin valokuvaa
haulitornista. Ja sekös nyökytteli: "Komeata on, onpas siinä..."
Taputteli olalle, noin vain, noin ikään... Ja ottipas ehtahopeisen
taskumatin ja sanoi väpäytellen parrastaan: 'Kun tässä nyt tullaan
melkein kuin yhtiötovereiksi, niin...' No, mitäs minä? En suinkaan minä
ruvennut loukkaamaan ystävällistä ihmistä. Häh? No niin...»
»No, jaa, ja sitten sinä ryyppäsit kuin porsas», sanoi Jänkälä.
»Se on sitten vasta emä vale! Ei muuta kuin kierretään auki ruuvi ja
siitä samasta vekineestä noin vain... sivumennen putkahti pystyyn oikea
helkutin hieno hopeapikari, ja sitten, no niin... maistettiin pari
tippaa ja... jatkettiin tietenkin keskusteluja...»
Iivari alkoi kävellä. Pysähtyi tuijottamaan akkunasta. Jänkälä seisoi
muurin luona kädet puuskassa.
»Ja annapas olla! Oltiin melkein jo kuin veljeskannalla. Niin, tuota...
puhuttiin parhaillaan afäärielämän vaikeuksista ja tästä elämän
souvista ylimalkaan, ja miten ollakaan... rupesin ukon kanssa vähän
metkuilemaan: 'Juuri niin, niin se on... että oikea afäärimies elää
alvariinsa tätä yhdettätoista hetkeä', sanoin... 'En oikein ymmärrä',
ukko tokaisi. 'No sitä vaan, että taisipa olla meilläkin jo vähän
niinkuin viimeiset tuutissa', nauroin, enkä minä sillä sen kummempaa,
noin vain... aioin kaverillisesti vähän härnätä ja keplotella ukkoa
paljastelemaan asioita. Mutta siinäpäs olin oma nenä ongessa. Ukko
kiersi taskumatin ruuvin tiukasti kiinni, veteli partaansa ja
killisteli rilliensä takaa, eikä sanaakaan, ei sanaakaan päästänyt
pitkään aikaan hampaittensa välistä. Rupesin siinä kautta rantain vähän
korjailemaan sanojani. Mutta ei! Ei siinä enää auttanut enkelinkään
kieli, ei vaikka olisi ollut arkkienkelin pasuunatorvi... Ei! Se oli
muuttunut kerta kaikkiaan selväksi piruksi. Ja mitäs teki tultaessa
väliasemalle? Napitti takkinsa, nosti borsalinoaan, noin vain,
näin ikään... Ja käski sanoa terveisiä. 'Viekää terveisiä kauppias
Takalalle, että valitsee seuraavalla kerralla itselleen soukempisuisia
yhtiökumppaneita.' Niin, sillä tavalla! Ja nauroi suu vinossa kuin
jäniksellä. Ja-ja-ja... sitten se... jänisti. Luikahti asemalle ja jäi,
jäi... kuuletteko, jäi tulematta! Jeevelin peeveli, veljet! Tässä istun
enkä muuta voi...»
Siihen lysähti sanomattoman onnettomana Artturi Toikka.
Iivari tuijotti yhä akkunasta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Tilanne
oli naurettava ja toivoton. »Kirottua ja naurettavaa», puri hän
hampaitaan. Mutta mitä se auttoi? Elämä oli huvikseen pyörähyttänyt
sattuman hyrrää ja sipaissut sivumennen hänen tuulimyllynsä
pirstaleiksi. »Narri», hän ähkäisi hetken kuluttua. Mutta mitä enää
sekään auttoi? Hän tiesi nyt vasta, että yksi narri voi tehdä narriksi
kymmenen selväpäistä miestä. »Narri!» suutahti hän vielä kerran
itselleen ja jatkoi tuijottamistaan, välittämättä Jänkälän yrityksistä
aloitti keskustelua.
3.
Iivari Takalan tähänastinen kamppailu oli hänet opettanut näkemään
vasta raja-aitoja ja kuiluja. Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä,
että sydämet voisivat olla purppurarintaisia lintuja, jotka lentävät
vapaasti toistensa luo, yli kuilujen, yli vuorien, ohi huimaavien
tornien ja suunnattomien merienkin taakse.
Merthenin tytär oli tullut hänelle epäjumalaksi, jonka jalkojen juureen
tuli kantaa satumaiset aarteet ja voittojen kunnia, ennenkuin saattoi
hänelle edes sydämensä rehellisesti avata.
Ja nyt... ylpeän, epätoivoisen ja rohkean taistelun jälkeen,
ratkaisevan voiton kynnyksellä, herruuden portilla, jonka sisäpuolella
hän olisi kyennyt riistämään mahtavalta kilpailijaltaan puolet maasta
omaksi valtakunnakseen, juuri nyt hän oli sortunut maahan, takaisin
kyläkujille ja maantien ojaan, yksinäisen akan yksinäiseksi pojaksi.
Tosin olivat hänen tilikirjansa selvät ja tunto puhdas. Olihan vielä
komea kauppatalo. Vähittäiskaupan varasto oli muutettavissa rahaksi ja
tukkukaupan puolella oli laajalti varmoja saatavia. Tuosta kaikesta jäi
osa vielä puhtaaksi omaisuudeksi, vaikka haulitehdas olikin pakko myydä
tuskin rakennusaineittensa arvosta.
Hän kykeni siis jatkamaan ainakin luoton turvissa liikemiesuraansa.
Mutta hän oli sittenkin kärsinyt enemmän kuin liiketappion. Hän oli
tullut narriksi. Heille naurettiin. Toikan narrinteko oli levinnyt
monenkarvaisina juttuina kaupungista käsin maaseudulle saakka. Ja
ennenkaikkea tänne... Merthenin ja Krookin seurapiireihin.
Thure Gavelius ja Bertil Krook nauroivat hänelle vasten naamaa
tavatessaan maantiellä. Ja Krookin totijuhlissa oli, kuulema, hovinarri
Lasse Snöre esittänyt Vargenin loistotempun kuplettina, jolle
koko herrasjoukko oli nauranut haljetaksen. 'Moukat', 'kollot' ja
'nousukkaat' olivat päässeet irvikuvina herrasseuraan.
»Ja ehkäpä äpärätkin! Kyllä kai, tietenkin... kuinkas muuten»,
kuvittelihe Iivarin katkerassa mielessä. Häpeä oli tappaa hänet. Täytyi
paeta, paeta! Samalla tavalla kuin kerran kotokylästä. Häpeässä!
Jäädä rakastettunsa läheisyyteen nuolemaan haavojaan häväistynä
koirana! Ei koskaan...
Ennen vaikka korpeen tai... maailmalle, hukuttautumaan vähäpätöisten
onnenonkijain suureen laumaan...
Tällaisissa mielialoissa Iivari Takala selvitteli tappiotilinsä ja
valmisteli muuttoa kaupunkiin.
Routaisena syysiltana hän nousi viimeisen kerran aution torninsa
ylimmäiseen kerrokseen, odotellessaan yöjunan tuloa. Hänen täytyi saada
ahmia vielä kerran tuon pienen akkunan valoa sinisten uutimien takaa.
Jos joku olisi nähnyt hänet tuossa... nousemassa levottomin askelin
taskulamppu kädessä kerros kerrokselta, olisi hän näyttänyt yhtähyvin
mielenhäiriöön joutuneelta itsemurhantekijältä kuin lemmenkohtaukseen
kiirehtivältä rakastajalta. Himo tuntea eroamisen tuska ytimiin saakka
poltti hänen kasvojaan, jotka kuitenkin olivat vain kosteat kylmästä
hiestä.
Se välimatka, joka oli ollut aina hänen ja muiden ihmisten välillä, oli
revähtänyt mitattomaksi tyhjyyden kuiluksi. Se täytyi kuitenkin mitata!
Pohjaan saakka... toivottomilla silmillä, rannasta rantaan avuttomilla
käsivarsilla...
Jollakin tavalla juuri niillä, avuttomuuden käsivarsilla, oli hän
ylettyvä mustien vesien vastarannalle ja kouraiseva itselleen... jonkin
ihmeen avulla surullisen hymyn rakastettunsa kasvoilta tai... hetkeksi
ojentuvan käden tai edes... kylmän korun hänen hiuksiltaan.
Mitäänhän muuta hänellä ei ole oikeutta pyytääkään...
Ylhäällä on tyyntä ja kylmää.
Mutta alhaalta Merthenin saarelta tulvii valoa tavallista enemmän.
Ja äkkiä... torvisoittokunta kajahuttaa tanssikappaleen. Värilliset
paperilyhdyt reunustavat laajaa kuistia. Koko rakennuksen pituudelta
nousevat niiden loistavat pallot kuin raskaat hedelmät yli puutarhan ja
päätyvät lipputangon huippuun, muodostaen rakennusta kohti levitetyn
säteilevän jättiläisviuhkan. Ja tuolla, lipputangon juurella, istuu
köynnöslavalla soittokunta.
»Niin, tanssia! He juhlivat... suurten herrain malliin. Niin, he
tanssivat, tanssivat...» Ja tähän ajatukseen juuttuu katselijan koko
mielikuvitus.
»Thure Gavelius... Tuure Kunnar! Hän kumartaa parkettilattialla ja
vie tanssiin Verna Merthenin... Niin, niin... kas, vaan... miten
taitavasti he liihoittelevat satojen katseitten saattamina. Ja
Bertil herra odottaa vuoroaan... Kyllä se tulee, tuleehan toki. Hän
nojaa ovenpieleen ja arvioi jo edeltäpäin raukein elostelijankatsein
kaunotarta... Sopii yrittää, harvinainen saalis, niin, niin... sangen
arvokas ja harvinainen... Mutta helppo, tietenkin helppo Bertil
Krookille, maanmainiolle naisten hurmaajalle... Ja sitten toiset!
Kokonainen armeija toinen toistaan hienompia hännysniekkoja, ritareita
ja maailmanmiehiä isiensä armosta, aviossa syntyneitä, täsmälleen
oikealla ajalla... ei kynnenmustukaisen tahraa frakinrinnuksella,
ei nimessä, ei suvussa, eikä koskaan häpeänpaloja kurkussa... eikä
taakkoja hartioilla...»
Soitto lakkasi. Iivari nojasi kaiteeseen ja kuulosteli synkkänä kuin
salakyttä korvessa. Kaukaista ääntensorinaa... Puutarhassa nuoria
pareja... Hän kääntyy poispäin. Mutta hän kuulee. On kuulevinaan
juhlasalista lauluntapaista.
»Mitäpäs muuta, tottahan toki... Narri parka esittää loistonumeroaan
postikorttikauppiaista, laukkuryssistä ja äpäristä...»
Hän ei kuule, tulevatko aploodit. Mutta totta kai, mitenkäs muuten...
kuvittelevat hänen kiusatut korvansa. Tuolta alhaalta ilkkuvat
valonsäteet ovat sokaisseet hänet, sieltä tulevat äänet ovat särkeneet
hänen korvansa. Aistien tiehyet valuttavat häneen vain myrkkyä. Ne
eivät lopulta välitä hänen tajuntaansa muuta kuin yhtä ainoata katkeraa
tunnetta: Verna Merthen on hänet pettänyt, juossut tanssimaan hänen
häpäisijöittensä kanssa ja Tienaamaan, niin... Tienaamaan koko sielunsa
häneltä pois... toisille...
Kun hän astui askel askelelta portaita alas ja laahusti asemaa kohti,
jäi siivetön tuulimylly tuijottamaan hänen selkäänsä kuin raajarikko,
kädetön ja tunnoton, olento, joka jo iäkseen on lakannut taistelemasta
ja mitään kaipaamasta.
»Ihmeitä, mukamas... Ei tällä kamaralla», kohautti hän vielä kerran
hartioitaan pimeyteen katoavassa tienmutkassa.