1.
Iivari Takalan elämänaurinko oli noussut.
Mutta se oli singahtanut suoraan keskitaivaalle. Eikä se ollutkaan
kultapallo tai vallan jättiläisomena, vaan rakkauden pyörryttävä silmä.
Hänen entiset elämänlaskunsa olivat sekaantuneet. Hän oli nähnyt
usein rikkauden näkyjä: palatseja ja torneja. Mutta tämä... tämä oli
uneksimattoman kaunis, häikäisevää ihmettä...
Se täytyi saavuttaa, mutta se oli luonnottoman korkealla. Kuinka
monesti hän joutuikaan tänä talvena epätoivoon. Koko hänen miehinen
tahtonsa nousi vaatimaan oikeuttaan. Mutta... hän ei ollutkaan
tullut syrjäkyläisen aitanoven eteen, jossa mitättömät kiiltomadot
köllöttelivät kiertolaissällien tallattavina.
Hän oli tullut koskemattoman, ylhäisen kuvan eteen. Ja alkukantainen
miehinen vaisto hänessä vaati tinkimättömästi, että hänen oli tuo
kauneus itselleen ansaittava merkillisillä teoilla. Hänen oli tultava
voimakkaaksi ja mahtavaksi mieheksi... Mutta miten, millä tavalla?
Sellaista vartenhan tarvittiin hänen mielestään valtakuntia.
Uudestaan ja uudestaan epätoivo hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Mutta teon mies, jolle ristissäkäsin rukoileminen on luonnonvastaista,
ei voi olla etsimättä käsiinsä asetta, jolla taistella.
Iivarille kävi nyt, kuten ennen poikana, nähdessään yli kotosalmen
viitametsän paistavan kultana ja marmoripilareina. Hänen oli täytynyt
ryhtyä johonkin, joka muuttaisi näyn lähemmäksi todellisuutta. Hän oli
ryhtynyt tekemään kultaa ja saanut ainakin kuparilantteja.
Samoin hänen oli nytkin mahdotonta haaveilla toimettomana. Hän näki yhä
selvemmin, että hänen täytyi kyetä rakentamaan silta yli pyörryttävän
kuilun. Mutta miltä kohtaa ja millä voimalla?
Sekatavara- ja maalaistukkukauppa ei siihen riittänyt.
Edellisessä kilpailussa hän oli jo saavuttanut voiton. Kauppaneuvos oli
antanut kaupanhoitajansa tehdä sopimuksen myyntihinnoista. Vieläpä oli
soittanut eräänä koreana aamuna ja sanonut hyvätuulisen ivallisesti:
»Myönnän teille tuon agenttuurin. Minua, nähkääs, huvittaa nähdä, onko
teissä myöskin sanojenne mittaista miestä.»
Ja nyt. Välityskauppaa oli enää mahdotonta alueellisesti laajentaa.
Saattoi vain lisätä myyntiartikkeleitten lukua. Mutta se ei kykenisi
oleellisesti tilannetta muuttamaan. Ei, oli tehtävä jotakin
ehdottomasti ratkaisevaa!
Maat jo alkoivat pälvehtiä.
Iivari kuljeksii koko kevät illan Länsikylän syrjäteillä. Kiipeilee
vuorenrinteitä, nousee samalle paikalle, jossa hän ukon kanssa oli
päättänyt rakentaa kaupan. Täälläkään ei tapahtunut mitään ihmettä.
Selluloosatehtaan happotorni uhkaa vain ylpeänä kosken vastarannalta.
Hän palaa pää painuksissa takaisin laaksoon. Mutta hän ei voi olla
kulkematta omaa kehäänsä. Tuossa on taas kunnaalla hänen yläpuolellaan
siivetön tuulimylly. Ajatuksettomana hän menee myllyvanhuksen juurelle,
kiertää sen ympäri, seisoskelee ja kiipee lopulta sen sisäpuolelle,
istahtaen kylmenneelle jauhinparille.
Ympärillä oli vain koleata ilmaa, hometta ja lepakonkoloja. Mutta hänen
aivonsa tyyntyvät.
Tuollaisia, mutta vielä suurempia myllynkiviä hän oli kotokylässä
teroittanut myllärin apupoikana teräväkärkisellä vasaralla. Se oli
ollut vasta nakutusta, kilkettä ja kalketta... Kivensirut olivat
lennelleet ja iskun jäljistä oli noussut tulikivenkatkua. Hän oli
tuntevinaan sitä vieläkin sieraimissaan.
Kuluu hetki. Tuo vanha iloinen kuva särkyy äkkiä kuin moukarin iskusta.
Ja samassa valaistuu hänen päässään huima ajatus. Ponnahdus... hän on
noussut seinäparrulle ja alkaa tuijottaa vuoren huipulle. Tarkastelee
sen kuvetta, kallioseinää ja taas sen jyrkkänä taittuvaa harjaa.
Mies on sokaistumaisillaan mielenliikutuksesta. Mutta hän näkee, hän
näkee. Tuosta... vuoren juurelta torni! Oikea nykyajan tuulimylly.
Jyvinä lyijyrakeet ja säkkiin kultajauhoa... Haulitehdas! Niin, tuosta
se nouskoon, pitkin kallioseinää, vuorenharjan tasalle ja siitä
ylemmäksi, jotta näkee kauppaneuvos akkunastaan ja Verna pienestä
kulmakamaristaan...
Iivari hohottaa, kuten ennenmuinoin Vikruutin ukon kanssa.
Välähtää mieleen: koko maassa ennestään... yksi ainoa kilpailija! Hyvä.
Hän tekee nopeasti summittaisia laskelmia. Siihen yritykseen hänellä on
joka tapauksessa mahdollisuuksia...
Ainakin osakkaaksi yhtiöön.
Niin juuri... siitä nousee yhtiö! _Haulitehdas O.Y._ tai...
_Haulitehdas Tuulimylly O.Y._
Iivari Takala kiirehtii juoksujalkaa asuntoonsa. Hänen täytyy ennättää
ensimmäiseen junaan ja matkalle kaupunkiin, jossa sijaitsee vanha,
maankuulu haulitehdas.
2.
Kauppias Takalan useimmat liiketuttavat olivat häntäkin pienempiä
aloittelijoita. Sahanomistaja Jänkälä oli ainoa, jolla jo oli mahtia
käsissään. Muut tavoittelivat vasta ensimmäisen miljoonansa ensimmäistä
kourallista. Näissä ei Iivarilla, yhtiökumppaneita hakiessaan, ollut
paljonkaan valitsemisen varaa.
Mutta iloista Artturi Toikkaa oli onnestanut häntäkin vuodesta
vuoteen. Osasi tehdä vekseleitä kuin poika. Ja luotto kasvoi, sillä ne
hoideltiin reippaasti. Ja hänen ruuviittarilaukkunsa! Se se vasta oli
kasvanut. Ja vuodesta vuoteen olivat pidentyneet »oorterilistat» ja
kundit lisääntyneet.
Mikäs hän sen vähempi nyt enää olisi kuin oikea tukkukauppias
ja koht'sillään tehtailija. Ainakin hän tänä hetkenä, iloisena
kevätaamuna, istuu ensi kerran elämässään toisen luokan vaununosastossa
menossa Iivari Takalan luo perustavaan yhtiökokoukseen. Kutsukirje
on povitaskussa. Kiiltävänappisilla samettiliiveillä heilahtelevat
sirot »tupleeperät», ja soukkakärkiset nappikengät ovat jalassa. Eikä
hän suinkaan ole unohtanut juhlatuliaisia. Kolmen tähden Martellia on
käsilaukussa.
Mutta hänen iloinen sydämensä! Se oli kaikkia niitäkin soreampi.
Se sykki sellaiseen »voi sun peeveli»-tahtiin, ettei ollut pysyä
samettiliivienkään alla.
Tehtailija! Sellainen arvonkorotus pyrki nyt ainakin laulattamaan.
Mutta hetkittäin se teki myöskin vakavaksi. Erotus entisen souvariajan
ja tämän pehmeäsohvaisen herraselämän välillä oli sentään juhlallisen
pelottava asia. Ja miksi ei tuossa vastapäätä ollut edes ketään ihmistä
puhetoveriksi? Niin, niin, suuret herrat matkustavat ylhäisessä
yksinäisyydessä... kapinetissaan...
Artturi Toikka kun ei sittenkään ollut vielä yksinäisyyteen tottunut...
»Mutta... ehkäpä tässä, kun pannaan vaikka... paperossiksi!» Hän pisti
nokkelasti savukkeen pitkään guttaperkaiseen imukkeeseen ja sai samassa
takaisin koko iloisen luontonsa. Pienet muistot sieltä ja täältä
alkoivat mukavasti kutittaa sydänalaa.
»Olin minä sentään jo silloinkin aika poika Kokkolasta!» hän yritti
lyödä entiset loistotemppunsa summamutikassa. Mutta eipäs. Herkullisin
niistä jäi vain kuin lauluna soimaan. Ja samassa hän alkaa hyräillä
selvällä ranskankielellä: »La femme fait sa toilette, la femme fait...»
Ja sitten hän hohotti entisille postikorttikaupoilleen. Miten hän oli
osannut sen jo silloin, noin vain vaistostaan kääntää ja vääntää?
Noin vain... kautta rantain, puoliksi laulaen: »Reilingit reilaan...»
Ei, ei... ei nyt riittänyt pelkkä lallatus. Se piti laskea oikealla
nuotilla. Ja hän kajautti oman sävellyksensä kuin ennenmuinoin
maanteillä pyörän satulasta: »Reilingit reilaan sano' entinen...»
Mutta tässä hetkessä hän pysäytti äkkiä tahtia lyövän jalkansa.
Hieno herra meni ohi ja muljautti häneen kuin... mihinkäkin
hanurinsoittajaan. Ei, ei täällä sovi. Ja taas tuli tuo kummallinen
ikävän ja kaukaisen pelon tunne. Eikä hän voinut olla kaihoamatta niitä
hauskoja aikoja, jolloin hän oli saanut tuolla... kolmannessa luokassa
haastella hyväntahtoisten ihmisten kanssa.
»Ho-jaa... ei sitä näy pääsevän ihan näin ensihetkessä ihmisparka irti
edes... omasta entisestä itsestään», hän huokasi lopuksi.
Mutta tätä uutta tehtailijan-arvoa ei hän sittenkään olisi vaihtanut
mihinkään muuhun maailman koreuteen. Sillä se se oli alku ja juuri,
josta kaikki muu koreus oli kasvava itsestään, noin vain... kuin
rekoolikukat suuren herran puutarhassa.
3.
Ja niin istuivat sahanomistaja Jänkälä ja Artturi Toikka vielä samana
päivänä Takalan puotikamarissa. Iivarin valmistama rakennussuunnitelma
ja kustannusarvio oli tarkastettu. Ja kun Toikan poikakin oli noin
vain... lystikseen lisännyt oman allekirjoituksensa, oli yhtiö valmis.
Takala oli tullut osake-enemmistön haltijaksi ja toimeenpanevaksi
johtajaksi. Jänkälä vastasi kolmanneksesta. Ja Toikka sai
muutamalla osakkeellaan olla välttämättömänä kolmantena pyöränä eli
»hyrrärattaana», kuten Jänkälä oli tokaissut tärkeää Artturi-poikaa
härnäten.
Toikka oli ollut vähältä suuttua. Mutta miten ollakaan! Kun hän
oli hetken istuskellut keinutuolissa ja katsellut haulitehdasta
kuvaavaa piirustusta, jossa punaisen tiilitornin taakse taivaalle
oli pantu kaiken koreuden lisäksi vielä punertava pilvenhattara,
näytti se hänestä niin kauniilta, että hän yltyi taas omiin iloisiin
viisauksiinsa:
»Siinä se on... tämän rumfatiraatin ruusunpunainen onnenpilvi. Jaa,
jaa... afäärimies se vasta tarvitsee tuulta ja purjetta, tuuria,
oikeata hasartituuria, sanoi Karneeki Ameriikan herroille. Skool,
pruurit.»
Konsta Jänkäläkin iski pikarinsa pohjaan, nikkasi Iivarille ja alkoi
taas härnätä Toikan poikaa:
»Älä sinä, poika, puhu Carnegiesta, jonka tämä mies on omilla
silmillään nähnyt Pittsburgin kaupungissa.»
»Vai ei tässä, mukamas, enää saisi puhuakaan... omassa
yhtiökokouksessaan? Jeskandeeraa! Ole sinä ollut vaikka Pätspuurissa,
mutta toisella kun on tuuri jo syntymäpäivänään ja toisella ei, niin...»
»Ei ole muuta kuin työ ja järki», Jänkälä keskeytti vetäen naamansa
äkkiä synkkiin kureisiin. »Eivätkä riitä aina nekään... tavalliselle
miehelle», lisäsi hän hiljaisemmin.
Mutta Artturi oli jo ennättänyt paljastaa harminsa ja häntä kiukutti
yhä enemmän Jänkälän naamassa ärsyttävästi liikkuva arpi. Tämä ulottui
valkeana juovana oikeasta silmänurkasta korvanjuureen saakka. Hänen
nauraessaan se leveni, mutta ilmeen tuimistuessa kiemurteli kuin
ohut mato hipiällä. Ja se näkyi sitäkin selvemmin, kun senpuolinen
poskenaluskin oli ikäänkuin ruudinsavun syövyttämä, musta kuin
murjaanilla.
Niinpä parin ryypyn kuluttua, Jänkälän nauraessa kirjavalla naamallaan,
hän kimmastui ilkeilemään:
»Nauraisit, patruuna, sinäkin ees ihmisen huulilla etkä pelkillä
arvilla.»
»Nääpäs, veli veikkonen, kun arvet vanhenevat, alkavat ne nauraa, mutta
nuorena ne vain irvistelevät», Jänkälä muhoili.
Nyt ei osannut Toikka vastata mitään. Jänkälä kysyi lopuksi:
»Tiedättekös, pojat, mistä tuo arpi on saatu? — No niin», hän jatkoi
hetken kuluttua, »sopisipa tässä ajanollen nuorten miesten kuulla, mitä
tämä murjaanin naama oikein nauraa».
Hän painoi syvälle paksut kulmakarvansa ja paiskasi kuin kertomuksensa
päällekirjoitukseksi:
»Se on sitä tämän miehen... elämäntuuria.
»Oltiin nuorena miehenä Connelsvillen hiilikentillä eli ’Frickin
helvetissä’, kuten siihen aikaan kirottiin. Eikä se maa ollutkaan
tavallista jumalan maailmaa. Ympärillä ruosteen ruskeat vuoret ja
keskellä tulenkarvainen, satojen ratakiskojen leikkelemä laakso. Eivät
siellä tomuhiukkaset leikkineet auringon juovassa, vaan miljoonan
miljoonat hiilensirut iankaikkisessa savussa ja saatanannäköiset
työläiset tulenlieskojen välissä. Minun ammattinani, kuten satojen
muidenkin, oli juosta jättiläisuunilta toiselle, jotka seisoivat
suunnattomassa puoliympyrässä ja kärvensivät miehiä kuin kärpäsiä.
»Ja oli siinä miestä paistettavaksi. Neekereitä, ryssiä,
makarooninsyöjiä, madjaaripoikia ja meitä suomalaisia eli "hunneja",
kuten jenkit meitä haukkuivat. Halveksituimpien kansojen pohjaryönää.
"Niillä on käsivarret, mutta ei aivoja", arveltiin meistä kaikista
summamutikassa. Eikä siitä pohjasakasta ollut helppo nousta
ihmismäisempään sakkiin.
»Mutta väliin auttaa suomalaista sisu. Kun olin pari vuotta juossut
ja kärrännyt, luutinut ja hankonut, kertaakaan kuukahtamatta,
pääsin kuin pääsinkin paremmille työmaille. En suinkaan pelkällä
työkyvylläni! Ei, pojat. "Hunni-elukan" piti näyttää muka sankaruutta,
ennenkuin se edes havaittiin ihmiseksi. Mitäpäs minä? Tuli taas kerran
kaivos-onnettomuus. Pelastustöitä ei saatu alkuunkaan, ellei ensin
joku hounapää avannut räjäyttämällä aukkoa kaivoskäytävään. Kyseltiin
miestä. Minä painuin maan alle. Räjäytin, enkä hautautunut, kuten
olivat luulleet. Ja niin pelastettiin kokonainen työporukka. Mutta
minuakos kiitettiin sankariksi! Hullut! Se oli vain kiusaantuneen
ihmisen epätoivoinen teko. Olin päättänyt joko kuolla tai — päästä
ihmiseksi. Sillä tavalla selitin sen pääpomolle, ja minut siirrettiin
Lake Superiorin rautavuorille, jotka kuuluivat samoihin Pittsburgin
tehtaisiin.»
Iivari oli kuunnellut jännittyneenä. Hän oli tuollaisesta jo lukenut
kirjoja. Mutta nyt... kertojan elämänraskas ääni, nyrkinojennukset ja
ennenkaikkea nuo hänen intohimoiset, kovat ja synkät kasvonsa melkein
kuristivat hänen kurkkuaan. Tuo ei ollut enää työtä ja kilpailua. Se
oli sotaa, armotonta sotaa elämästä tai kuolemasta.
Sitä kuunnellessaan hän joutui sisäiseen hätään oman tulevaisuutensa
edessä, joka näytti niin toisenlaiselta ja kuitenkin epätietoisen
määrättömältä.
»Ja tuo arpi on muistona tuosta... räjäyttämisestä?» hän sai kysytyksi.
»Ei, veli hyvä, siellä vain mustui tämä naamatauluni. Mutta sekin
piti kertoakseni, jotta ymmärtäisit, miltä tuntui olla elukkaakin
halveksitumpana ja mistä minä sain sisun nousta.»
»Niin, ymmärrän», sanoi Iivari, »lie ollut tässä... kukin omalla
tavallaan... halveksittuna».
»Siksipä juuri! Ja siksi minä sinua autankin... ja jokaista sisukasta
miestä, joka halveksitusta suomalaiskansasta kykenee nousemaan.»
Jänkälä sipaisi harmahtavaa tukkaansa ja jatkoi vapautuneemman
näköisenä:
»Niin, tultiin Superiorin järven malmikentille. Ja siellä osattiin
jo paremmin erottaa mies miehestä. Eikä kestänyt kauankaan, kun
pääsin Steel Companyn terästehtaaseen oikeaksi masuunimieheksi. Sai
sielläkin vielä kuulla jenkeiltä: 'Outsider', mikä merkitsee melkein
samaa kuin 'saatanan muukalainen'. Mutta se aika oli minulle juhlaa.
Minä näin edessäni virtaavan koko maailman voiman, joka muutti
muutamissa minuuteissa koksin, kalkkikiven ja malmin teräskiskoiksi
ja pantsariplootuiksi. Koko tehdas on kuin käsin mittaamaton
rautajättiläinen, jonka suonissa virtaa ihmisen voimasta tulenpalavaa
verta. Sen sisukset sulattavat kymmenen tonnia minuutissa raakaa
ruokaa. Sen aivot iskevät tulta ja taas jäähtyvät jäälohkareeksi,
joka panee hyytymään hirvittävimmänkin tulivirran. Sen käsivarret
juoksuttavat edestakaisin satoja vaunuja kiskoja pitkin kuin
leikkikaluja. Ne kaatavat vaununtäydet sulaa massaa sekoittajiin ja
taas jättiläismuotteihin ja taas hehkuvat lohkareet kaasu-uuneihin
ja valsseihin, joissa se vatkaa teräsparkaa kuin pyöveli piinattavaa
saatanaa, kunnes se katkeilee kortena huimissa sirkkelisahoissa ja
pääsee taas uusissa vaunuissa uusille markkinoille.
Kas sellainen leikki oli minulle oikeata taivasmatkaa. Nousin ja
nousin. Pääsin kokonaiseksi masuunipomoksi. Mutta silloinpa pistin
tämän moukan-pääni alimmaiseen kattilaan.»
Artturi Toikkakin heitti keinuttelunsa ja sytytti hermostuneella
raapaisulla uuden paperossin.
»Meillä oli pääinsinöörinä oikea herra miehekseen. Aina ensimmäisenä
vaaranpaikassa, iloinen heiskale ja työläisille kuin kaveri.
»Kerran eräs masuuneista tukkeutui kokkareisiin eli ruuhkautui, kuten
suomalaisten oli tapana sanoa. Murrettiin miehissä ruuhkaa rikki,
insinööri taas etunenässä. Äkkiä murtui uuninsyrjään aukko, josta
purkautui hehkuva laava päin naamaa. Näin, kuinka yli suojamuurin
syöksyy tulinen suihku kohti insinöörin päätä. Kiskaisin miehen
suolivöistä olkani sivu. Taisi lentää takaseinään saakka. Hyppäsin
suojamuurille ja löin maasta kaapaisemani malmilohkareen reikään.
Se tukkeutui. Mutta ennätti tuiskata vielä raiskauksen, joka söi
luuta myöten oikeaa käsivarttani ja olkapäätäni ja pirskautti tuohon
korvanjuureen tämän lähtemättömän laikan. Ja siinä se on pysynyt
uskollisena kaverina nyt jo parikymmentä vuotta.
»Niin, että, Toikan poika, jos se nauraakin minun mukanani, ei se
sen häijymmin naura kuin isäntänsäkään», katkaisi kertoja karkean
leppoisasti.
»Eipäs se ollutkaan pikkuinen teko», ihasteli korkealla äänellä
Artturi. »Ryypyt vaan... kunniaksi ja ylistykseksi!»
»Sillä tavalla, pojat pääsin kiinni tähän kapitaalitavaraan. Sain
nimittäin teosta suuren palkinnon. Mutta sairaalassa oli iskeytynyt
minuun, joka jo repsikkapoikana olin pudistanut isänmaan tomut
jaloistani, sellainen kiukkupäinen koti-ikävä, ettei muuta kuin
takaisin tänne syntymämaille. Ja olipa taskussa sievoinen pääoma,
joskaan sillä ei vielä voinut suoraa päätä ruveta tehtaita rakentamaan.
Niinpä, katsasteltuani taas kotoisia paikkoja, menin tämän Krookin
patruunan palvelukseen. Näin, että laitos oli rappiolla. Olin oppinut
yhtä ja toista maailmalla ja yritin sitä kohentaa. Touhusin yht’aikaa
sahanasettajana, konemestarina, metsänostajana ja proomunrakentajana.
Ja lopulta hoitelin melkeinpä koko hotellia, jossa isäntä lallatteli ja
möyhähteli ja nuori herra tuhlasi huvilaivoihinsa ja ryyppykavereilleen
minkä kerkesi.
»Sattui hama mihin paikkaan tahansa tai tuli rahan vaatija, tapasi
Krookin ukko tokaista: 'Höh, kysy Konstalta, kyllä se korjaa' tai:
'Kyllä se rahaa tekee.' Minua se konttorissaan ravisteli hartioista
ja möyhähteli hyvillään: ’Sinä se vasta olet oikea arpipiru. Taidat
pelastaa minut konkurssista...'
»Ja pelastinkin sillä kertaa. Tuotanto ja luotto nousivat perättäin
tikapuita. Ja ukko lasketteli leikkiä herra-seuroissa: 'Minäpä olen
tehnyt liiton sellaisen moukkapirun kanssa, joka ei osaa vaatia edes
kunnollista palkkaa.'
»Mutta eräänä päivänä latelin herralle ehdot pöytään. Halusin kerta
kaikkiaan koko laitoksen tirehtööriksi ja palkat senmukaisiksi.
»'Höh, pöyhkeiletkös?' sanoi patruuna. 'Suomalainen ei koskaan minun
sahoillani käske, vaan palvelee... möh.'
»Sitten hän vatkasi ikäänkuin epäillen paksua nenäänsä peukalollaan,
kakoi ja mumisi: 'Tirehtööriksi tarvitaan oikeata nimeä... käsitätkös,
nimeä, titteliä ja hmh... sukua... mnjaa, jaa... mutta palkan lisää
voitaisiin kyllä... jaa, paljoko?'
»'Kauanko sitten tämä patruunantitteli on ollut Krookin suvulla?'
tokaisin piruuksissani, kun satuin, näet, tietämään, että ukon isoisä
oli ansainnut omaisuutensa kyypparina tuolla eräässä rantakaupungissa.
»Ukko paran naama tuli suuttumuksesta paleltuneen nauriin näköiseksi.
Hamuili muka keppiään. Mutta oli saada halvauksen ja jäi kakomaan ja
huohottamaan nojatuoliinsa.
»'Hyvä', ajattelin minä, 'ruotsalaiset kapitaaliherrat eivät ole
parinkymmenen vuoden aikana oppineet mitään. Mutta me olemme!' Ja
rakensin tuon sahani, joka tänä hetkenä on ajanut Krookin uudestaan
konkurssituvan kynnykselle.
»Eikä nyt säälitä! Elämä ei ole säälinyt meitä ja vielä vähemmän nuo
vierasveriset herrat, jotka ovat pitäneet meitä jos jonkinlaisina
muukalaisina ja äpärinä omassa maassamme. Niin, älä ollenkaan
hekota, Toikan poika, koko suomalaiskansa on ollut tähän asti omassa
syntymämaassaan äpärä! Ja varsinkin me mannuttomat, jotka teemme
kauppaa ja yritämme perustaa laitoksia.
»Mutta nyt, sanon sen vieläkin, tämä äpärä on tehtävä isännäksi omaan
taloonsa, eikä siinä taistelussa sääliä anneta eikä tarvita.
»Ja jos sinä, Iivari, kykenet paiskaamaan kontilleen tuon
heikäläissakkiin kuuluvan hauliherran, ristin sinut vaikka...
Carnegieksi. Mutta se muista, että koko vastuu on sinun harteillasi.»
»Sehän on selittämättäkin selvä», tuimistui Iivari.
»Älähän soutele», Jänkälä jatkoi, »katsokaapas tuonne tuosta
tuulimyllyn nurkan ohi... Jänkälän niemelle. Siellä kaivaa työporukka
perustuksia... Ja kohta alkaa siltä paikalta nousta voimalaitos,
jolla valaistaan koko pitäjä ja vähän naapuripitäjiäkin. Se on
viimeinen isku Krookille, sillä se mies ei osaa tehdä jätepuulle muuta
kuin lykätä sitä järveen ja tehdä kilometrisiltoja Bertil-herran
loistomoottoreille...»
Puhe katkesi hetkeksi repäisevään nauruun, jonka aikana kimitti Artturi
vikkelästi väliin:
»Ja siitä se alkaa nuoren herran matka kilo 144 metritehtaalle!
Jeskendeeraa!» Ja hän imi posket lontolla ryypyn niskaan paperossiaan.
»Niinpä niin, pojat», levahutti Jänkälä kämmenillä polviaan, »mutta
tuo laitos nielee pitkiksi ajoiksi luottonikin viimeistä hännänpäätä
myöten, jottas sen tiedät... jo Paapelin-tornisi juurella.»
»Pa-pa-paapelin torni...» tapaili Artturi hykertävässä ilossaan.
Iivari oli noussut seisomaan ja laski vaistomaisesti käden nyrkkinä
pöydänkulmalle:
»Hyvä. Minä rakennan tehtaan. Ja jos hauliherra Vargen minut nujertaa,
ei siitä tule kärsimään kukaan muu kuin minä, vaikka sitten maksaisin
laukunkannolla tappioni. Onko selvä?»
»Selvä. Sinä sen nostat. Ja sitten saat minun puolestani ampua
sellaisen pienen väkänuolen vaikka Merthenin tyttären sydänalaan,
jollei jo lie ammuttunakin...»
Ja Jänkälä nauroi koko suullaan, arvellaan ja mustalla poskellaan, niin
että koko ruumis tärähteli.
Mutta Artturi alkoi laulaa korkealla äänellä:
»Ja nuoren miehen elämä on silkkipumpulia,
mut avioss' on elämä kuin karvasmantelii-aa.»
»Ja nyt tämä juhla on lopussa!» karjahti Iivari ja löi nyrkkinsä
tärähtäen pöytään.
Artturi jäi suu auki. Mutta Jänkälä nousi lepyttelemään: »Eihän sitä,
näin meidän kesken, toki pieni leikinlasku tapa miestä. Sattuuhan sitä,
sattuuhan sitä... Mutta mitäs me niistä akkojen veuhtomisista...»
Iivari pysyi mykkänä. Mutta ojensi hitaasti kätensä lähtijöille.
Jänkälä vei kääseillään Artturi Toikan asemalle. Iivari seisoi
akkunassa ja katseli otsa raskaana heidän lähtöään. Hänestä tuntui kuin
he olisivat reväisseet jostakin... rinnan kudoksista sen arimman kalvon
riekaleiksi. Ei koskaan hän ollut tuntenut olevansa näin yksinäinen...
kuin rannattoman meren takana... lähtemässä mitättömällä laivalla
ryöstämään kokonaista valtakuntaa...
»Ja sitten kun tuli se kolmas kerta, kolmas kerta...»
loilotti Toikan ääni ulkoa lurittelevaa säveltä. Ääni haihtui jonnekin.
Mutta mäenpäältä kaikuivat vielä loppusanatkin:
»... oli aamu jo kirkkaimmillaan.»
Eikä Iivari voinut olla hymähtämättä. Kaksimielisestä laulusta jäivät
hänen korviinsa vain sanat »aamu» ja »kirkas». Ja ne ikäänkuin
siirsivät hänet seuraa van päivän taisteluun.