1.
Neiti Siviä Syrjänen, posteljoonin tytär läheisestä kaupungista, käynyt
tyttökoulua, erotodistuksessa keskiarvo tyydyttävä, uskonnossa hyvä
kiitettävä, laulussa välttävä... hän seisoo Takalan sekatavarakaupan
myymäpöydän takana. Hän palvelee yleisöä, järjestelee ja pyyhkielee
hyllyt... koko puoti helottaa iloista puhtautta; hän laskuttaa tavarat,
virkkaa pienet lomahetket somankapeita pitsejään, pitää osittain huolta
taloudestakin, ompelee kauppiaan höltyneet nutunnapit ylen piukkaan
ja kaiken lisäksi opettaa iltamyöhät matematiikkaa ja paria kieltä
isännälleen.
Ilman Sivi-neitiä — kuten paikkakuntalaiset häntä nimittivät — ei
Iivari tulisi enää toimeen päivääkään. Hänen välittäjäkauppansa
on laajentunut tuonnempiinkin pitäjiin ja myyntiartikkelien luku
lisääntynyt... polkupyörien ja etenkin maanviljelyskoneiden välitys on
tuottanut hyviä tuloksia.
»Minun oikea käteni», Iivari sanoo usein leikkiä laskien Sivi-neidille.
Hänen parissaan on hyvä olla. Niin ketterän ahkera kuin Rosina muori,
tulee joskus hänen mieleensä, kun kiireisissä hommissa tytön hameet
kiepsahtelevat pikkuruisella vartalolla.
Ja muutenkin palautti tuo tyttö mieleen vanhan äitimuorin. Tällä oli
ollut omat mielikukkansa, joita hän sanoi kylmänkukiksi ja joita hän
juhannuksen alusviikolla tapasi poimia pieneen peltipurkkiinsa. Niissä
oli tähtimäinen, valkea, yksi ainoa kukka ja herkästi varisevat heteet.
Niitä löysi katvipaikoista ja niiden tuoksu muistutti kielon tuoksua,
mutta oli miedompaa ja helposti haihtuvaa.
Sellaista... miedon suloista tuoksua oli olla Siviä neidon lähellä. Ja
yhtä leppoista oli katsoa hänen lemmikinsinisiä silmiään, jotka olivat
tosin väriltään hieman haaleat, mutta ilmeiltään kuitenkin tähtimäisen
sirkeät.
Työteliästä rattoisuutta ja perheenomaista rauhaa oli ollut heidän
elämänsä aamusta iltaan.
Leikkuuaikana, kun kaupankäynti oli tavallista hiljaisempaa, olivat
he molemmat eräänä pilveilevänä päivänä puodissa. Iivari hinnoitteli
saapuneita tavaroita myymäpöytään nojaten, ja Siviä istui melkein
näkymättömissä myymäpöytien kulmauksen takana, ainainen kapopitsi
ahkerissa sormissaan.
Kello kilahtaa. Iivari ei jouda nostamaan katsettaan. Jotakin ilmavaa
lehahtaa hetken kuluttua kasvoille. Hän näkee kesäisen, kuohkean
hameen lanteitten kohdalta ja käden hienosti muodostuneet sormet ja
safiirikiven ohuessa sormuksessa. Hän tietää... päätä on vaikeata
nostaa. Se alkaa painaa raskaasta verestä. Sitten viime kevään hän on
karttanut mennä huveihin ja kokkotulille. Ja nyt... tänne?...
Pää täytyy kuitenkin kohottaa. Hän kokoo kasvoilleen jonkinlaista
ammatti-ilmettä ja katsoo Verna Mertheniä kysyvän näköisenä kasvoihin.
»Onko tuo hän... joku toinenko? Vielä silloin... kokolla... huulet
kuin pieni tulipalo... Nyt jollakin tavalla kypsyneet, vakavat
ja... himmeämmät.» Miten tarkasti hän muistikaan! Kulmallisilla oli
liikahdellut pienen pieni, levoton höyhenpari... Nyt... kuin kaksi
tummaa, leveähköä sulkaa, jotka harvenivat kärjiltään hämäräksi
untuvaksi, mutta ulottuivat keskeltä melkein yhteen. Ja noinko raskaat
ja rauhalliset silmäripset? Ja entistäkin tummempi niiden alla katse!
Epämääräistä rasittuneisuutta himmeällä hipiällä... laihtuneempi... Ja
vartalo kuin naisen!
Verna neiti on alkanut puhua, viitannut erääseen hyllyltä heloittavaan
kangaspakkaan. Kauppiaan kurkottaessa hyllyä kohti ostajatar liikahtaa
kuin lähestyäkseen. Katse lämpenee, se hyväilee kuin liian kauan
poissa ollutta tuttua olentoa. Tuttua ja samalla vierasta, joka täytyy
jälleen tuntea entisekseen. »Niin, tuollaiset olivat hartiat...
luonnottoman leveät, juuri niin, ne ovat kantaneet tavaralaukkua.»
Silmät heittelevät ja käyvät yhä lämpimämmiksi. »Ja hoikka... kuin
tiivis teräsvyö vyötäröillä. Kädet suuret ja kopristuneet monenlaisesta
työstä. Juuri niin... nuo hyvät kädet... turvalliset kädet... Asultaan
hienompi kuin ennen, karkeat hiukset... tasaista, tiheätä metsää...
Juuri niin.»
Kauppias kääntyy. Salakatsoja ennättää nähdä hänen leveän otsansa,
joka on kuin lujittunut entisestään. Hän kokoo rohkeutta...
ryhtyäkseen selittämään tuota viimekeväistä onnettomuutta. Hän
on jo katsomaisillaan suoraan Iivaria kasvoihin, melkein käteen
tarttumaisillaan, kun sivuseinällä myymäpöydän takana joku liikahtaa
hermostuneesti, ja tarkat, epäluuloiset silmät tuntuvat seuraavan häntä
sivultapäin.
Sieltä nousee Siviä neiti, mutta ei poistu, vaan on järjestelevinään
joitakin vaakapunnuksia.
»Niin, noin paljon ehkä... olkaa hyvä», Verna neiti sanoo lyhyesti
kauppiaalle. Hän seisoo jäykkänä. Kauppias leikkaa. Vernasta tuntuu
tämä kaikki tuskalliselta. Ooh, mitäpä turhia sattumia selitellä!
Tuon miehen poskipäät näyttävät kuluneilta, rahankeruusta, ovelta
ovelle juoksemisesta ja kaikenlaisesta... Hän muistaa isänsä puheet
nousukkaista.
Vaistomaisesti hän kääntyy kuin pois lähteäkseen, mutta sanoo jotakin
sanoakseen:
»Teilläpä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä!»
Iivari ojentaa hänelle pakettia. Verna näkee pakostakin nuo harmaat
silmät, jotka katsovat häneen alhaalta päin, pitkän välimatkan takaa.
Ne ovat unohtuneet jostakin syystä vain katselemaan. Ja Verna neiti
horjahtaa äskeisestä jäykistymisestään. Hän ei voi olla katsomatta
anteeksi pyytävästi. Mutta hän ei saata enää olla lähtemättä.
»Kiitos, hyvästi», tulee hengästyneen hätäisesti. Mutta ovella hän
käännähtää äkkiä reippaasti ja antaa kuin uhalla koko kasvojensa
päivänpaisteen tulvia Iivaria kohti, joka hänkin alkaa nauraa
avoimin suin ja tervein hampain. Ovikello helähtää iloisesti. Iivari
seisoo yhä kuin voittaja urheilukentällä. Hän on nähnyt kerran neiti
Merthenin hätääntyneenä ja epävarmana. Oliko se mahdollista? Hän
ojentaa käsivartensa herätäkseen todellisuuteen. Oh, tyhjä puoti...
Apulaistyttö seisoo ja kääntelee virkkuuneulaansa. Mitä hän sanoi?
»Teillä on täällä kaikki hyvässä järjestyksessä.» Ei muuta.
Mutta äskeiset kasvot ovella ja kellonhelähdys eivät lakkaa paistamasta
ja kuulumasta. Menee hän tänä päivänä minne tahansa, hänen silmänsä
näkee ja korvansa kuulee kummallisella tavalla.
Hän ei vain ymmärrä, mitä kaikella tuolla oudolla kauneudella tehdä.
Eihän ole mitään tapahtunut eikä muuttunut mikään.
2.
Verna ei tietänyt mitä tehdä. Hän kierteli yksin sisähuoneissa.
Tuli »pönkkähamekamariin». Täällähän ei tietenkään ollut mitään uutta.
Sifonierissa, salalaatikossa, oli tosin sukukirja, mutta sitä hän
ei koskaan ominpäinsä saanut nähdäkään. Isä oli sieltä vain joskus
hänelle lukenut noiden partaniekkojen elämästä, naimisiin menoista,
syntymisistä, rakentamisista ja kuolinpäivistä. Ei kannattanut edes
muistella...
Hän levähyttää yksinäisellä pöydällä olevan vanhan saksankielisen
sukuraamatun kannen levälleen. Siellä olivat vain nuo vanhat
harakanvarpaat.
»Autuaat ovat puhtaat sydämestä», oli kirjoitettu sen ensilehden
ylälaitaan. Ja hirveän pitkät saksalaiset ässät jatkoivat yhä
hullunkurista marssiaan pitkässä jonossa. Ne... juuri nuo ässät olivat
Mertheneitä, muisti hän ajatelleensa lapsena.
Ei mikään miellyttänyt. Ei enää pitkään aikaan. Pimeä syksyiltä oli
tulossa. Tuulet jo tohisivat. Ne kiersivät ikäänkuin yhtämittaisessa
kehässä saaren ympäri. Ja hän oli sen keskellä, toivottomana vankina...
Hän saattoi tosin kuvitella niinkin, että ne lakaisivat maata
määrättömät lepakonsiivet selässä ja pyrstönä kilometrin pituiset
hulmuavat harjat. Ja kaatoivat ryskyen tieltään korvessa petäjiköt ja
laaksossa aidat ja rakennukset... Mutta jos sillä tavalla kuvitteli,
veivät ne hänet aina tietä pitkin tuon kauppiaan talon luo ja ovesta
sisään... ostamaan kangasta.
Tuo elokuinen käynti ei lakannut häntä vaivaamasta. Miksi hän
ei ollut kyennyt selittämään suorin ja selvin sanoin tekemäänsä
loukkausta erehdykseksi? Ooh, tuo haaleasilmäinen tyttö pöydän
takana kurkistelemassa! Se se oli ollut. Ja siksi hän ei ollut sinne
toistamiseen mennyt. Mutta miksi hän oli sitten ovella... tuon
toisen nähden... nauranut Iivarille koko olemuksellaan. Niin, hän
tunsi vieläkin, että hän oli antanut jotakin itsestään. Ja sitten...
paennut... pujahtanut ovesta kuin joku... pahanpäiväinen puotityttö.
Jokin koskematon hänessä... hänen sisäinen ylpeytensä nousi tuota tekoa
vastaan harmittavana, poskille saakka läimehtivänä joka kerta, kun hän
sen muisti. Ja hän muisti sen aina, tuon tuostakin.
Samassa iskeytyi mieleen taas tuo sukutotuus. Pitää tehdä oikeutta, ei
saa koskaan tehdä vääryyttä. Se oli ollut melkein ainoa siveellinen
käsky, jota hänelle oli opettamalla opetettu.
Isällä oli ollut aina tunnuslauseenaan: »Tee talonpojalle oikeutta,
mutta älä koskaan enempää.» Ja talonpojalla hän tarkoitti aina
suomalaisia. »Jos loukkaat alempiasi, alennat itsesi heidän tasalleen»,
oli toinen hänen alinomaisista ajatuksistaan.
»Niin, todellakin... isä ei edes osaa suuttua alaisilleen. Hän pitää
sitä mahdottomana. Sellainen hieno ja ylpeä herra. Eikä hänen tarvitse
suuttua. Hän vain käskee, ja he tottelevat», muisteli Verna.
Oi, kuinka hän rakastikaan isäänsä! Ei kukaan osannut pää niin ylpeänä
pystyssä, selkäranka suorana ja sikari niin hienosti sormien välissä
sanoa ajatuksiaan.
Hiljan hän oli ollut purjehtimassa kahden isän kanssa. Se oli aina
hänen suurimpia juhliaan. Ja hän oli kysynyt: »Isä, eikö kukaan
Mertheneistä ole koskaan tehnyt vääryyttä toiselle, pettänyt tai...?»
Isä oli huudahtanut hänelle varoittavasti, sillä hänen oli juuri
laskettava isopurje vastakkaiselle laidalle. Mutta hetken kuluttua hän
oli vastannut:
»Ei koskaan, tyttäreni.»
»Mutta jos he ovat vahingossa tai melkein tietämättään loukanneet tai
häväisseet syytöntä ihmistä, miten he sellaisessa tapauksessa...?»
»Oikea Merthen tunnustaa aina rehellisesti tekonsa ja on valmis
antamaan hyvitystä», isä oli taas vastannut kuin sukukirjasta lukien.
»Eilen, juuri eilisiltana, kun hän oli taas miettinyt tuota onnetonta
tekoansa, oli hän kysynyt äidiltä: »Miltä sinusta tuntui, äiti, kun
rakastuit isään?»
»Vai sinä, hupakko, tässä vielä rakkauksista höpöttelet.» Tuo
'höpöttelet', se oli taas äidin mielisanoja...
Mutta sitten hän oli ikäänkuin liihoitellut kauaksi heidän
keskustelustaan ja lisännyt väsähtäneellä äänellä: »Niin, ei
missään voida toista pettää ja sydänjuuriin saakka loukata niinkuin
rakkaudessa, jos sokeana seuraat vain sydäntäsi.»
Miksi hän oli sellaista kysynyt? Ja miksi äidin huokaava ääni soi
hänessä vieläkin. Ei hän tietänyt. Mutta jotakin oli tehtävä. Tätä
tuskaa oli mahdotonta kestää...
Verna kierteli taas huoneita. Hänen täytyi saada liikkua. Akkuna auki!
Se revähtyi tuulen painosta levälleen. Virta vyöryi... sekin kuin
raskaassa ympyrässä saarta kiertäen. Raskas tuulenpaine suorastaan
työnsi hänen ruumistaan taaksepäin. Täytyi pidellä akkunasta kiinni.
»Ei tässä niin vain...» hän huohotti ihastuneena, että sai ponnistella
jotakin vastaan.
Hänellä oli näihin saakka ollut tapana iltamyöhällä hypätä matalasta
akkunasta puutarhaan ja kuvitella karkaavansa seikkailumatkalle. Tänä
kesänä oli tuo melkein unohtunut. Mutta nyt! Nyt se tehdään. Ja hän
pudottautui märkään pensaikkoon.
Silta oli sähkölampuin kirkkaasti valaistu. Ja rantakin molemmin
puolin. Verna juoksi yli sillan... vastatuulta. Rantalehmukset
tohisivat, ja niiden alitse alkoi pimeä maantie. Sinne! Ei satanut.
Mutta koko ilma oli märkää. Se pesi lämpimin aalloin kasvoja ja... koko
ruumista. Hän käveli ja juoksi. Melkein kuin ratsastusta! Samanlainen
hurjapäinen rohkeus valtasi hänet kokonaan.
Ei ole olemassa mitään esteitä ja raja-aitoja! Vain vastatuulta ja...
ikävä, ikävän ikävä... huuhtoa pois tämä kiusallinen tuska. Kylläpä
sitä olikin... takertumistaan takertunut. Mutta nyt... se irtautui
irtautumistaan! Hän oli vapaa, vapaa... tekemään mitä tahtoi. Ja hän
teki oikein! Juuri niinkuin sopi Merthenien tyttärelle... rohkeasti ja
kerta kaikkiaan.
Oliko nyt kuinkakin myöhä? Olkoon vaikka yö! Verna Merthen on menossa
Iivari-kauppiaan talolle, tulkoon mitä tulkoonkin...
Matka oli lyhyt. Samassa vauhdissa hän kiertää kaupparakennuksen
pihanpuolelle ja lyö suljetulle ovelle. Tosin tuli ajatus: Mitä sitten,
jos tuo puotityttö tulee avaamaan? Ooh, tulkoon! Hän ei aikonut toista
kertaa puikahtaa pakoon... Hän ei ollut mikään apulaistyttö. Ja hän löi
uudestaan ovelle.
»Tullaan, heti tullaan», kuului sisältä Iivarin ääni. Odottaja tunsi
nyt jo itsensä turvalliseksi. Miksi hän ei tullutkin jo ennemmin,
paljon ennemmin...
Lukkoa avataan. »Hyvät kädet... turvalliset kädet.» Verna hymyilee
jostain nurkan takaa heijastavan sähkölampun valossa.
Kauppias seisoo hämmästyneenä, sitten hullunkurisesti säikähtyneenä.
»Onko jotakin tapahtunut?» hän kysyi hätäisesti.
»Tulkaa», Verna neiti toistaa, ikäänkuin ei osaisi sanoa enää mitään
muuta.
3.
Kun Verna oli selittänyt tuon onnettoman tekonsa, kertonut miten se
oli häntä vaivannut ja kuinka hän oli sen tehnyt suureksi osaksi
tietämättään ja hetken ajattelemattomuudessa, olivat he ennättäneet
vanhan tuulimyllyn kohdalle.
Hän oli puhunut niin omantunnontarkasti kuin suinkin.
Aluksi hän oli ajatellut täyttävänsä vain välttämättömän
velvollisuutensa. Mutta vähitellen oli tuo selittely, jonka hän
oli luullut tuskalliseksi, muuttunut läheiseksi, vapauttavaksi
tunnustukseksi.
Iivarin kasvojenilmeet näyttivät tiheän hämärän läpi luonnottoman
venähtäneiltä. Ja hän kulki mykkänä. Mutta Verna tunsi hänen
kuuntelevan. Ja hän jatkoi. Hän ei halunnut enää mitään itsestänsä
peittää. Ja kun hän ei osannut enää puhua, tuntui hänestä kuin hän
olisi lahjoittanut itsensä kokonaan. Siitä ei ollut enää mitään
pelastettavissa. Eikä tarvinnut. Hänen oli hyvä olla.
He nousivat rinnettä tuulimyllyä kohti. Kumpikaan ei puhunut.
Raskaat huokaukset tulivat korvesta. Verna kuunteli tuttua
koskenkohinaa. Se oli alkanut kuulua hämmästyttävän selkeästi.
Puhelinlangat soivat, sähköjohtojen kuparilangat vonkuivat ja kaiken
alta kuului tehtaitten kumea jyminä. Koskaan, ei koskaan hän ollut
kuullut tuollaista veden, korven ja ilman määrätöntä ääntä.
»Vaikka hukkuisikin sinne... löytämättömiin», hän tunsi kuin
tajuttomuuden vesiin painuva hukkunut. Ja taas, kun he pysähtyivät
tuulimyllyn juurelle, hän ikäänkuin heräsi ja ajatteli täysin
päinvastaista:
»Tämä, tämä vasta on elämän alkamista...»
Iivari oli kulkenut kuin rikoksentekijä. Tässä hän rämpi... kehno
otus, matalajalkainen peikko, joka oli hautonut alhaisia ajatuksia
hänestä... puhtaimmasta ja rehellisimmästä olennosta, mitä hän oli
osannut edes kuvitella. Loukannut muka häntä! Mokomaakin... kyläkujien
ja riihentakuisten maleksijaa, jota ei edes retonkihameinen torpantyttö
kyennyt tunnustamaan ihmisten arvoiseksi. Tuo mitätön, unohtunut
olento palasi muistiin inhoittavan selvänä. Se asettui tuohon... hänen
vierelleen. Se teki mahdottomaksi kaiken puhumisen. Vastakohta oli
luonnoton. Tienvierillä sanajalkojen alla likainen, matala elämä,
johon hän itse oli kuulunut kaikkine haluineen ja himoineen. Täällä,
hänessä... sellaista avomielisyyttä ja jaloutta, jota ei voinut
arvioida millään hänen tähänastisen elämänsä mitoilla tai punnuksilla.
Ensikerran elämässään hän tunsi itsensä todella, sielultaan äpäräksi...
Ajatuksiltaan, tunteiltaan ja kokemuksiltaan viheliäisen elämän
viheliäiseksi äpäräksi.
Ja ensi kerran hämärtyi muistissa Rosina-muorin kuva epämääräiseksi
hahmoksi, joka seisoi korvenlaidassa koleassa varjossa.
Verna kosketti hänen käsivarttaan. Mies tiesi saavansa ottaa häntä
kädestä, kiertää käsivartensa hänen ympärilleen...
He olivat istuutuneet tuulimyllyn portaille. Korkeasta sähköpylväästä
heijastui sinne heikko valojuova.
Iivari tunsi tartuttavan käteensä ja näki palavat silmät lähellä
kasvojaan. Niissä oli houkuttelevaa kysymystä.
Raju tahto... kohottaa kädet ja hukuttaa tuo olento käsivarsien
alle... repi rinnan sisäpuolta. Mutta siellä oli myöskin toivotonta
voimattomuutta. Hän ei jaksanut muuta kuin nostaa kätensä raskaasti
Vernan olalle. Se ei uskaltanut puristaa. Se painoi sitä kömpelön
hellästi. Ja hän sai lopulta sanotuksi yhtä kömpelöt sanat:
»Ei teillä ole minulle... mitään selitettävää... ei yhtään mitään...»
Mutta äänessä oli sellaista liikuttavaa hartautta, että Verna naurahti
iloisesti. Nousi äkkinäisestä hyvänmielen tulvasta, kiersi kätensä
miehen pään ympäri ja hyväili karkeaa tukkaa kädellään, rinnallaan,
hengityksellään, huulillaan... hetken, olemattoman lyhyen hetken ja
pakeni samassa rinnettä alas. Viittasi vielä alhaalta kädellään, nauroi
haihtuvan, riemukkaan naurun ja katosi kuin kiitävä varjo.
Iivari jäi seisomaan rinteelle toinen käsi ojollaan ja ruumis
kallistuneena eteenpäin. Hän oli kuin hyökkäämässä, mutta yhtä avuton
kuin jalustaansa kahlittu patsas.