1.
Selluloosa- ja paperitehtaitten suurin osakkeenomistaja ja johtokunnan
puheenjohtaja, kauppaneuvos Albert Merthen, seisoi yksityiskonttorinsa
akkunan luona, katsellen hetken tokeille päin, joissa miehet
taistelivat kevättulvaa ja vyöryviä jäälohkareita vastaan. Yksi
patoluukuista oli murtunut, ja vesimassa, jääsohjo ja toisiaan vastaan
törmäilevät lohkareet painuivat uhkaavasti sen vetävää nielua kohti.
Taistelu oli jännittävimmillään. Muutkin luukut uhkasivat murtua.
Ne oli vivuttava kiireesti auki. Toinen miesjoukko huusi niitä
vintatessaan heijaataan, joka kuului kuin hätähuuto ryskeen alta, ja
toinen huhtoi jäälohkareitten kimpussa. Keksit heiluivat, puutangot
kumahtelivat ja pitkät varpit vapisivat kuin jättiläiskielet
jääröykkiöitä vasten.
Saaren loivaa rantamuuria myöten lipuivat niljakkaat jäätelit, nousten
tuontuostakin kuin suuripäiset vetehiset kivivallin ylärajalle saakka.
Ne jytisivät, sälähtelivät, rouhiutuivat ja ulisivat välkähdellen
ilkkuvasti tornirakennuksen alakerroksenkin akkunaan.
»Korven voima», urahti herra. Sanojen alta kuulosti halveksuntaa ja
hieman hermostunutta katkeruuttakin.
Albert Merthen oli miehuutensa parhaissa voimissa. Suurten tehtaittensa
keskellä hän seisoi konttorissaan kuin kapteeni jättiläislaivan
komentajasillalla, ohjaten sitä lujin käsin ja kylmin päin kohti
etelää, valtamerta.
Mutta jäänlähtöjen ulvonta ja ryske rikkoivat säännöllisesti joka kevät
erään tarkasti suljetun patoluukun hänen sydämessään.
Ne muistuttivat hänelle liian paljon suomalaista korpea, johon hän ja
hänen isänsä olivat aina suhtautuneet kuin lannistettavaan petoon,
mutta joka oli kyennyt silloin tällöin lyömään myöskin vastaiskuja
salakavalalla karhunkämmenellään.
Ja ehkä ammottavimman haavan juuri häneen, Albert Mertheniin.
Se oli jo kauan sitten arpeutunut, sillä se oli saatu jo
nuorukaisiässä. Mutta se oli saatu eräänä varhaiskeväänä, jäiden
lähdön aikaan. Ja siksi se läimehti jälleen juuri nyt, kun suomalainen
korvenvoima räiski ja ryski hänen valtiassaarensa ympärillä.
Kauppaneuvos käveli kiivaasti kahden akkunan väliä. Pysähtyi ja
tuijotti.
Ovi aukeni hiljaa ja sulkeutui. Kauppaneuvos seisoi selkä oveen päin.
Mutta se värähti. Hermot pingoittuivat. Se oli hän... hänen häpeänsä
muistuttaja... hänen vaimonsa, Magda Merthen.
»Kuulehan, Albert...» kuului hyväilevän arka ääni.
Niin, siellä selän takana seisoi hänen sukunsa ainoan, korjaamattoman
tappion ruumiillistuma. Niin nöyrä ja... kauniskin... ja kuitenkin...
Herra puri leukapielensä yhteen, kääntyi jäykkänä:
»Missä on Verna?»
»Insinööri Gavelius satuloi tallinpihalla, niin että ovat kai aikeissa
ratsastelemaan», tuli rouvan huulilta epäröivän hymyn mukana.
»Yhdessäkö aikovat?»
»Niinpä kai», rouva sanoi yhä epävarmempana.
»Kai? Se ei riitä. Toivoisin, että pitäisit hänestä parempaa huolta.
Hän katoo — ja useimmiten yksin — puoliksi päiviksi, ratsastelee
huolimattomassa pojanpuvussaan työläiskujat, Länsikylän mökit ja
torpat... Ei välitä asustaan ei arvostaan...»
»Mutta, rakas Albert, sehän on ratsastuspuku, parempi toki kuin että
hameisillaan...» yritti kauppaneuvoksetar.
»Tarkoitin», jatkoi herra, »tuota hänen sopimatonta tapaansa käyttää
kuluneita risoja. Toin hänelle uudet ratsastussaappaat. Ei, hän
jättää ne nurkkaan ja käyttää joitakin... talonpoikaissaappaita...
tallirenkien jätteitä, luultavasti...»
»'Nämä ovat paljon mukavammat jalkaan', tapaa Verna sanoa, kun koetan
tyrkyttää niitä uusia. Minkäs sille hurjapäälle sitten tekee?» pyrki
taas rouva sovittelemaan. Ja hänen silmistään näkyi, että tytär oli
saanut kyllä hellien ja ominvalloin kasvaa.
»Hänen äitinsä pitäisi kuitenkin voida häneen enemmän vaikuttaa.
Tiedäthän, ettei minulta jää aikaa hänen joka askeltaan seuraamaan.»
Kauppaneuvoksen puhe oli lyhyttä, kohteliastakin. Mutta sanojen alla
oli vuoroin kylmää vierautta, vuoroin hermostunutta halveksumista...
Varsinkin sanoissa 'työläiskujat', 'mökit', 'torpat', ja
'talonpoikaissaappaat'.
»Niin, mitä sinulla olikaan...?» hän päätti hajamielisesti.
Kauppaneuvoksettaren silmät syvenivät. Hän puristi jostakin esiin kuin
viimeisen tarmonsa:
»Albert, isäni on kuolemaisillaan. Sallitko minun lähteä... käymään
kotona?»
Kauppaneuvoksen kasvot harmenivat. Istui niska jäykkänä työtuoliinsa.
Rouvan ääni muuttui syyttäväksi:
»En ole päässyt kotona käymään hänen eläissään... Nyt minun täytyy.»
»Kummallista. Niinpä niin, tietenkin... jäidenlähdön aikana», mumisi
mies. Siinä oli hänen mielestään kuin jotakin noituutta.
»Siellä ei ole enää ketään asioitakaan järjestämässä. Muistanet kai,
että olen isäni ainoa perillinen?» Sanat olivat tyynet ja jäykät, mutta
viimeisessä särähti jotakin menneitä asioita muistuttavaa, ivantapaista
katkeruutta.
Puolisot katsoivat suoraan toisiansa silmiin. Ei, Albert Merthen ei
tällä kertaa jaksanut! Tuskin koskaan oli hänen vaimonsa katse ollut
noin taipumaton.
Ehkä... ehkä hän ei ollut koskaan pohjimmaltaan lannistunutkaan? Ei
niitä tiedä. Ne ovat sitkeitä sisimmässään... Kuolevatkin kuin...
tarkoituksella, juuri keväisin, korven ryskiessä...
Kauppaneuvoksetar seisoi yhä liikkumattomana, kuin jäälohkare purevassa
tuulessa. Hän... tavallisesti niin nöyrä ja... lämmin...
Säälintapaista kihosi syvältä miehen sieluun.
»Niin, onhan sinun toki... lähdettävä», hän sanoi asiallisuutta
tapailevalla äänellä.
»Käske Verna oitis luokseni», lisäsi hän rouvan kääntyessä ovelle.
2.
Kauppaneuvos käveli hitaasti parin huoneen kautta 'viktoriaaniseen
pyhättöönsä' eli — kuten Verna oli sen ristinyt —,
'pönkkähamekamariin', jossa hän tapasi lepuuttaa hermojaan ja lueskella
sukukirjaansa. Nyt jos koskaan hän tunsi tarvitsevansa rauhoittavaa
lepoa.
Täällä kamarissa oli sohvan yläpuolella norsunluulle maalattuja
pönkkähameisia naistenkuvia pienissä, soikeissa kehyksissään. Suvun
äitejä ja tyttäriä.
Erikseen näistä, matalan kirjakaapin yläpuolella, oli kellastunut
puupiirros, joka kuvasi suvun suomalaishaaran kantaisää, Joachim
Mertheniä, joka ensimmäisenä, jo Suomen sodan jälkeisinä aikoina,
oli tullut maahan kirjanpainajana, jostakin... Hollannin ja Saksan
rajamailta. Tuuhea, harmaa poskiparta, leuka paljas ja jykevä. Pitkässä
terävässä nenässä, joka kivertyi juohevasti ylöspäin, suuressa
suussa ja pienissä, terävissä silmissä oli jotakin apinamaista,
melkein gorillamaista, jolle kaikelle Verna oli lapsena nauranut
katketakseen. Ja vielä enemmän tuolle luonnottoman korkealle ja vähän
ryppyreunaiselle silkkistormarille, joka törrötti kuin vanha tuulimylly
ukon päässä.
Kolmisen vuosikymmentä myöhemmältä ajalta oli peräisin tehtaitten
privilegiokirja, joka riippui kantaisän kuvan alapuolella himmentyneen
lasinsa alla. Yhä vielä paistoivat selvinä näkyviin sen ensimmäiset
korkeakirjaimiset sanat:
_»Hans Kejserliga Majestäts
Nådiga Resolution.»_
Näiden ympärillä oli muita suvun päämiesten ja poikien kuvia. Oli
yksinkertaisia, jykeviä miehiä, joiden pitkät lievetakit oli kuin
surunauhoin päärmetty. Oli myöskin keikareita, joilla oli kirjavat
tai valkoiset silkkiliivit, leveät takinrinnukset, taidokkaat, suuret
rusetit avonaisella paidanrinnuksella ja korvanjuuressa hienot
pulisongit — sataluvun puolivälin miehiä. Ja alimpana pari »vuosisadan
lopun» miestä kokopartoineen tai täysin sileine kasvoineen.
Polvesta polveen olivat hienostuneet Joachim-patriarkan alkukantaiset
piirteet. Leuka oli kaventunut, joskin oli pysynyt varmapiirteisenä
ja tarmokkaana. Mutta etenkin oli kuvasta kuvaan tuo juoheasti
kiverä nenänvarsi lyhentymistään lyhentynyt. Ensin näytti se parissa
polvessa äkkiä tylpistyneen ja saaneen jykevää konkoa yläjuoksulleen.
Sitten se oli hienostumistaan hienostunut oikeaksi ylimystöporvarin
mallinenäksi... kapeasieraimiseksi, hieman-hieman kaarevaksi,
ylimalkaiseksi herrasnenäksi. — Tämä oli ollut kaikki epäilemättä
monien Suomen ruotsalaisten aatelis-, virkamies- ja kauppiassukujen
muokkaustyötä.
Kauppaneuvos heitti kuviin ylimalkaisen silmäyksen. Jäi tuijottamaan
kirjarivejä. Runebergia, Topeliusta, Hellmania ja Geijerstamia,
Multatulia, Chateaubriandia, Grillparzeria ja Heineä.
Tuijottaja hymähti vaivautuneesti. Hänen silmänsä olivat lipuneet
alemmaksi. Siellä oli melkein risaisissa niteissä Linnankoskea, Leinoa
ja Ahoa ja eräitä nimettömän näköisiä runovihkosia.
»Niin Verna-tyttären kaltaista, moneen kertaan ahmittua rihkamaa»,
ajatteli kauppaneuvos.
Vihdoin hän istahti nojatuoliin. Avasi pöydällä lojuvan
sinisenhaalistuneen, silkkipäällyksisen lippaan, josta hän
ajatuksettomana silmäili eräitä teatterikuvia: »Kypron prinsessaa»,
»Kaarle kuninkaan metsästystä», John Forsellea valkeatrikoisine
säärineen, madame Rejanea suurine silmineen ja Sarah Bernardia
otsatukkineen ja pussihihoineen.
Äkkiä hän vetää viereisestä sifonierista sukukirjan ja alkaa tätä
selailla. Avautuu lopulta sivu, jonka yläreunaan on kirjoitettu
monikoukeroisin kirjaimin:
_Några Svåra År._
Hänen ei tarvitse lukea. Osan siitä luvusta hän osaa ulkoa ja osan —
sen raskaimmat tapaukset — hän on itse kokenut ja kärsinyt.
Ne olivat alkaneet 80-luvulta, jolloin hän oli huolehtinut
vain raisuista purjehdus- ja jahtiretkistään. Sen alussa oli
ruvettu tehtaalla toteuttamaan uutta saksalaista patenttia,
Grellinger-systeemiä, jonka avulla kyettiin valmistamaan paperia
suoraan puumassasta. Se oli avannut Suomen tehtaille uudet,
suunnattomat mahdollisuudet — halpaa raaka-ainetta kasvoi
loppumattomiin suomalaisessa korvessa.
Kokeilu oli tosin ollut vaivalloista. Se ja rakennusten laajennustyöt
olivat nielleet monia summia. Ja ennestään vakavaraisen tehtaan oli
täytynyt turvautua suureen obligatsionilainaan.
Mutta vaikeudet oli läpäisty. Tuotanto moninkertaistui. Vienti
Venäjälle kasvoi kasvamistaan. Kultaruplat alkoivat huippia kokonaisina
laumoina kuin ryssän jänikset Rajajokea kohti.
Mutta saman vuosikymmenen viidentenä vuotena pani keisarillinen
hallitus ankarat tullit Suomesta tuotavalle paperille. Koko
Venäjänkauppa oli yhdellä iskulla tuhottu.
Silloin näytti isä Joachim oikeata kantaisä-Joachimin karvaa. Läksi
Länsi-Eurooppaan avaamaan uusia markkinoita. Ja silloin oli hän,
Albert, tehnyt ensimmäisen ulkomaanmatkansa: Hampuriin, Amsterdamiin,
Lontooseen, vieläpä ominpäin Pariisiin, josta palattuaan takaisin
Lontooseen hän oli saanut tuhlaustensa vuoksi ukolta siekailemattoman
selkäsaunan.
»Oli toki viimeinen sitä lajia», kauppaneuvos myhähti vieläkin keskellä
muistojaan.
Tehtiin suuria sopimuksia, aina brittiläisiin siirtomaihin saakka.
Palattiin, ja isä Joachim köhähteli ja naurahteli ylenpalttista
tyytyväisyyttään.
Mutta kaksi seuraavaa talvea tuli harvinaisen lumettomia. Täytyi
turvautua, jotta myyntisitoumukset kyettäisiin täyttämään,
puumassaostoihin toisista, luonnonsuhteiltaan onnellisemmista
tehtaista. Tästä kuitenkin tuotantokustannukset nousivat yli
laskelmain, eikä sittenkään voitu läheskään kaikkia hankintasopimuksia
täyttää. Korvaussummat nousivat tuhottomiin. Tehtaan vakavaraisuuden
maine kääntyi lopullisen romahduksen ennusteluksi. Tämän vuoksi ja
yleisen kriisitilanteen puristaessa oli enää mahdotonta lisätä jo
ennestään rasitettua luottoa.
Isä Joachim säästi yksin perheensä ruoassakin, kiskoi vähennetyltä
työläisjoukoltaan melkein veret kynsien alta ja keräsi viimeiseen
kauhalliseen saakka syrjäpurojenkin vedet rattaisiinsa. Hän vihasi
tuota ehtynyttä korpea. Se oli hänen silmissään kuin laihalonkkainen
suomalainen lehmä, joka kyllä osasi ruokaa ammua, mutta lypsää vain
veritippoja elättäjälleen. Ja tuon luonnon mukana hän vihasi ja
halveksi korven asujaimistoakin, koko suomalaista kansaa.
Kekseliäisyydellään, säälimättömyydellään ja monihaaraisen sukunsa
avulla oli kuitenkin Joachim-herra onnistumaisillaan. Entisentapaiset
köhähtelyt ja murahtelut katkaisivat jo silloin tällöin sen synkän
äänettömyyden, jossa hän oli vihannut, halveksinut ja kamppaillut.
Silloin tuli korvesta itse saatana hänen kimppuunsa. Tietenkin
suomalaisen talonpojan jääräpäisessä hahmossa.
Talollinen Jaakko Könni, jonka maihin tehtaan kosket kuuluivat, oli
— jo edellisen polven aikana tehdyn vuokrasopimuksen mukaisesti
— nostanut tyytyväisin naamoin tehtaan konttorista vuotuiset
vuokrasummat. Ja joka kerran hän oli saanut nahkaansa pitkät ryypyt.
Mutta nyt, kun alkoi käydä vuokra-aika umpeen, rupesi talonjussi
marisemaan muka vuosivuokran pienuutta. Ja hetken tullen — kieltäytyi
uudistamasta kontrahtia. Neuvoteltiin ja ryyppäytettiin miestä.
Eräänä päivänä isä Joachim ja hän, nuoriherra Albert, istuivat isännän
seuraksi.
Könnin ukko livahutti konjakkiryypyn, vetäisi pöllysauhun tarjotusta
sikarista ja jauhoi omaan kummalliseen tapaansa:
»Äks-ty-ty... minä meinaan tuota, että... Könnin mannaa ei anneta enää
ilmaiseksi... äks-ty-ty...»
»Paljollako koroitat?» kysäisee Joachim-herra. »Kertokoon vaikka
kahdella, jos osaa... moukka, ei siinä ole vielä sittenkään
liikahintaa», herra ajattelee, sytytellen sikariaan.
»Noo, jos sitten tuota... äks-ty-ty... tuo summa kerrattaisiin
kolmosella ja sitten... jos pantaisiin nollia perään noin niinkuin
vain... äks-ty-ty... yksitellen, eiköpä tuosta tultaisikin...
sopusummaan... äks-ty-ty...»
Joachim-ukko alkoi murahdella, sitten pamahteli ja jyrähteli kuin
rumpu, minkä piti merkitä suurta naurua.
»Eipä silti, ettei vaikka myötäisikin koko rikkautta... Satatuhatta
markkaa. Ei penniäkään alle. Äks-ty-ty... tuota... se kun kävisi
herralle halvemmaksikin niinpäin... tuota.» Ja isäntä turahutti koko
nenänsä puhtaaksi, vetäen rystysillä saapasvartta pitkin.
»Puhutko tosissasi?» ukko kivahti.
»Ei tässä ole naurun paikka. Puussa ja metsässä te olette, herrat,
kettäneet jo talonpoikaa tarpeeksi. Ilmaiseksi olette saaneet
koko korven voiman, joka on minun omaani viimeistä rantaniittyä,
kivenmukulaa ja häränsilmää myöten... ilmaiseksi, sanon... niin isäni
kuin minunkin aikanani. Lisäksi olette mielin valloin niittyjäni
upotelleet ja rannat kaikenlaisella töryllänne tärvelleet. Mutta nyt
sopii panna mieleen, herra, että sellainen törkypeli on Könnin mailta
lopussa.»
»Ja minkä arvoinen olisi nyt sinun hallainen korpitalosi, jollei olisi
ollut tehtaitani sen arvoa nostamassa kymmenkertaiseksi? Mitäh, moukka?»
»Siitä olette jo korvauksenne ottaneet... ilmaisista koskista ja
ilmaisista metsistä. Ja nyt ollaan... äks-ty-ty... nyt... tuota ollaan
vatupassissa. Joopa, joo, Ruohtin herrat, vaakasuorassa vatupassissa.
Kauppa kuin kauppa. Niin, jotta... minun reklementtieni mukaan
kahdenkymmenen vuoden kontrahti tai satatuhatta kerta kaikkiaan. Laki
on puolellani. On tultu reilattua nämä asiat herrassöötinkienkin
kanssa, jotta... äks-ty-ty... sopii kärrätä pois koko törky, jos ei
sovussa selvitä.» Roiskautti viimeisen tupakkasylkynsä ja läksi.
Sukukirja oli jäänyt pöydälle levälleen. Kauppaneuvos paiskasi sen
kiinni, ja käsi jäi nyrkkinä lepäämään sen kannelle.
Sukutarina oli kääntymässä häntä itseänsä kohti. Se alkoi tehdä yhä
kipeämpää.
Isä Joachim oli laskenut ja neuvotellut lakimiesten kanssa. Uusi
pitkäaikainen sopimus sellaisin vuokraehdoin oli tehtaan tulevaisuuden
kannalta mahdotonta. Kosken ostamiseksi oli olemassa vain velkaa
ja markkinatiet tukossa. Käräjöimään ei ukko uskaltanut, sillä
mielivaltaisesti, perityn tavan mukaan, oli todellakin käytetty
rantamaita, sekä varastopaikkoina että patoamalla ja uittoaikoina puuta
haaskaamalla. Arvaamattoman suuret korvaussummat saattaisi se moukka
riidellä itselleen kaiken lisäksi.
Korpi oli ruvennut vaatimaan palkkaansa ja jurnutti äänettömänä,
suostumatta mihinkään sovinnon tekoon.
»No, ka tuota... syksykäräjillä lämmitetään herroille saunat
äks-ty-ty... ja ukkosenpuilla», vastasi Jaakko Könni jokaiseen
sovitteluyritykseen.
Ja lautamiehet tulivat jo jäidenlähdön kynnyksellä...
Kauppaneuvos nousi ja alkoi kävellä huoneesta huoneeseen. Jostakin
keittiön puolelta salin läpi juosten tuli Verna häntä vastaan, harppasi
suoraan kynnykseltä ja heittäytyi kaulaan. Märällä saapaspohjallaan
tytär tuli polkeneeksi isänsä hienoille kengille. Kauppaneuvos etääntyi
ja osoitti tyytymättömän näköisenä tyttärensä saappaita.
»No, noo, pappa parka, älä nyt ole sellainen mamselli», ehätti Verna.
»Ja koetapas alkaakin torumista. Vai hankaanko hihallani...?» Ja
samassa hän on jo polvistumaisillaan laattialle.
»Älähän nyt, älähän nyt...» isä hätäilee.
Verna riepoittaa hänet istumaan ja paukauttaa suoraa päätä:
»Pappa, mitä merkitsee _äpärä_? Se on suomalainen sana, mutta Thure ei
suostunut selittämään...»
»Missä olet sen kuullut?» kysyi isä ankarasti.
»No, ka... Thurelta. Äsken tuolla... puhuimme siitä Länsikylän nuoresta
kauppiaasta, jolla on hartiat kuin karhulla...»
»Ooho», hämmästeli kauppaneuvos.
»... ja Thure sanoi hävyttömällä äänellä: Hän ä så'n skålknalle och
landstrykare och... _äpärä_... Mitä se merkitsee? Sano... Jotakin
häijyä varmaan, sillä Thure on aina ilkeä, varsinkin suomalaisille, ja
sitä minä en siedä.»
»Kas, kas, älä nyt innostu, rakas, enpä ole sattunut kuulemaan...
sellaista sanaa. Niillä kun on niitä niin kummallisia...»
»Otan siitä kyllä selvän!» sinkautti tytär ja nousi lähteäkseen.
Huudahti ovelta jäähyväiset ja katosi.
Ja siinä olivat kauppaneuvoksen ojennusyritykset, nyt kuten ennenkin.
Hän ihaili tyttärensä kauneutta. Tämä oli hänen elämässään ainoa, jota
hän saattoi rakastaa täysin sydämin. _Tytär_ kaikesta huolimatta hänen
vertansa, Mertheneitä. Ja niinpä oli hän ollut jälleen heikko.
Sitäpaitsi oli tuo 'äpärä' hätkähdyttänyt hänet. Hän uumosi siinä —
ties mistä syystä — jotakin kaukaista vaaraa tyttärelleen. Ja se oli
kaiken lisäksi sattunut hänen ajatuksiensa ratkaisevimpaan vaiheeseen
ja ajoi nyt kuin kirvelevä isku hänet taas siihen jäidenlähdön aikaan,
jolloin hänet oli uhrattu suvun pelastamiseksi.
Niin, kevättalvi oli kulumistaan kulunut.
He seisovat noilla samoilla tokeilla, jotka yhä saivat turhaan odottaa
jää- ja vesimassain rynnistystä. Silloin... äkkiä, kuin luonnottoman
paineen räjähtäessä, ärjähtää isä kummallisen käskyn:
»Mene ja nai sen tytär.» Käänsi selkänsä ja käveli poispäin. Palasi
vielä pari askelta: »Mene ratsain. Se on moukkien mielestä komeata.»
Murahti ja meni.
Seuraavana päivänä, kun poika asettui vastarintaan, hän lisäsi synkkänä:
»Parempi häpeä, joka menee vuosien mukana ohi, kuin konkurssi, joka
tappaa koko suvun.» Ja lopuksi jyrähti kiusatun sielun hirvittävällä
voimalla:
»Tottele!»
Valvottuja öitä, jotka olivat täynnä kirvelevää häpeää ja tolkutonta
raivoa, ja niitä levottomia päiviä, joina hän ratsuilleen lanasi niityt
ja kaatoi sen kavioihin lahonneet aidat, hän ei vielä tänäkään hetkenä
jaksanut muistella pohjia myöten. Hän ikäänkuin hyppäytti hevosensa yli
mustan kuilun ja antoi lopputapahtumain palautua silmäinsä eteen.
Uusimmassa ratsupuvussaan hän ratsasti eräänä iltapäivänä
Könnin pihamaalle. Astui taloon ja ryhtyi isännän kanssa muka
sovinnonhieromisiin. Mutta samalla katsasteli tytärtä, joka ei osannut
puhua sanaakaan, mutta joka ei kyennyt pakoonkaan pyrkimään, kun
nuoriherra pois lähtiessään sai silmiin katsotuksi ja leuan alta
sipaistuksi. Jäi ovelle katselemaan ja kauniisti katselikin. Nuori
herra olisi jo melkein innostunut leikkiin omasta takaa, jollei sillä
olisi ollut nimenä tuo... typerältä kuulostava Leena.
Mutta kirkonkirjoissa oli se sentään Magdaleena, ja Albert-herra palasi
taloon harva se päivä. Ja mitäs osasi tyttö parka hienolle herralle?
Kauppaneuvos naurahti kesken kaiken melkein huvitettuna.
Rakastui heleästi punastuvaa korvannipukkaa myöten eikä puhunut
sanaakaan. Mutta hymyili ja huoahteli sitä enemmän.
Ei ollut aikaa menettää. Albert-herra kysyi tyttöä isännältä,
säädyllisesti ja kohteliain sanoin.
»Herrojen temppuja», kivahti Könni, »ulos talosta, nulikka, ja
keileesti tai... äks-ty-ty...» Ja käsi haparoi uunin nurkasta
makkarahalkoa.
Albert kalpeni ja läksi. Mutta nyt oli taistelu muuttunut uudeksi.
Tähän saakka hän oli suorittanut uhritehtäväänsä sisimmässään häpeä.
Kokematonta tyttöä, jolta hoivaava äiti oli varhain kuollut, yksin
kasvanutta raukkaa... tätä hän oli metsästänyt teeskennellyn rakkauden
myrkkypalalla. Ooh... hän oli tietänyt sen häpeälliseksi. Se ei ollut
sopinut hänen verelleen. Mutta nyt... häntä, nuorinta Mertheneistä, oli
tuo talonjussi sanonut nulikaksi.
»Satans bondfolk», oli hän ähkäissyt pihalla painaessaan kannukset
Trollen kupeisiin.
Ja nyt, nyt oli tämä seikkailua, siekailematonta ja hurjaa.
Hän tunsi melkein rakastavansa — ja yhtä monin hetkin halveksivansa
— tuota viatonta tyttöä, joka oli uhri, kuten hän itsekin. Joka
tapauksessa oli hän liekeissä, oli se sitten koston tai valloittamisen
himoa.
»Niin, niin», hymyili raukea ajatus muistelijan mielessä, »miten vähän
ajatellaankaan nuorena ratsun selässä... Hulmuavaa harjaa, kuumien
kupeitten tuskaa ja vapisemista, tuulen soittoa ja ruoskan viuhinaa...
on silloin elämä.»
Jo seuraavana yönä hän oli Magdaleenan kamarinakkunan alla. Ei kuulunut
pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Nuoriherra alkoi raivostua. Vihdoin
hänestä tuntui, että joku nousi vuoteesta ja istahti jonnekin. Hän
kiersi porstuan oven taakse ja kuiskasi: »Magdaleena...» Läheltä ovea
kuului hätäinen huoahdus, kun joku koettaisi pidättää hengitystäänkin.
»Tietenkin se vain huokailee... ei osaa puhua, ei liikahtaa, tuo...
Könnin tytär...» Tuli ajatus potkaista hajalleen tuo ovi, häväistä,
tehdä skandaali... Pääsisi jatkamasta. Kuului pieni niiskutuksen
tapainen. Jotakin itkettävää alkoi kiertää odottajankin kurkussa. Hän
koputti hätäisesti rystysillään. He olivat kuin yhteisessä hädässä.
Hänen täytyi, täytyi...
Samassa hän tuntee, että kamarin sisäpuolellakin nousee sydämen hätä
korkeimmilleen. On kuin siellä ojennettaisiin käsiä suuressa tuskassa,
painettaisiin ne rintaa vasten ja sitten... neuvottomille huulille,
jotka ovat parahtamaisillaan.
»Magdaleena», kuiskaa jälleen nuorukainen, ääni kiihkeänä todellisesta,
palavasta kaipuusta.
Silloin kuuluu kamarin ympäri kiertäviä askeleita, pysähtyvät ja
vihdoin... riennähtävät ovelle. Kädet avaavat lukkoa niin hätiköiden,
että ne sekaantuvat hetkeksi jonnekin. »Odota, odota», soinnahtaa
kärsimättömästi huohottava ääni. Laskemattoman lyhyt hetki täyttä
hiljaisuutta... Ovi vaipuu vetävästi sisäänpäin. Kynnyksen takana
ovat itkettyneet silmät, mutta huulet onnellisesta naurusta avoimina,
pää antautuvasti taaksepäin horjahtaneena, olkapäät, käsivarret, koko
vartalo vastaanottavina.
Leena Könni tuli rakkautensa uhriksi suku-uhrin suorittajalle.
Tässä hetkessä viipyi kauppaneuvos kauan. Ja kireät kasvot olivat
sulaneet hetkeksi kokonaan.
Niin, mitä sitten? — Taas tuli hänelle kiire päästä muistojensa päähän.
— Pelkkää häpeällistä peliä, inhoittavaa, konnamaista kiristämistä...
Kun Leena-tytär oli ilmoittanut isälleen olevansa raskaana ja isä
Joachim oli 'suostunut' antamaan pojalleen naimaluvan, jos kosket
tulisivat pesään tyttären myötäjäisinä, oli Jaakko Könni tyytynyt
nyökytellen, kuin halvattuna kaikkeen mitä vaadittiin. Mutta häitten
jälkeen ei hän käynyt kertaakaan Merthenien talossa. Ei edes
Joachim-herran kuolinvuoteella, vaikka tämä oli lähettänyt sanan
kolmeen kertaan. Mutta eipä ollut Magda Mertheniäkään päästetty käymään
syntymäkodissaan. Kummallakaan puolella ei ollut voitu unohtaa, ei
tähän päivään saakka.
»Hyvä kuitenkin, että... päästin hänet lähtemään.» Hän tunsi
tyynnyttävää helpotusta sekä tuosta jalomielisyydestään että Könnin
ukon kuolemasta ja näiden nuoruudenmuistojensa kertakaikkisesta ja
lopullisesta — kuten hänestä jälleen tuntui — voittamisesta ja unhoon
painamisesta.
2.
Oli kyllin taisteltavaa vielä eteenkin päin. Merthenin tehtaat
olivat yhä johtavassa asemassa maan paperiteollisuudessa. Mutta
kaikki sarakkeet eivät kirjanpitäjän kirjoissa kuitenkaan olleet
yhtä loistavia. Monenlaiset nousukkaat, myöhempäin polvien Könnit
ja Kannot, tuollaiset Leppäset ja Löppöset olivat alkaneet häiritä
kauppaneuvoksen mielenrauhaa. Tehtaitten osakkeita oli jokunen määrä
joutunut suomalaisten käsiin. Yksinpä kaikenlaiset kulkukauppiaat
olivat alkaneet perustella kauppoja ja kilpailla... hänen kanssaan.
Tämä viimeinen suututtava ajatus ikäänkuin muistutti häntä jostakin.
Hän riensi konttoriinsa ja käski puhelimella kaupanhoitajansa
puheilleen.
Tuskin hän oli laskenut kädestään kuulotorven, kun puhelin alkoi soida.
Kuului patruuna Krookin suuttumuksesta läkähtyvää karjuntaa:
»Tietääkös veli... jah... höh... Donnerwetter. Siinä sitä ollaan.
Tjam-tjam-mmh... tämä Jänkälä. Keisari Konsta ensimmäinen...
hö-hö-hö... varastanut, rosvonnut... parhaat mieheni omalle
rö-rö-rö-rötökselleen. Paremman kohtelun ja palkan muka. Sanoivat...
ottaessaan litviikin... ro-ro-roistot. Ja minulle ei jää kohta muuta
kuin luikkumiehet ja repsikkapojat, vastatulleet maantienlipparit,
lentojätkät ja kaikki maailmanrannan rentut... Jah... höh? Mitäs sanot?»
Kauppaneuvos koetti tyynnyttää muutamalla sanalla kiivastunutta
patruunaa.
»Helppo sinun on sieltä yläjuoksulta saarnata järkeä. Mutta
täällä...helvettiä. Oikeata suomalaisten noitain häkäsaunaa... Sitä ei
kestä perkelekään. Tästä tulee ko-kho-khom-konkurssi...» Ja taas hän
yski ja kakoi, läkähtymäisillään.
Kauppaneuvos naurahteli.
»Höm...» möyhähti patruuna vastaan. »Oho-ho-homaan nilkkaasi sattuu...
ha-ha-ka-likka. Hmmh. Aikoo rakentaa kuulema — ties millä rahoilla —
voimalaitoksen ja ruveta kilpailemaan Merthenien kanssa... Hjo-hoh?
Mitäh?»
»Pikku seikka meille. Emme ole tarkoittaneetkaan sähkölaitostamme
tuskin muuta kuin omaa tarvetta varten», kauppaneuvos sanoi kuivasti.
»Jaa-hah... ne-nee... mutta se-se-seh... piru on yksissä juonissa sinun
kilpailijasi, sen maankiertäjän kanssa. Milläs se muuten rakentaisi
omaa kaupparakennusta ja... ja-jajah...»
»Hyvä veli, ei ole syytä puhua kilpailusta jonkun...
nurkkakauppiaan ja... No, niin, tuo tehtaankauppa on meillä vain
hyväntekeväisyyslaitos, niin sanoakseni... omaa työväkeä varten...»
Kauppaneuvos oli aikonut katkaista keskustelun ylpeällä viittauksella,
mutta hermostui vasten tahtoaan loppusanoissa.
»Älä, älä... khä-khä-häh... älä sinä ylpistele turhia. Sinua puree
tuo saatana tällä kertaa vasta ky-khy-kyljestä ja selästä ja minulle
ä-hä-härhentelee vasten naamaa, ärhentelee kiertää ja petkuttaa, tuo...
entinen renkini, tuo mustakyntinen viiluri ja kattilanpaikkuri...
oikea korpisaatana...» Patruunan ajatuksenjuoksu alkoi hukkua kokonaan
haukkumasanojen tulvaan. Kauppaneuvos kuuntelee vain puolella korvalla,
katsellen ikkunasta. Ja kun hän näkee kaupanhoitajan saapuvan siltaa
pitkin salkku kainalossa, lopettaa hän lyhyesti keskustelun.
»Kevätkuukausien myyntisummat ja vastaavat numerot edelliseltä
vuodelta», käskee herra.
Nuorehko, neekerinnäköinen kaupanhoitaja, jota sanottiin
Pertteli-herran hovinarriksi, koska hän oli Krookin nuorenherran
välttämätön vitsiniekka tämän jahti- ja purjehdusretkillä, vilkui ja
luimisteli syrjittäin kuin karkumatkalta tuotu koira isäntänsä edessä.
»Mitä?» kauppaneuvos sanoi katseltuaan numeroita. »Laskua, kuukausi
kuukaudelta, ja tänä keväänä? Narrinpeliä! Ettekö osaa ammattianne,
mies?»
Lasse Snöre selittää ja selittää. Tuon Iivari Takalan _täytyi_ myödä
pelkällä tappiolla, ainakin kaikki kuranttitavara. Mutta se oli vasta
piru miehekseen...
»Millä hän sitten kestää? Me ostamme suuremmin parttioin, laskemme
hyväksemme kassa-alennukset... Hän ostaa epäilemättä raskaalla
luotolla. Ja te, te ette kykene häntä nujertamaan. Selittäkää.»
»Osh... tuo kulkukoira! Juoksee iltakaudet työläismurjut ja Länsikylän
torpat ja talot. Näyttelee ja tarjoo, hekottaa ja horisee tyttöjen ja
akkojen kanssa... osh... Alensimme hintoja moneen kertaan. Mies oli
kuukahtamaisillaan. Mutta alkoi tukkukaupan tuon kylän talollisille. Ja
välittää nyt heille suurin porttioin väkirehuja ja lannoitusaineita.
Miten jatkaa kilpailua? Satans bodpojke — anteeksi herra kauppaneuvos —
hän on nyt tukkukauppias ja meillä on vähittäiskauppa...»
»Vai sellainen poika!» huudahti kauppaneuvos. »Niin, niin, sellaisia
ne ovat, toinen toistaan sisukkaampia, nousukkaita», hän mumisi taas
ikäänkuin häveten äskeistä ihastunutta huudahdustaan. »Hyvä, lähettäkää
tänne prokuristi Zinck ja soittakaa herra Takalalle, että kävisi
puheillani... liikeasioissa. Menkää.» —
»Tahdon nähdä sen... äpärän», mutisi hän itsekseen, noustessaan
torninsa toiseen kerrokseen, jota sanottiin Galleriaksi, koska sen
salihuoneessa ja kamarissa säilytettiin suvun taulukokoelmia, joita
varsinkin kauppaneuvos intohimoisena kokoojana oli paljon laajentanut.
Salihuone oli vain keveästi kalustettu: toisella sivulla pieni pöytä
tuoleineen, joiden päällys oli sinistä, hieman haalistunutta verkaa
ja sirokaarteiset puuosat valkoista ja kultaa. Kevyt korituolikalusto
oli eräässä nurkassa ja omalla seinällään yksinäisenä harvinaisuutena
vanhanaikainen spinetti, jota ei enää vuosikymmeniin ollut kukaan
soittanut.
Tällä kertaa ei kauppaneuvos kiinnittänyt huomiota maalauksiin.
Hän kulki suoraan akkunan luo ja otti seinällä riippuvan kiikarin
kotelostaan. Todellakin. Tuon »kulkukoiran» uusi kaupparakennus
oli noussut jo harjaan saakka. Ikkunain yläkamaraan asti näkyivät
keltahirsiset seinät. Puodin puoli lienee jo pantu kuntoon sisältäkin
päin, koska oven yläpuolelle oli naulattu uusi kilpikin:
Sekatavarakauppa
Iivari Takala
Kauppaneuvos hymähti. Kirjaimet olivat mustat ja kankeat, ja tuo I...
ja T... kuin kömpelö seiväs ja korkea risti...
Eteläpuolen ikkunasta hän tarkasteli Jänkälän sahan aluetta. Niin,
siellä toinen! Kaksi lautatapulia oli tullut lisää talven kuluessa.
Uusi räikeänpunainen höyläämö näytti olevan jo täydellä käynnissä ja
joitakin perustuksia juntattiin saharakennuksen toiselle puolelle.
Krookin puolella maalattiin telakalla Bertil-herran huvimoottoria.
»Hm... todellakin, meitä taidetaan ruveta saartamaan», hymähti
kauppaneuvos.
Hänen olkapäittensä asennossa oli jotakin raukeaa. Mutta hetken
kuluttua hän nauroi äänetöntä naurua: »Eivät taida tietää nuo...
Takalat ja Jänkälät, että korvenlaidasta... uudisrakennuksilta on pitkä
matka... valtaistuimille.»
3.
Niin, hän ei ollut enää Veentaan Iivari. Hän oli kauppias Takala.
Jo edellisenä kevättalvena oli kuollut Rosina-muori, joka
kuolinvuoteellaan oli hypistellyt poikansa uuden verkapuvun
rinnuspieltä ja mustaa silkkikravattia ja sanonut: »Hienoksi herraksi
olet käynyt, poikani... ihankuin rinssiksi...» Ja värittömät huulet
olivat olleet ilosta höpöllään kuin pienellä lapsella.
Yksin oli poika seisonut hänen pienen hautansa hiekalla.
»Siipi-muu-ra-hainen», hän oli hokenut särkyneellä äänellä. Ja yksin
hän oli sieltä kylän läpi palannut. Mutta kesällä oli hän tullut
sinne uudestaan ja pystyttänyt kummulle metallisen ristin, jonka
hopeanväriseen laattaan oli kirjoitettu:
Rosina Takala.
Hurskas vaimo.
Samalla matkalla hän oli haudannut Käpy-vainaan entisen kotomökkinsä
pihanlaitaan pihlajan alle, sillä aljo oli keväällä ja kesällä
surkastumistaan surkastunut, lakannut syömästä, tullut laikoittain
karvattomaksi ja lopulta kuolleeksi raadoksi. »Seh-seh. Käpy-poika»,
oli hän hyvästellyt kultaisen aljonsa ja samalla haudannut koko
lapsuutensa elämän.
Ja nyt, tuolla Länsikylän hautausmaalla, oli jo pieni kivipatsas
Vikruutin ukonkin haudalla. He olivat kaikki hänet jättäneet.
Ukon silmät olivat kaiheutumistaan kaiheutuneet. Koko viimeisen kesänsä
hän oli istuskellut puodissa silakkatynnyrin ja nuuskapöntön kupeessa
ja hokenut Iivarille: »Tunnetkos, poika, sieraimissasi petäjäkankaitten
pihkan hajua? Ne, ne vasta olivat matkoja.» Syksyn oli ukko virunut
peräkamarissaan kasvot kelmeinä ja sammaltuneina. »Äläpäs mitä, äläpäs
mitä, puukhollari, palatsi tästä nousee, rutkasti nouseekin, ja
marmoriportaitten alla on itse Vikruutin ukko sammaltuneena maakivenä.
Neh, neh... alimmainen astinlauta vain, herra tirehtööri ja pelkästä
suomalaisesta vierinkivestä lohkaistu, mutta katselepas... tuolloin
tällöin... illankajossa... silkkaa kuparia ja kultaa, Rosinanpoika.»
Sellaisiin puheisiin oli kuollut Vikruutin ukko ja jättänyt Iivarille,
ottopojalleen, kaikki säästönsä, jotka olivat suuremmat kuin perillinen
oli osannut aavistaakaan.
Iivari oli orvompi kuin koskaan ennen. Mutta hän oli tullut mieheksi,
joka ponnisti »astinlaudaltaan» sumeilematta ylöspäin eikä aikonut
luopua yhdestäkään jalansijasta toisten hyväksi. Kenellepä hän olisi
enää hyväntyön velkaa. Hänen hyväntekijänsä olivat jo kaikki elämästä
erinneet.
Parhaillaan hän sitoo uudessa puodissaan kravattia paidan rinnukselle
ja pudistelee vähän jauhoja housuistaan, sillä hän on lähdössä
kauppaneuvos Merthenille... liikeasioissa. Hymähtelee vähän kuin
ilkamoiden, sillä hän arvaa, mitä ne »liikeasiat» koskevat. »Ei meitä
petetä, komersrootit», uhittelee mielessään.
Tienvarrella, tuulimyllyn kohdalla, ratsastavat käymäjalkaa Verna neiti
ja hänen kavaljeerinsa. Iivarin reipas tahti kätkee ja sotkeutuu. Hän
on tuntenut tuon herraskeikaleen. Tuure Kunnar, jota hän oli uittanut
myllyruuhessa läksiäisikseen kotokylästä. Lyseo oli jäänyt herralta
kesken. Oli opiskellut, kuulema, jossakin saksmannien korkeakoulussa ja
nyt oli lomalla, harjoittelemassa, muka insinööriksi...
Tuota herrasnulikkaa oli hänen mahdotonta sietää. Sen kasvoissakin oli
hänen mielestään jotakin ennenaikojaan ränsistynyttä, hipiällä kuin
lievää madonsyömää, olkoonkin nenänvarsi ylpeä ja otsanpuoleltaan kuin
joku ritarinpoika kuvakirjoissa.
»Ei tuollaisilla hepsakehtivilla polvilla ainakaan pitkälle potkita
tässä maailmassa, vaikka oltaisiinkin itse Mertheneille suvunsukua»,
puuskahteli vihamielinen tunne Iivarin sydänkuopassa.
He pysähtyivät. Kävelijä oli poiketa tiepuoleen, mutta jäi seisomaan
paikalleen, sillä häntä hävetti pakoonkin putkahtaminen.
He näyttivät ilakoivan ja väittelevän keskenään. Se ikäänkuin sattui
Iivariin. Verna neidin nauraessa tuon »keljuilevan herraspojan»
seurassa ei hän tahtonut häntä katsoa silmiin. Ei kyennyt paljastamatta
vihanpitoaan ja... Niin, oliko tämä mustasukkaisuutta? Kysymys välähti
pakostakin aivoissa. Mutta samassa hän nauroi sen mahdottomuutta.
Ei, hänen oli vain niin kummallisen vaikeata kohdata neiti Mertheniä
luonnollisesti ja vapaasti. Hänen edessään nousi käsi takinreunaan
tavallistakin kömpelömmin, ja jos neiti pysäytti hänet tiellä, jäi
käsivarsi avuttomasti koukkuun, eikä hän tietänyt miten päin sitä
asetella. Osasipa se sellainen karvastella. Kyläläisten kanssa hän
osasi laskea sekä laatupuheet että loikurit. Heidän parissaan tuskin
enää muistikaan kulkuriaikojensa ihmisvihoja, sillä 'kulkurisälli',
'laukkuryssä' ja 'äpärä' näyttivät hukkuneen ihmisten mielestä, mikäli
heitä kaikkia täälläpäin tiesivätkään. Mutta... Verna Merthen! Hänen
edessään takoivat ne jälleen jonnekin takaraivoon. Suonet alkoivat
pakottaa. Käsivarsi jäykistyi ja huulet pureksivat sanoja kuin kiven
palasia.
Vain kerran, viime juhannuskokolla, kun neiti itse oli pyytänyt
tanssiin, hän oli unohtanut tuon mieltä hiukaisevan välimatkan. Kokon
loimo ja tanssi tehtaantyttöjen ja talontyttärien kanssa oli jo
ennakolta päihdyttänyt hänen verensä. Hän ei ajatellut mitään. Otti
ja tanssitti. Silloin... hän olisi vienyt häntä vaikka koholla ympäri
kuumottavan kokon. Heidän katseensa oli palannut silmästä silmään.
Hänen kasvonsa olivat olleet varjossa ja tulenloimossa vuorotellen. Ne
olivat välkähdelleet naurua kuin kerran sillankorvalla ja taas uhanneet
kulmien alta, tutkimattomista pohjavesistä. Mutta vähitellen ne olivat
käyneet kuin ajatuksettoman totisiksi, katsoneet ja katsoneet... Ja hän
oli tanssittanut joka nivel ja jäsen norjana... kuin ihananpaahteista
maantietä pitkin... korpimailla, sokaisevassa helteessä.
Tanssin päätyttyä neiti Merthen oli jättänyt kuin väsyneenä kätensä
hänen käsivarrelleen ja sanonut hengästyneenä, huulilla nauraen, mutta
silmät totisina: »Teillä on vasta käsivarret... kuin karhulla. — Hyvät
kädet... turvalliset kädet...» oli hän lisännyt puoleksi itsekseen.
Iivari oli pysähdellyt ja jatkanut matkaa. He seisauttelivat yhä
ratsujaan. Hän tunsi käyvänsä naurettavaksi, riipaisihe irti
epäröinnistään- ja alkoi kävellä rennoin askelin. Mutta lähetessään hän
pakostakin taas tunsi, kuinka jalat liikkuivat luonnottoman kankeasti.
»Ahaa... herra Takala! Nytpä minä saan sen sittenkin kuulla...»
Thure Gavelius näytti kieltävän seuralaistaan jatkamasta. Mutta Verna
neiti touhusi kuin kavaljeerinsa kiusalla: »Tämä herra on ilkimys
tai... tyhmä! Hän ei osaa selittää mitä merkitsee _äpärä_. Te sen
varmaan tiedätte, herra kauppias. Sanokaa! Hän on pitänyt minua
mokomallakin tempulla narrinaan... Sanottehan?...»
Hänen huulillaan näytti olevan vieläkin sanoja. Mutta ne sulkeutuivat
äkkiä, sillä Iivarin hahmo oli muuttunut. Hän oli viemässä lakkia
päähänsä. Se pysähtyi koukistuneeseen käteen. Äsken Vernan iloisesta
äänestä kirkastuneet kasvot kävivät harmaan elottomiksi. Oli kuin joku
tunnoton käsi olisi heittänyt niille tappavaa myrkkyä. Hän seisoi kuin
patsas. Lakkia pitelevä käsi törrötti luonnottomassa asennossaan.
Verna Merthen oudostui, pelästyi ja alkoi hätääntyä. Thure Gavelius oli
karauttamaisillaan pakoon.
Mutta hermot alkoivat elää kasvoissa. Huulet tottelivat. Äkkinäisellä
tempauksella löi Iivari lakin syvälle päähän. Kädet työntyivät
röyhkeästi taskuihin. Ja sanat alkoivat viiltää kuin kylmä puukko.
»Satunpa tietämään tuon sanan. Se merkitsee _'horpojke'_, neiti
Merthen.»
Verna neiti vavahti. Hän tunsi antaneensa kuolettavan iskun. Hevosen
liinaharja hämärsi hänen silmissään.
»Niin, hyvä neiti», Iivari jatkoi yhä karkeammin, »horpojke! Huorpoika,
sanovat suomalaiset. — Tämän herran olisi pitänyt se sana muistaa,
sillä hän on senvuoksi saanut räpiköidä mylly ruuhessa kuin...
sammakko. Hyvästi.»
He jäivät. Ja hän tunsi, että hänen kielensä ei ollut ainoastaan
viiltänyt, se oli myös repinyt kuin tylsä saha. Hetken hän nautti tästä
selkein aivoin. Mutta sitten... ääretön, kuuma suuttumus hukutti hänet
pyörryttävään häkään.
»Hyvät kädet, turvalliset kädet...» hän hähätti jätkytellen. »Oikein,
karhun kourat ja karvainen rinta. Se kestää kyllä lirkutella, mamselli
parka...»
Hän nauraa sisimmässään hohottavaa naurua. Tuolla hän hönttää korvessa
kuolasuisena karhunpenikkana. Yhyttää nälästä ja pelosta vinkuen
vanhan marraskarhun, jolla on karvattomat nivuset, mutta ryntäillä
takkukarvainen turkki ja leuan alla pikimusta parta kuin taistelussa
revitty haava. He hönttäävät yhdessä muurahaispesät ja lehmikarjat. Ja
syövät mitä saavat, ihmisten takaa-ajamina, kauhistuttavina peikkoina...
»Hyvä! Saivat meidät tänne markkinoille. Vanha karhu on kuollut. Mutta
penikka elää! Elää ja repii... Puree kuin orava, kiertää kuin kettu ja
lyö kuin peto. Aika tulee, aika tulee... te koreat rotuhiehot... aika
tulee...»
Hän näki enemmän kuin muisti tai ajatteli. Merthenien sillankorvalla
hän katseli hetken jäälohkareitten vyörymistä. Virrasta nouseva
pakkasenhenki teki hyvää päälle...
4
»Te olette siis, herra kauppias, ryhtynyt pelaamaan leikkipeliä
kanssani...» alkoi kauppaneuvos kuivahkon leikillisesti.
»Vain kilpailla tietääkseni.»
»Luullakseni... tässä tapauksessa... hieman korkealentoinen sana»,
kauppaneuvos kiersi ironisen hienosti.
»Siinä tapauksessa on se vähintäin koninleikkiä, herra kauppaneuvos.»
Tuli hetkisen vaitioloa.
»Kuinka kauan te aiotte tätä 'koninleikkiä' jatkaa?»
»No ainakin ensimmäiseen konkurssiini saakka», Iivari leikkasi yhä
hävyttömämmin.
Albert Merthen alkoi tuntea jo jotakin suuttumusta, mutta hän peitti
sen asialliselta näyttävään kysymykseen:
»Mistä te saatte rahaa?»
»Petkuttamalla ja varastamalla», Iivari läimähytti.
Kauppaneuvos löi kädellään tuolin käsinojaan ja rypisteli kulmallisiaan.
»Niin, se olisi kai teidän mieleisenne vastaus», jatkoi nuorukainen.
Isäntä naurahteli hieman väkinäisesti: »Osaattepa te olla julkea,
nuorimies.»
»Metsä vastaa, niinkuin sinne huudetaan.»
Kauppaneuvos ei näyttänyt ymmärtävän. Mutta hän näki, että nyt oli
iskettävä pääasiaan.
»Sanokaapa minulle suoraan, herra Takala, millä keinolla te olette
onnistunut houkuttelemaan tehtaitteni työläiset ostajiksenne.»
»Teidän kaupanhoitajanne suosiollisella avulla», Iivari tokaisi.
Herra näytti hämmästyneeltä vasten tahtoaankin.
»Niin», Iivari jatkoi, »hän puhuu kuin porsas ostajainsa kieltä ja
seisoo kuin apteekinmamselli tiskin takana nenä nyrpällään. Te, sanalla
sanoen, kohtelette suomalaista kansaa yhä vieläkin moukkina, kuten kävi
päinsä vielä viime vuosisadalla, mutta ei enää.»
»Ohoh... olipa se 'paljastus'.»
»... jota kaupanhoitajanne ei kyllä pysty käyttämään hyväkseen, sillä
hän kykenee vain patruunanpoikien ryyppytoveriksi ja hovinarriksi ja on
liian usein ärtypäällä kohmelosta.»
Kauppaneuvos nauroi melkein hereästi. Mutta sisimmässään hänen täytyi
tunnustaa tuo arvostelu päteväksi.
»No, hyvä, minä ostan varastonne käypään hintaan ja otan teidät
kaupanhoitajakseni. Mitä arvelette?»
»Kauppaneuvos arvelee, että vihollisen tappaa parhaiten tekemällä hänet
rengikseen.»
»No, jaa», venytteli Merthen, »se voi olla toinen puoli asiasta,
mutta vasta toinen... Katsokaa tuonne, tuota Jänkälää. Patruuna Krook
teki hänet ylimmäksi työnjohtajakseen ja sai hänestä kolmen vuoden
kuluttua säälimättömän kilpailijan. Minä en yleensä ole suomalaisia
virkailijoikseni ottanut... korkeintaan alemmiksi työnjohtajiksi. Mutta
oikeudentuntoni sanoo, että... todellinen kyky on palkkansa ansainnut
ja... ensipolvessahan ei sentään tulla paperitehtailijaksi», hän iski
lopuksi ylpeän suorasukaisesti.
»Selvää kieltä. Mutta yhtä suoraan sanon minäkin, että minä sovin yhtä
vähän rengiksi kuin kauppaneuvos Merthen.»
Kauppaneuvos nousi ja alkoi kiertää huonetta. Jos tuollaisen röyhkeyden
sanoja olisi ollut suunnilleenkin hänen säätyänsä, olisi hän
heitättänyt miehen ulos talostaan. Mutta nyt häntä alkoi huvittaa yhä
enemmän tuo kylmäverinen lurjus. Hän heitti kuin viimeisiksi sanoikseen
pöydän takaa: »No, ja... millä ehdoilla olette valmis luopumaan tuosta
niinsanotusta kilpailustanne?»
»Suostun sopimaan kuranttitavaraan nähden määrätyistä minimihinnoista,
jos te luovutatte minulle käärepaperin, paperipussien ja muiden
jalostustuotteittenne agentuurin. Rajoitan myyntini tämän ja
rajapitäjien sekatavarakauppiaille.»
Nyt unohti kauppaneuvos osan arvokkuudestaan. Hän nauroi täyttä kurkkua.
»Juuri niin. Luottoa en pyydä enempää kuin muutkaan paikallisagentit.
Pankistani saatte selville maksukykyni.»
Kun herra ei vastannut, tuli loppuheittona:
»Miten haluatte. Teidän kauppanne seisoo turhan vuoksi tyhjillään.
Minulla ei ole mitään halua luopua kilpailusta ilman vastaavaa etua.
Jos suostutte kauppaan on hyöty molemminpuolinen. Jos ette, on muitakin
paperitehtaita. Hyvästi.»
Ja hän oli kadonnut.
Kauppaneuvos oli lakannut nauramasta. Oli vähältä, ettei hän ollut
ruvennut pitämään tuosta röyhkeilijästä.
Asuinhuoneisiin johtavilla portailla seisoi Verna neiti Iivarin
palatessa konttorinovesta.
»Lie odottelemassa... pillerimaakarin Tuure Kunnaria... Onneksi
olkoon...» kiersi pahanilkinen ajatus Iivarin mielessä. Nosti sivulleen
katsomatta lakkiaan. Ei edes nähnyt, että Verna neiti laskeutui
kiirehtien portaat ja lähestyi vielä käytävälläkin pari epäröivää
askelta, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa.