1.
Pohjoisesta etelään, yläisistä vesistä laajaa järvialuetta kohti,
laskivat suuret kosket. Ylimmässä niskanikamassa, pitkästä
järvensuikaleesta lähtiessään, vedet pyörteilivät hiljalleen kuin
epäröiden jättää ympäröivien korpien suurta rauhaa.
Ne haparoivat, souketen keskellä kesää melkein myllypuron näköiseksi,
länteen ja itään jättäen keskelleen laajan, soikean saaren ja taakseen
pari lahonnutta korpimyllyä. Mutta yhtyessään jälleen ne olivat saaneet
vauhtia kierrollaan ja alkoivat työntyä väkevänä virtana alamaata
päin. Samalla ne siemaisivat uomaansa vasemmalta ja oikealta purosen
sieltä ja täältä tai ruskeavetiset joet, jotka olivat syntyisin
rutarantaisista umpilammista.
Seuraavassa koskenniskassa yhä ylpeämmin etenevä vedenpaljous
kuitenkin hidastui vauhdissaan. Se laajeni järven tapaiseksi. Ja näin
marraskuussa se melkein jäykistyi ohuen jään ja jäähileiden painosta
mustaksi, kuolleeksi lammeksi. Sen voima näytti lannistetulta, sillä
ihminen oli rakentanut sen tielle mahtavat muurinsa.
Suuret patolaitteet korkeine tokeineen, raudoitettuine hirsipylväineen,
jättiläisluukkuineen ja rautapyörineen, joista käsin ihminen hallitsi
mielin määrin korpien synnyttämää painetta, katkaisivat sen tien.
Patolaitteitten läntisestä päästä sen pintavedet saivat tosin vapaasti
painua pitkän pitkään jättiläisruuheen. Mutta muuten se oli kokonaan
kahlittu, säännöstelty, jaoiteltu ja ohjailtu palvelemaan toista, ei
itseään.
Tältä ratkaisevalta luonnon ja ihmisvoiman rajalta alkoi suuri
tehdasalue.
Paperi- ja selluloosatehtaat nielivät veden voimasta suurimman määrän,
melkein kaikki. Ja varsinkin selluloosatehtaan korkea happotorni ja
rikinkäry hallitsivat koko seutua.
Mutta sen ja paperitehtaan jättiläisjytinään liittyi tuhottoman
paljon muidenkin pienempien tehtaitten ääntä ja touhua. Höyrymyllyt,
sementtivalimot, tervauunit ja tärpättitehtaat ja vieläkin sivummalla
monenlaiset verstaat, konepajat ja tiilitehtaat antoivat kukin lisänsä
siihen viuhinaan ja räiskinään ja jytinään, koko siihen kilisevään ja
kalisevaan, hyrisevään ja helisevään yhteislauluun, joka täytti avaran
laakson.
Kauimpana etelässä, missä kosket olivat lakanneet, ja juoheana
paisuileva virta kuin huomaamattaan avautui välkeäksi suvannoksi,
sijaitsi Joensuun kummallakin niemekkeellä sahalaitos, Toinen suuri ja
mahtava, ulottaen lautatapulinsa, lastausplaaninsa ja monet siltansa
lautavajoineen, proomuineen ja hinaajineen kauas pitkin läntistä
rantamaa poukamasta poukamaan ja niemenkärjestä toiseen.
Täällä hallitsi Johan Krook, rasvasilmäinen, möyhähtelevä patruuna,
joka jo vuosikymmenet oli hallinnut tätä ruotsalaisisäinsä perintöä.
Itäpuolen niemekkeellä sisukkaasti sätkyttelevä saha, joka näytti kuin
vahingossa kasvaneen Krookin sahan kylkeen ja jonka hallitsema alue oli
siihen verraten kuin torpanmaat kartanon vainio- ja peltolakeuksiin,
oli Jänkälän, patruunan entisen sahanasettajan ja konemestarin,
rakentama.
Se oli tuskin saanut säälliset rakennukset koneittensa ympärille, eikä
sen konehuoneen korsteeni ollut pahaisen pultsarin piippua kummempi.
Mutta siinä se kaksine raamisahoineen — kuten sanottu — löi tukkipuuta
laudoiksi, niin että sen vihellys, suihke ja rätinä erottui selvästi
patruunan sahan paljon mahtavammasta, kumea-äänisemmästä melusta.
Ja helposti erotti tarkasteleva silmäkin nämä laitokset toisistaan.
Jänkälän ainoan lastuupaikan touveissa seisovat proomut olivat
tuoreessa, kellanruskeassa tervassa, kuin jättiläispullot, peräpuolet
pönkeinä, ikäänkuin eivät olisi aikoneet ruveta vuotamaan ja lotisemaan
sinä ilmoisna ikänä. Näiden rinnalla makailivat patruunan monet proomut
kuin vanhat, mustuneet noita-akat vesikoetta tekemässä. Upotako vai
pysyäkö pinnalla? hotisivat aamusta iltaan ja illasta aamuun niiden
keulakansien huokailevat pumput.
Uutta ja ehjää ei sillä puolella näkynyt muualla kuin sahan
nuorenherran, Bertil Krookin, poukamassa, jota sanottiin Pertel-herran
satamaksi. Siellä keinahteli välkeässä altaassa kiiltokylkinen
ja messinkikoristeinen huvimoottori mahonkisine kansihytteineen
ja sametinhienoine peräsalonkeineen. Ja ulompana halkoi aaltoja
jalomuotoinen huvipursi punaiseksi ja keltaiseksi maalatun poijunsa
vieressä.
Näitä vastaan ei Jänkälän rantueella ollut panna muuta kuin
uudenuutukainen tanakka hinaajalaiva, jonka tummanruskeaan kylkeen oli
vedetty räikeänkeltainen juova ja keulaan maalattu _Konsta I_.
Näiltä saha-alueilta vielä etelämmäksi urkenivat pitkät väylät ja
suuret selät, joita myöten koko tehdasyhteiskunnan moninaiset tuotteet
rahdattiin merelliseen satamaan ja maailman markkinoille.
2.
Taivas oli marraskuun viheriänkylmää kirkkautta. Maa oli roudassa.
Iivari ja Vikruutin ukko painelivat Länsikylän maantietä, jonka
kummallakin puolella siintäiksen suurten talojen katonharjoja,
mutta jonka varrella on kauppoja vain yksi pahainen nurkkapuoti
tienristeyksessä.
»Siinäpä tokkeroi kehno kauppamies», Iivari tokaisi miesten käväistyä
kaupassa.
»Äläs mitä, saatpa nähdä kohta Jokivarressa sellaisia hotelleja,
etteivät vedä vertoja raatihuoneet kaupungissa.»
Ja niinpä kävi. Kun he pääsivät paperitehtaan kaarisillalle, olivat
ennen nähdyt kaupungit Iivarin mielestä pelkkiä kuolleita kyliä. Hän
tuijotti etelää kohti jokilaaksoa pitkin, ja hänen henkeänsä salpasi.
Tämänkaltaista hän oli kuvitellut ensimmäisen kaupunkimatkansa jälkeen.
Mutta tuossa... tuossa seisoi nyt hänen kuvitelmansa räiskyvänä ja
sauhuavana todellisuutena. Oli pakko tuntea itsensä tämän kaiken
rikkauden yläpuolella pelkäksi tuulenvietäväksi.
Päästäpä tänne yhdeksi ainokaiseksi rattaaksikin, pieneksi
vauhtipyöräksi, hammasrattaaksi tai vaikkapa vain viheliäiseksi
ruuviksi ja mutteriksi. Kelpaisi täällä... tarrautua kiinni, pyöriä
ja soittaa mukana... Mutta haikea voimattomuuden tunne lamasi hänen
aivonsa: miten pureutua kiinni itsensä Mammonan kultavuoreen?
Mustalainen, kiertolainen, äpäräksi haukuttu ja halveksittu...
Ukko alkoi käkättää lystillisellä naamalla:
»No, niinhän sinä pölläilet kuin Nalle markkinoilla. Ei poika»,
ja samassa hän löi Iivaria olkapäälle, »ei meillä olla muuta kuin
Mooseksen poikia, Israelin lapsia... korvesta tullaan, ja Kaanaanmaa
on silmiesi alla. Rieskaa ja hunajaa sen sinulle vuotaman pitää.
Tulepas... pannaan kaupanteko käyntiin.»
Iivari seurasi epäröiden. Mutta työläisasuntojen kujillapa alkoi vasta
elämä. Ukko näytti tuntevan täälläkin ihmisiä.
Tulevat juuri salvetun uudistalon luo, jonka harjalla nuorehko mies
naputtelee päreitä kattoon.
»Mitä sinä, suutari, siellä harjalla kukut? Nurkkaanko olet lestisi
heittänyt?» pauhaa sivumennen ukko.
»Eipä ei, tässä vain suutari kukkuu omalla harjallaan», mies huijasi
vastaan. »Kiire on, kiire on... kun on se morsian-likka jo paksullaan»,
hän lauloi lopuksi huikealla äänellä ja nauroi hyväntahtoisen leveätä
naurua.
Ukko hohotti. Suutari löi suuhunsa pärenauloja ja alkoi vimmatusti
naulata niitä päreeseen, mutta jatkoi yhä samaa nuottia kurkullaan.
»Heipä hei», Iivari huusi ja viittasi kädellään. Oli kuin olisi saanut
ensimmäisen oivallisen tuttavan.
Ja niitä tuli lisää. Asuntojen ovilla emännät tulivat kädet levällään
vastaan.
»Kappas vaan... no, voi jestas sentään... että tässä vielä piti
näkemän tätä Vikruutin ukkoa.» »Oli se ennen lenheettiä, kun Vikruutti
heilautti laukkunsa kototuvan permannolle... Hoi jaa, muuttuneet ovat
ajat ja ihmiset...»
Sellaisia tervetulosanoja lennähteli ukkoa vastaan portailta jos
toisiltakin. Kahvit tupattiin eteen joka toisessa talossa ja kauppoja
tehtiin leikin lomassa. Niin oltiin kuin orpanoimassa.
Iivari oli taas riuskemmalla päällä kuin pitkään aikaan. Nuo
työläisihmiset olivat kuin yhtä perhettä. Menneitä aikoja kiiteltiin ja
nykyisiä voivoteltiin. Tuon tuostakin kääntyi puhe tehtaanherroihin. Ja
siinäkös pärmäntättiin.
»Niinhän nuo ovat ylpeitä kuin olisivat rautakangen nielleet.» — »Rahan
saa maksaa, mutta ei saa tehtaan kaupassa ees säällistä kohtelua...
venskata pitäisi.» − − − »Eikä tuo kuulu komersrootikaan muuta kuin
moukaksi karahteeraavan... suomalaista työläistä.» —
»Ja pikkupomot!... Ne, ne vasta koko perkeleitä ovat!» rääsäsi suutaan
joku pojankloppi.
»Mitä lienevät saksmanneja tai herrasväkien hulttiopoikia», lisäsi joku
tietävämpi.
»Mutta ei tule ihminen sen höylimmäksi kuin on komersrootinna...
Hyvänpäivän sanoo kuin vertaiselleen, ihan on katsannoltaankin kuin
kärsivä karitsa. Tietäähän sen... sellaisessa palatsissa ja kun kuuluu
syntyjään olevan tätä suomalaista kansaa», jatkoi joku huokaileva akka.
Puhetta tuli kuin vettä, ja etupäässä akkojen suut oli seulana.
3.
Iltapäivällä alkoi jo rihkamalaukun pohja paistaa. Iivarin jalat olivat
suloisen veltot. Ruumista kiersivät lämpöiset virrat. Hän oli häärinyt
kuin kalastaja apajalla, joka on täytenään kiiltäväkylkistä kalaa.
Rinta oli röyheästi kohollaan... Mutta se oli muutakin kuin laukun
keveyttä ja onnistuneen saalistajan rohkeutta. Hän tunsi saaneensa
kokonaisen ihmispaljouden itselleen läheisiä olentoja. Hän oli heidän
kauppiaansa.
Heitä kaikkia yhdisti toisiinsa jokin perinjuurinen vastahenki
vierasverisiä, kopeita herroja kohtaan. Kotokylän sahanpatruunan
ja apteekkarin herrasväet, Allan ja Tuure Kunnar, jotka olivat
häntä äpäräksi haukkuneet vieraalla kielellä, palasivat tajuntaan.
Nuo komersrootit, saksmannit ja herrasväkien hulttiopojat olivat
varmasti samaa väärämielistä joukkoa. Ja poika tunsi päivän kuluessa
liittyneensä tämän tehdasyhteiskunnan pieneläjien vastahenkeen. Heille
hän halusi myydä tavaraa aamusta iltaan. Tulisipa täällä kaupanteosta
oikeata leikintekoa...
»Tänne se kauppa perustetaan, juuri tänne eikä mihinkään muualle», hän
jämäsi ukolle useampaankin kertaan. Mutta ukko vain kyhni leuanaluista
parranvarjoaan. Sitä näytti huvittavasti kutittavan.
Päivä oli jo laskun puolella. Ilma oli tullut melkein yhtä lämpimäksi
kuin kesällä. Iivarin housuntaskussa oli kukkaro täynnä hopearahaa. Se
painoi mukavasti kuvetta. Ja kylkilaukussa oli kosolti setelirahaa ja
kuparia, joutipa jo vähän toljailla muuten vain ympärilleenkin.
Olivat tulleet tehtaanherrojen koreitten asuntojen lähettyville.
Ei niihin ollut menemistä kaupantekoon. Missä vain näyttivät
herraskaisilta portit ja porraspielet, sieltä ajettiin kulkukauppiaat
tiehensä. »Hus, koirat, kulkukoirat!» sähistiin kintuilla. Mutta sopipa
noita sentään loitommalta katsastella...
Joutuivat aivan kosken rantaan, jossa erääseen sivu-uomaan oli
rakennettu aivan erikoiset, valkoiseksi maalatut patolaitteet, niin
että näiden yläpuolelle oli syntynyt ikäänkuin pieni lampi. Pikkujärven
keskelle oli — nähtävästi keinotekoisesti — tehty saari, jolla seisoi
ylpeä rakennus, päätypuolen kohotessa kolmikerroksisena tornina kaikkia
muita lähirakennuksia korkeammalle. Saaren rannat oli laskettu sileillä
kivillä. Pihamaalla risteili hiekkaisia käytäviä ja nurmikolla kasvoi
pari koivua, mutta etupäässä joitakin ulkomaan puita, joiden niiniäkään
eivät kauppiaat tietäneet.
Kapean salmen yli vei vaakasuora puusilta koukeroleikkauksin
koristeltuine kaiteineen, ja sen kummassakin päässä oli portti.
»Se on sen komersrootin palatsi», ukko sanoi.
Hitaasti myötäilevä patolammin vesi muodosteli liikahdellessaan
monennäköisiä viistoja, soikeita ja häränsilmän muotoisia kuvioita. Sen
pinta välkehti kaikissa väreissä, sinisen mustasta aina taivaanrannan
lohenpunaiseen saakka. Mutta tämän kaiken Iivari huomasi vain
sivumennen.
Hän tuijotti saarta ja rakennusta. Tuossa... tuossahan oli hänen
palatsinsa, se sama satulinna, jonka hän oli nikkari Viitasen nurkalta
nähnyt Veentaan viitametsän rinnassa. Siinä ei ollut marmoriportaita
eikä pilareita. Mutta sen valkea torni ja ikkunapäällysten leikkaukset
olivat vieläkin kauniimmat kuin hänen kuvitelmassaan.
Ja itsestään lennähti siihen jostakin iltaruskosta Rosina-muorikin ja
nojasi portailla elfenluiseen kaidepuuhun, nojasi, käännähti ja kokosi
helmojaan alas astuakseen, tullakseen vastaan...
Vähältä piti, ettei ennättänyt poika nähdä hänen pieniä
kultakenkiäänkin, kun lennähti ovi jostakin auki. Ja sen näköinen tyttö
kuin Iivari oli nähnyt vain kuvissa alkoi juosta santatietä siltaa
kohti.
Musta tukka oli oikosenaan juoksun vauhdista. Tulipunainen rusetti
kimmelsi korvan juuressa ja vielä suurempi lehahteli toisella
olkapäällä. Ja punainen oli silkkinauhakin hoikilla vyötäröillä. Ilma
painoi ohuen puvun laihoja lanteita vasten ja nousi poimuihin polvien
yläpuolelle.
Portti lennähti auki, samassa toinen, ja miesten edessä seisoi puoliksi
palavasilmäinen tyttöhupakko, puoliksi nuori neiti.
Hame oli koltun tapainen. Pitkät sääret eivät olleet oikein
sopia sen pariin. Liikkeet olivat kulmikkaat ja holtittomat kuin
keskenkasvuisella tytöllä. Mutta kun hän seisahtui ja näytti äkkiä
häpeävän törmäilevää kiirettään, katsoivat tummansiniset silmät
arvostelevan tutkivasti kuin hienon neidin. Pää meni takakenoon ja
kääntyi sivuittain, kuin aikoisi hän palata takaisin sen tiensä.
Mutta samassa seisoi tyttö taas harajaloin, polvet koukistaen ja lyöden
kämmenensä polviin. Siristi matalalta silmiään ja kurkisti kasvoihin
vuorotellen ukkoa ja Iivaria.
»Ettepäs olekaan posetiivareita? Eikö teillä olekaan onnenlehtiä?
Keitäs te sitten oikein olette?»
»Ollaanpahan vaan... kauppamiehiä», Iivari tokaisi hyvittelevästi.
»Mitäs sinulla, ukko, on sitten tuollainen häkki?» Samassa hän kihahti
kutittavaan nauruun »Orava!» Oravanpoika! Se, se... onkos sillä nimeä?»
»Käpy, Käpy se vaan on», sanoi Iivari.
Tyttö oli jo kyykkysillään.
»Se on vasta kaunis. Kauniimpi kuin lintu. Se on somempi kuin äidin
kanarialinnutkin. Kas, kas, se osaa purra. Puree kuin poika...»
Tyttö kurkisti alhaaltapäin ukkoa kasvoihin:
»Anna se minulle.»
Ukko nikkasi Iivariin päin. Tyttö nousi ja katsoi kysyvästi poikaan.
»Enpä ma taida antaakaan», Iivari vastasi leikillisen venyttävästi.
»Minä tahdon», kivahti tyttö ja suoristautui pieneksi ylpeäksi
neidiksi. Iivari ynähteli nauruntapaista.
»Pappa antaa siitä sinulle rahaa.»
»Ei sitä rahalla saa», sivalsi Iivari jyrkällä, hieman halveksivalla
äänellä.
»Etkö sinä tiedä, että kaikki ihmiset antavat minulle mitä vain tahdon?»
Kukaan ei vastannut. Tyttö rypisti tummia kulmallisiaan. Ne
vavahtelivat kuin pikkuruiset siivet lentoon lähtemässä, painuivat
nenän juureen yhä syvemmälle, uhkaavaksi kulmaksi. Ja huulet
pingoittuivat suuttumuksesta.
»Vieraatkin antavat! Tulevat vaikka Tukholmasta ja Kööpenhaminasta ja
Lyybekistä ja... ja... Englannista, kaikki antavat sellaisia lahjoja,
etten ole osannut nähdä unessakaan... Teet minulle vääryyttä!» Ja
viimeinen tavu kimmahti kiukkuisena.
»Nähkääs, neiti», Iivari alkoi suuret kämmenet kömpelösti ojossa, »kun
se on sellainen kotokorvesta otettu aljo, että...»
_Aljo_-sanaa ei tyttö ymmärtänyt. Hän vain tuijotti alta kulmain
syvästi loukattuna ja sanoi pikkuvanhan vakavasti: »Ei saa tehdä
koskaan vääryyttä, sanoo pappa.»
Iivari ei kyennyt jatkamaan.
Hän hämmästyi saamattomaksi. Mutta äkkiä hän riuhtaisi rennosti
kädellään, koppasi laukusta pienen pääkamman ja pyöreän peltiselkäisen
peilin, ojensi ne kankean juhlallisella kädenliikkeellä tytölle, sanoen
takeltelevalla äänellä:
»Rohkenen ojentaa tämän lahjan... muistoksi... kulkuripojalta...»
Tyttö ei ollut huomaavinaan ojennettua kättä. Nosti suipon leukansa
ylemmäksi. Kääntyi hitaasti poispäin. Painoi portit lukkoon taakseen
katsomatta ja käveli yhtä hitaasti santatietä kaartaen veden rajaa.
Siellä hän pysähtyi, vei kädet selän taakse ja jäi tuijottamaan
sinisen mustia katvipaikan pyörteitä. Niin surullista... Iivarin kädet
vaipuivat vähitellen alas. Miehet jatkoivat hitaasti matkaa.
Iivarin oli pitkän aikaa sanomattoman paha olo. Ensin ne olivat
olleet... sen silmät... kuin juuri heränneet auringon huikaisusta...
tumman tummat ruiskukat, jotka ovat kasvaneet väkevässä mullassa,
sitten... kuin leikkivät, kimmeltävät kuplat ja sitten... kuin sinisen
musta pyörre katvessa, surulliset, syyttävät ja... liikuttavat. Sydäntä
kiersi pitkän aikaa jonkinlainen häpeä.
Mutta taivaltaessaan Länsikylään päin he kulkivat taas ohi uudistalon,
jonka harjalla suutari yhä naputteli naulojaan. Siinä samassa haihtui
jonnekin ilmaan tuo kasvoilla läimehtivä nolous ja palasi taas hänen
näkyjensä palatsi. Ja nyt sen kristalliset seinät päilyttelivät tuon
äskeisen tytön kuvajaista kaikkiin suuntiin. Ovilla kumartuivat
tummasukkaiset palvelijat. Katossa paloi kuin alttarikruunu. Ja sen
alla käyskeli hoikkavyötäröinen tyttö olkapäällään hehkuvasiipinen
perhonen. Voitollinen riemu tulvahti taas päätä huumaavana vereen.
Palatsi... pyörryttävä taivassali... jytisevät tehtaat, taskussa
rahaa... Rosina-muori ja... olematon olento, joka oli löytämättömissä
ja — tuossa... omassa silmäterässä.
4.
Virran suuntaan kulki korkea vuori, joka päättyi laajaan, puuttomaan
kumpuun. Tämän huipulla seisoi lahonnut ja siivetön tuulimylly ja sen
tehtaanpuoleisella rinteellä kekotti pari työläisasuntoa, joista heidän
piti hakea itselleen yökortteeri.
Iivari heitti laukun portaille. Juoksi kummulle. Kiersi tuulimyllyn ja
nauroi sitä suu levällään. Harppoi täältä kaarevaa notkoa vuorelle ja
alkoi katsella ympärilleen.
Tuolla avautui Länsikylä suurine taloineen, peltoineen ja metsineen.
Jokin pienten rakennusten ryhmä tönötti sielläkin puolella, lähellä
tehdasalueen rajaa. Iivari näytti ahmivan sitä silmillään. Äkkiä hän
huitaisee kädellä ja lipsahuttaa peukalollaan. Alkaa huutaa ukkoa, joka
kömpii jo vuoren kuvetta.
»Senkin köntys», huutaa Iivari.
»Senkin tirehtööri. Mitä sinä siellä ärjyt?» ukko hohottaa kääntäen
toista korvaansa muka paremmin kuullakseen.
»Senkin saapas» karjuu poika.
»Tanssi, tanssi, karhunpenikka!»
»... kun on morsianlikka jo paksullaan», lallattaa Iivari.
»Senkin äpärä!» huutaa taas ukko, huitaisten käsivarret levälleen.
»Mee-tuu-saa-lee-mi!» poika rähisee silmät täynnä pieniä, iloisia
piruja.
»Katso, tuonne, tuonne noin...»tohisee Iivari ukon läähättäessä hänen
vierellään, »noihin tönöihin pannaan kauppa». Sormi sojottaa Länsikylän
puoleista rakennusryhmää.
»Tuo pikkuruinen kyläpuoti nujerretaan parissa viikossa. Isännät ja
torpparit meille viimeistä sorkkaa myöten. Sitten... pannaan kampoihin
tehtaankaupan kanssa. Kihaman kahaman juoksevat meidän puotiin
työläispöksistä miehet ja muijat, kun vaan saavat kaupan, jossa niitä
kohdellaan ihmisiksi ja selvällä kielellä. Ja me kun osataan panna
kauppa leikiksi ja leikki kaupaksi. Mitä sanot?»
»Djenki nietu, sano' tattaripoika ryssänlikalle», ukko piruili leuka
ojossa.
»Älä sinä aina marise, senkin kitupiikki. Rahat tai henki, sano'
Kuoreveen rosvo. Oletpa luvannut palkan lisäksi kymmenen rosenttia
voitosta siltä ajalta, kun olen laukun kantanut ja kaupat hoitanut. Ja
sitä souvia on nyt tehty yli kolme vuotta. Ja olenpa laskenut, että
sillä ja säästöilläni ostetaan pari kolme laukullista riimatavaraa.
Lisää saan velaksi, jotta hyllyt luokkina notkuvat. Häh? Uskotkos?»
Vikruutin ukko oli istahtanut kivelle ja katsasteli vain muina
miehinään tehtaanpiippujen ja savupatsaitten taivasta hamuilevaa
hongikkoa. Oli muka itsekseen hokevinaan:
»Ne-nee, onpas tässä... tuota näkemisen alaa, ihankuin kiusauksen
vuorelta, on, on... koko maailman loisto ja valtakuntain rikkaus...»
»Ja mitäs panet likoon omasta takaa?» jatkoi tuimana Iivari.
»Ja mitäpäs, poika, tekisit, jos sinullekin sanottaisiin: Tämän kaiken
minä annan sinulle, jos lankeat maahan ja palvot minua?»
»Älä sinä enää ärsytä, senkin salarikas saituri», poika puhisi. »Onpa
sulla risainen pankkikirja risaisen liivisi taskussa. Kyllä se tietään:
Hö-höö! Ja minä otan sinut komppanjuuniksi, jos hellität mustakyntiset
hyppysesi ja annat kapitaalia.»
Ihankuin tätä olisi odottanut, käännähti ukko seisaalleen, seisoi
kahareisin kuin vanha jäärä kalliolla, löi kämmenensä polviin ja
hohotti:
»Ehei, Rosinanpoika, ei tässä köyhiä olla, vaikka hullut luulevat.
Täällä on... kirjassa sellainen tukko seteleitä, jotta... vaikka
maakuntakauppa pönkilleen huomenissa. Mutta eipä ollut haitaksi katsoa,
onko sinulla älliä päässä ja mitä minusta meinasit. Lyötkös tuohon
kouraan? — Ja pokkaatkos kanssa?»
»Pokkaanpa maahan saakka, vaikka olisi edessäni mustempikin
sarviniekka.»
»He-hee... Ja luuletkos, etten ole tätä asiaa valmiimmaksikin
aatellut? Kauppa pystyyn. Sinä puukhollariksi ja minä olen patruunana.
Ja jos patruuna kuolee, ennenkuin on sata vuotta täyttänyt, perii
puukhollari koko kaupan kaikkine kampuineen. Siinä ne on sinun kymmenen
rosenttiasi.» Ja ukko alkoi taas hohottaa.
77
Iivari oli ilosta suunniltaan. Kumarteli ja pokkaili hullunkurisesti
keikistellen. Pökkäsi kämmenellään ukkoa rintaan. Hyppäsi sekapäisenä
korkealle kivelle ja huijasi laaksoon täyttä kurkkua:
»Rosina-muori! Ro-si-naa! Ro-si-naa!»