Lokakuu satoi viikkokautista vihmaa, ja jos piti päivän pari
seesteistä, sitä roimempia rankkasateita löi sen jälkeen maahan.
Kylätiet olivat täynnä lätäköltä ja liejua.
Iivari tarpoi kyläkujia synkeänä ja sanattomana.
Elokuisen aamuyön jälkeen oli välimatka hänen ja ihmisten välillä
laventunut silmän kantamattomaksi. Sisimmässään hän ei enää
koettanutkaan sopeutua ihmisiin, vaikka olikin laskevinaan leikkiä
kaupanteossa.
Jos tytöt häneen vilhuivat aitansolasta tai karjatarhan aidan takaa,
pakkautui samassa mieleen: Kieltäisivät kuitenkin ihmisten edessä.
Saattoi viitata kädellään tai laskea houkuttelevan pilan kaupan
alkajaisiksi. Mutta sinne saivat jäädä, kun vain olivat ostaneet.
Iivari huomasi pian, että niille saattoi teeskennellä iloista mieltä ja
valehdella ummet ja lammet yhtähyvin kuin olla todella ystävällinen ja
rehellinen.
Hän oppi ovelasti kiskomaan. Mitä kylmempänä pysyi sisimmässään,
sitä helpommin lankesivat ansaan. Ei muuta kuin nauraa: huulilla
kulkuripojan reimaa naurua ja sydämessä ilkkuvan katkeraa.
»Moukat», hän toisteli Vikruutin ukolle, »eivät näe nenäänsä
pitemmälle. Nähnevätkö edes harakankiveä omassa sydämessään.»
»Me kun, nääs, ollaan sellaisia komeljanttareita, ettei meistä saa
selvää muu kuin taivasten tekijä», ukko naurahti.
»Ja tuollaiset ovat sitten, mukamas, niitä ‘oikeita' ihmisiä!»
»Äläs mitä. Olinpa kerran, vuosia sitten, kun eivät olleet vielä
silmäni kaiheutuneet, oikeassa suuren kaupungin teatterissa. Ja
komeljanttarit leikailivat sellaista näytöstä, että muka valloittivat
kokonaisen linnan. Ja oli siellä myös ihmeen ihana ruhtinaan tytär,
joka oli rakastunut suureen sankariin. Ja sitten se tyttö parka kuoli
sen rakkautensa tähden.
»Eikä sen vähemmällä vaatteella kuin kuninkaan omalla sotalipulla
peitettiin kauniin neidon kalvistuneet kasvot.
»Herahtipa mokomasta pelistä pari kyynelmarjaa silmänurkkaan. Uskoin
olevani ikäänkuin paremmassa maailmassa.
»Mutta kun se ruhtinaantytär sitten tuli niiaamaan suu muikeassa
naurussa ja sen tulen vietävän kipunoita heitellen joka puolelle
silmäkulmistaan, hörähtelin itsekseni: Jopas pettivät aikamiestä kuin
silmänkääntäjät ja pakanat? Eivätkä ne olleet mielestäni oikeita
ihmisiä koko leikarit. Eivätkä, kuulema, ole muidenkaan ihmisten
mielestä.
»Mutta samaa sorttia ollaan mekin näiden kyläläismoukkien silmissä.
Ja kuuluupa siihen joukkoon muitakin luojanluomia. Mustalaiset ja
muutkin markkinasankarit, kaupunkien pihoissa soittelevat posetiivarit,
viuluniekat ja torvenpuhaltajat, karhuntanssittajat, miekannielijät
ja nuorallatanssijat, kiertelevät nokikolarit, satulamaakarit ja
lentojätkät. Niin että... onpa meitä tässä joukkoa... Ei muuta kuin
leikailemme ihmisten narrina. Mutta eivätpä huomaakaan, kun jo itse
narreina nauravat tai... itkevät, ihan kuin minä sille ruhtinaan
tyttären leikailulle.
»Niin että... parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa.»
Tällä tavalla kautta rantain koetti ukko lohduttaa Iivaria, jonka
mielenmuutoksen syyt hän kyllä oli jo aikoja ymmärtänyt.
»Hyvä. Mutta maksaa saavat sekä naurut että itkut», Iivari jatkoi.
»Kyllä meilläkin osataan olla kamasaksoja. Ja kanttinauhasta
silkkinauhan hinta, kirjavasta pumpuliliinasta silkkiliinan hinta.
Ja valhetta kaupan alle ja kaupan päälle, jotta korvat soivat. En
välitä mistään muusta kuin rahasta.»
»Ja rahalla kun saa vaikka 'oikean' ihmisen arvot ja kunniat. Äläs
mitä, äläs mitä...» ukko myötäili.
»Ja me perustamme seisovan kaupan, sekatavarakaupan. Juoskoot sitten
vuorostaan. Me vain seisomme tiskin takana ja juoksutamme...»
He loikoilivat tällöin tyhjässä pirtissä penkillä, kummallakin nuttu
tyynynä niskan alla ja päät vastakkain. Ukko kääntäytyi istualleen,
ikäänkuin aikoen sanoa jotakin ratkaisevaa.
Mutta samassa hän alkoi kyhniä korvallistaan, sanoen marisevalla
äänellä:
»Entäpäs ne rahat... ei riitä pennoset puotikaupan ostoon...»
Iivari kavahti hänkin istumaan ja kivahti suoraa päätä:
»Sisulla pääsee ja luottoa saa! Kaupan panen joka tapauksessa pystyyn,
vaikka paljaista kämmenistäni.»
Iivari nousi rennosti ja alkoi panna laukkua matkakuntoon.
»Kappas vaan poikaa...» hyrähteli ukko nyhjätessään saapasta jalkaansa.
Ja Käpy-orava ravisteli häkkiä etukäpälillään.