Varma takuu. Draagasta että
_Kellosta_
Ilmoituksen otsikosta tuijotti synkeäkulmaisen Draagan kuva, ja alla
seisoi Kalle Hoppa osoitteineen.
Siitä se oli alkanut. Pari vuotta oli kertynyt romaaneja ja rahaa.
Tosin oli tullut rettelöitäkin kelloja pärmänttäävien tilaajien kanssa.
Mutta siihen mennessä oli perintö kasvanut kymmenkertaiseksi.
Ei tullut enää hätäpäiviä Kalle Hopalle.
Hän perusti kirkonkylän myllärin tyhjänä seisovaan pärevajaan
limunaatitehtaan, ikäänkuin hengenjanonsa maalliseksi ilmennykseksi.
Ovenkamaraan lyötiin puhdas päre, jolle riitattiin timperikynällä:
KALLE HOPPA
TEHTAALIA
Siitä se oli lähtenyt... yhä äveriäämpi rikkaus. Ja kaiken
kukkuraksi oli syntynyt myös oikea puoti, jossa myötiin vehnästä,
paakelseja, limunaatia ja syrjähyllyltä päättyneen kelloromaanikaupan
päivänpolttamia jäännöksiä...
Näiltä ajoilta hän oli vallannut syrjäkyläisten juhlatkin melkein kuin
monopolikseen. Varsinkin kun hänellä ohjelmansuorituksissakin oli
kulumattomat ansionsa.
Ei kukaan osannut matkia sillä tavalla kuin Hoppa-Kalle kollikissan
naukumista, sammakon kurnutusta ja keväistä lemmenkuherrusta, joista
hän oli rakentanut loistonumeronsa. Syrjäkyläisen kansan karkea maku
hyväksyi hänet koko seutukunnan parhaaksi taiteilijaksi.
Oliko ihme, että tällainen herra katsoi portinpielessä nyhjöttävään
ukkoon puolittain närkästyneenä, puolittain kärsivän näköisenä.
Hänen leveällä ja lattealla naamallaan, johon pienehkö nenä oli
istutettu melkein kuin lumiukolle, pysyi muuttumattomana tämä loukatun
kärsivä ilme. Mutta hänen väärähköt jalkansa seisoivat tarmokkaina
maata vasten. Lattea vartalo, joka oli suuriluinen ja lonkkien kohdalta
huomattavan leveä, mutta toistaiseksi vailla porvarillista vatsaa,
ojentui uhkaavana matalan pöydänreunan yläpuolelle. Liian leveä oli
leukakin. Mutta se oli painettu rintaa vasten, niin että kyhmyinen otsa
työntyi uhkaavana alamäkeä kohti.
Siinä seisoi kummallinen sekoitus uhkaavaa ylemmyyden tuntoa ja
haikeata kärsivällisyyttä. Itsetietoinen »tehtaalia» oli yhtynyt samaan
maalliseen olemukseen loukatun »taateilian» kanssa.
Iivari oli hakenut turhaan Nillaa kotoa.
Hän tekee nyt ukon avuksi kauppaa ja etsii samalla Nillan näköistä
parveilevalta juhlakentältä.
Äkkiä... tuolla pöydän kulmalla... seisoo Nilla jonkun kylänpojan
kanssa. Juovat keltaista limunaatia.
Iivari huudahtaa ja ojentaa kätensä. Tämä herpoo hiljalleen. Nilla ei
huomaa. Hän hekottaa, kilistää lasiansa, särpii sen laidasta, nyhjäisee
kavaljeeriaan ja tarttuu lopulta hänen kainaloonsa.
Iivari kulkee roimin askelin pöytää kohti.
»Nilla», hän huudahtaa mielenliikutuksesta sortuvalla äänellä.
Tyttö sävähtää, mutta tointuu samassa.
»Kas vaan... mitäs reissusällille kuuluu?»
Ojentaa kätensä ja vetää sen takaisin.
Iivari sopertaa häveliäästi, läheisellä äänellä:
»Tule tänne...» Ja samalla hän vie vaistomaisesti kätensä povelleen,
jota kuumottaa hänen riemullinen salaisuutensa.
»Eipä tässä taida joutaa näiltä omankylän kavaljeereilta», Nilla
sirkuttaa ja tarttuu taas pojan kainaloon.
Iivarin käsi haparoi neuvottomana.
»Minulla on tuota... Nilla!»
Viimeisen sanan hän syöksee karkeana syytöksenä.
Tyttö alkaa kikattaa pieni suumalo pyöreänä.
Sipristää toisen silmänsä, nikkaa toisella veikeästi:
»Aikansa kutakin sano' pässi, kun päätä leikattiin...»
Ja taas kuului luikertava nauru, samanlainen kuin kerran aitan
kuistilla.
Kikatus hukkuu samassa nuorukaisen hohotukseen ja Kalle Hopan
rämähtävään nauruun.
»Eipä ole tuohesta...» alkaa kylänpoika.
»Ei laukkuryssilläkään», räjähtää Hopan Kalle.
Muutakin väkeä alkoi kertyä. Se tuijotti Iivariin kuin markkinarahvas
posetiivarin narriapinaan. Siinä oli halveksivasti luimistelevia
kasvoja, oli pistäviä silmiä, joissa synnynnäinen ilkeys haki
uhria nautinnokseen. Höllästi virnuilevat suut tekivät elottomia
liikkeitä. Ja nokkelammat alkoivat nakella sutkauksia, tolkuttoman
näköisenä seisovan kulkurin kustannuksella.
Nyt vasta alkavat Iivarin sumentuvissa aivoissa kuulua Nillan äskeiset
sanat pässistä kaikessa kauheudessaan. Heidän ihmeellisen karitsansa,
joka oli ollut kuin... Jumalan karitsa... senkö tuo tyttö nyt häpäisee
iljettävällä sutkauksella?...
Hänen nyrkkinsä puristuvat.
Hän ponkaisee kahdella suurella askelella pöydän luo, painaa nyrkkinsä
sen kulmalle ja katsoo ruumis etunojossa Nillaa kasvoihin.
»Minulla olisi asiaa Nillalle ja... heti!»
Nilla neiti räpytteli somasti kosteita silmäripsiään, hymyili
salavihkaa ja naureskeli ärsyttävästi:
»Ei kiirettä kirkkoon...»
»... pappi on vielä paitasillaan», kylänpoika hohotti.
Nilla nikkasi taas merkitsevästi Iivarille ja alkoi vetää seuralaistaan
poispäin.
Mutta Iivarin suonet olivat pakahtua tuskasta ja suuttumuksesta. Hän
työnsi nyrkkinsä alaspäin ja oli kuin hyppäämäisillään pöydän yli.
Tämän irtolaudat kohosivat ja pulloja, kuppeja, laseja ja leivoksia
vieri maahan.
Nilla oli kadonnut. Mutta herra Hoppa karjui:
»Maksa vahinko, roisto! Rahat tänne. Katsokaas, hyvät ihmiset...»
Uteliaita kertyi yhä enemmän.
Poika repäisi kukkaron taskustaan ja heitti summamutikassa hopearahoja
pöydälle.
»Riittääkö, pullamaakari?»
»Ulos, kilometritehtaalle, laukkuryssät! Nähkää nyt hyvät ihmiset...
Hoi, ukko, siellä! Painu matkoihin! Nähkää nyt...»
Ympärillä olevat kyräilivät kauppiaan puolesta. Sieltä täältä kuului
murinaa. »Laukkuryssä!» rähähti pari kertaa joukon takaa. Lihava
talollisenpoika seisoi älliönä lähinnä.
Iivari remahti lyhyeen nauruun, joka päättyi halveksivaan
karjahdukseen: »Tolvanat!»
Huitaisi kädellään. Portilla keikahti täysinäinen laukku hartioille,
niin että nahkahihnat viuhahtivat. He painuivat mäkeä alas.
3.
Aamuyöstä Iivari seisoo Mäenpään torpan pihamaalla.
Hän ei ole saanut rauhaa. Koko yön hän on kahlannut tienvieruisia
kangasmaan kanervikkoja. Laakeilla kallioilla poika on maannut suullaan
ja repinyt hopeanväristä sammalta kourillaan. Tuskin näkymättömiä
polkuja hän on seurannut haikean väsyneenä, kunnes ne ovat loppuneet
olemattomiin. Ajatuksettomana on hän tuijottanut läpi oudonkuulakan
lehvistön nousevaa aurinkoa kohti.
Mutta aamukylmä havahdutti hänet alastomaan inhoon.
Tuossa kulki mittari-mato. Kärpässienen myrkylliset silmät
tirkistelivät sanajalkojen viereltä, joiden lehtien alla oli kammottava
hämärä.
Sanajalan lehdeltä putosi kelmeä mato. Hetken kuluttua toinen. Poika
tuijotti älyttömänä. Muutamain sanajalkojen hiutuneet lehdet olivat
kuin kämmenet, sormet sisäänpäin koukistuneet. Palaneet kädet...
hiiltyneet sormet... kammottavasti ihmiskäden näköiset...
Kastemato, jonka hän oli rusentanut tullessa maantiellä, muistui
jotakin tietä mieleen. Muinaisen aitan hämärä muuttui sanajalkametsän
kosteaksi varjoksi, jossa itujen näköiset madot kiemurtelevat.
Tuo niljakas kiemurtelu... sekö oli rakkautta? Kaksi matoa! Tai kuin
myrkynkirjava kärpässieni ja juopunut toukka...
»Miksi hän kielsi minut ihmisten edessä? Niin, miksi?» tuli pakottava
ajatus. »Siksikö, että olen kulkuri, vai siksi, että olen äpärä?»
Nämä kysymykset olivat ajaneet Iivarin Nillan aitan eteen. Hän löi pari
kertaa luisilla rystyillä oveen. Alkoi kuulua kahahtelevaa liikettä, ja
raapaistiin tulta.
»Jos olet yksin, avaa, muussa tapauksessa ei tarvitse.»
Ovi lipsahti hiljaa ja nopeasti raolleen.
»Tule, Iivari tule...» sirkuttivat näkymättömät huulet. Kuumatuoksuiset
käsivarret ja rinnat halasivat tulijaa.
»Mitäs sillä tavalla äksyilet? Koko yön olen maannut valveilla ja...»
»Miksi kielsit minut ihmisten edessä?» tuli Iivarin suusta kuin
katkismuslukuna, ja kovat kädet työnsivät Nillan vuoteen laidalle.
Tyttö kiepsahti somana keränä vuoteen seinäviereen ja virnisteli sormi
suulla.
»Kun ma heinällä heitän... Etkös sitä tiedä, että kun tyttö on
vikisevinään, niin siitä se vasta...»
»'Äpärän' vai 'laukkuryssän' vuoksi?» Iivari jatkoi tinkimättömästi,
suuri nyrkki oman leukansa alla.
»Kaikkihan ne pilkkasivat kylänpojat ja akat lentojätkän ja
laukkuryssän morsiameksi...» Samassa hän kivahti: »Ja pakkokos
minun on sinua päiväsaikaan tuntea, kun ei ole kihlojakaan...» Yhä
riitelevämmäksi ärtyi ääni: »Ja jos tuossa paikassa tarjoisit, ei niitä
oteta, ennenkuin on pojalla kultaiset kellonperät, silkkisaalit ja
rouvan paikka. En mä sun perässäsi rupea mieronkelkkoja lykkäilemään.
Älä luulekaan...»
Nyt hän ikäänkuin väsähti riitelyyn. Avasi huulensa ja pyöristi ne
somaksi ympyräksi, joka houkutti kuin kuuma leppälinnun pesä ahteen
rinnassa. Taas laajenivat huulet nauruksi ja paistoivat hampaat
pikkuisina linnunmunasina kuin hämärästä pesästä. Pienet sormet
alkoivat hypistellä viattoman viettelevästi Iivarin nutunhelmaa. Ääni
muuttui lurittelevaksi lauluksi:
»Tuu tänne vaan, poika... En ma sun äpäryyttäsi moiti. Jestas
sentään... on siinä kanss' sälli», tuli lopuksi kimeästi hihitellen. Ja
tyttö huitaisi kädenselällä Iivaria polveen.
Mutta Nillan pelehtiminen oli muuttanut Iivarin inhon ja hädän selväksi
päätökseksi. Hän ojensi silkkiliinan Nillalle tönkkänä käsi:
»Siinä on. Kihloiksi sen aioin. Jääköön muistoksi, jos kantaa kehdannet
kulkukauppiaan ja äpärän lahjaa.»
Kääntyi poistuakseen.
Nillan käteen kahahti silkki. Silmiin säikkyivät läikkyvät värit. Ne
siristyivät huikaistuneina. Huulet menivät suppuun ja hengittivät
kiivaasti kuin olisivat puhaltaneet hehkuvaan hiileen.
Kynttilän liekki paisui hänen ihastuneissa silmissään pieneksi
auringoksi. Ja säihkyvä silkki sokaisi hetkeksi kokonaan hänen näkönsä.
Samassa lonksahti aitan ovi kiinni.
Nilla havahtui.
Veräjällä hän tavoitti Iivarin:
»Tuu takaisin, poika», hän rukoili todellisessa hädässä.
»Mene siitä paitasillasi värjöttelemästä», tuhahti Iivari.
Nilla tarttui kaulaan, kuumasti, irtipäästämättömästi.
Mutta Iivari ei tuntenut muuta kuin tarvetta sipaista kasvoiltaan
jotakin iljettävää. Työnsi tytön syrjään ja heilautti itsensä veräjän
yli.
Ja kuuluivat vielä viimeiset sanat:
»Sinä... hapsinkakkiainen... Ero meistä! Ja ero kaikista ihmisistä»,
hän liitti synkkänä loppuun, kääntyessään taipaleelle.
Nilla tuijotti tajuttoman näköisenä hänen tasaisesti heilahteleviin
hartioihinsa, mutta hän ei nähnyt, että ne olivat samalla tavalla
kumarassa kuin laukkua kantaessaan. Syysaamu kopristi pakkasena
hänen pieniä varpaitaan, hänen somia nilkkojaan ja hänen aivinaista
paidanhelmaansa.