Kirjeen lapselliset koukerot olivat Iivarin silmiin suloiset kuin Nilla
itse. Hän näki niiden lomitse tytön pienet varpaat, nilkan huvittavat
kuoppaset ja pikkuiset, kutittavat sormet. Suloista oli sitä muistista
tavata. Laukku ei painanut mitään. Ilma oli ukkoskuuron jälkeen
kuultavan raikas. Maa oli lämmin, poika nauroi molemmilla suupielillään.
Hetken ne tulkitsivat rehentelevää ajatusta:
»Siellä se istuu aittansa portailla kauppamiehen tuleva rouva.»
Suu vääntyi yhä enemmän messingilleen. Laukun sivulokerossa oli
silkkipaperiin ja sitten sanomalehteen kääritty silkkihuivi, oikea
hartiahuivi, jossa oli ylt'ympäriinsä raskaat silkkiset hetaleet. Sen
kirjavia kuvioita oli ihana muistaa. Se oli kihlahuivi.
Se kun kääräistään näkyviin, niin... sopiipa katsoa, ettei... tässä
olla mitään tavallisia jätkiä.
»Jeevelin peeveli!» Iivari hokaisi suuressa ilossaan.
Huivi oli ostettu läheisestä kaupungista, jossa Iivari oli nähnyt ensi
kertaa elämässään muutamia tehtaitakin.
Siihen kylään oli poika ollut hukkuvinaan kuin muurahainen kekoon. Ei
ollut kukaan osannut sanoa äpäräksi. Ei siellä ollut katsottu toista
sen vieroksuvammin kuin toistakaan. Kukin piti huolta omista hommistaan
eikä toisten. Heitä rentummatkin olivat vain rentoina kävelleet tai
kiireissään juoksujalkaa painaneet. Kyllä katu kesti, eikä raja-aitoja
näkynyt.
Siellä oli Iivarin päähän painunut vuorenvarma ajatus: Sinne oli
kaivettava jalansija ja sitten lennätettävä Nilla vierelleen
vaimoksi... oikeaksi rouvaksi.
Ensi kerran koettu kaupungin humina ja se kultainen kimmellys,
jonka hän oli saanut rakastettunsa silmäterästä juhannustienoisena
yönä, olivat muuttaneet Iivarin muutamassa viikossa oikeaksi
röyheärintaiseksi miehenaluksi.
Nurmikkokolostaan eksynyt kastemato kiemurteli kovalla maantien
hiekalla kiivasta vauhtia. Iivari tallasi sen jalkapohjansa alle.
»Vaikka käärme... ei meillä sumeilla», hohahti kulkija.
Korvesta nousi pari höyrypatsasta muurahaispesistä. Tehdaskaupungin
kuva nousi samassa uudestaan hänen tajuunsa. Maailma oli hänen
silmissään rannattomana sauhuna ja rikkauden merenä.
Hän istahti suurelle kivelle. Pani puhtaat sukat ja uudet kengät
jalkaansa. Katsoi kukkaroansa. Siellä se oli tallessa Nillan kirje...
keskimmäisessä kulumattomassa lokerossa. Huivipaketin hän asetti
varovasti povitaskuunsa. Ja lopuksi pani paitansa kiinni uudella
kullanvärisellä kaulusnapilla.
Sitten silmäsi taaksepäin. Mäen lapetta hönttää perässä Vikruutin ukko,
niin että oravanhäkki heiluu suuressa kaaressa.
2.
Kylässä olivat iltamajuhlat käynnissä. Niitä vietettiin Markkulan talon
uudessa riihirakennuksessa, joka juuri salvumiesten kourista lähteneenä
seisoi tienvarressa keltaisen puhtaana ja köynnöksin koristettuna.
Sen edessä kummulla huojui vinossa asennossa oikea juhlaportti ja
vieläkin ylempänä pitkä, laudoista kyhätty ravintolapöytä.
Tällaisten tapausten eteen sattuessa oli ukolla ja Iivarilla tapana
pystyttää tupakkakauppa.
Tällä kertaa jäi kuitenkin kaupanteko yksinomaan ukon huoleksi.
Sillä Iivari oli oikaissut suoraan kohti Mäenpään torppaa, povessa
lämmittävää silkkiliinaa tuontuostakin varovasti kouraisten.
Vikruutti löi kauppalaukun syrjälleen portinpieleen ja latoi sille
tupakkavarastonsa.
Mutta ylempänä ravintolapöydän luona seisoskeleva Kalle Hoppa kävi
tärkeän näköiseksi. Häntä närkästytti kilpailija, sillä hänellä oli
erikoisoikeus juhlan ravintolahommaan.
Sitäpaitsi oli Kalle Hoppa eli Hoppa-Kalle, kuten häntä yhä kylällä
haukuttiin, lukemattomia portaita ylempänä kauppias-säädyssä kuin
tavalliset kulkukauppiaat, joita hän summamutikassa sanoi kaikkia
laukkuryssiksi.
Kauppias Hoppa ei ollut koskaan alentunut sellaiseksi kulkukoiraksi.
Hänen takanaan oli vakaa ja arvokas liikemiesura.
Oli alkanut oppipoikana läheisen kirkonkylän leipurilla. Ja jo silloin
oli hänessä tullut ilmi epätavallisia liikeneron tunnusmerkkejä.
Ei ollut tosin mitään erikoisen poikkeuksellista siinä, että hänen
oppiaikansa oli ollut etupäässä selkäsaunojen vastaanottamista
leipurinsällien tottuneista ja lämpöisistä kämmenistä. Mutta
jotakin taittumattoman sitkeää oli ollut se hammasta pureva, mykkä
äänettömyys, jolla Kalle-poika oli ottanut vastaan säännölliset
selkäsauna-annoksensa.
Sitäpaitsi... jo noissa koettelemuksissa hän oli esiintynyt ei
ainoastaan selkäsaunan ottajana vaan myös tietoisena marttyyrinä. Sillä
mikä oli lopultakin tehnyt hänestä kaikkien nyrkkien jokapäiväisen
maalitaulun?
Hänen tiedonjanonsa. Oppipoika Kalle luki illat, iltayöt, aamupuhteet,
ruoka- ja työajat. Niin, myöskin työajat, milloin piilossa
jauhomakasiinissa tai vintin rappusten alla tai uuninpäällä tulisessa
pätsissä. Hän luki huulillaan, silmillään ja korvillaan. Melkeinpä
taikinaisilla sormillaan. Luki romaaneja kokonaisia pinkkoja, pinoja
ja lainakirjastoja. Eikä mitään muita kuin romaaneja. Ja kulutti hän
kaikki vähät tienestinsä kelloromaaneihin, niin että tuskin ehjää
sukkaa tai paitaa enää kykeni päällensä hankkimaan.
Tämän vimmatun lukuhimonsa tähden hän etupäässä selkäänsä saikin.
Mutta juuri siitä, palavan intohimonsa ja kihelmöiväin mustelmainsa
kiirastulesta hän noppasi eräänä hetkenä koko elämänsä neronkipinän.
Sattui niin, että hänen äitivainajansa sisar, Tyttö-Miina, kuoli kuin
vahingossa, jossakin pirtinnurkassa, ja akan sukanvarresta löydettiin
kaksisataa markkaa, jotka Kalle poika peri.
Jos Hopan Kallella tänä kummallisena päivänä ei olisi ollut
kirjahimoansa ja kirveleviä kokemuksiansa, ei hän varmaankaan olisi
paljonkaan perinnöllään tehnyt. Mutta nyt.
Hän perusti kelloromaanikaupan, sillä hän tahtoi lukea, mutta päästä
selkäsaunoista.
Kaikessa salassa hän livahti läheiseen kaupunkiin. Sai täältä ostetuksi
armottoman suuret pinot lituskaisia vihkosia »Kuningatar Draagan
synkeää rakkauden tarinaa». Ja pani lopuilla rahoilla ilmoituksen
lehteen:
TIETOA RAHAA
ILMAISTA RAHAA JA SYTÄMEN VIISAUTTA
Silinterikello joka miehelle ja naiselle ja
herralle ja narrille kun olette lukeneet ja
_maksaneet_
40 kirjaa Kuninkaatar Draagasta ja tämän
Rakkauden ylenpalttisista tapauksista.