1.
Avautui silloin Veentaan Iivarille ihmeellinen elämä.
Omin silmin ja Vikruutin ukon opastuksella paljastui vähitellen
hänen näkyvilleen suuri taistelu, jota käytiin sitkeänä kamppailuna
korpikylistä suuriin kauppa- ja teollisuuskeskuksiin saakka.
Suomalaiskansan pojat ja miehet hyökkäsivät ensi kerran kokonaisena
kansanvaelluksena koreuden ja mammonan pääpaikkoihin, saalistaakseen
hekin osansa Suomen kamaran ja kansan työn tuottamista rikkauksista,
jotka vieras verinen kapitalistiluokka yhä piti hallussaan ylpeät
konkonenät sojossa suomalaisrahvasta vastaan.
Tosin jo miespolven ajan kansasta syntyneet suomalaiset miehet olivat
maaseudulle levittäytyneet kauppamiehinä pieniin kyliin, joskuspa
kaupunkeihinkin.
Mutta vasta nyt, uuden vuosisadan hyökätessä esiin, tunkeutuivat
suomalaiskansan raatajat, onnenonkijat, saalistajat, kekseliäät
neropatit ja todelliset taistelunmiehet kaikilta puolilta kohti
suurten tehdasalueitten koneitten kohinaa. Alkoivat hääriä komeitten
liikehuoneistojen portaissa ja seisoskella kultapankkien eteisissä.
Oli kuin olisi jostakin loistanut jokaisen silmään maan keskeltä
kohoava Mammonan vuori, jota kohti hamuili silmät kiiluvana köyhyyttä
ja vääryyttä kokenut, mutta myös tietämättömyyden ja laiskuuden
pankolla oljennellut Suomen kansa.
Niinä kolmena vuotena, joina Iivari Vikruutin ukon rinnalla ansaitsi
leipäpalan itselleen ja äidilleen, hän näki kaikesta tästä vain osan.
Mutta hän oli kokeva tuon taistelun vaihe vaiheelta. Ja nyt jo sen hän
aavisti.
Yhä seurasivat häntä haaveelliset näyt kullasta ja marmoripalatseista.
Häntä hurmasi maanteiden rohkea elämä. Tuli tuttavia kokonainen
maailma. Jos jonkinnäköistä ihmistä... tavallista kansaa,
puotipoikia, oikeita puukhollareita, pikkukauppiaita ja kammottavia
konkurssihaaskoja, jotka ajelivat pitäjissä ostelemassa polkuhintaan
vararikkopesiä, joutui tapaamaan päivästä päivään.
Pysähtyivät keskellä taipaletta, tupakkaa ostamaan, monenlaiset
Artturi Toikat, jotka pyörillä ajelivat ja rahaa tienasivat
koijarikonsteillaan. Ja ne pojat ne vasta arvossa nousivat.
Eräänä kesäisenä poutapäivänä ajeli vastaan Artturi poika jo
kestikievarikyydillä. Ja rattaitten perälle oli köytetty monihelainen,
suuri kauppamatkustajan kapsäkki.
Oli perustanut kaupunkiin oman välitysliikkeen. Eikä myynyt enää
vain postikortteja ja valokuvasuurennuksia, vaan myös hiusneuloista,
nauhoista, guttaperkakammoista ja karamelleistä aina kravatteihin ja
huopatossuihin asti. Ja arkun laitaan oli maalattu:
ARTHUR TOIKKA
AKENTTUURI
Ei ollut ylpistynyt. Pysäytti ja tarjosi Vikruutille tupakat.
»Joo, joo, Pollella pääsee ja akenttuurilla tienataan», vastasi
vaeltajien ihmettelyyn. »Nyt on tämä poika ruuvittari ja heiluu
päivästä päivään kuin tärpäntikkeli... Mitenkä trotsii kinttukauppa?»
»Siinä kävelee», ukko tokaisi.
»Juosta sen pitää, sano' Kaakon Nikki», huijasi Toikka ja löi
kyytipojan ruoskalla konia selkään.
Sinne katosi.
Iivari tuijotti jälkeen ja tunsi pientä noloutta. Oli kuin joku olisi
ihitellyt heille tätä vaivalloista patikoimista yletön taakka selässä.
»Taitaisi olla meidänkin aika hankkia paremmat värkit ja päästä
suuremmille markkinoille.»
»Ei me, poika, herroiksi keplotella eikä kaakilla ajeta, me vain
kävelemme ja sitten pannaan pystyyn sellainen kauppa, ettei Toikka
muuta kuin portinpielessä pokkuroi. Kas, näin ikään...»
Ja ukko teki hullunkurisia kumarruksia.
Iivari hörähti nauramaan.
Kerran syyskelillä ajoivat kaupungista entistä kotiseutua kohti upeat
kääsit, joissa istuivat koulusta lomalle ajelevat Tuure Kunnar ja
sahanpatruunan Allan.
Sininen, hopealyyrainen lyseolaislakki oli nuorilla herroilla päässä.
Eivät olleet tuntevinaan. Eivät päätänsä kunahuttaneet. Eikä Iivari
sanaakaan sanonut. Mutta hän tuijotti pitkän tovin herraspoikien
jälkeen. Katkerahko itkunilme ja kaukainen, äärettömän hämärä
kostonajatus paistoivat riutuneina hänen kasvoiltaan. Mutta nuokin
olennot tuntuivat olevan jossakin ehdottomasti erillään hänestä,
tyhjän tilan takana, jonka tuolle puolelle ei kannattanut iloita eikä
kadehtia, ei rakastaa eikä vihata.
Jo toisena kulkurikesänään hän oli saanut itseensä tällaisen
kummallisen tunnelman kaikkiin muihin olentoihin paitsi äitiinsä ja
Vikruutin ukkoon nähden.
Se oli keräytynyt vähitellen tajunnan pohjalle mökeistä, taloista
ja kartanoista. He möivät ja laskivat leikkiä tuvissa ja pihamailla
elävien ihmisten kanssa. Ja nuo ihmiset monesti heidänkin kanssaan.
Mutta keskenään he puhuivat aivan toisin kuin hänelle ja Vikruutin
ukolle. Heissä, kulkukauppiaissa, vaikka he olivat rehellisiä,
tavallisia ihmisiä, oli muiden mielestä sittenkin jotakin epäiltävää,
kuin olisivat olleet mustalaista tai jotakin muuta vierasta rotua.
Iivari piti vaatteensa puhtaina ja saappaat kunnossa, etteivät vain
likaisuutta tai rentunnäköisyyttä olisi karttaneet. Tämä ei auttanut
mitään. Laskivat yhä leikkinsä kuin tyhjän takaa tai yht’äkkiä,
varsinkin kahdenkesken joutuessaan, vaikenivat kammahtaen.
»Mikähän onneton parka tuokin lienee», sanoivat jonkun silmät.
»Lie jos jotakin tehnyt... tihutöitä», uhosi toisen katse.
»Varastelevat sivuammatikseen», pisti kolmannella.
Aluksi tuo kaikki oli ollut Iivarille tuskallista. Mutta vähitellen hän
oli alkanut siihen tottua.
Hänhän oli noussut jo melkein nuorukaiseksi. Pihamailla vilkuilivat
tytöt häneen tietävän näköisinä. Olivat olevinaan välinpitämättömiä
lähemmäksi tultuaan. Mutta Iivari rupesi aavistelemaan, että
kulkuripoikaan ne naisihmiset taisivat vasta ahvattuja olla. Ja nuoret
veret heilahtelivat hänessäkin iloisena läikäyksenä sinne tänne, sekä
jäseviin piikoihin että hoikkiin tyttäriin.
Tämä tällainenkin alkoi vähitellen kuulua ikäänkuin kaupantekoon. Eikä
sillä paljon ihmeempää tarkoitettukaan. Nuo kaikki heilahtavat helmat,
vilhuvat silmät ja ohuen nutun alla vilpoisessa hämärässä kuumottelevat
rinnat, nuokin olivat hänelle, tulevalle ja lähtevälle, kiellettyä
elämää. Ei sitä osannut lähestyä...
2.
Mutta kerran he poikkesivat tienvarren torppaan juomista saamaan.
Katsahtivat hämärään porstuaan. Tuli porstuan perältä maitokamarin
ovesta viilikehloa kantava tyttö. Lähestyy ovenpuolen valojuovaa
hidastaen käyntiään.
Iivari näkee solakan jalkapöydän astuvan valoon. Ohut sinisenkirjava
helma kuultaa läpi. Hame on monien kesäpyykkien kuluttama,
huolettomasti sitaistu vyötärölle. Sen poimuissa on hämärää lämpöä.
Ja nyt... tyttö seisoo kokonaan valossa. Kasvot ovat auringossa
paahtuneet. Mutta niissä ei ole mitään punakkuutta. Ne ovat vain
himmeät. Ja päivässä vaalistuneet hiukset näyttävät sitäkin
valkoisemmilta.
Tyttö astuu kynnyksen yli porraskivelle. Hän hymyilee vierastavasti.
Iivarin tajun läpi häivähtää kuva kotomökin porraskivestä, joka oli
päivänpunertava kuin tuo tuossa... Hän jää katsomaan tyttöä silmiin.
Jalkaansa ontuva karitsa on pihanurmella nuorasta keppiin sidottuna ja
nyhjäisee nyt Iivarin polvitaivetta.
Samassa on tyttö kadonnut aittaan ja tuo tullessaan matkalaisille
tuopillisen sinttupiimää.
Odottelee miesten juodessa. Iivari katselee taas tuopin reunan yli
hänen silmiään. Ne vetävät puoleensa. Mutta niistä on vaikea saada
selvää.
Kenties vaikka olisivat tavalliset hätäräsilmät. Luomet ovat jollakin
tavalla sairaat, kuumeiset, silmäripset kosteat ja kuin toisiinsa
sekaantuneet. Mutta tämänkö tähden juuri niissä on ihmeellistä
houkutusta, jotakin sihertävää salasyntisyyttä, mikä viettelee Iivarin
katselemaan hänen vyötäröänsä, josta näkyy valkeata paitaa liian lyhyen
puseron alta?
Tyttö ottaa Iivarin kädestä tyhjän tuopin.
Tuossa ne ovat ihan lähellä, katsovat alhaalta ylöspäin... Paljonkos
Iivari niistä ymmärsi. Mutta ne olivat lakanneet sihertämästä. Ja
niihin oli kerääntynyt kuin taian voimasta kaikki se ihanuus, mikä
tytössä oli muualla huolettomassa epäjärjestyksessä.
Iivari oli nähnyt pihamailla ja aitovierillä lukemattomia tyttöjen
silmiä. Niitä oli ollut tyhjiä, oli ollut hailakan lempeitä tai
kuin täysinäisiä, ruskeita petäjänkäpyjä, iloisia tinanappeja tai
tähtimäisiä, elottomia koreuksia. Näissä oli kaskimaiden sauhua,
hiilakansinistä ilmaa ja näkymätöntä tulta.
Vai olisivatko nuo pehmeät silmät olleet vain muinaisten savupirttien
uudestisyntynyttä kauneutta?
Iivari ei sellaisia osannut kysellä. Mutta hän tunsi kipeänä
riipaisuna, että nuo silmät eivät häneltä unohtuisi vielä kymmenenkään
penikulman päästä.
Ei puhuttu koko aikana montakaan sanaa. Miehet painuivat suurempiin
asumuksiin kauppoja tekemään. Ja Iivari, joka jo ajat sitten oli
ottanut melkein koko myönnin haltuunsa, oli tänä päivänä reippaalla
päällä. Hän määräsi hinnat, alensi, alensi taas ja työnsi kouraan muka
melkein ilmaiseksi. Lahjoitti tytöille hiusneuloja, silkkinauhanpätkiä
ja pyöreitä peltiselkäisiä peilejä. Mutta joka talosta jäi voitolle.
Niin oli hullulla tuulella, etteivät osanneet olla ostamatta, vaikka
olisivat olleet saivarpäisiä kitupiikkejä.
Ja ukko hyvitteli kujilla:
»Pohatta tulee Vikruutin pojasta... oikea narinkkajuutalainen...»
»Myön vaikka oikean silmämunani, jos saan tuohon kouraan kokonsa
kultaa», Iivari rehenteli.
Illan tullen kierrätti Iivari ukon aamuiseen mökkiin yöpuuta hakemaan.
3.
Aitan matalalla kuistilla istui Iivari tytön kanssa. Olivat jo tutuksi
tulemaisillaan. Puolikas aurinkoa paistaa selän takaa.
Ukko polttelee torpan kynnyspuulla. Isäntä ja emäntä ovat jo
yötiloillaan.
Sairas karitsa kiertää pientä liekaansa, pysähtyy, pitelee toista
etujalkaansa koholla ja määkäisee nuoren emäntänsä edessä.
Iivari puhuu rentoja asioita, sellaisia, ettei ole ennen osannutkaan.
Hän ei voi olla remahtamatta nauramaan, kun kuulee, että tyttöä
sanotaan Nillaksi eli Kunillaksi.
Nilla kikahtelee Iivarille, kukertaa kukerruksiaan pitkän sarjan ja
liikahuttelee välillä huuliaan niin lipovasti kuin aikoisi latkia
maitoa pienestä kupista.
Hänen silmissään ei ole enää hiilakasta sineä. Ne ovat kuin tummat
haavat, vailla väriä. Poski hivelee Iivarin rintapieltä. Katseen
upottavasta syvänteestä näkee poika estelemättä mitä haluaa. On kuin
näkisi tyhjän kautta omat tuntemattomimmatkin halunsa... Vai onko
hän itse, tuo kuuma ja hervoton torpantytär, siellä silmän pohjalla
alastomana makaamassa, kipeän pehmeät silmät kuin unisella kissalla? Ja
tuo hengityskin korvanjuuressa... kuin hyväilyä hyrräävällä mirrillä...
Ontuva karitsa nuhjaa otsaluutansa Nillan polveen.
Se liikahtaa pehmeästi.
Iivarin sekoavat ajatukset ja suuri käsi liikkuvat tytön kainalossa
ja hartioilla. Luisevat sormet rusentavat ärsyttävää olkapäätä. Tekee
mieli rouhaista se olemattomiin.
Tukahduttava äänettömyys tulee jostakin. Saamattomuuden häpeä alkaa
takoa Iivarin ohimoissa. Aitan ovi on lengollaan. Ja poika tuntee
näkemättäkin sen mustan oviaukon selkänsä takana.
Nillan silmät siristyvät kiusoitteleviksi viiruiksi. Hän ei enää
kujerra, ei naura. Hänessä on jotakin pientä, pyöreää, köllöttelevää
matoa... kuin kiiltomato kesäyössä... houkutteleva ja lähipitäin
kammottava.
Iivari on tolkuttoman arka. Kurja, mitätön mato kiiltomadon
fosforiloisteessa.
Nilla hamuilee karitsaa leuasta. Tarttuu sen etulavan alta. Eläin ja
tyttö tappelevat keskenään. Ja kohta makaa karitsa sylissä.
Iivari tuntee vapautuvansa äskeisestä painajaisesta. Hän alkaa
tukistella karitsaa villoista. Puristaa sitä niskasta. Röhähtää
nauramaan.
Vetää rennosti tyttöä toisella kädellä vyötäröiltä ja tökkää elukkaa
toisella kupeeseen. Käy yhä kovakouraisemmaksi. Eläin reutoo, potkii.
Potkaisee lopulta takajalallaan raivokkaasti.
Pieni kavio repäisee Nillan ohuen hameen pitkälti halki. Ja karitsa
retkahtaa maahan.
Tytön silmät säikähtyvät. Mutta hän ei osaa mitään. Hän ei halua
kaikkea osata. Silmälaudat sulkeutuvat. Kulmien alla on vain huikaiseva
tummuus. Suu huohottaa avoimena.
Iivari on kiertänyt pitkät kätensä kainaloihin ja jalkoihin. Hän,
laukunkantaja, hänkö ei jaksaisi nostaa! Jalkajäntereet ponnistavat.
Tyttö makaa hänen käsivarsillaan. Aitan ovi nielee heidät. Hyrisevä
hiljaisuus pihamaalla. Ovi painuu lonksahtaen kiinni.
Vikruutin ukko haroo hetken leuanaluspartaansa. Kopauttaa piippunsa
kynnyspuuhun. Kömpii tuvan puolelle.
Aitta jää yksin mäenrinteelle. Sen pääty ui kesäyön valossa kuin leikki
laivan iloinen keula.