1.
Syvästä notkelmasta, umpilammen rannasta nousee lyhyt polku. Tämä
leikkaa metsätaipaleista maantien sarkaa.
Teiden risteyksessä, nurmikkokennäällä, istuvat huonosilmäinen
Vikruutin ukko, vanha kulkukauppias, ja Veentaan Iivari, joka on
päässyt laukunkantajan oppaaksi eli liehtariksi — kuten ukolla oli
tapana sanoa — tämän syrjäkyläisille kauppamatkoille.
Lopettelevat murkinoimistaan.
Iivari oli jo monet viikot talsinut Vikruutin vierellä, tämän itsensä
kantaessa laukkua ja tehdessä kauppoja.
Mutta näihin saakka hän oli tuntenut vain umpimielistä vierautta
puolisokean isäntänsä parissa. Taipaleilla oli ukko tuskin sanaa
ärähtänyt. Sokonsilmät sen mustapintaisessa naamassa vain tuijottivat
elottomina jonnekin olemattomaan taivaanrantaan. Vanhanmiehen voimaton
pihinä ja köhinä säesti laukunkantajan vempsahtelevia askeleita. Se
oli Iivarin mielestä kuin keuhkotautinen ja kyttyräselkäinen yhtaikaa.
Ja kammottavinta oli sen leuanaluinen parranvarjo, joka leikkasi kuin
tummanpuhuva haava suonikasta kurkkua. Kun se tuontuostakin yskäisi
korahtaen, sävähytti pojan sydänalaa, kuin olisi ukon viimeinen henkäys
revähtänyt ilmaan avonaisesta haavasta.
Oliko ihme, että Iivari oli alkuviikot kulkenut talottomat taipaleet
alituinen ikävä ja kammo painajaisena jossakin... hartioilla tai
selkärangan värähtelevissä ytimissä. Ei ollut pojalla silloin muuta
iloa kuin keskustella salaa kotoliiteristä tuomansa Käpy-oravan kanssa,
jota hän kantoi pienessä häkissä kaikkialla mukanaan.
Mutta vähitellen oli tuo alinomainen kammonalaisuus alkanut helpottaa.
Sillä kylissä, kaupanteossa, oli ukosta tullut näkyviin toinenkin
olento, lempeä setäukko ja huoleton kulkurimies.
Taloon tultaessa olivat useimmat kasvot tärkeän myrtyneet tai
mutruilivat epäluuloisina. Mutta Vikruutti osasi laskea leikit. Jo
talojen kujansuussa hän suoristihe varreltaan, ja veräjällä hän muuttui
äkkiä kuin nuoreksi kulkurisälliksi, joka viekasteli emännät ja
luritteli piiat ja haasteli isäntien ja renkien kanssa sekä luvalliset
että luvattomat. Mutta lapsille hän oli leppoisa setäukko tai kuin...
ihmeellinen tietäjä Itäiseltä maalta. Niin, sellaiseltakin tuntui
joskus Iivarista.
Jos nukkui pirtin vakussa pieni lapsi, hamuili ukko sen lähelle, pisti
jonkin pienen lelun vakun laidalle ja supisi liikutettuna:
»Kaunis olet, kaunis olet...»
Niin että olisi luullut hänet näkeväksi eikä sokeaksi.
Ja sitten hän saattoi sivellä luisevilla sormillaan pitkin pientä
peittorisaa ja hyrähdellä puoliääneen kuin jokeltelisi lapsen kieltä
tai siunaisi hänen unensa murheellisen hellästi.
»Ihan kuin tietäjä kaukaiselta maalta... laskemassa kultaiset lahjansa
taivaallisen rinssin seimelle», alkoi silloin iloita ajatus Iivarin
mielessä.
Isommat seinänvierellä seisovat tyttöset taas ukko tavoitti
letinsaparosta ja pisti karamellin kouraan, niiaavaa tyttöä leuasta
sipaisten.
Ja niin tapahtui, että ihmiset heidän taloon tullessaan unohtivat
arkipäivän ja tekivät kauppoja kuin jonain aattopäivänä tai
kissaviikolla.
Ukko olikin tokaissut kerran eräällä kyläkujalla:
»Ilomielellä kun pysyt ja leikit lasket ihmisille, myöt mitä haluat.
Ne ovat, nääs, enimmäkseen murhetta täynnä ja maksavat mielellään
pienestäkin ilosta.»
Näin oli Iivarin kammahteleva mieli rauhoittumistaan rauhoittunut,
mutta yhä hän tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi pakolaiseksi, joka ei
uskaltanut palata edes käymätieltä kotomökille.
Lammen vastapäisellä rinteellä, koukeroisten pikkusarkojen yläpäässä
makaa harmaa mökki korvenlaidassa, kuin loivahartiainen mörkö kuusten
siimeksessä. Mutta sen porraskiveä ja pihamaata paahtaa hellittämätön
aurinko. Ja Iivarin silmiin se paistaa kuin kotipiha jäähyväishetkenä.
Sen portailla seisoo Rosina-muori hyvästiä viuhtomassa. Ikävän hiukaisu
sydänalassa alkaa poika taas, tuhannennen kerran, keskustella aljonsa
kanssa, joka nälissään, kannolla, jyrsii kerkeästi kuusenkäpyä:
»Syö, syö, västäräkki... se, se... siinä on senkin käenpoika... Syö,
syö, äläkä hyrrää, senkin siipimuurahainen... Käpy se, Käpy se... Kas,
niin, Käpy-poika... Kas, kas! So-so-so... Pure, pure, hammasniekka,
mutta älä kiukkuusi kuole...»
Ja Iivari nauraa höröllä huulet oravan yrittäessä purra häkin rautaisia
puolapuita.
Mutta naurun mukana kiertyy hänen silmäkalvoonsa hämärtävää itkua.
»Orava-muori», hän saa vielä kuiskatuksi, kuin hyväilysanana äidilleen,
mutta silloin sumenee koko orava häkkeineen, harmaa kanto, ruskeat
petäjänkyljet ja koko maailma hänen ympäriltään. Hän näkee itsensä
kotikujan viimeisessä polvekkeessa ja Rosina-muorin peittävän
esiliinalla itkevät kasvonsa, jotka vieläkin katsovat Iivarin sydämestä
kuin suloisen lapsen avuttomat kasvot.
Vikruutti nojaili laukkunsa laitaan ja katseli hämärillä silmillään
pojan hommia. Herkällä korvallaan hän kuuli pojan niiskahtavan lyhyen
itkuntapaisen ja samalla tuhahtavan kuin suutuksissaan. Hetken kuluttua
kuuluivat hampaat kirahtavan yhteen, ja ukon korviin sihahti kirouksen
tapainen äännähdys:
»Saatanan nulkit...»
»Niin se on, poika», ukko alkoi, »että täynnä on ihmisen sydän, jos
siellä on kirouksen käärme ja samalla aikaa itkemässä tii-tii-tiaisen
poika. Usko minulle mikä mieltäsi painaa, niin helpottaapa... Käy kuin
sille varpuselle, joka pääsi pakoon houkutuskäärmeen kidasta. Puhu,
poika, ei sinun tarvitse surujasi kaihtaa Vikruutin ukolta... Surun
kaima on tämäkin mies.»
Iivari kuuli ukon äänen sorahtelevan erikoisen lempeästi, ihankuin
pirteissä lasten kehtojen ääressä. Ja hän alkoi kertoa melkein hätäisen
kiireesti niistä karvaista kotikylän tapauksista, jotka äsken olivat
saaneet hänet kiraisemaan.
»Viime keväänä, muutamaa aikaa ennen, kun tulin teille liehtariksi,
sain valmiiksi polkupyörän puolikkaan... Niin, niin. Se oli ihankuin
oikean koneen takapyörä. Vain kummit ja laakerit olivat vähän toista
maata. Sen puolaimet kiilsivät kuin hopealangat, vanne oli lakattu
ruskeaksi. Ja jos pisti kepinpään sen keskusrenkaaseen, se pyöri
hereästi, kevyttä vauhtia juoksijan mukana. Timpermannasin sitä koko
talven ja keväällä möin sen viidestä markasta apteekkarin Tuure
Kunnarille. Ja oli se koko värkki tuo poika. Oli näpistänyt setelin
apteekin rahalaatikosta ja sai sitten isäpapaltaan roiman selkäsaunan.
»Se ei vielä sen kummempaa. Mutta kun ne raahasivat minutkin
apteekille, kuulusteluille muka... Minkäs siitä... selvästä kaupasta
minulle saivat. Mutta siitä alkaen rupesivat ne kirkonpuolen
herraskaiset minua toljottamaan kuin jotakuta varastelulla elävää
kulkuria.»
Iivarin silmät synkkenivät entisestäänkin. Kertomus jatkui pojan
tuijottaessa leuka jämeränä polvien välitse maahan:
»Tuure Kunnar ja sen paras kaveri sahanpatruunan Allan alkoivat pitää
vihaa. Panivat minun syykseni... muka sen pillikintun selkäsaunan. Ja
sitten se tapahtui... sahakosken ylätokeilla. Herraspojat seisoivat
myllyruuhen niskalla, kun minä olin tulossa lautatarhalta selässä
kantamus vuoruulautoja. Tukkesivat tien. Kurkottelivat kuin kaksi
pitkänokkaista variksenpoikaa minua vastaan ja alkoivat rääkyä kulkku
oikosena:
»'Huurpoikke, huurpoikke! Rosinashuurpoikke! Saatanskollo, kukelikuu...
finntuppe, finnkollo... Sillä tavalla ne finnittelivät ja kukkoilivat.
Ja kun olin pysähtynyt, huusivat huikealla äänellä: 'Ruu-si-naa,
Ruu-si-naa.' Haukkuivat... ruippanat... sillä tavalla minun äitiäni...»
Iivari ponnahtaa istuinkiveltään ja elää tapauksen mukana käsivarsin,
liikkein ja katkonaisin sanoin:
»Hyökkäsin kimppuun. Rukkasin... tokeilta ruuheen. Ja virta vei ne
mukanaan... Myllynrattaan häkki tuli vastaan. Sinne ne litisti virran
paine, niin että henkeä salpasi. Haukkoivat kuin lutikat seinän
raossa. Ja minä kun makasin rähmälläni ruuhen lautakatoksella ja
härnäsin: 'Huutakaa, vänskipojat, huutakaa kovemmin, ei tämä poika
ymmärrä ruohtia. Kas, kas, sillä tavalla, tillittä, lillipoikke,
jotta mammamuori tuo rusinasoppaa ja nella-paarnit saa pom-pommia...
Sillä tavalla minä niille ryökäleille näytin, ja sitten minä pakotin
ne tavaamaan tarkasti ja oikein äitini nimen. Ja sitten retuutin ne
kauluksesta kuivalle.
»Mutta siitäkös syntyi herrasväissä meteli. Uhkasivat lähettää
muka... kasvatuslaitokseen, sellaisten pahankuristen poikain
rangaistuspaikkaan. Niin, niin, vankilaan suoraa päätä. Raahasivat
sahanpatruunan eteen ja uhkasivat vallesmannilla. Ja Hontaalin
konstaapeli jo meillä kävikin. Mutta se kun on hyvänahkainen ukko, niin
ei sanonut äiti paralle mitään, vaan puhui minun kanssani liiterissä...
»Ne olivat vasta hikisiä viikkoja. Ajattelin karata korpeen, mutta en
hennonut Rosina-muoria jättää häpeään. Minä vain maleksin, pelkäsin,
istuskelin ojan penkalla ja odottelin jotakin pelastusta.
»Ja kukas silloin tuli? Vikruutin ukko... Poika pääsi liehtariksi! Ja
tässä sitä nyt ollaan, mutta...»
Iivarin kulmalliset alkoivat taas rypistyä ja »äpärä» murtautui
synkkänä tärähdyksenä hampaitten välistä. Elämän vääryys täytti
hänen mielestään sinä hetkenä koko maailman. Pienen korvenpojan
sielu oli takaa uhoavan umpilammen rutaista rantaa. Silmät katsoivat
heleänkeltaista maantietä pitkin. Mutta ne eivät tuntuneet ottavan
vastaan mitään kirkkautta. Ne pysyivät pimeinä.
Tuo kummallinen, repivä ja musta sana »äpärä» oli ne sumentanut.
Vikruutti oli noussut ja kopeloi poikaa hartioista. Koura oli luiseva.
Mutta turvallista hyväntahtoisuutta valui siitä Iivarin olemukseen.
Hän käänsi kasvonsa ylöspäin. Ukon naama oli huvittavassa naurussa,
joka oli sekä katkeraa että lohduttavaa.
»Ja meillä kun ei surra», ukko alkoi. »Vai äpäräksi haukkuvat? Ei se
tapa. Sisun se tekee.»
Käpsähti ukko samassa istumaan Iivarin vierelle.
»Nythän tässä vasta kavereiksi tultiin. Minä se vasta äpärä olen.
Kohtalaisen talon poikana synnyttiin. Mutta emintimän toi isä-houkka
taloon. Ja maantielle oli työnnyttävä tuonkokoisena pirulaisena...
»Koommin kaksikin kertaa olet minua rikkaampi. Ja nytkös hätää...
Minusta saat oikean kompuran isäukoksesi... Äläs mitä, äläs mitä...
Tulitpa ihan kuin rakkaammaksi...»
»Jopas nyt jotakin», Iivari naurahti peittääkseen äkkinäisen
hyvänmielen merkityksettömiin sanoihin.
Ukko keplotti virkkuna tantereella. Ja kiimasi laukun selkäänsä.
2.
Matka jatkui pitkin ylämäkiä. Ukko otti tavallista pitempiä askeleita.
Iivari kulki vierellä venyvin harppauksin, niin että orava keikkui
häkissään kuin pahassa myrskyssä.
»Näin ne Rokkevellerit taivalta tekevät», hörähti Vikruutti seuraavassa
alamäessä.
»Rokkevellerit», poika kimitti jätkytellen perässä.
Koko elämä oli kirkastunut yhtä rohkeaksi kuin kullankeltainen,
huolettomasti kaarteileva maantie.
Mutta vanhus oli intoutunut ponnistamaan yli voimiensa. Parin
kilometrin päästä hän tuupertui erään ahteen kylkeen. Hetkahti
polvilleen eikä päässyt auttamatta pystyyn. Seuraavassa pitkässä
ylämäessä hän läähätti kuin hengen hädässä, hiki noruili suurina
karpaloina lakin alta ja kiilsi kosteana kaulasuonissa. Vihdoin hän
vaipui kasvot kelmeinä ojanpenkalle ja katseli eteensä, puhumatta,
kuoleman väsyneenä.
Autio kammo juuttui Iivarin mieleen.
»Ukko kuolee», välähti ajatuksissa. Mutta samassa taas kirkastuivat
hänen silmänsä oivasta keksinnöstä.
»Ukko, minä otan laukun ja sinä otat oravanhäkin. Heisaa!»
Ukko teki voimattomasti vastustavan liikkeen. Mutta Iivari pinnisti
jo ylös ojasta harteillaan laukku, jonka alta ei näkynyt muuta kuin
vantterat jalat.
Mäen päältä poika kääntyi katsomaan. Vikruutti hiihteli perässä
oravanhäkki hyppysissä.
Seuraavalla mäellä tokaisi Iivari käskevästi:
»Kävele sinä edellä. Tahdon nähdä Kävyn teikaroivan häkissään. Heisaa,
sano' kulkurisälli!»
Ukko laputteli tottelevasti alamäkeen ja höpisi hyvillään:
»Jopas sain, jopas sain... potran pojan... potran pojan...»
»Jopas sait. Ja paina nyt, että hippulit vinkuu», huusi Iivari perästä.
Ukko huusi mäen alta:
»Luuletkos olevasi tirehtööri?»
»Äpärätirehtööri», karjaisi Iivari nauraen ja irvistäen.
Hän tunsi polvitaipeissaan, lonkissaan ja keuhkoissaan loppumattomain
voimain ponnistelevan eteenpäin. Maantie avautui väljänä ja
mittaamattomana.