1.
Sanoivat häntä hounaksi.
»Houna-Iivari, Houna-Iivari», huutelivat pojat hänelle vieläkin rähäkän
sattuessa, vaikka hän oli jo iso pojan jolppi ja puoleksi elätteli
äitiänsäkin, Rosina-muoria, jonka ainoana poikana hän oli kasvanut
Veentaan pikkuruisessa mökissä.
»Ho-ho-houna», pojat räkättivät. Sillä yhä hän heidän mielestään
hounaili puheissaan, vaikka he usein olivat saaneet tuta, niin
selkänahassaan kuin sisuksissaankin, että Iivari teoillaan ja
tempuillaan piti heitä kaikkia vallassaan.
Jo pari vuotta sitten oli Iivari ollut sahan koneenkäyttäjällä
passaripoikana. Tovin se oli sen jälkeen ollut seppä Raivanterilla
’palkeitten pullistelijana', kuten pojat haukuskelivat, mutta samaan
aikaan teroitellut myllärin apupoikana jauhinkiviä ja juossut passinkia
kauppias Piinulla makasiinin, laivasillan ja puodin välillä.
Viime talvena se oli ollut vasta poikaa. Oli lasketellut pyhäpäivät
kelkalla kirkonmäkeä ja pihamaita ja myyskennellyt leipuri Hiukkasen
vehnäpullia, sokerikorppuja ja veskunapaakelseja. Arjet oli kierrellyt
vehnäskoreineen syrjäkylillä ja kehunut saavansa mestarilta oikeat
rosentit jokaisesta kakkarasta.
Mutta houna kuin houna. Oli jättänyt kesken senkin souvin. Ja höyläili
nyt oppipoikana nikkari Viitasella. Näperteli ja höyläili. Mutta
samalla kiskaisi heiltä, pojilta, lantin ja hilkun jos jollakin
konstilla. Varsinkin apteekkarin pillikinttuiselta Tuure Kunnarilta ja
sahanpatruunan Allanilta, jotka olivat hänelle yhtämittaista velkaa
kokonaisia markkojakin.
Kotonorolla rakentamillaan myllyillä, joissa ei ollut ainoastaan
ruuhia, tokeita ja vesirattaita, vaan yksinpä pieniä sirkkelisahojakin
pyörineen ja hihnoineen, vieläpä samaan alasimeen puuvasaroilla
nakuttavia ukkoja, hän oli heiltä keplotellut rahaa pelkästä
näyttämisestäkin. Senkin juutas! Ja sitten... huvittavasti
näverretyillä koivunpahkoilla, harvinaisilla harakankivillä ja
pilleillä ja huiluilla, joiden hän väitti soivan ihmeellisemmällä
tavalla kuin kenenkään muun, hän oli heiltä etuillut lantteja ja
hopearahoja.
Entäs hänen mökkiräppänänsä puuliiteri? Se se vasta oli Allanin ja
Tuure Kunnarin surmanpaikka. Siellä oli vekinettä ja kapinetta.
Mutta kaiken lisäksi oli se kokonainen Noakin arkki. Siellä oli joka
kevät kesytettyjä, synkeän näköisiä variksenpoikia, joita teki mieli
ostaa. Talvisin tirskuttivat siellä talitiaiset häkeissään. Ja mikä
houkuttelevinta kaikessa kaameudessaan. Käärme, elävä kyykäärme,
jolta oli nykäisty pois myrkkyhampaat, lojuili siellä kannellisessa
kopassa. Ja se syötti sille hiiriä, jos vain herraspojat maksoivat
näyttelystä. Mutta kaiken yläpuolella, kattoparrusta, riippui
moniosainen häkki, jossa oli eri huoneita ja näiden välissä pyöriviä,
rattaan näköisiä vempeleitä, ja siellä asusteli Iivarin ihastuttavin
aljo: tuuheahäntäinen, vikkeläkäpäläinen orava, jota myöskin
näytettiin, mutta jota poika ei suostunut myymään millään rahalla. Se
hyrräsi rattaissaan ja killisteli niin, että pojat olivat naurusta
tukehtumaisillaan. Mutta sen kojeisiin ei saanut sormellaankaan koskea.
Ei edes syöttää. Ruokaa sille anteli Rosina-muori ja Iivari itse. Ja he
hellittelivät sitä monenlaisilla lempinimillä, joille herraspojatkaan —
ties mistä syystä — eivät uskaltaneet naureskella.
Joskus pojista tuntui, että Iivari vouhotteli piruuksissaan
houkutellakseen ansaan, tekemään kauppoja, joita vasta jälkeenpäin sai
katua, kun se otti niskavilloista kiinni ja paukahutti kuin vasaralla:
»Maksaks kanss'?»
Mutta melkein iltikseen saivat pojat häntä ihitellä ja hounuutella.
Ei se höyrypää osannut oikein suuttuakaan, jollei satuttanut hänen
mielensä arimpaan sykkyrään, hänen äitiinsä, joka oli saanut Iivarinsa
huorkakarana, kuten oli tapana huokaista kylän akkojen kesken, eli
äpäränä, kuten oli merkitty kirkonkirjoihin.
Eräänä kevätiltapäivänä, kun poikaroikka seisoi nikkarintönön
nurkkavierustalla, katsellen yli jääsohjoisen salmen vastarinteen
punertavaa viitametsää, huudahti Iivari ihastuksissaan:
»Kultaa, kultaa. Tuolla on kultaa...»
Apteekkarin Tuure Kunnar, joka heitteli paraikaa kuperkeikkoja
viheriänmakuisella pälvellä, jäi nelinkontin paikalleen ja pirahutti
lovellisesta ylähampaastaan tirskauksen. Patruunan Allan alkoi hokea
isältään oppimaansa kiroussanaa:
»Sappermanni, sappermanni...» ja tokaisi jotakin ruotsiksi Tuure
Kunnarille.
Iivari seisoi silmät ympyriäisinä, pää haaveellisena takakenossa
ja tuhisteli väärähköllä nenällään taivasta kohti. Hän osoitteli
sormellaan, löi välillä rintaansa ja huitaisi taas käsivartensa kohti
hehkeänpunaista viitametsän rintaa, jonka takana rinteellä nuokkui
hänen äitinsä mökki, ja puheli kuin sekapäinen itsekseen:
»Kultaa, jukoliste! Siellä on palatsi... rappuset marmorista ja
elfenluusta pilarit ja kaiteet, ja seinät... jukoliste... kullasta ja
hopeasta.»
Poika jäi tuijottamaan silmäluomet lupsallaan, alahuuli lerpullaan ja
ylähuuli höröllään. Siellä... pienellä laattialla käpsähteli vikkelästi
pienen pieni Rosina-muori, hänen äitinsä... Avarassa poimuisessa
hameessa, pienet jalat näkymättömissä, pikkuruinen naisolento pyrähteli
hellan luota ikkunan luo, jossa hypisteli siunaaman hetken heloittavaa
verenpisaraa tai muutti raikasta vettä valkoisille kylmänkukille, jotka
katselivat tähtisilmin pienestä peltipurkistaan.
Kiepsahti taas rosoisia palkkeja pitkin astiahyllylle, jossa
sinikirjavat kupposet ja pikkuruinen sokeriastia puhtaina säteilivät.
»Västäräkki...» hymähtelee Iivarin mielessä keskellä näkyä.
Nyt käännähtää Rosina-muori ovelle ja piipertää hintelä selkä kyhärässä
yli pienoisen pihamaan ja palaa tuossa tuokiossa käsivarrella soman
soma puusylys. Ja nyt... taas liikettä pienellä laattialla, ja hän
istahtaa ruskeanpunaisen akkunapöydän ääreen, jossa alkaa suu supussa
nypläillä pieniä neulomuksiaan...
»Siipimuurahainen, senkin siipimuurahainen...» pälkähtää Iivarin päähän
toinen äidilleen antamista lempinimistä.
Mutta punainen aurinko valaa viitametsän keskelle vaskea, kuparia ja
kultaa. Sinisenpunainen, yhä vielä lumen painama notkelma kallistuu
kuin jättiläispilari alas salmea kohti. Ja marmoriseinät, patsaat,
joiden päissä säihkyvät kultaiset pallot, ja koreat kaiteet nousevat
jälleen uneksijan eteen. Ne sekoittuvat ihanana värileikkinä hänen
kotimökkinsä harmauteen ja äitinsä ruskeaan hameeseen. Ja kas, vain
kulumaton hetki... hän näkee Rosina-muorin seisomassa kultalinnan
porraspuulla heleässä nutussa ja kultaiset kengät pilkistämässä
ihanapoimuisen hameen alta. Ja samassa kaikui pojan korviin pitkin
kuparinkuultoista santatietä tutulla, hyväilevällä äänellä:
»Käenpoika! Siinä... senkin käenpoika...»
»Ja sinä, senkin Orava-muori, oikea siipiorava!» kuuli hän itsensä
huudahtavan vastaan.
Ja näkynsä katsoja alkoi nauraa suu levällään, sillä käenpojaksi tapasi
muori häntä kiusoitella usein, kun hän ahmi nälissään velliä suurella
lusikalla akkunapöydän ääressä, ja äiti itse oravankepeänä laattialla
hyöri.
Sahanpilli alkoi huutaa. Iivari havahtui kuin ihanasta unesta.
»Jokos lakkasit höynästelemästä», hohottivat pojat.
Iivari katseli hetken säikähtyneenä. Mutta sitten hän jäykisti niskansa
kyhärään, rypisti silmänsä ja veti suupielensä viuruun:
»Kakarat», hän murahti lopuksi.
»Kakarat, pakarat, hakarat, sakarat», alkoi jätkytellä Tuure Kunnar.
»Häpärät, täpärät, ää-pää-rät», Allan käkätti.
»Huorkakara», huusi Tuure Kunnar.
»Huorkakara! Äpärä! Huorkakara!» rääkyi ärräpäinä koko poikajoukon
suusta. Rumat sanat sekaantuivat rähiseväksi sekamelskaksi, josta ei
lopulta kuulunut muuta kuin mieletöntä kirkunaa.
Iivari seisoi hetken neuvottomana joukon edessä. Oli kuin hänen
jäsenensä olisivat puutuneet. Huulet vavahtelivat itkunsekaisesti.
Silmät seisoivat avuttomina. Laihat kasvot kävivät vieläkin
laihemmiksi. Ne harmenivat, ikäänkuin vanhenivat. Mutta hetken kuluttua
alkoi ohimoissa jyskyttää. Sormet haparoivat, kunnes puristuivat
nyrkiksi. Pää työntyi hyökkäävästi etukenoon. Huulissa viipyi vielä
kärsivää, katkeraa itkua, mutta kulmalliset ja otsa ponnistelivat
kostonhaluisina kohti poikalaumaa.
Silmät nauliutuivat samassa Tuure Kunnariin, joka äkkiä lakkasi
huutamasta eikä osannut säikähdykseltä liikahtaa askeltakaan. Iivari
syöksyi pojan kimppuun ja retuutti tätä tolkuttomasti kauluksesta.
Hetken aikaa ei hän oikein tietänyt mitä tehdä rääsäävälle pojalle.
Mutta äkkiä hän näytti keksineen huiman keinon. Pihan puolelta,
törmänteeltä nousivat matalat tikapuut nikkarintönön katolle. Iivari
retuutti säälittä pojan tikapuita raahaten katolle. Täällä Tuure Kunnar
alkoi kavuta pakoon harjaa kohti. Iivari uudestaan haukkana kiinni.
Ja siinä seisoivat pojat harjalla, korkean päätyseinän yläpuolella ja
huojuivat kuin vaappuvan laivan kokassa.
»Peruutatko?» Iivari karjui.
Tuure Kunnar itki, peruutti kaiken ja pyyteli nikotellen anteeksi.
»Peruutatteko joka sorkka», Iivari huusi alas poikajoukkoon, »tai
tämä variksenpoika saa opetella lentämään?» »Peruutatteko, saatanat?»
Ja käsi työnnälsi samassa Tuure Kunnaria, niin että tämä oli
kuukahtamaisillaan. Hetken hiljaisuus. Uhri on hervoton kauhusta.
Silloin kuuluu alhaalta yksinäinen ääni:
»Peruutetaan, pojat.»
Samassa huutaa koko joukko peruuttamista.
Tuure Kunnar pääsee irti ja lysähtää harjalle. Iivari ottaa pari
askelta räystästä kohti ja hyppää suoraan alas törmänteelle ja näyttää
katkeran ylpeältä, poikien kääntyessä häneen ihaillen katsomaan.
Lopulta hän sanoo harvakseen, hammasten välistä työnnältäen sanan
toisensa jälkeen:
»Minä näytän teille, että tuolla on kultaa. Ja minä sanon, että
tuolle kummulle rakentaa tämä poika huvilan ja palatsin ja suuren...
Ja suuremman kuin on Allanin ja Tuure Kunnarin isällä. Sopii rääsätä
siihen asti.»
Ja mitenkäs kävi, kun tuli silmujen puhkeamisaika? Istuttiin
pajukkometsän rinteellä. Kukin näperteli omia hommiaan.
Iivari pureskeli ruohonkortta:
»Mitäs maksatte, pojat, vielä koreammasta kepistä kuin on Allanin
velipekalla, sillä Ookke-herralla?»
Toiset lupasivat viisi penniä, toiset kymmenen. Mutta Allan tarjosi
kokonaisen suutarinmarkan siinä tapauksessa, että hän saa valita
keppinsä ensimmäiseksi.
Iivari veti samassa ladon alta joukon pajukeppejä, joiden päät oli
lakattu mustalla lakalla kiiltäviksi ja varret sivelty mikä siniseksi,
mikä viheriäiseksi. Mutta yksi oli maalattu keltaiseksi ja lisäksi
koristeltu tulipunaisin täplin. Ja tämän sai ensimmäisenä omakseen
sahanpatruunan Allan.
Kauppa kävi hyvin. Mutta Iivari tokaisi hampaitaan narskuttaen:
»Etteks näe, että kyllä tästä rinteestä rahaa saa. Ja raha se
juuri on kultaa.» Hihitti ja virnisti päälle ja sujautti lantit
housunkaulukseensa.
Koko sen viikon pasteerailivat pojat kirkonkylän valtatiellä
viuhautellen koreita, kummallisen näköisiä herraskeppejä.
Mutta Iivari kuljeskeli ilman keppiä, kädet housuntaskuissa. Hän oli
kiikuttanut rahat Rosina-muorille ja mietti uusia tienauskeinoja.
2.
Pysähtyivät pojat erään kerran Hiskias Piinun kauppapuodin
porraspieleen, jonka nojalla seisoo jonkun matkustavaisen polkupyörä.
Portailla lekottelee pari sahalaista. Kukerteleva leipurinpiika ja
marja-akka supisevat vastapenkillä. Tarkastellaan. Polkupyörä on
kummallisen näköinen kapistus. Kummit moninpäin paikatut. Lakeeraus
lohkeillut rautatangoista. Suuri, ruskeankulunut laukku peittää
tankojen välisen aukon. Mutta istuimen alla on vielä kummallisempaa:
mustalle peltilevylle on maalattu tuhruisin kirjaimin:
ARTTU TOIKKA
AKENTTI
Iivari tarkastelee takapyörää, koettelee, tunnustelee, pyörittelee...
Tulee puodista pyörän omistaja, itse Artturi Toikka, postikorttien ja
valokuvasuurennusten kaupitsija. Kauppias Piinu lösähtää nojalleen
kaidepuun varaan. Ja perästä sipsuttelee hänen ainoa tyttärensä,
neiti Silla Piinu, jonka alinomaa nauravasta suusta oli ruoste
syönyt ylähampaat poikkinaisiksi piikeiksi ja jonka vartalo oli kuin
ennenaikojaan kuivahtanut latuskaiseksi kaperoksi.
Mutta Artturi Toikka, hän alkaa hääriä, niin että tulee eloa
koko seuraan. Hän vetäisee pyöränsä laukusta pari suurikokoista
valokuvamallia ja pinkan postikortteja. Näyttää valokuvaa, jossa seisoo
vasta vihiltä tullut nuoripari, sipaisee leukaansa, jossa on siellä
täällä värittömän valkoisia haivenia ja esittää tuotteitaan:
»Hyvät ihmiset, tänne... te lainatkaatte nyt silmiänne. Tässä on nuori
pari, jolle tulee kohta vari. Nyt lempi heitänsä yhteen mallaa ja
kuherrusviikot on heipparallaa. Mut on aavistus mulla, että vuoden
perästä aa-aa ja tussalulla...»
Pojat kimahtivat nauramaan, Silla neiti heivautti esiliinaansa, piika
kukersi, marja-akka veti liinankulman huuliensa eteen ja sahalaiset
röhähtelivät.
Artturi Toikka jatkoi:
»Eikös siis passais, jos markan pari hassais suurennuskuvaan kullastaan
tai omasta naamastaan. Työn ehtaksi takaa Artturi Toikka, tämä poika
reipas ja hoikka...»
Samassa hän siehauttaa postikortit kuin viuhkaksi ja jakaa niitä
kaikille, pojillekin.
»Katsokaa, lukekaa. Kymmenen penniä per stykke. Jaa, jaa. Lukekaa jos
osaatte spanjaa ja ranskaa.»
»Mitä lienee mongerrusta», kauppias muhoilee.
»Siinäpä se. Minun täytyy lukea ja kääntää.»
Ja Artturi Toikka lukee korttikuvan alta, joka esittää harsoverhoihin
puettua rusoposkista naista, kuuluvalla äänellä kirjain kirjaimelta:
»La femme fait sa toilette.»
Tämän jälkeen hän painaa etusormensa pienelle syylälle, joka nyhjöttää
hänen nenänsä vasemmalla sieraimella ja kääntää:
»Se merkitsee: Hieno taami vuottaa toiletissa kreivillistä lemmittyään,
eli... Susanna on menossa paatikylpyyn eli... vapaasti käännettynä...
reilingit reilaan sano’ entinen likka...»
Sahalaiset hohottivat täyttä kurkkua ja alkoivat kaivaa lanttia
kukkarostaan.
Ja Artturi Toikka lopetti saarnansa:
»Joo, joo, on kirjat selattu ja kortulla pelattu, mutta tässä ei ole
petos mielessä eikä valheen hunaja kielessä, vaan rakkautta puolella
hinnalla tämän maailman kaperalla pinnalla.»
Ja kauppa kävi. Allan ja Tuure Kunnarkin ostivat omansa. Mutta Iivari
katseli suu auki pelkästä ihastuksesta.
»Siinä on vasta poikaa...» välähteli hänen mielessään. »Tuolla tavalla
livetellä pyörällä maanteitä, puhua, nähdä, puhua ja tehdä kauppaa...
Palata taas Rosina-muorin luo kukkaro täynnä rahaa, mukana lahjat ja
iloiset kertomukset...»
Tämä ajatus oli hänet huikaista. Hänestä tuntui, että hänen piti ruveta
kyselemään jotakin tuolta pojalta, jonka pienet silmät killistelivät
iloisina kaikille puolille.
Mutta samassa jo hyrräytteli matkamies koneensa takapyörää, että
laakerit vingahtelivat ja kettingit rotisivat ja ratisivat.
»Kylläpä se kauppamiehen kone rätisee kuin ikäkulu akka», tokaisi Piinu
portailta.
»Eipäs mitä, eipäs mitä», singahteli vastaan lähtijä.
»Apostolinkyydistä pyörän satulaan ja satulasta orivarsan rattaille. Ja
silloin on tämä poika herra. Hip hei!»
Artturi Toikka teki ympyrän kädellään, heitti lentomuiskun ilmaan ja
huudahti:
»Hyvästi, neiti Zilla! Taivaassa tavataan!»
Silla neiti alkoi viuhtoa kädellään, ikäänkuin kainosti torjuen, ja
kauppamies paineli matkaansa.
Iivari jäi tuijottamaan ajovehkeen vempsahtelevaa takapyörää, kunnes
koko komeus häipyi tienmutkan taakse.
Mutta kotomatkalla hän tokaisi pojille:
»Ostaaks kuka puolikkaan polkupyörää?»
Pojat katsoivat kysyjään ymmällä naama.
»Tämä poika sen joka tapauksessa tekee, ensin puolikkaan ja sitten
kaksipyöräisen, ja sitten se ajelee kauppamatkoja, jotta hippulit
vinkuu ja maailman ranta pöllyää. Sopii toljottaa siihen asti.»