Oli synkkä syys-yö. Vanha pankkiiri asteli työhuoneessaan nurkasta
nurkkaan muistellen kuinka viisitoista vuotta sitten oli kokoonnuttu
hänen luokseen iltaa viettämään. Läsnä oli silloin paljon
sivistyneitä henkilöitä ja keskustelut olivat mieltäkiinnittäviä.
Muun muassa puhuttiin kuolemanrangaistuksesta. Vieraat, joiden
joukossa oli oppineita ja sanomalehtimiehiä, asettuivat suurimmaksi
osaksi vastustavalle kannalle kuolemanrangaistukseen nähden. He
pitivät tätä rankaisutapaa vanhentuneena, kristilliselle valtiolle
sopimattomana ja epäsiveellisenä. Useimpain mielestä olisi
kuolemanrangaistus kaikkialla vaihdettava elinkautiseksi vankeudeksi.
-- Minä en ole kanssanne yhtä mieltä, -- sanoi isäntä -- pankkiiri.
-- En ole saanut kokea kuolemanrangaistusta enkä elinkautista
vankeutta, mutta mikäli saattaa päättää, on kuolemanrangaistus
minusta ensinnäkin moraalisempi ja humaanisempi vankeutta.
Kuolemanrangaistus vie hengen yhdellä ainoalla kertaa, vaan
elinkautinen vankeus vähitellen. Mikä mestaus on inhimillisempi?
Sekö, joka tappaa teidät muutamassa silmänräpäyksessä, vai se, joka
monen vuoden kuluessa hivuttaa elämän teistä?
-- Molemmat ovat yhtä epämoraalisia, -- huomautti joku vieraista, --
sillä ne tarkottavat elämän tuhoamista. Valtio ei ole Jumala. Se ei
ole oikeutettu viemään sitä, jota se ei voi antaa takaisin, jos niin
tahtoisi.
Vieraiden joukossa oli nuori, noin kaksikymmentäviisi vuotias
lakimies. Kun kysyttiin hänen mielipidettään, niin hän vastasi:
-- Sekä kuolemanrangaistus että elinkautinen vankeus ovat kyllä yhtä
epämoraalisia, mutta jos minun täytyisi valita näitten kesken, niin
valitsisin ehdottomasti jälkimäisen. On parempi elää jotenkin kuin ei
mitenkään.
Syntyi vilkas väittely. Pankkiiri, joka siihen aikaan oli nuori ja
tulinen, innostui sanomattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja huusi nuoren
lakimiehen puoleen kääntyen:
-- Valetta! Minä lyön vaikka kaksi miljoonaa markkaa vetoa, että te
ette istu edes viittä vuotta vankikomerossa.
-- Jos puhutte tosissanne, -- vastasi lakimies hänelle, -- niin
lupaan istua viisi, vieläpä viisitoista vuotta.
-- Viisitoista? Olkoon menneeksi! -- huusi pankkiiri. -- Hyvät
herrat, minä pistän kaksi miljoonaa!
-- Suostun! Te panette miljoonanne, minä vapauteni! -- sanoi lakimies.
Niin tämä hurja, järjetön veto lyötiin. Lellitelty, kevytmielinen
pankkiiri, joka silloin ei tiennyt miljoonainsa määrää, oli aivan
haltioissaan vedonlyönnistä. Illallispöydässä laski hän leikkiä
lakimiehestä sanoen:
-- Tulkaa järkiinne, nuori mies, ennenkuin on myöhäistä. Kaksi
miljoonaa on minulle joutava asia, kun te sitä vastoin voitte
menettää kolme tai neljä mitä kalleinta vuotta elämästänne. Sanon --
kolme tai neljä, sillä kauempaa ette missään tapauksessa jaksaisi
istua. Älkää myöskään unhottako, te onneton, että vapaehtoinen
sulkeutuminen on paljon raskaampaa kuin pakollinen. Ajatus, että te
joka hetki olette oikeutettu astumaan vapauteen, on myrkyttävä koko
teidän olonne vankikomerossa. Minä säälin teitä!
Kulkiessaan nyt työhuoneessaan edes ja takaisin, muisti pankkiiri
kaiken tämän ja kysyi itseltään:
Miksi tuo vedonlyönti? Mitä on siitä hyötyä, että lakimies menettää
viisitoista vuotta elämästään ja minä nuo kaksi miljoonaa? Saattaako
tämä todistaa, että kuolemanrangaistus on joko huonompi tai parempi
elinkautista vankeutta. Ei, ei ensinkään! Se on tyhmää, mieletöntä.
Minun puoleltani se oli rikkaan miehen oikkua ja lakimiehen puolelta
-- pelkkää rahan himoa...
Sitten muisteli hän, mitä edellä kerrotun illan jälkeen tapahtui.
Päätettiin, että lakimies suorittaa vankeutensa mitä ankarimman
valvonnan alaisena eräässä pankkiirin puutarhaan rakennetussa
sivurakennuksessa. Sovittiin vielä, että viidentoista vuoden kuluessa
hän ei saa astua vankilansa kynnyksen yli, ei nähdä eläviä olentoja,
ei kuulla ihmisääntä, eikä vastaanottaa kirjettä tai sanomalehteä.
Mutta siihen suostuttiin kuitenkin, että hän saisi ottaa mukaansa
soittokoneen, lukea kirjoja, kirjottaa kirjeitä, juoda viiniä ja
polttaa tupakkaa. Muun maailman kanssa hän saisi olla yhteydessä
ainoastaan pienen, varta vasten tehdyn akkunan kautta, mutta
siinäkään ei saisi edes halaistua sanaa vaihtaa. Kaikkea, mitä hän
tarvitsee, kuten kirjoja, nuotteja, viiniä ynnä muuta, hän saa niin
paljon kuin haluttaa tilaamalla niitä kirjeellisesti. Sopimuksen
mukaan, jossa pienet yksityisseikatkin oli otettu tarkoin huomioon,
oli lakimies velvotettu olemaan vankeudessa tasan viisitoista vuotta,
kello kahdestatoista 14 p:nä marraskuuta v. 1870 kello kahteentoista
asti 14 p:nä marraskuuta v. 1885. Pieninkin rikos sopimusta
vastaan lakimiehen puolelta, vaikkapa vain kaksi minuuttia ennen
määräajan umpeen kulumista, vapauttaisi pankkiirin kahden miljoonan
maksuvelvollisuudesta.
Ensimäisenä vankeutensa vuotena lakimies, mikäli saattoi päätellä
hänen kirjeistään, kärsi suuresti yksinäisyydestä ja ikävästä.
Sivurakennuksesta kuului alati sekä päivin että öin hänen flygelinsä
soittoa. Hän kieltäytyi viinistä ja tupakasta. Viini, kirjotti
hän, herättää toiveita, jotka ovat vangin pahimpia vihollisia,
sitä paitsi ei ole mikään sen ikävämpää kuin juoda hyvää viiniä
saamatta ketään tavata. Tupakka pilaisi ilman hänen huoneessaan.
Ensimäisenä vuonna lähetettiin hänelle etupäässä kevyempää lukemista,
kuten rakkausromaaneja, rikosjuttuja, fantastisia kertomuksia,
huvinäytelmiä j.n.e.
Toisena vuonna soitto vaikeni sivurakennuksessa ja lakimies vaati
kirjeissään vain klassillisia teoksia. Viidentenä vuonna kuului
sieltä jälleen soittoa ja vanki pyysi itselleen viiniä. Ne, jotka
pitivät häntä silmällä, kertoivat, että koko tuona vuonna hän
yksinomaan söi, joi ja lepäili vuoteellaan, haukotteli yhtenään ja
höpisi äkäisenä itsekseen. Kirjoja hän ei lukenut. Toisinaan istuutui
öisin kirjottamaan, kirjotti kauan ja repi aamun tullen kirjotuksensa
palasiksi. Usein kuultiin hänen itkevän.
Kuudennen vuoden loppupuolella alkoi vanki innokkaasti tutkia kieliä,
filosofiaa ja historiaa. Ja niin ahneesti kävi hän näihin tieteisiin
käsiksi, että pankkiiri tuskin ennätti tilata hänelle kirjoja.
Tähän aikaan sai pankkiiri vangiltaan muun muassa seuraavanlaisen
kirjeen: "Hyvä vanginvartijani! Kirjotan teille nämä rivit kuudella
kielellä. Näyttäkää ne kielitaitoisille henkilöille. Silmäilkööt ja
tarkastakoot he niitä. Jos he eivät löydä yhtäkään virhettä, niin,
rukoilen teitä, käskekää ampua puutarhassa. Tämä laukaus on ilmottava
minulle, että ponnistukseni eivät ole menneet hukkaan. Kaikkien
aikojen ja maitten nerot puhuvat eri kieliä, mutta kaikissa heissä
puhuu sama tuli. Oi, jospa te tietäisitte millaista taivaallista
onnea minun sieluni tuntee sen johdosta, että minä heitä ymmärrän!"
Vangin toivo täyttyi. Pankkiiri käski ampua kaksi kertaa puutarhassa.
Kymmenennen vuoden jälkeen lakimies istui ahkerasti pöytänsä ääressä
lukien ainoastaan evankeliumeja. Pankkiirista näytti merkilliseltä,
että mies, joka neljässä vuodessa ehti sulattaa kuusisataa paksua
nidettä, tuhlaa lähes kokonaisen vuoden yhden ainoan helppotajuisen
ja ohuen kirjan lukemiseen. Evankeliumeja seurasivat kirkkohistoria
ja jumaluustiede.
Viimeisinä kahtena vuonna luki vanki suunnattoman paljon ilman
varsinaista valintaa. Milloin hän harrasti luonnontieteitä,
milloin Byronia tai Shakespearea. Tulipa häneltä kirjeitä, joissa
hän pyysi samalla kertaa lähettämään kemian, lääketieteellisen
oppikirjan, romaanin ja jonkun filosofisen tai teologisen tutkielman.
Näytti siltä kuin hän olisi uinut meressä haaksirikkoisen laivan
sirpaleitten joukossa, tarttuen milloin mihinkin sirpaleeseen
pelastaakseen siten elämänsä!