Muistellessaan kaikkea tätä pankkiiri-vanhus ajatteli:
Huomenna kello 12 hän saa vapautensa takaisin ja minun täytyy maksaa
hänelle ne kaksi miljoonaa. Jos maksan, on kaikki hukassa: minä
joudun perikatoon...
Viisitoista vuotta sitten hän ei tiennyt miljoonainsa määrää, mutta
nyt hän ei uskaltanut kysyä itseltään, mitä hänellä on enemmän
-- rahoja vai velkoja? Uhkapeli pörssissä, rohkea keinottelu ja
liika innostus, josta hän ei vanhoilla päivillään edes voinut
vapautua, saattoivat vähitellen hänen asiansa rappiolle ja peloton,
itsetietoinen, ylpeä pohatta muuttui keskinkertaiseksi pankkiiriksi,
joka vapisi pienimmästäkin pörssiarvon noususta tai laskusta.
-- Kirottu vedonlyönti! -- ärisi ukko tarttuen epätoivoisena
päähänsä. -- Miksei tuo mies kuollut? Hän on vasta
neljäkymmentä-vuotias. Ottaa minulta vielä viimeiseni, nai, nauttii
elämästä, keinottelee pörssissä, ja minun täytyy kadehtien katsoa
häntä kuin kerjäläisen ja joka päivä kuulla hänen yhä sanovan: "Olen
kiitollisuuden velassa teille elämäni onnesta; sallikaa minun auttaa
teitä!" Ei, se on liikaa! Ainoa pelastukseni vararikosta ja häpeästä
on tuon miehen kuolema!
Kello löi kolme aamuyöllä. Pankkiiri kuunteli: kaikki nukkuivat
talossa, kuului ainoastaan huurteisten puitten suhinaa ikkunain
takaa. Koettaen liikkua niin hiljaa kuin mahdollista, otti
hän tulenkestävästä rautakaapista avaimen siihen oveen, jota
viiteentoista vuoteen ei oltu avattu. Sitten heitti hän päällystakin
ylleen ja meni ulos.
Puutarhassa oli pimeä ja kylmä. Satoi. Raaka, usvainen tuuli kulki
valittaen pitkin puutarhaa antamatta puille rauhaa. Pankkiiri
jännitti katsettaan, mutta ei voinut erottaa maata, sivurakennusta
eikä puita. Lähestyessään sitä paikkaa, jossa sivurakennus sijaitsi,
hän kaksi kertaa huusi vartiaa. Vastausta ei kuulunut. Nähtävästi oli
vartia mennyt kurjaa ilmaa piiloon ja nukkui nyt jossakin keittiön
puolella tai kasvihuoneessa.
-- Jos minulla riittää rohkeutta täyttää aikomukseni, -- ajatteli
ukko, -- niin kohdistuu epäilys ennen kaikkea vartiaan.
Hän löysi pimeässä hapuilemalla portaat ja oven sekä hiipi
sivurakennuksen eteiseen, siirtyi sitten pieneen käytävään ja sytytti
tulitikun. Siellä ei ollut ainoatakaan sielua; sänky seisoi tyhjänä
nurkassaan, toisesta häämötti rautainen kamiini. Sinetit ovella, joka
johti vangin huoneeseen, olivat ehjät.
Kun tulitikku oli sammunut katsoi ukko mielenliikutuksesta vavisten
pienestä akkunasta vankikomeroon, jossa kynttilä paloi himmeästi
valaisten. Vanki istui itse pöydän ääressä. Saattoi nähdä vain hänen
selkänsä, tukkansa ja kätensä. Pöydällä, kahdella tuolilla ja matolla
pöydän luona oli avattuja kirjoja.
Kului viisi minuuttia eikä vanki vähääkään hievahtanut.
Viisitoistavuotinen vankeus oli opettanut häntä istumaan
liikkumattomana. Pankkiiri koputti sormellaan akkunaan, mutta vanki
ei vastannut pienimmälläkään liikkeellä hänen koputukseensa. Silloin
pankkiiri särki varovasti sinetit ovesta ja pisti avaimen reikäänsä.
Ruostunut lukko vingahti, ovi narahti. Pankkiiri odotti luullen kohta
kuulevansa ihmetyksen huudahtuksia ja askeleita, mutta kului pari
minuuttia ja oven takana oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hän päätti
astua huoneeseen.
Pöydän ääressä istui liikkumattomana mies, joka ei ollut ensinkään
muitten ihmisten näköinen. Siinä oli nahan peittämä luuranko pitkine
kutrineen ja tuuheine partoineen. Kasvojen väri oli keltainen
mullanharmaine varjoineen, posket kuopalla, selkä pitkä ja kapea
ja käsi, johon hän nojasi karvaista päätään, oli niin laiha ja
kuihtunut, että teki pahaa sitä katsellessa. Tukka oli harmahtava,
kasvot kuihtuneet kuin vanhuksella, eikä olisi kukaan saattanut
luulla, että hän oli vasta neljänkymmenen vuoden vanha. Hän nukkui...
Kumarruksissa riippuvan päänsä edessä oli pöydällä levällään paperi,
jolla oli kirjotettu jotakin pienellä käsialalla.
-- Mies parka! -- ajatteli pankkiiri. -- Hän nukkuu ja näkee
luultavasti unta miljooneistaan! Eipä tarvitse minun muuta kuin
heittää tuo puolikuollut vuoteelle ja tukehduttaa hänet patjalla,
eikä edes tarkinkaan tutkimus löydä hänestä väkivaltaisen kuoleman
merkkejä. Mutta katsokaamme ensin mitä hän on kirjottanut...
Pankkiiri otti paperin pöydältä ja luki:
"Huomenna kello 12 päivällä minä pääsen vapaaksi ja saan taas olla
ihmisten ilmoilla. Mutta ennenkuin jätän tämän huoneen nähdäkseni
jälleen auringon, tahdon minä sanoa teille muutaman sanan. Puhtaan
omantuntoni ja Jumalan nimessä ilmotan teille, että minä halveksin
vapautta, elämää, terveyttä ja kaikkea sitä, jota teidän kirjoissanne
kutsutaan maalliseksi onneksi.
"Viisitoista vuotta olen minä ahkerasti tutkinut elämää. On totta,
etten ole nähnyt maailmaa ja ihmisiä, mutta teidän kirjoistanne olen
minä juonut tuoksuavaa viiniä, laulanut lauluja, ajanut metsissä
hirviä ja metsäsikoja takaa, rakastanut naisia... Teidän nerokkaitten
runoilijoittenne taikavoimalla esiin loihditut kaunottaret, henkevät
kuin pilvenhattarat, ovat öisin liitäneet luokseni ja kertoneet
minulle ihania satuja, joista olen hurjasti huumaantunut. Teidän
kirjoissanne olen minä noussut Elborus ja Montblanc vuorten
huipuille ja sieltä nähnyt auringon aamuisin nousevan ja iltaisin
purppuraisella hohteellaan valaisevan taivaan, valtameren ja korkeat
tunturit; olen sieltä nähnyt, kuinka salamat sinkoilivat pääni päällä
pilviä pirstoten; olen nähnyt vihertäviä metsiä, vainioita, jokia,
järviä, kuullut vedenneitojen laulua ja paimentorven soittoa ... olen
silitellyt ihanain paholaisten siipiä, paholaisten, jotka lensivät
luokseni keskustellakseen kanssani Jumalasta... Teidän kirjoissanne
olen minä syöksynyt pohjattomiin syvyyksiin, tehnyt ihmeitä, murhia,
polttanut kaupunkeja, saarnannut uusia oppeja, vallottanut kokonaisia
valtakuntia...
"Teidän kirjoistanne olen minä ammentanut viisautta. Kaikki se, minkä
väsymätön ihmishenki on aikakausien kuluessa luonut, se on pieneksi
palloksi puristuneena nyt minun pääkallossani. Minä tiedän, että olen
viisaampi teitä kaikkia.
"Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin maallista hyvyyttä
ja viisautta. Kaikki on katoavaista ja petollista kuin kangastus.
Olkaa vain ylpeitä, viisaita, ihania, kyllä kuolema teidät hävittää
maan pinnalta niinkuin kaikellaiset eläimet maan altakin ja teidän
jälkimaailmanne, historianne ja nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai
palavat poroksi yhdessä maapallon kanssa.
"Te olette menettäneet järkenne ettekä vaella oikeata tietä. Valhetta
te pidätte totuutena ja rumuutta kauneutena. Te ihmettelisitte jos
joistakin syistä omena- ja appelsiinipuissa alkaisi hedelmien sijaan
yht'äkkiä kasvaa sammakoita ja sisiliskoja tai jos ruusut alkaisivat
haista kuin hikoileva hevonen; samaten ihmettelen minä teitä, jotka
vaihdatte taivaan ja maan keskenään. Minä en tahdo teitä ymmärtää.
"Osottaakseni myöskin teossa, että minä halveksin sitä, josta te
elätte, minä luovun noista kahdesta miljoonasta, joista kerran
unelmoin kuin paratiisista, vaan joita nyt halveksin. Menettääkseni
oikeuteni niihin, minä lähden täältä viisi tuntia ennen määräajan
umpeen kulumista ja rikon siten sopimuksemme..."
Luettuaan tämän, pankkiiri pani paperin pöydälle, suuteli tuon
merkillisen miehen päätä, ja poistui itkien sivurakennuksesta. Ei
milloinkaan, eipä edes suurempain tappioiden jälkeen pörssissä, hän
ollut niin sanomattomasti halveksinut itseään kuin nyt. Tultuaan
kotiin hän heittäytyi vuoteelleen, mutta mielenliikutus ja kyyneleet
estivät häntä nukkumasta...
Seuraavana aamuna tulivat vartijat kalpeina juosten ilmottamaan,
että näkivät sivurakennuksessa asuvan miehen kiipeävän ikkunan
kautta puutarhaan, kulkevan sitten portille ja katoavan. Pankkiiri
riensi heti vartijainsa kanssa sivurakennukseen ja huomasi vankinsa
paon todeksi. Välttääkseen liikoja puheita, otti hän pöydältä
luopumista koskevan paperilehden ja palattuaan kotiinsa, sulki sen
tulenkestävään rautakaappiin.
Kuuluisuus.
Ensi luokan matkustaja, joka vast'ikään oli syönyt päivällistä
asemasalissa ja juonut itsensä hienoon hiprakkaan, heittäytyi
vaunun samettisohvalle, ojensihe suloisesti puolinojaan ja nukahti.
Noin viisi minuuttia sen jälkeen hän heräsi, katsoi unisin silmin
vierustoveriaan, hymähti ja sanoi:
-- Isävainajani -- pysyköön hän autuaassa muistossa -- piti siitä
kovin, kun akkaväki päivällisen jälkeen raaputti hänen kantapäitään.
Minä olen aivan isääni, kuitenkin sillä erotuksella, että aina
päivällisen jälkeen tahdon hieroa kieltäni ja aivojani, enkä
jalkapohjia. Minä, syntinen ihminen, lörpöttelen mielelläni, kun
vatsa on täynnä. Sallitteko minun jutella kanssanne?
-- Mielelläni, olkaa hyvä! -- suostui vieruskumppani.
-- Hyvän päivällisen jälkeen on mitättömin aihe kylläksi herättämään
minussa saakelin suurenmoisia ajatuksia. Niinpä, esimerkiksi,
äsken me molemmat näimme bufetissa kaksi nuorta miestä ja te
kuulitte kai, kuinka toinen onnitteli toista tämän kuuluisuuden
johdosta. "Onnittelen, sanoi hän, te olette jo kuuluisa ja alatte
nyt vallottaa kunniaa!" Nähtävästi olivat he näyttelijöitä tai
joitakin mikroskoopillisia sanomalehtimiehiä. Vaan nyt ei ole heistä
kysymys. Minä tässä olen tuumaillut, mitä oikeastaan on käsitettävä
sanalla _kuuluisuus_? Mitä te siitä ajattelette? Pushkin sanoi, että
kuuluisuus on kirjava tilkku rääsyissä, ja kaikki me ymmärrämmekin
sen Pushkinin tavoin, toisin sanoen joko enemmän tai vähemmän
subjektiivisesti. Mutta kukaan ei ole selvästi, loogillisesti
määritellyt kuuluisuutta ja paljon minä varmaan antaisinkin
sellaisesta määritelmästä.
-- Mitä te sillä tekisitte?
-- Niin nähkääs, jos me kerran tietäisimme, mitä kuuluisuus on, niin
ehkäpä myöskin huomaisimme millä keinoin se on saavutettavissa,
-- sanoi ensi luokan matkustaja syvämietteisesti. -- Minun täytyy
tehdä tiettäväksi teille, hyvä herra, että nuorempana minä
sieluni koko voimalla tavottelin kuuluisuutta. Se oli minun, niin
sanoakseni, hulluuteni. Sen eteen opiskelin, tein työtä, valvoin
öisin, näin nälkää ja menetin terveyteni. Ja minusta näyttää,
mikäli voin puolueettomasti arvostella itseäni, että minulla oli
kaikki mahdollisuudet saavuttaa se. Ensiksikin olen ammatiltani
insinööri. Olen eläissäni rakentanut parikymmentä suuremmoista
siltaa Venäjällä, laittanut vesijohdot kolmeen kaupunkiin ja
työskennellyt sitä paitsi Englannissa ja Belgiassa... Toiseksi
minä olen julaissut tutkielmia omalta alaltani. Kolmanneksi, hyvä
herraseni, minä aina lapsuudesta saakka olen ollut kovin innostunut
kemiaan; harrastaessani joutoaikoina tätä tiedettä, olen keksinyt
muutamia orgaanisen hapon eristämiskeinoja, niin että löydätte minun
nimeni kaikista ulkomaisista kemian oppikirjoista. Olen aina ollut
valtion palveluksessa, saanut todellisen valtioneuvoksen arvon ja
minun meriittiluetteloni on puhdas tahroista. En tahdo vaivata teitä
luettelemalla ansioitani ja töitäni, sanon vain, että olen tehnyt
paljon enemmän kuin moni kuuluisuus. No, entäs sitten? Nyt olen jo
vanha ja alan heikontua, ja kuuluisa olen minä kuitenkin yhtä vähän
kuin tuo musta rakki, joka juoksee tuolla ulkona.
-- Kukapa tietää? Ehkä olette hyvinkin kuuluisa.
-- Hm!... Sen me heti saamme tietää... Sanokaa, oletteko milloinkaan
kuullut nimeä Krikunow?
Vierustoveri nosti katseensa kattoon, ajatteli ja vastasi naurahtaen:
-- Ei, en ole kuullut...
-- Se on minun nimeni. Tehän olette intelligentti ja ijäkäs mies,
ettekä sittenkään ole kuullut minua mainittavan. Siinä on pätevä
todistus! Nähtävästi olen minä kuuluisuutta tavotellessa menetellyt
toisin kuin olisi pitänyt. Minä en tiennyt oikeita keinoja ja
aikoessani siepata mainetta hännästä, kävin väärältä puolelta siihen
käsiksi.
-- Entä nuo oikeat keinot? Mitkä ne ovat?
-- Hitto ties! Sanotte ehkä: Kyky, nero, omintakeisuus. Mutta eipäs
olekkaan niin, herraseni! Muistan, kuinka minun aikanani monet sangen
tyhmät, mitättömät, vieläpä viheliäiset henkilöt ovat kiivenneet
virkauraansa ylöspäin. He ovat tehneet työtä tuhannen kertaa vähemmän
kuin minä, eivät ole ponnistaneet edes voimiaan, ei heillä ole ollut
loistavaa kykyä eikä kunnianhimoa ja sittenkin tapaa heidän nimensä
vähän väliä sanomalehdissä tai kuulee keskusteluissa mainittavan.
Jollette väsy kuulemaan, niin selitän asiaa esimerkin kautta.
Joitakuita vuosia sitten minä rakensin sillan K:n kaupungissa. Täytyy
sanoa, että minun tässä kehnossa kaupungissa oli julman ikävä. Jollei
olisi ollut naisia ja pelikortteja, olisin tainnut tulla hulluksi. No
niin, sopiihan kertoa koska asia on jo vanha. Minä haihduttaakseni
ikävääni lyöttäysin erään laulajattaren pariin, joka, hitto vieköön,
sai kaikki haltioihinsa, vaikka hän minusta oli, -- kuinka teille
sanoisin? -- tavallinen, jokapäiväinen tusinatyttö, jollaisista ei
ole puutetta. Hän oli pintapuolinen, oikullinen ja itara naikkonen,
joka sitä paitsi oli kovin typerä. Hän söi ja joi vahvasti, makaili
kello viiteen iltapäivällä -- ja siinä kaikki. Häntä pidettiin
ilotyttönä, -- se oli hänen ammattinsa, -- mutta kun tahdottiin puhua
hienommin, niin sanottiin näyttelijättäreksi tai laulajattareksi.
Olin ennen innokas teatterin ystävä ja sentähden tämä kurja
pilanteko näyttelijättären ammatista inhotti minua kovasti. Ei
ollut vähintäkään syytä kutsua tuota naista näyttelijättäreksi tai
laulajattareksi, sillä hän oli aivan kyvytön, tunteeton, saattaapa
sanoa, säälittävä olento. Mikäli minä vielä muistan, lauloi hän
ilettävästi ja hänen "taiteensa" koko kauneus oli siinä, että hän
vavahutti sääriään, milloin se oli tarpeen, eikä kainostellut, jos
joku mies pistäysi hänen pukuhuoneeseensa. Hän esiintyi tavallisesti
muukalaisissa laulunäytelmissä, mieluimmin sellaisissa, joissa oli
tilaisuudessa kiemailemaan ahtaassa miehen puvussa. Suoraan sanoen
-- hitto hänet vieköön! No niin, pyydän seuraamaan. Tapahtuipa
sitten uuden sillan juhlallinen avaaminen liikenteelle rukouksineen,
puheineen, sähkösanomineen ynnä muineen. Minä kuljeskelin aarteeni
ympärillä peläten, ettei sydämeni halkeisi tekijä-ilosta. Vanhassa
asiassa on turhaa mitään salata, ja sentähden sanonkin suoraan, että
sillasta tuli kerrassaan suurenmoinen! Se ei ollut mikään silta, vaan
kaunis taulu; sitä oli nautinto katsella! Kuinka liikuttavaa, kun
koko kaupunki oli läsnä juhlatilaisuudessa! "Nyt, ajattelin, yleisö
varmaan katsoo silmät minusta puhki. Minne piiloutuisin?" Mutta
turhaan minä, hyvä herraseni, hätäilin! Paitsi kaupungin virkamiehiä,
ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan minuun. Töllistelivät siltaa
kuin lampaat, mutta kuka sen on rakentanut, siitä eivät vähääkään
välittäneet. Ja, hitto heidät vieköön, siitä saakka, suoraan sanoen,
olen minä halveksinut meidän kunnianarvoisaa yleisöämme. Mutta
eteenpäin. Yht'äkkiä kävi yleisö levottomaksi, kuului kohinaa...
Kasvoille nousi hymy, olkapäät kohosivat. "Kaiketi huomasivat minut",
-- ajattelin. Mitä vielä! Se oli minun laulajattareni, perässään
pitkä liuta tyhjäntoimittajia; kaikkien katseet kohdistuivat
kulkueeseen. Alkoi tuhatääninen kuiskutus: "Se on hän... Ihana!
Lumoava!" Nytpä minutkin huomattiin. Kaksi keltanokkaa, -- nähtävästi
näyttämötaiteen sikäläisiä harrastajia, -- katsahti minuun, vaihtoi
silmäyksiään ja kuiskasi: "Se on hänen rakastajansa!" Mitä te siihen
sanotte? Ja eräs ruokoton silinterihattuinen olento, jonka naama ei
ollut pitkään aikaan nähnyt partaveistä, sotki tungoksessa jalkojani
ja kääntyi vihdoin puoleeni sanoen:
-- Tiedättekö, kuka tuo nainen on, joka kulkee tuolla toisella
rannalla? Se on se ja se... Hänen äänensä on kaiken arvostelun
alapuolella, mutta hän hallitsee yleisöään täydellisesti!...
-- Ettekö voisi sanoa minulle, kuka on rakentanut tämän sillan? --
kysyin ruokottomalta olennolta.
-- En todellakaan tiedä! -- vastasi olento. -- Joku insinööri!
-- Entä kuka teidän kaupunkinne tuomiokirkon on rakentanut? -- kysyin
taas.
-- En voi sitäkään teille sanoa.
Senjälkeen kysyin, kuka on K:n etevin pedagoogi, kuka etevin
arkkitehti, eikä ruokoton olento voinut yhteenkään kysymykseen antaa
selvitystä.
-- No, sanokaa, olkaa hyvä, -- kysyin minä lopuksi, -- kenen kanssa
tuo laulajatar asunee?
-- Jonkun insinööri Krikunovin kanssa.
No, herraseni, miltä teistä tuntuisi? Mutta eteenpäin... Ei runo- eikä
lemmenlaulajia löydy tässä matoisessa mailmassa enää; maine
luodaan melkein järjestään sanomalehtirummutusten avulla. Seuraavana
päivänä sillan vihkimisen jälkeen minä jännityksellä otan erään
paikallisen sanomalehden ja etsin siitä uutista, joka koskisi minua.
Kauan silmäilin kaikkia neljää sivua ja vihdoin -- kas tuossa!
Alan lukea: "Eilen, ihanan ilman vallitessa ja suunnattoman suuren
kansanjoukon, kuin myöskin hänen ylhäisyytensä herra kuvernöörin ja
korkeimpain virkamiesten läsnäollessa, toimitettiin uuden sillan
vihkiminen j.n.e." Lopussa seisoi: "Juhlatilaisuudessa oli läsnä
m.m. kauneudestaan kuuluisa kaupunkimme suosikki, meidän lahjakas
taiteilijattaremme se ja se. Sanomattakin on selvää, että hänen
ilmaantumisensa herätti suurta sensatsioonia. Nouseva tähti oli
puettu j.n.e." Eikä minusta sanaakaan, eipä edes halaistua sanaa!
Niin tyhmää kuin olikin, niin, uskokaa pois, minä itkin kiukusta!
Lohdutin minä itseäni sillä, että maaseutu on sivistymätön, siltä
ei saisi mitään vaatia, ja että kuuluisuutta saattaa saavuttaa maan
henkisissä keskuksissa, pääkaupungeissa. Parahiksi oli minulla
Pietarissa käsillä työ, joka oli jätetty kilpailuun. Kilpailuaika
lähestyi loppuaan.
Minä heitin K:lle jäähyväiset ja matkustin Pietariin, jonne oli
pitkä matka. Mutta jottei aika kävisi ikäväksi, niin otin oman
yksityisen vaunun ja ... tietysti, laulajattareni mukaan. Matkalla
söimme ja joimme vahvasti ja -- trallalaa! Ja sitten me saavuimme
sivistyksen ahjoon. Tulin perille juuri kilpailupäivänä viettämään
voittojuhlaa: minun luonnokseni oli saanut ensimäisen palkinnon.
Eläköön! Seuraavana päivänä menen Nevskille ja ostan itselleni koko
kantamuksen erilaisia sanomalehtiä. Sitten syöksen kotiin, heittäydyn
sohvaan ja hilliten innostustani kiiruhdan lukemaan. Silmäilen yhden
lehden -- ei mitään! Silmäilen toisen -- ei sanaakaan! Neljännessä
vihdoin löydän tällaisen uutisen: "EiIen saapui pikajunalla Pietariin
kuuluisa maaseutulainen taiteilijatar se ja se. Mielihyvällä
huomaamme, että etelän ilma on virkistävästi vaikuttanut tuttavaamme;
hänen lumoava näyttämöllinen ulkoasunsa..." -- sen enempää en muista!
Paljon tämän uutisen alapuolella oli mitä pienimmillä kirjaimilla
painettuna: "Eilen sai niissä luonnoskilpailuissa ensimäisen
palkinnon insinööri se ja se." Mutta kuitenkin! Ja päälle päätteeksi
oli minun nimeni väännetty: Krikunovin sijaan oli painettu Kirkunow.
Siinä on teidän sivistysahjonne! Eikä siinä kaikki... Kun minä
kuukauden kuluttua matkustin pois Pietarista, niin kaikki lehdet
kilvan ylistivät "meidän verratonta, jumalallista, suurilahjaistamme"
eikä minun rakastajatartani mainittu enää sukunimeltään, vaan jopa
ystävällisesti sinuteltiin...
Muutamia vuosia myöhemmin olin Moskovassa. Pormestari oli kutsunut
minut sinne omakätisellä kirjeellään erään asian johdosta, josta
Moskovan sanomalehdet vielä sadan vuoden kuluttua tulisivat kai
mainitsemaan. Joutoajoilla pidin eräässä museossa viisi yleistä
esitelmää hyväätekevässä tarkotuksessa. Eikö tuon pitäisi riittää
tullakseen kuuluisaksi kaupungissa edes kolmeksi päiväksi, eikö
totta? Mitäs vielä! Ei yksikään Moskovan lehdistä hiiskunut
minusta sanaakaan. Tulipaloista, oopperoista, nukkuvista kaupungin
valtuusmiehistä, juopuneista kauppiaista -- kaikista oli kerrottu,
mutta minun työstäni, suunnitelmasta, esitelmistä ei niin mitään.
Sellaista se on Moskovan yleisö! Ajan raitioteillä... Vaunu on täynnä
kuin nuijalla lyöty: siinä on naisia, sotilaita, ylioppilaita...
-- Sanotaan, että kaupungin duuma on kutsunut sen ja sen insinöörin
avukseen! -- sanon minä naapurilleni niin kovaan, että koko vaunu
kuulisi. -- Ettekö tiedä mikä tämän insinöörin nimi on?
Naapuri ravisti kieltävästi päätään. Muu yleisö katsahti minuun
pikaisesti ja kaikkien katseissa luin "en tiedä".
-- Sanotaan, että jossakin museossa joku pitää esitelmiä! -- ahdistan
minä yleisöä tahtoen alkaa keskustelun. -- Kerrotaan, että ne ovat
huvittavia.
Kukaan ei edes nyökäyttänyt päätään. Nähtävästi he eivät olleet
kuulleetkaan mitään esitelmistä, ja naiset eivät tienneet edes, että
sellainen museo oli olemassakaan. Tämä ei olisi vielä ollut mitään,
mutta kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, kuinka yleisö yht'äkkiä
hypähtää ylös ja ryntää ikkunoihin. Mitä nyt? Mistä on kysymys?
-- Katsokaa, katsokaa! -- huudahtaa naapurini tuuppien minua kylkeen.
-- Näettekö tuota tummaveristä miestä, joka nousee ajurin rattaihin?
Se on kuuluisa pikajuoksija King!
Ja koko vaunu alkoi hätääntyneenä puhua pikajuoksijoista, jotka
siihen aikaan olivat alati moskovalaisten mielissä.
Voisin kertoa teille paljon muitakin esimerkkejä, mutta luullakseni
nämä jo riittävät. Jos nyt otaksuisimme, että minä erehdyn itseni
suhteen, että olen kehuja ja kykenemätön mies, niin taitaisin
mainita teille monta lahjakasta ja ahkeraa henkilöä, jotka ovat
kuolleet tuntemattomina. Monet venäläiset merenkulkijat, kemistit,
fysikot, mekanikot, maanviljelijät -- ovatko he kuuluisia? Tietääkö
meidän sivistynyt yleisömme mitään venäläisistä taiteilijoista ja
kirjailijoista? Vanha sanomalehtineekeri, uuttera ja lahjakas,
kuluttelee kolmekymmentä vuotta toimiston kynnyksiä, kirjottaa
täyteen ties kuinka paljon paperia, tuomitaan parikymmentä kertaa
kunnianloukkauksesta, eikä sittenkään hän tule kuuluisaksi.
Mainitkaapa edes yksi meidän kirjallisuutemme johtomiehistä, joka
olisi tullut kuuluisaksi ennenkuin tiedettiin, että hän kuoli
kaksintaistelussa, menetti järkensä, karkotettiin maanpakoon tai
kavalsi kortinpelissä!
Ensi luokan matkustaja innostui siihen määrin, että pudotti sikarin
suustaan ja nousi seisomaan.
-- Niin, -- jatkoi hän kiivaasti, -- ja näiden rinnalla luettelen
teille sadottain kaikellaisia laululintuja, akrobaatteja ja klovneja,
joista jo sylilapsetkin tietävät. Niin juuri!
Ovi narahti, tuuli puhalsi sisään ja vaunuun astui synkännäköinen
mies, jolla oli yllään pitkä viitta, silinterihattu ja siniset
silmälasit. Hän katsoi itselleen paikkaa, rypisti kulmakarvojaan ja
meni eteenpäin.
-- Tiedättekö, kuka tuo on? -- kuului arka kuiskaus vaunun
peränurkasta. -- Se on N. N., kuuluisa tulalainen peliveijari, joka
on pahasti sekaantunut U:n pankinryöstöjuttuun.
-- Siinä sen kuulitte! -- nauroi ensi luokan matkustaja. -- Tulan
peliveijarin tietää, vaan kysykääpäs häneltä, tietääkö mitään
Semiradskista, Tshaikovskista tai filosoofi Solovjovista, niin hän
varmaan ravistaa tyhmänä päätään... Se on sikamaista!
Seurasi muutaman minuutin hiljaisuus.
-- Sallikaa minun vuorostani kysyä teiltä, -- alkoi vierustoveri
arasti yskien, -- tunnetteko nimen Pushkow?
-- Pushkow? Hm!... Pushkow... Ei, en tunne!
-- Se on minun nimeni, -- sanoi vieruskumppani hämillään. -- Ette
tunne siis? Ja minä olen jo kolmekymmentä viisi vuotta ollut
venäläisen yliopiston professorina ... olen tiedeseuran jäsen ...
olen julaissut useita teoksia...
Heidän katseensa sattuivat yhteen ja he purskahtivat nauruun.
Ikäviä ihmisiä.
Pappissukuinen pikkutilallinen Jevgraw Ivanovitsh Shirjajew --
hänen isävainajansa Ivan oli kenraalinrouva Kuvshinnikovilta saanut
lahjaksi 102 desjatinaa maata -- seisoi nurkassa pesukaapin ääressä
pesten käsiään. Hänen kasvojensa ilme oli, kuten tavallisesti,
huolestunut ja yrmeä, parta epäjärjestyksessä.
-- Äh, tuollainen ilma! -- sanoi hän. -- Ei saata sitä edes ilmaksi
sanoa, pikemmin Jumalan kuritukseksi. Taas sataa, sataa...
Hänen näin möristessään perheensä istui pöydän ääressä odotellen
päivällisen alkamista. Vaimonsa Fedosja Semjonovna, poika Pekka,
joka oli ylioppilas, vanhin tytär Varvara ja kolme pientä lasta
olivat jo kauan istuneet odottamassa. Pienokaiset Koljka, Vanjka ja
Arhipka, jotka olivat nykänenäisiä ja likaisia pulleine poskineen
ja takkutukkineen, istuivat rauhattomina tuoleillaan, vaan
täysikasvuiset istuivat liikkumattomina ja nähtävästi oli heistä
yhdentekevää, syödäkö vai odottaa...
Ikäänkuin koetellen heidän kärsivällisyyttään Shirjajew pyyhki
hitaasti kätensä, luki vitkaan ruokarukouksensa ja kävi sitten
hätäilemättä pöytään. Tarjottiin heti kaalikeitto. Pihalta kuului
kirveiden jyskettä (siellä rakennettiin uutta vajaa) ja kirvesmies
Tuomaan kalkkunakukkoa härnäilevää naurua. Rankka sade rapisteli
akkunaruutuja.
Kyyryselkäinen ylioppilas Pekka, joka käytti silmälaseja, söi ja
vaihtoi salaa silmäyksiä äidin kanssa. Pari kertaa laski hän jo
lusikkansa alas ja rykäisi aikoen puhua, vaan silmäiltyään tarkemmin
isäänsä, alkoi taas syödä. Vihdoin, kun puuro tuotiin pöytään, hän
rykäisi päättävästi ja sanoi:
-- Minun pitäisi tänään matkustaa iltajunalla. Olisi jo hyvinkin aika
lähteä, sillä olen näin myöhästynyt kokonaista kaksi viikkoa. Luennot
alkoivat jo ensimäisenä päivänä syyskuuta.
-- No matkusta vaan, -- myönsi Shirjajew. -- Mitä sinä vielä odotat
sitten? Mene Herran nimeen!
Oli hetken hiljaisuus.
-- Mutta, Jevgraw Ivanitsh, hän tarvitsee matkarahoja... -- jatkoi
äiti hiljaan.
-- Rahoja? Hä! Niin, rahatta et pitkällekään pääse. No, jos
tarvitset, niin ota! Olisit jo aikoja sitten ottanut!
Ylioppilas huoahti ja vaihtoi iloisen silmäyksen äitinsä kanssa.
Shirjajew veti hätäilemättä povitaskusta lompakkonsa ja pani
silmälasit nenälleen. -- Paljonko tarvitset? -- kysyi hän.
-- Matka Moskovaan maksaa oikeastaan yksitoista ruplaa neljäkymmentä
kaksi...
-- Ohhoh, rahaa, rahaa! -- huokasi isä. (Hän huokasi aina kun näki
rahaa, vieläpä saadessaan). -- Tässä on kaksitoista. Siitähän tulisi
takaisin, mutta pidä loput matkaa varten.
-- Paljon kiitoksia!
Hetken vaiettuaan ylioppilas jatkoi:
-- Viime vuonna ei minun onnistunut heti saada tunteja. En tiedä,
miten tänä vuonna käynee, mutta luultavasti en kohta löydä
työansiota. Pyytäisin teitä sentähden antamaan minulle noin
viisitoista ruplaa vuokra- ja ruokarahoiksi.
Shirjajew ajatteli ja huoahti.
-- Kyllä sinulle kymmenenkin riittää, -- sanoi hän. -- Tuoss' on!
Ylioppilas kiitti. Nyt pitäisi vielä pyytää rahoja vaatteihin,
luentomaksuun ja kirjoihin, vaan silmäiltyään tarkemmin
isäänsä, päätti hän heittää hänet rauhaan. Mutta äiti, joka oli
epäkäytännöllinen ja ajattelematon, kuten kaikki äidit yleensä, ei
voinut pidättää itseään, vaan virkkoi:
-- Antaisit, Jevgraw Ivanitsh, hänelle vielä kuusi ruplaa, jotta
voisi ostaa uudet saappaat itselleen. Katsohan nyt itsekin, mitenkä
saattaisi hän Moskovassa käyttää tuollaisia rääsyjä?
-- Ottakoon minun vanhat. Ne ovat vielä aivan kuin uudet.
-- No, antaisit sitten edes uusia housuja varten. On häpeä katsella
häntä...
Ja heti tämän jälkeen näkyi myrsky, jota koko perhe vavisten
pelkäsi, uhkaavana lähestyvän: Shirjajewin lyhyt, lihava kaula
muuttui tulipunaiseksi. Puna nousi korviin, sitten ohimoille
ja peitti vähitellen koko kasvot. Jevgraw Ivanitsh liikahti
hermostuneesti tuolillaan ja aukasi paidan kauluksen, jottei olisi
niin tukahduttava. Nähtävästi hän taisteli tuota tunnetta vastaan,
joka oli saava hänet valtaansa. Vallitsi kuolon hiljaisuus. Lapset
pidättivät henkeään, mutta Fedosja Semjonovna jatkoi, aivan kuin hän
ei olisi rahtustakaan ymmärtänyt, mikä hänen miestään vaivasi:
-- Eihän Pekka ole enää lapsi. Häntä hävettää kulkea ryysyisenä.
Silloin Shirjajew hypähti ylös ja viskasi kaikin voimin paksun
lompakkonsa keskelle pöytää, että leipäpalaset lautaselta lensivät.
Hänen kasvoillaan leimahti kiukun, loukkauksen, ahneuden inhottava
ilme.
-- Ottakaa kaikki! -- huusi hän kauhealla äänellä. -- Ottakaa kaikki!
Ryöstäkää! Kuristakaa!
Hän piteli molemmin käsin päätään ja syöksyi horjuen pitkin huonetta.
-- Nylkekää minut puti puhtaaksi! -- kiljui hän vihlovalla äänellä.
-- Pusertakaa minusta viimeisetkin voimat! Ryöstäkää kaikki!
Tukehuttakaa!
Ylioppilas punastui ja loi katseensa maahan. Hän ei voinut enää
syödä. Fedosja Semjonovna, joka kahdenkymmenen viiden vuoden kuluessa
ei ollut tottunut miehensä synkkään luonteeseen, kyyristyi kokoon
ja sopersi jotakin puolustuksekseen. Hänen laihtuneilla, typerän ja
pelästyneen näköisillä kasvoillaan näkyi hämmästyksen ja tylsän pelon
ilme. Lapset ja vanhin tytär Varvara, kasvava tyttö kalpeine, rumine
kasvoineen, laskivat lusikkansa ja istuivat kauhun kangistamina.
Shirjajew raivoissaan puhui yhä kauheammin, syöksyi pöydän luo ja
alkoi lompakostaan rapistaa rahoja.
-- Ottakaa! -- mörisi hän vavisten koko ruumiiltaan. -- Te olette
syöneet ja juoneet minut putipuhtaaksi; tuossa saatte vielä rahatkin!
Minä en tarvitse mitään! Teettäkää itsellenne uudet saappaat ja puvut!
Ylioppilas kalpeni ja nousi seisomaan.
-- Kuulkaahan, isä, -- alkoi hän läähöttäen. -- Minä ... minä pyydän
teitä lopettamaan, sillä...
-- Suus kiinni! -- huusi isä hänelle niin tuimasti, että silmälasit
tipahtivat nenältä. -- Suus kiinni!
-- Ennen minä ... minä saatoin sietää tuollaisia kohtauksia, vaan ...
nyt on se vierasta. Ymmärrättekö? Vierasta!
-- Suus kiinni! -- huusi isä polkien jalkaa. -- Sinun täytyy
kuunnella, mitä minä puhun! Minä puhun mitä tahdon, vaan sinä --
vaikene! Sinun ijässäsi minä jo tienasin rahaa, mutta tiedätkö,
senkin konna, paljonko olet tullut minulle maksamaan? Minä ajan sinut
ulos! Laiskuri!
-- Jevgraw Ivanitsh, -- sopersi Fedosja Semjonovna liikutellen
hermostuneesti sormiaan. -- Hän on... Pekka on...
-- Suus kiinni! -- huusi hänelle Shirjajew, jonka silmiin nousi
vihan kyyneleitä. -- Sinä olet heidät piloille hemmotellut! Sinä
juuri! Sinä olet kaikkeen syypää! Hän ei meitä kunnioita, ei rukoile
Jumalaa, ei ansaitse rahaa! Teitä on koko liuta, minä yksin! Ulos
ajan teidät kotoa!
Varvara katseli kauan avosuin äitiä, siirsi sitten tylsän katseensa
akkunaan, kävi kalpeaksi ja heittyi kovasti huutaen tuolin selkänojaa
vasten. Isä huitoi käsillään, sylkäisi ja juoksi ulos pihalle.
Täten päättyivät tavallisesti perhekohtaukset Shirjajewilla. Mutta
nyt, ikävä kyllä, valtasi vastustamaton kiukku yht'äkkiä ylioppilas
Pekan mielen. Hän oli yhtä kiivas ja raskasmielinen kuin isänsä
ja iso-isänsä, joka oli ollut esipappi ja tavannut kepillä lyödä
seurakuntalaisiaan. Kalpeana, nyrkit puristettuina astui Pekka
äitinsä luo ja kiljui kaikkein korkeimmalla tenorilla, minkä ikinä
saattoi ottaa:
-- Minä en voi sietää näitä inhottavia, vastenmielisiä nuhteita!
Minä en tarvitse teiltä mitään! En mitään! Ennemmin kuolen nälkään
kuin syön edes leivän murenenkaan teidän luonanne! Tuosta saatte nuo
kirotut rahanne takaisin! Ottakaa!
Äiti painui seinää vastaan huitoen käsillään aivan kuin olisi
kummitus, eikä oma poika, seisonut siinä hänen edessään.
-- Miksi juuri minä olisin syyllinen? -- itki äiti. -- Mitä olen
tehnyt sitten?
Poika huitoi isän tavoin käsiään ja juoksi ulos pihalle.
Shirjajewin talo oli yksinään aivan lähellä rotkoa, joka leveänä
uomana kulki aroa pitkin aina viiden virstan päähän. Rotkon reunalla
kasvoi nuorta tammistoa ja lepistöä, mutta pohjalla juoksi puronen.
Talon toinen sivu oli rotkoon, toinen pelloille päin. Aitoja ei
ollut, vaan niiden sijaan oli kaikellaisia rakennuksia, jotka
seisoivat ahtaasti lähellä toisiaan, erottaen talon eteen pienen
maatilkun, pihamaan, jolla kanat, hanhet ja siat oleskelivat.
Mennessään ulos ylioppilas lähti kulkemaan kuraista tietä pitkin
arolle päin. Ilma oli kostea ja painostava kuten syksyllä ainakin.
Kuraisella tiellä välkkyi siellä täällä lätäköitä ja kellastuneelta
vainiolta katseli kulkijaan itse syksy, alakuloinen, raukea ja synkkä
syksy. Oikealla puolen tietä oli musta, kynnetty vihannesmaa, jolla
paikoin törrötti kuihtuneita auringonkukkia mustuneine päineen.
Pekka tuumaili, ettei olisi hullumpaa lähteä suoraa päätä jalkasin
Moskovaan sellaisena kuin oli, lakitta, rahatta ja rikkinäisissä
saappaissa. Sadannella virstalla saavuttaisi pelästynyt isä hänet
pyytäen häntä kääntymään takaisin tai ottamaan vastaan rahaa, mutta
hän ei edes katsahtaisi isäänsä, vaan kulkisi yhä eteenpäin...
Alastomat metsät vaihtuisivat alakuloisiksi pelloiksi, pellot jälleen
metsiksi... Ensi lumi peittäisi maan valkoiseksi, joet jäätyisivät...
Jossakin lähellä Kurskia tai Serpuhovia hän voimatonna, nälän
uuvuttamana kaatuisi maahan ja heittäisi henkensä. Hänen ruumiinsa
löydettäisiin ja kaikissa sanomalehdissä tulisi pian senjälkeen
näkymään uutisia, että siellä jossakin eräs ylioppilas kuoli
nälkään...
Eräs valkoinen koira, jolla oli kovin likainen häntä, haki jotakin
vihannesmaasta, mutta nähdessään Pekan läksi hetken töllistettyään
hitaasti juoksemaan hänen perässään...
Pekka kulki tietä pitkin ja ajatteli kuolemaa, lähimmäistensä
surua, isänsä henkisiä kärsimyksiä ja kuvitteli mielessään samalla
mitä kummallisimpia matkaseikkailuja, ihania seutuja, kauheita
öitä, odottamattomia kohtauksia. Kuvitteli pyhiinvaeltajajoukkoa,
metsämökkiä, jonka akkunasta öiseen pimeyteen tuikkiva tuli johtaa
kulkijaa; hän seisoo tuon akkunan edessä pyytäen yösijaa ja hänet
lasketaankin sisään, kun hän yht'äkkiä huomaa siellä rosvojoukon.
Mutta vielä paremmin käy hänen jouduttuaan suureen herraskartanoon.
Kun täällä on saatu tietää kuka hän on, niin häntä syötetään ja
juotetaan, hänelle soitetaan pianoa, kuunnellaan hänen valituksiaan
ja kartanon tytär, kaunotar, rakastuu häneen.
Surun ja tällaisten ajatustensa valtaamana nuori Shirjajew kulki
kulkemistaan eteenpäin. Hyvin kaukana hänen edessään häämötti
harmaata pilvistä taustaa vasten majatalo; vielä kauempana aivan
taivaanrannalla näkyi pieni kumpu; se oli rautatieasema. Tämä
kumpu muistutti hänelle yhteyttä sen paikan, jossa hän nyt seisoi,
ja Moskovan välillä, jossa katulyhdyt hohtavat, vaunut jyrisevät
kivisillä kaduilla ja luennoidaan komeassa rakennuksessa. Ja
hän oli itkeä ikävästä ja epätoivosta. Tämä juhlallinen luonto
sopusointuineen ja kauneuksineen, tämä kuolon hiljaisuus ympärillään
olivat hänestä nyt epätoivoisen, kammottavan vastenmielisiä!
-- Pois tieltä! -- kuului hänen takanaan joku kovaan huutavan.
Ylioppilaan ohi ajoi keveissä, sievissä vaunuissa vanhanpuoleinen,
tuttu tilanhaltiatar. Hän tervehti tätä ja hymyili herttaisesti,
mutta tapasi samassa itsensä tästä valheellisesta hymyilystä, joka
ei laisinkaan ollut hänen synkän mielentilansa mukainen. Mistä se
saattoi tulla, kun hänen mielensä oli täynnä katkeruutta ja surua?
Ja hän päätteli, että itse luonto jo on varustanut ihmisen
valheellisilla taipumuksilla, jotta hän elämänsä katkerimpinakin
hetkinä voisi peittää sydämensä salaisuudet. Joka perheellä on ilonsa
ja huolensa, vaan miten suuria ne lienevätkin, niin vaikea on vieraan
silmän huomata niitä; ne ovat salaisuus. Esimerkiksi tämän juuri ohi
kulkeneen tilanhaltiattaren isä sai puolet ikäänsä sietää keisari
Nikolain vihoja, kun taas miehensä oli kova kortinlyöjä. Eikä hänen
neljästä pojastaan tullut yhtään kelpo kansalaista. Saattaa kuvitella
kuinka usein tässä perheessä tapahtui ikäviä perhekohtauksia,
kuinka paljon kyyneleitä siellä vuodatettiin. Ja kuitenkin näytti
tuo äiti onnelliselta, tyytyväiseltä, hymyilipä vielä vastaankin.
Ylioppilas muisteli tovereitaan, jotka hyvin haluttomasti puhuivat
kotioloistaan, muisteli äitiään, joka melkein aina valehteli
puhuessaan miehestään ja lapsistaan...
Illan hämärä alkoi jo laskeutua yli seudun, kun Pekka kulki yhä vielä
teitä pitkin kaukana kotoaan ajatellen surullisia asioitaan. Vihdoin,
kun sade alkoi vihmoa, hän kääntyi kotiin päin. Palatessaan hän
päätti puhua isänsä kanssa, kävi sitten miten hyvänsä, ja selittää
kerta kaikkiaan, että hänen kanssaan on ikävä ja kauhea elää.
Kotona oli kaikki hiljaista. Sisarensa Varvara makasi verhon takana
valitellen päänsärkyä. Äiti istui kirstulla hänen vieressään
ihmettelevän ja syyllisen näköisenä ja paikkasi Arhipkan housuja.
Isä kulki akkunasta toiseen manaten rumaa ilmaa. Hänen käynnistään,
rykivästä yskästään, vieläpä lihavasta niskastaan saattoi päättää,
että hän tunsi olevansa syypää.
-- Sinä siis päätit jättää matkasi tästä päivästä? -- kysyi hän.
Pekan tuli ensin sääli häntä, mutta sitten hän voitti tunteensa ja
sanoi:
-- Kuulkaahan... Minun täytyy puhua kanssanne vakavasti... Niin,
vakavasti... Olen teitä aina kunnioittanut ja ... enkä olisi koskaan
puhunut kanssanne tähän tapaan, mutta teidän käytöksenne ... äskeinen
menettelynne...
Isä katsoi ulos ikkunasta ja vaikeni. Poika miettien sanoja hieroi
otsaansa ja jatkoi kovin kiihtyneenä:
-- Tuskin kuluu ainoatakaan ruoka-aikaa ilman teidän rähinäänne.
Teidän leipänne on karvasta niellä... Ei ole mitään sen
loukkaavampaa, häpeällisempää kuin teidän alituiset saarnanne
jokapäiväisestä leivästä... Vaikka olettekin isä, niin ei kukaan,
ei Jumala eikä luonto, ole antanut teille oikeutta noin julmasti
loukata, häväistä eikä purkaa pahaa sisuanne heikommille. Äidin
olette kiusannut ja kiduttanut puolikuolleeksi, sisareni on piesty
pahanpäiväiseksi ja minä...
-- Ei sinun pidä opettaa minua, -- sanoi isä.
-- Pitääpä, minun juuri! Minua te voitte mielenne mukaan pitää
pilkkananne, mutta jättäkää äiti rauhaan! En anna teidän enää kiusata
äitiä! -- jatkoi ylioppilas säihkyvin silmin. -- Te olette pilattu,
sillä ei kukaan ole uskaltanut teitä vastustaa. Teidän edessänne
olemme seisoneet vavisten, mykkinä, vaan nyt on muutos tapahtuva!
Raaka, sivistymätön ihminen! Te olette raaka ... ymmärrättekö?...
raaka, ikävä, sydämetön! Eivätpä edes talonpojat voi teitä sietää!
Ylioppilas oli kadottanut ajatuksensa johtavan langan eikä osannut
enään puhua, vaan lasketteli yksityisiä sanoja. Jevgraw Ivanovitsh
kuunteli ja vaikeni kuin huumaantunut. Mutta yht'äkkiä hänen kaulansa
ja kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän liikahti hermostuneesti.
-- Suus kiinni! -- huusi hän.
-- Vai niin! -- huusi poika yhtä rajusti vastaan. -- Vai ette tahdo
kuulla totuutta? Mainiota! Hyvä on! Huutakaa kovemmin! Mainiota!
-- Suus kiinni, sanon sinulle! -- ärjäsi Jevgraw Ivanovitsh.
Ovessa näyttäytyi Fedosja Semjonovna ihmettelevänä, kalpeana; hän
tahtoi puhua jotakin, vaan ei voinut ja liikutteli hermostuneesti
sormiaan.
-- Sinä juuri olet syypää! -- huusi Shirjajew hänelle. -- Sinä olet
hänet tuollaiseksi kasvattanut!
-- Tässä talossa en minä enää asu! -- kirkui ylioppilas itkien ja
katsellen kiukkuisena äitiä. -- En tahdo asua kanssanne!
Tytär Varvara huudahti verhon takana ja alkoi itkeä tillitellä.
Shirjajew huitoi tapansa mukaan käsillään ja juoksi ulos.
Ylioppilas meni vuoteensa luo ja heittäytyi sille pitkälleen. Aina
puoliyöhön saakka makasi hän liikkumatta, silmää avaamatta. Hän
ei tuntenut kiukkua eikä häpeätä, vaan sen sijaan jonkunlaista
selittämätöntä henkistä tuskaa. Isää hän ei syyttänyt, äitiä ei
säälinyt eikä kalvanut häntä omatunto; hän käsitti, että kaikki
talossa tuntevat nyt samaa kipua, mutta kuka on oikeastaan syyllinen,
kuka kärsii enemmän, kuka vähemmän, sen Herra ties...
Keskiyöllä hän herätti rengin ja käski valjastaa hevosen kello
viideksi aamulla lähteäkseen asemalle. Sitten hän riisuutui ja peitti
itsensä vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Läpi yön kuuli hän kuinka
isä harhaili huoneessaan akkunasta toiseen, vähän väliä syvään
huokaillen. Ei kukaan nukkunut; joskus joku puhui hiljaa kuiskaten.
Kaksi kertaa tuli äiti, jonka kasvojen ilme oli yhä hämmästynyt ja
tylsä, yöllä hänen luokseen ja siunasi vavahdellen poikaansa...
Kello viisi aamulla ylioppilas heitti kaikille hellät jäähyväiset,
pudottipa pari kyynelettäkin. Mennessään isän huoneen ohi, hän
katsahti sisään. Jevgraw Ivanovitsh ei ollut vieläkään riisuutunut,
vaan seisoi ikkunan edessä rummutellen ruutua sormillaan.
-- Hyvästi, minä matkustan nyt, -- sanoi poika.
-- Hyvästi... Rahat ovat pikku pöydällä... -- vastasi isä kääntymättä.
Kun renki kyyditsi ylioppilasta asemalle, vihmoi kylmä sade
kasvoihin. Auringonkukat painoivat mustuneet päänsä vieläkin
matalammalle ja vainiot näyttivät entistään synkemmiltä.