ainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä... Mutta
entä minne olette matkalla?
-- Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.
-- Vai niin! -- haukotteli santarmi. -- No, menkää tuonne aseman taa,
siellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat
matkustajia.
Maanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän
kauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä
rotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki
ja niinitallukat jaloissaan.
-- Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! -- murisi maanmittari
kavutessaan ajoneuvoihin. -- Ei niistä saa selvää, missä on etu-,
missä takapää...
-- Tarvitseekos siitä sitten niin selvillä ollakkaan? Se, jossa
hevosen häntä heiluu, on etupää ja se toinen puoli, jossa teidän
armonne istuu, on takapää...
Hevonen oli nuori, mutta laiha ja hajasäärinen; sen korvalehdet oli
pureskeltu rikki. Kun kyytimies nousi lyömään sitä köydenpätkällä
se vain ravisteli päätään. Kun hän oli haukkunut sitä halukseen ja
löi toistamiseen, niin vankkurit narahtivat ja alkoivat vapista
kuin kuumeessa. Kolmannen lyönnin jälkeen ne huojuivat ja vasta
neljännestä iskusta ne lähtivät liikkeelle.
-- Tällä laillako me koko matkan tulemme kulkemaan? -- kysyi
maanmittari hurjan tärinän vallassa ihmetellen venäläisten
kyytimiesten taitoa yhdistää hidas kilpikonnan kulku sisälmyksiä
sekottavaan tärinään.
-- Kyllä perille tullaan! -- lohdutti kyytimies. -- Tamma on nuori ja
nokkela... Kun se kerran lämpenee, niin ei sitä enää pysäytetäkään...
No-o-o, sinä lurjus!
Oli hämärä, kun he lähtivät asemalta. Oikealla häämötti tummunut,
huurteinen tasanko, jolla ei ollut äärtä eikä rajaa... Sitä pitkin
kulkiessa tuli aika niin surkean ikäväksi. Taivaanrannalla, jossa
tasanko hävisi näkymättömiin yhtyen ilmankanteen, hehkui sammuva
syksyinen ruskotus vielä väsyneesti. Vasemmalla puolen tietä törrötti
jotakin; se oli liian suuri ollakseen heinäsuova, vaan ei saattanut
mikään rakennuskaan olla. Mitä edessä oli, sitä ei maanmittari
nähnyt, sillä kyytimiehen leveä selkä peitti koko tämän puolen
näköpiiristä. Oli hiljaista, mutta kylmä.
"Kuinka autiota kuitenkin!... -- ajatteli maanmittari koettaen
peittää korvansa päällysnutun kauluksella. -- Ei taloa eikä tölliä!
Kuka tietää vaikka jonakin sopivana hetkenä hyökättäisiin kimppuuni
ja ryöstettäisiin minut puti puhtaaksi. Eikä kukaan saisi siitä
mitään tietää, ei vaikka tykillä ampua jyskyttäisi... Kyytimies on
kovin epäluotettava... Katsos millainen leveä selkä! Ei tuollaisen
luonnon lapsen tarvitse muuta kuin sormellaan koskettaa, kun jo
henkeni heittäisin. Kuinka petomainen ja samalla viekas hänen
naamansa on."
-- Kuulehan, veikkoseni, -- kysyi maanmittari, -- mikä sinun nimesi
on?
-- Minunko? Klim.
-- Entä millaista, hyvä Klim, millaista täällä on kulkea? Eikö ole
vaarallista? Eikö tehdä pahaa?
-- Ei, Jumala paratkoon... Kuka täällä pahaa tekisi?
-- Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa... Kaikissa tapauksissa on
minulla kolme revolveria varalla, -- valehteli maanmittari. --
Revolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä
loitolla pitelee...
Pimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät
aivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.
"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? -- ajatteli maanmittari. --
Ajoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin
vietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten ... ja
sitten... Tapahtuuhan usein, että..."
-- Hei, kuulehan, -- kääntyi hän kyytimiehen puoleen. -- Sanoit,
ettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko... Minä niin mielelläni
tappelisin roistojen kanssa... Tosin olen näöltäni heikko,
kivuloinen, mutta vahva kuin härkä... Kerran hyökkäsi kimppuuni
kolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että
heitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan
pakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä
kädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.
Klim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja
läimähytti piiskallaan hevosta.
-- Niin, veikkoseni... -- jatkoi maanmittari. -- Varjelkoon Jumala
ketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää
käsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan...
Minä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön,
valtiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt
täällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa
tapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja,
ja vahteja... Se... se... seis! -- huusi maanmittari yht'äkkiä. --
Minne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?
-- Ettekö näe? Metsä!
"Metsä, todellakin... -- ajatteli maanmittari. -- Ja minä kun
pelästyin!... Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin
jo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee.
Ties mitä hän ajattelee... Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja
nyt kiitää tuolla lailla!"
-- Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?
-- En minä sitä jouduta. Itse juoksee... Ja kun sen kerran saa
vauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä
siitä, että sillä sellaiset jalat on.
-- Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä
ainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi...
Kuuletko? Pidätä!
-- Minkä tähden?
-- Sentähden, että ... tuota noin ... että asemalta tulee minun
jälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät
kiinni... He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä... Heidän
kanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta
samalla tanakoita poikia ... jokaisella heistä on revolveri... Mitä
sinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla?
Hä? Minä, veikkoseni... Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa,
mitään huvittavaa ole ... jolleivät minun revolverini ehkä. Katso
vain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän... Ole hyvä,
jos...
Maanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui
jotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim
syöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.
-- Auttakaa! -- huusi hän täyttä kurkkua. -- Auttakaa! Ota hevonen ja
vankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!
Kuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä -- sitten kaikki
hiljeni... Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa,
pysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan
asentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.
"Pötki pakoon ... pelästyi, hölmö... Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi
jatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen
varastanut hevosen häneltä... Niin, mitä on tehtävä?"
-- Klim! Klim! -- huusi hän.
-- Klim!... -- vastasi kaiku.
Ajatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä
metsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman
hirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi
kylmällä raudanpalasella sitä raspinut.
-- Hyvä Klim! -- alkoi hän jälleen huutaa. -- Veikkoseni! Missä sinä
olet, hyvä Klim?
Kaksi tuntia oli maanmittari huutaa hoilottanut, kun hänen äänensä
kävi käheäksi. Hän oli jo tottunut ajatukseen saada viettää yönsä
metsässä, kun heikko tuulenhenki toi jonkun huokauksen hänen
kuuluviinsa.
-- Klim! Sinäkö se olet? Lähdetään eteenpäin!
-- Ethän tapa?!
-- En ... minä laskin leikkiä veikkoseni! Rangaiskoon Jumala minua
siitä, että laskin leikkiä! Mitä revolvereja minulla olisi? Minä
valehtelin pelkästä pelosta. Ole niin hyvä, ajetaan eteenpäin! Minä
ihan palellun!
Klim, pääteltyään luultavasti, että oikea ryöväri jo aikoja sitten
olisi vienyt hevosen ja vankkurit, uskalsi vihdoin tiheiköstä ulos ja
lähestyi epävarmasti kyydittäväänsä.
-- No, mitä sinä tolvana pelästyit? Minähän laskin vähän leikkiä ja
sinä pelästyit... Istuhan jo paikallesi!
-- Jumala siunatkoon sinua, hyvä herra, -- mutisi Klim kävutessaan
vankkureihin. -- Jos olisin tämän tiennyt, niin en mistään hinnasta
olisi lähtenyt kyytiin. Olin ihan kuolla pelosta ja säikähdyksestä...
Klim löi piiskalla hevoskaakkia, joka vain ravisteli päätään. Hän
löi toistamiseen -- vankkurit narahtivat ja vapisivat. Kolmannesta
iskusta ne alkoivat huojua. Neljännen lyönnin jälkeen, kun vankkurit
vihdoin lähtivät liikkeelle, maanmittari veti korvansa päällysnutun
suojaan ja alkoi tuumailla. Ei tie eikä Klim näyttänyt hänestä enää
vaaralliselta.
Naamioitu.
Eräässä H:n seurassa vietettiin naamiohuveja hyväntekevässä
tarkotuksessa.
Kello oli 12 yöllä. Naamioimaton hienosto, joka ei ottanut tanssiin
osaa -- sitä oli viisi sielua -- istui lukuhuoneessa suuren pöydän
ääressä ja päät niin riipuksissa, että nenät melkein sattuivat
sanomalehtiin, lukivat, uinailivat tai, kuten erään pääkaupungin
sanomalehden sikäläinen kirjeenvaihtaja, eräs kovin vapaamielinen
mies heistä sanoi, -- "ajattelivat".
Suuresta salista kuului tanssin säveliä. Oven ohi juoksi yhtenään
viinureita, jotka tömistelivät vahvasti jaloillaan ja rämistelivät
tarjottimillaan. Mutta lukuhuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus.
-- Täällähän on hyvä! -- kuului yhtäkkiä matala, käheä ääni kuin maan
alta. -- Tulkaa tänne! Tänne, pienokaiseni!
Ovi aukeni ja lukuhuoneeseen astui lyhyt, mutta tanakka, naamioitu
mies, jolla oli yllään ajurin puku ja hatussaan riikinkukon sulkia.
Häntä seurasivat aivan kintereillä kaksi naamioitua naista ja viinuri
kantaen tarjotinta, jolla törrötti mahakas munkkipullo kolmen
viinipullon ympäröimänä.
-- Tänne! Täällä on vilpoisempi, -- sanoi tulija. Laske tarjotin
pöydälle... Istukaa, mamsselit! Sö vu prii!... Ja te, hyvät herrat,
korjatkaapas luunne siitä vähän syrjään. Mitäs te siinä oikein?...
Naamioitu mies kumartui eteenpäin ja pyyhkäsi pöydältä pari lehteä.
-- Laske tuohon! No, herrat lukutoukat, siirtykääpäs nyt; ei nyt ole
aika sanomalehtiä nuuskia ja politikoida... Heretkää!
-- Minä pyytäisin teitä olemaan vähän hiljemmin, -- sanoi yksi
hienostosta katsellen naamioitua silmälasiensa läpi. -- Tämä on
lukuhuone eikä bufetti... Täällä ei sovi juoda.
-- Miksei? Eihän pöytä mahtane kaatua tai katto romahtaa alas?
Ihmeellistä! Mutta ei nyt ole aikaa keskusteluihin. Jättäkää jo
lehtenne... Kyllä te olette niitä jo tarpeeksi nuuskineet, kyllin
olette viisaita, pilaatte vain silmänne ja ennen kaikkea -- se on
minun tahtoni.
Viinuri laski tarjottimen pöydälle ja heitettyään pyyhinliinan
olkapäälleen kävi oven luo seisomaan. Naiset kaatoivat heti itselleen
viiniä.
-- Kuinka saattaa löytyä tuonlaisia viisaita ihmisiä, jotka ennemmin
lukevat sanomalehtiä kuin ryyppäävät, -- alkoi mies, jolla oli
riikinkukon sulkia hatussa, kaataessaan itselleen munkkia. -- Minun
mielestäni, arvoisat herrat, te nuuskitte sanomalehtiänne sentähden,
että teillä ei ole mitä ryypätä. Niinkö on sen asian laita? Ha, ha,
haa!... Lukevat! No, mitäs siellä on oikein präntättynä? Vastatkaapas
te, jolla on silmälasit! Mitä te tutkitte siinä? Hä? Heittäkää pois!
Ryypätkää ennemmin!
Sulkahattuinen mies nousi ja sieppasi sanomalehden silmälasisen
herran käsistä. Tämä milloin kalpeni milloin punastui katsellen
hämmästyksellä hienostotovereitaan, ja nämä häntä.
-- Te unohdatte itsenne, armollinen herra! -- kiivastui hän.
-- Te muutatte lukuhuoneen kapakaksi ja suvaitsette käyttäytyä
sopimattomasti, kun revitte sanomalehden toisen käsistä! Sitä minä
en salli! Te nähtävästi ette tiedä kenen kanssa olette joutunut
tekemisiin, hyvä herra! Minä olen pankinjohtaja Shestjakow!...
-- Viis minä tuollaisesta Shestjakowista! Katsoppas kuinka sun
lehtesi käy...
Naamioitu otti lehden ja repi sen palasiksi.
-- Mitä tämä on? -- kihisi Shestjakow kiukkuisena. -- Tämä on
hävytöntä, tämä on ... tämä on luonnotonta...
-- Suuttui kuin pippuri, -- nauroi naamioitu. -- Hyi, kuinka
saattaakin noin kiivastua! Verisuonet oikein väräjävät. Mutta
tiedättekös mitä, arvoisat herrat? Nyt leikki pois; minä en tahdo
keskustella kanssanne... Minä aion jäädä yksin tänne mamsselien
kanssa huvittelemaan ja kehotan sentähden lopettamaan tuon saarnanne
ja korjaamaan luunne... Kas niin! Herra Belebuhin, mene sikalättiin
siitä! Mitä sinä turpaasi vääntelet? Minä sanoin: mene ulos; siis
mene! Ja joutuun jos tahdot niskaasi säästää!
-- Mitä te oikein tarkotatte sillä? -- kysyi holhoojakunnan
rahastonhoitaja, Belebuhin, punastuen ja kohautellen olkapäitään. --
Minä en ymmärrä... Mokomakin konna tunkeutuu tänne ja alkaa yhtäkkiä
lasketella hävyttömyyksiään!...
-- Konnako?! -- kiljui sulkahattuinen mies kiukuissaan ja löi
nyrkillä niin lujasti pöytään, että lasit tarjottimella hyppelivät.
-- Kenelle sinä puhut? Luuletko, että kun minä olen naamioitu, niin
saat sinä puhua mitä hyvänsä? Mokomakin pihtikinttu! Mene, kun
sinulle sanotaan! Pankinjohtaja, ulos joko hyvällä tai pahalla!
Menkää ulos joka sorkka! Menkää helvettiin!
-- Kyllä kohta saamme nähdä! -- sanoi Shestjakow, jonka silmälasitkin
hikoilivat kiukusta. -- Kyllä minä näytän! Hei, kuulkaa siellä,
kutsukaa juhlamenojen ohjaaja tänne!
Hetken kuluttua riensi sisään pieni, punapartainen mies, sininen
rusetti takin rintamuksessa.
-- Pyydän, olkaa hyvä ja astukaa ulos! -- alkoi hän vielä tanssista
hengästyneenä. -- Ei täällä sovi juoda! Olkaa hyvä, siirtykää
bufettiin!
-- Mistä sinä siihen pujahdit? -- kysyi naamioitu. -- Enhän minä
liene sinua tänne kutsuttanut?
-- Pyydän, älkää sinutelko, vaan menkää ulos!
-- Mutta kuuleppas, velikulta! Koska sinä olet juhlamenojen
ohjaaja, niin ohjaappas nämä lukutoukat juhlallisesti täältä pois.
Minun mamsselini eivät pidä siitä, että täällä on tuollaisia
asiaankuulumattomia henkilöitä. He kainostelevat, kun minä tahdon
rahasta nähdä heidät täällä alastomina, luonnonpuvussa.
-- Nähtävästi tuo hölmö luulee olevansa navetassa! -- sähisi
Shestjakow. -- Kutsukaa Jevstrat Spiridonitsh heti tänne!
-- Jevstrat Spiridonitsh! -- kuului kautta huoneuston. -- Missä
Jevstrat Spiridonitsh on?
Ei kestänyt kauaa, kun Jevstrat Spiridonitsh, ukko poliisin puvussa
ilmaantui.
-- Pyydän, astukaa ulos täältä! -- puhui hän käheällä äänellä
mulkoillen peloittavilla silmillään ja liikutellen vahattuja
viiksiään.
-- Olin ihan pelästyä! -- huudahti naamioitu mies tyytyväisesti
nauraen. -- Ihan pelästyä! Niin hullusti saattaa toisinaan käydä,
Jumala paratkoon! Viikset kuin piikkisialla ja silmät kuin tapit
päässä. He-he-hee!
-- Älä viisastele! -- kiljui Jevstrat Spiridonitsh täyttä kurkkua
vihasta vavisten. -- Mene ulos! Minä käsken heittää ulos sinut!
Lukuhuoneessa syntyi sanomaton melu. Jevstrat Spiridonitsh punaisena
kuin rapu huusi hurjasti polkien jalkaansa. Shestjakow huusi.
Belebuhin huusi. Koko hienosto huusi. Mutta ylinnä kuului naamioidun
miehen matala, käheä ääni kuin maan alta. Tanssi keskeytettiin
yleisen sekamelskan tähden ja yleisö tunkeutui uteliaana juhlasalista
lukuhuoneeseen.
Jevstrat Spiridonitsh kuulutti kaikki poliisit juhlahuoneistosta
kokoon ja ryhtyi laatimaan pöytäkirjaa.
-- Kirjota, kirjota! -- sanoi naamioitu sorkkien sormellaan hänen
kynäänsä. -- Kuinka minun, poika paran, nyt käyneekään? Voi minua
onnetonta! Älkää syöskö perikatoon minua turvatonta! Ha-ha-haa! No,
mitä nyt? Onko rotokolla valmis? Onko kaikki paperilla? No, katsokaa
nyt!... Yks' ... kaks' ... kolme!!...
Tuntematon mies nousi seisomaan, ojensihe itseään ja nykäisi naamion
kasvoiltaan. Paljastettuaan päihtyneet kasvonsa ja silmäiltyään
ympärilleen nauttien vahvasta vaikutuksestaan, heittyi hän
nojatuoliin ja nauraa hohotti rattoisasti. Ja tekemänsä vaikutus
olikin kerrassaan tavaton. Hienosto vaihtoi kalpeana hämmästyneitä
katseita, kahnuttipa joku korvallistaan. Jevstrat Spiridonitsh
vaikeroi kuin sellainen, joka on epähuomiossa tehnyt suuren tyhmyyden.
Kaikki tunsivat räyhääjän: se oli eräs sikäläinen miljoonamies
ja tehtailija, perinnöllinen kunniaporvari Pjatigorow, kuuluisa
sikamaisuuksistaan, hyväntekeväisyydestään ja, kuten paikallisessa
sanomalehdessä usein on huomautettu, -- rakkaudestaan kansanvalistusta
kohtaan.
-- No, menettekö ulos vai ei? -- kysyi Pjatigorow lyhyen vaitiolon
jälkeen.
Hienosto hiipi sanaakaan sanomatta varpaillaan ulos lukuhuoneesta ja
Pjatigorow sulki oven heidän jälkeensä.
-- Tiesithän sinä, että se oli Pjatigorow! -- kähisi Jevstrat
Spiridonitsh hetken kuluttua puoliääneen ravistaen niskasta viinuria,
joka oli tarjoillut lukuhuoneessa. -- Mikset sanonut?
-- Ei käsketty sanomaan!
-- Ei käsketty sanomaan... Kun minä sinut, senkin pannahinen, pistän
kuukaudeksi vesikoppiin, niin kyllä sitten opit ymmärtämään mitä
"ei käsketty sanomaan" oikein merkitsee. Korjaa luusi siitä!!...
Ja te hyvät herrat, -- kääntyi hän hienoston puoleen. -- Kapinan
olette nostaneet, kun ette viitsineet kymmeneksi minuutiksi poistua
lukuhuoneesta. Syökää nyt oma soppanne! Jaa, jaa, hyvät herrat...
Minä en, jumaliste, minä en pidä siitä!...
Viisimiehinen hienosto harhaili ympäri juhlasalia alakuloisena,
hämillään, tuntien itsensä syylliseksi, hiljaan kuiskaillen ja
ikäänkuin aavistaen jotakin pahaa... Heidän vaimonsa ja tyttärensä,
saatuaan tietää, että Pjatigorow oli loukkaantunut ja suuttunut,
alkoivat kaikessa hiljaisuudessa poistua koteihinsa. Tanssi taukosi.
Kello kaksi astui humaltunut Pjatigorow hoiperrellen ulos
lukuhuoneesta. Tultuaan juhlasaliin hän retkahti istumaan aivan
orkesterin läheisyyteen, uinaili soiton kaikuessa, kallisti sitten
surullisesti päänsä ja alkoi kuorsata.
-- Älkää soittako! -- viittilöivät juhlamenojen ohjaajat
orkesterille. -- Tsss!... Jegor Nilitsh nukkuu...
-- Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, Jegor Nilitsh? -- kysyi
Belebuhin kumartuen miljoonamiehen yli.
Pjatigorow liikutti huuliaan aivan kuin olisi tahtonut puhaltaa
kärpäsen poskeltaan.
-- Ettekö käske saattamaan itseänne kotiin, -- toisti Belebuhin, --
tai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?
-- Ha? Ketä? Sinä ... mitä sinä?...
-- Saattaa kotiin... On aika mennä nukkumaan...
-- Ko-kotiin tahdon... Saata!
Belebuhin hymyili onnellisena ja alkoi nostaa Pjatigorowia. Muut
hienostotoverinsa riensivät hänelle avuksi ja tyytyväisinä hymyillen
nostivat he perinnöllisen kunniaporvarin seisoalleen ja kuljettivat
hänet varovasti vaunuihin.
-- Täytyy olla lahjakas taiteilija voidakseen teidän tavoin saattaa
kokonaisen seuran naurunalaiseksi, -- puheli iloisesti Shestjakow
asettaessaan hänet istumaan. -- Minä olen todella aivan ällistynyt,
Jegor Nilitsh! Vielä nyt minua naurattaa... Ha-ha!... Ja me kun
kiivastuimme ja hommasimme! Ha-ha!... Tiedättekös, etten ole
teatterissa koskaan niin sydämellisesti nauranut... Mikä pohjaton
koomillisuus! Koko ikäni olen muistava tämän unohtumattoman illan!
Laitettuaan Pjatigorowin onnellisesti kotimatkalle, hienosto
riemastui ja rauhottui.
-- Pisti kättä jäähyväisiksi, -- jutteli Shestjakow hyvin
tyytyväisenä. -- Ei hän siis suuttunutkaan...
-- Niin, Herra paratkoon! -- huokaili Jevstrat Spiridonitsh. -- Aika
lurjus, heittiö, mutta hänhän on -- hyväntekijä!...
Leikinlasku.
Kirkas, talvinen puolipäivä... Pureva pakkanen paukuttelee...
Hopeanhohteinen härmä on peittänyt Nadjan kutrit ohimoilla ja
utukarvat ylähuulessa. Me seisomme korkealla vuorella, Nadja
nojaten käsivarttani vasten. Meidän jaloistamme aina alas tasankoon
asti ulottuu jyrkkä jäämäki, joka auringon paisteessa välkkyy
kirkkaana kuin kuvastin. Vieressämme on kelkka, joka on päällystetty
tulipunaisella veralla.
-- Lasketaanpas alas, Nadja Petrovna! -- pyydän minä. -- Yhden kerran
vain! Minä vakuutan, että me onnellisesti tulemme alas.
Mutta Nadja pelkää. Koko välimatka hänen pienistä päällyskengistään
aina jäämäen juureen saakka näyttää hänestä kammottavalta,
suunnattoman suurelta kuilulta. Kun hän katsahtaa alas, tai kun minä
pyydän häntä istumaan kelkkaan, niin hänen henkeään jo ahdistaa.
Mutta miten käy, jos hän sittenkin henkensä uhalla syöksyisi kanssani
kuiluun? Taitaisipa kuolla tai tulla mielipuoleksi.
-- Minä rukoilen teitä! -- puhun hartaasti. -- Siinä ei ole mitään
pelkäämistä! Se on turhaa arkuutta!
Vihdoin Nadja myöntyy, mutta hänen kasvojensa ilmeestä päättäen tekee
hän sen ikäänkuin henkensä olisi vaarassa. Minä istutan kalpean ja
vapisevan tytön kelkkaan, kierrän käsivarteni hänen ympärilleen ja
syöksyn hänen kanssaan kuiluun.
Kelkka lentää kuin nuoli. Ilma lyö kasvoihin, vinkuu, soi korvissa,
repii, puree kiukusta ja tahtoo murtaa pään hartioista irti. Tuulen
painon tähden ei saata hengittää. Tuntuu siltä kuin itse paholainen
olisi siepannut meidät kynsiinsä ja kiljuen kiidättäisi suoraan
surman suuhun. Ympärillä olevat esineet sulavat pitkäksi, hyppiväksi
viiruksi. Vielä hetkinen -- ja me olemme hukassa!
-- Minä rakastan teitä, Nadja! -- kuiskaan minä puoliääneen.
Vauhti hiljenee vähitellen. Tuulen vinkuna ja jalasten kitinä eivät
kuulu enää kammottavilta. Hengitys käy yhä helpommaksi. Vihdoin
kelkka pysähtyy. Nadja on puolikuollut; hän on kalpea ja hengittää
tuskin kuuluvasti... Minä autan häntä nousemaan ylös.
-- Toista kertaa en ikinä laskisi, -- sanoo hän katsellen minuun
suurin pelokkain silmin. -- En mistään hinnasta! Olin jo kuolla!
Jonkun ajan kuluttua hän toipuu ja alkaa katsoa kysyvästi minua
suoraan silmiin: minäkö sanoin nuo neljä sanaa vai tuuliko kuiskasi?
Mutta minä seison hänen vieressään poltellen tupakkaani ja katsellen
tarkkaavasti hansikastani.
Hän tarttuu käsivarteeni ja me kävelemme kauan kelkkamäen
läheisyydessä. Arvotus nähtävästi ei anna hänelle rauhaa. Sanottiinko
nuo sanat vai ei? Niin, vai ei? Niin, vai ei? Tämä kysymys on mitä
tärkein, sillä se koskee itserakkautta, kunniaa, elämää, onnea. Nadja
katselee kärsimättömästi, surullisesti, tutkivasti minua kasvoihin,
vastaa hajamielisesti, odottaa, enkö jo alkaisi puhua. Oi, mikä ihana
ihmeiden leikki hänen lempeillä kasvoillaan! Minä näin, että hän
taisteli tunteitaan vastaan, että hän aikoi jotakin sanoa, tahtoi
kysyä jostakin, vaan ei löytänyt sanoja, oli sopimatonta, kauheata,
ilo hämmensi...
-- Tiedättekö mitä? -- sanoo hän katsomatta minuun.
-- No, mitä? -- kysyn minä.
-- Lähtekäämme vielä kerran ... mäkeä laskemaan.
Me kapuamme portaita pitkin vuorelle. Taas istutan kalpean, vapisevan
Nadjan kelkkaan, taas syöksymme huimaavaan syvyyteen, taas vinkuu
tuuli ja kitisevät jalakset, ja taas vauhdin ollessa hurjimmillaan
kuiskaan minä puoliääneen:
-- Minä rakastan teitä, Nadja!
Kun kelkka on pysähtynyt, katsahtaa Nadja mäkeen, jota vast'ikään
kiisimme alas, katsoo sitten kauan kasvoihini, kuuntelee ääntäni,
joka on välinpitämätön ja rauhallinen, ja koko hänen olentonsa,
vieläpä puuhka ja kaulavaatteensa ilmaisevat mitä suurinta
kummastusta. On kun kirjotettu hänen kasvoillaan:
-- Mitä tämä on? Kuka sanoi _nuo_ sanat? Hän -- vai oliko se
harhaluulo?
Tämä epävarmuus tekee hänet rauhattomaksi ja kärsimättömäksi. Tyttö
parka ei vastaa kysymyksiin, synkistyy ja on hyrähtää itkuun.
-- Emmekö lähde jo kotiin? -- kysyn häneltä.
-- Mutta minua ... minua niin huvittaa tämä mäenlasku, -- sanoo hän
punastuen. -- Laskekaamme vielä kerran!
Häntä "huvittaa" tämä mäenlasku, vaikka hän nytkin, kuten jo
edellisillä kerroilla, istuutuessaan kelkkaan kalpenee, pidättää
pelosta hengitystään, vapisee.
Me syöksymme kolmatta kertaa alas ja minä huomaan, että hän katselee
minua kasvoihin ja pitää tarkasti silmällä huuliani. Mutta minä vien
nenäliinan suuni eteen, yskin ja jouduttuamme keskelle mäkeä saan
salaa kuiskatuksi:
-- Minä rakastan teitä, Nadja!
Ja arvotus jää arvotukseksi! Nadja vaikenee, ajattelee jotakin...
Minä saatan hänet kotiin kelkkamäeltä; hän tahtoo käydä hiljaan,
astuu yhä hitaammin ja odottaa, enkö jo sano hänelle niitä sanoja. Ja
minä näen kuinka hänen sielunsa kärsii, kuinka hän tekee väkivaltaa
itselleen voidakseen olla sanomatta:
-- Se ei saattanut olla tuuli, joka sanoi ne sanat! Minä en tahdo,
että tuuli olisi ne sanonut!
Seuraavan päivän aamulla saan minä kirjekortin: "Jos menette tänään
kelkkamäelle, niin poiketkaa minua noutamaan. N." Ja tästä päivästä
saakka käyn joka päivä Nadjan kanssa mäkeä laskemassa ja kiitäessämme
alas kelkalla minä joka kerralla kuiskaan puoliääneen nuo samat sanat:
-- Minä rakastan teitä, Nadja!
Mutta pian Nadja tottuu tähän lauseparteen, kuin viiniin tai
morfiniin. Hän ei voisi elää ilman sitä. Totta kyllä, että hänestä on
vieläkin kauheata lentää mäkeä alas, mutta nyt pelko ja vaara luovat
kummallista hurmausta noihin lemmen sanoihin, jotka yhä vaan ovat
hänelle arvotus ja uuvuttavat hänen mieltään. Hän epäilee vieläkin
noita kahta: minua ja tuulta. Kuka näistä kahdesta tunnustaa hänelle
rakkautensa, sitä hän ei tiedä, mutta se onkin nähtävästi hänestä jo
yhdentekevää; samahan tuo on, minkä maljan tyhjentää, kun vain juopuu.
Kerran lähdin päivällä yksin kelkkamäelle. Väkijoukkoon piiloutuneena
minä näen Nadjan lähestyvän mäkeä ja etsivän minua silmillään...
Sitten hän nousee arkana portaita pitkin ylös mäelle... Kauheata on
laskea yksin, oo! kuinka kauheata! Hän on kalpea kuin lumi, vapisee,
kulkee ikäänkuin mestauslavalle, mutta kulkee sittenkin sivulleen
silmäilemättä, päättävästi eteenpäin. Nadja on nähtävästä päättänyt
vihdoinkin koettaa, kuuluuko noita hämmästyttäviä, suloisia sanoja,
kun minua ei ole mukana. Minä näen kuinka hän pelon valtaamana
istuutuu kelkkaan, sulkee silmänsä ja heitettyään ijäksi hyvästit
maailmalle syöksyy mäkeä alas... Jalakset kitisevät, tuuli vinkuu...
Kuuleeko Nadja nuo sanat, sitä en tiedä... Minä näen vaan kuinka hän
nousee kelkasta uupuneena, voimatonna. Ja hänen kasvoistaan näkyy,
ettei hän itsekään tiedä, kuuliko vai ei. Laskiessaan mäkeä oli pelko
niin kovasti hänet huumannut, ettei hän voinut erottaa ääniä...
Kevät lähestyy... Aurinko paistaa yhä lämpimämmin. Meidän jäämäkemme
mustuu, kadottaa hohteensa ja sulaa vihdoin. Mäenlasku on heitettävä
sikseen. Nadja parka ei kuule missään noita sanoja ja kukapa hänelle
niitä kuiskaisikaan, kun ei tuule ja minä valmistaudun matkustamaan
Pietariin pitkäksi ajaksi, luultavasti -- ijäksi.
Kerran istun iltahämärässä pari päivää ennen lähtöäni talon pienessä
puistossa, jonka korkea lauta-aita erottaa vieressä olevasta talosta,
missä Nadja asuu... Ilma on vielä verrattain kylmä, lunta saattaa
nähdä jossakin varjopaikassa, puut ovat lehdettömiä, mutta keväältä
tuoksuu kuitenkin ja yöpuuta etsivät varikset rääkkyvät jossakin
kaukana. Minä astun aidan luo ja katselen kauan laudan raosta. Näen
kuinka Nadja tulee ulos eteisen portaille ja suuntaa surullisen,
kaipaavan katseensa taivasta kohti... Kevättuulonen hengähtää
suoraan hänen kalpeihin, alakuloisiin kasvoihinsa... Se muistutti
hänelle sitä tuulta, joka puhalsi silloin kelkkamäessä, kun hän
ensi kerran kuuli nuo neljä sanaa, ja hänen kasvojensa ilme muuttuu
surullisemmaksi, yhä surullisemmaksi, kyynel vierähtää poskelle...
Tyttö parka ojentaa molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin pyytäen
tätä tuulta vielä kerran kuiskaamaan nuo neljä sanaa. Ja tuulen
herätessä minä kuiskaan hänelle:
-- Minä rakastan teitä, Nadja!
Mutta hyvänen aika, mikä Nadjan on! Hän huudahtaa, hymyilee täysin
kasvoin ja ojentaa kätensä tuulta vastaan niin iloisena, onnellisena,
kauniina...
Mutta minä lähden hiljaan laittamaan tavaroitani matkakuntoon...
Siitä on jo pitkä aika. Nyt on Nadja naimisissa; hänet naitettiin tai
hän meni naimisiin -- se on nyt yhdentekevää -- holhouslautakunnan
kirjurin kanssa ja hänellä on jo kolme lasta. Kuinka me ennen yhdessä
laskimme mäkeä ja kuinka tuuli sitten kuiskasi hänelle nuo sanat
"minä rakastan teitä, Nadja", sitä ei hän ole unhottanut. Ja vielä
nytkin on se hänen onnellisin, liikuttavin ja ihanin muistonsa
elämässä...
Nyt, kun minä olen vanhentunut, en saata enää käsittää, miksi
kuiskasin nuo sanat, miksi leikkiä laskin...
Hammassärky.
Virasta eronneen kenraalimajuri Buldejevin hampaita särki. Hän
huuhtoi suutaan viinalla ja konjakilla, voiteli kolottavaa hammasta
piipunöljyllä, opiumilla, tärpätillä ja lamppuöljyllä, hieroi poskea
jodilla, piti väkiviinassa kastettua vanua korvissaan, mutta mikään
ei auttanut. Alkoipa sairasta jo yökkäyttää. Lääkäri saapui, kaiveli
hammasta ja määräsi kininiä, mutta ei sekään auttanut. Ehdotukseen
kiskoa pois tuo paha hammas, vastasi kenraali jyrkästi kieltäen. Koko
kotiväki, -- vaimo, lapset, palvelijat, vieläpä kokkipoika Petka,
kaikki tarjosivat auliisti apuaan. Ilmaantuipa muitten muassa sairaan
luo talon pehtori, Ivan Sergeitsh, joka suositteli manausta.
-- Siellä meidän pitäjässämme, teidän ylhäisyytenne, -- selitti
pehtori -- palveli noin kymmenkunta vuotta sitten eräs Jaakko
Vasilinpoika veronkantajana. Se kun manasi hammassäryn kuin
puhaltamalla. Sillä oli tapana kääntyä akkunaan päin, jupista jotakin
itsekseen, sylkäistä kerran ja -- selvä oli. Sellainen voima oli
hänelle annettu...
-- No, missä hän nyt asuu?
-- Saatuaan eron virastaan muutti hän tätinsä luo Saratoviin, missä
nyt elää manaamalla hammassärkyä. Jos sattuu jonkun hammas olemaan
pahana, niin kyllä Jaakko sen kurittaa... Saratovilaisia hän auttelee
kutakin omassa kodissaan, mutta jos muusta kaupungista sattuu
olemaan, niin sähköteitse... Lähettäkääpäs, teidän ylhäisyytenne,
hänelle sähkötieto, että hampaita särkee, jotta parantaisi. Kyllä
parannuskorvaus sopii sitten postissa hänelle lähettää.
-- Joutavia! Taikauskoa!
-- Sopiihan koettaa kuitenkin. Hän on muuten kovin viinaan menevä,
ei välitä vaimostaan, vaan asuu jonkun saksattaren kanssa, senkin
lurjus, mutta ihmeitä se mies tekee, se on varma.
-- No lähetä nyt, -- pyysi rouva. -- Sinä et luota manaukseen, mutta
minä olen itse saanut kokea sitä. Vaikk'et uskoisikaan, niin voithan
kuitenkin lähettää. Eihän se missään tapauksessa vahingoksi ole.
-- No, olkoon menneeksi, -- suostui Buldejew. -- Taitaapa tässä tulla
tekemisiin ei ainoastaan veronkantajan, vaan itse pirunkin kanssa...
Oh! Tätä ei voi sietää enää!! Missä se sinun veronkantajasi asuu?
Mikä on hänen osotteensa?
Kenraali kävi pöydän luo istumaan ja otti kynän käteensä.
-- Saratovissa jokainen sen miehen tuntee, -- sanoi pehtori. --
Kirjottakaa, teidän ylhäisyytenne Saratoviin siis... Kunnioitettu
herra Jaakko Vasilinpoika... Vasilinpoika...
-- Entäs sitten?
-- Vasilinpoika... Jaakko Vasilinpoika... Noo! Sukunimen olen
unohtanut... Vasilinpoika... Piru vieköön! Mikä hänen sukunimensä nyt
olikaan? Äsken juuri tänne tullessani oli se kielelläni. Odottakaas,
kun minä...
Ivan Sergeitsh katsoa tuijotti kattoon liikutellen huuliaan. Kenraali
ja tämän rouva odottivat kärsimättöminä.
-- No, etkö jo muista? Joudu!
-- Heti, heti... Vasilinpoika... Jaakko Vasilinpoika... Unohtunut! Ja
niin yksinkertainen nimi ... siinä oli jotakin hevosesta... Tammanow?
Ei, ei se Tammanow ollut. Vartokaas... Orhinski? Ei, ei Orhinskikaan.
Tuollainen hevosnimi se oli, sen minä kyllä muistan, vaikka se onkin
mennyt mielestäni.
-- Ehkä Varsavski?
-- Ei. Odottakaas... Kaakkitshi... Konijevski... Koiranski...
-- Sehän on koiramainen eikä mikään hevosnimi. Entä Orhow?
-- Ei, ei sekään. Hepow... Hepovski... Heponjenko... Ei sittenkään!
-- No, kuinka minä voisin hänelle ilmottaa, kun en edes nimeä tiedä?
Ajattele nopeasti!
-- Heti. Hevostow... Tammovski...
-- Aisavitsh? -- kysyi kenraalinrouva.
-- Ei, ei... Tallinski... Mutta tämähän vasta merkillistä on! En
muista!
-- Mitäs pirua sinä täällä sitten teet kun et edes sen vertaa muista?
-- morkkasi kenraali äkeissään. -- Mene ulos siitä!
Ivan Sergeitsh poistui hitaasti ulos, mutta kenraali puristeli
poskeaan harhaillen huoneesta toiseen.
-- Oo, hyvänen aika! -- voivotteli hän. -- Minä tulen jo hulluksi!
Pehtori meni puutarhaan, jossa hän, kohotettuaan hartaan katseensa
korkeutta kohti, ajatteli yhä veronkantajan sukunimeä:
-- Orhinski... Orhovski... Tuhat tulimaista! Hevostovski...
Hepotkin... Orhotkin... Tammatkin...
Hetken kuluttua hänet kutsuttiin sisään.
-- Oletko muistanut? -- kysyi kenraali.
-- En mitenkään, teidän ylhäisyytenne.
-- Ehkä Valakkin? Koninski? Eikö?
Ja talossa alettiin kilvan keksiä sukunimiä. Kaiken ikäiset ja
väriset hevoset pengottiin juurta jaksain, muisteltiin kavioita,
valjaita... Talossa, puutarhassa, väkituvassa ja keittiössä kulki
edes ja takaisin kansaa muodostaen uusia sukunimiä...
Pehtori kutsuttiin tavan takaa sisään.
-- Kavionski? -- kysyttiin häneltä. -- Valjakovski? Hirnov?
-- E-ei, -- vastasi Ivan Sergeitsh, joka tuijottaen ylöspäin jupisi
ääneen: -- Hevoshkin... Orhitski...
-- Isä, isä! -- huudettiin lastenkamarista. -- Ihahanow! Ihahanow!
Koko talo oli liikkeellä. Kärsimätön, vaivattu kenraali lupasi
viisi ruplaa sille, joka muistaisi sen oikean nimen, ja joukottain
kokoontui nyt Ivan Sergeitshin ympärille väkeä.
-- Harmajanow! -- huudettiin yhtäältä.
-- Valkovski! Pläsipävski! -- kaikui toisaalta.
Tuli ilta eikä kukaan ollut keksinyt tuota kaivattua nimeä. Ja niin
käytiin levolle lähettämättä sähkösanomaa.
Kenraali ei nukkunut koko yönä, vaan harhaili makuuhuoneessaan
voihkien ja valittaen. Kellon kolmatta käydessä aamulla meni hän ulos
ja koputti pehtorin akkunaan.
-- Eiköhän vaan ollut Vikurinski? -- kysyi hän valittavalla äänellä.
-- Ei, ei se Vikurinski ollut, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi Ivan
Sergeitsh huoahtaen kuin vikapää.
-- Mutta jollei se ollutkaan mikään hevosnimi, vaan joku muu?
-- Ei, teidän ylhäisyytenne, kyllä siinä oli jotakin hevosesta, oli
totisesti. Sen minä muistan aivan selvään.
-- Kylläpäs sinulla on sitten huono muisti. Minulle on se nyt kaikkea
muuta kalliimpi tässä maailmassa. Minä kärsin niin julmasti!
Aamulla lähetti kenraali taas lääkäriä noutamaan.
-- Kiskokoon pois! -- päätti hän. -- Minä en jaksa enää tätä kestää...
Lääkäri tuli ja nykäisi kolottavan hampaan pois. Tehtyään tämän
ja saatuaan työstään ansaitun palkkionsa hän nousi vaunuihinsa ja
ajoi kotiin. Pelloilla kenraalin talon ulkopuolella hän kohtasi
Ivan Sergeitshin. Pehtori seisoa könötti tien poskessa tuijottaen
ajatuksissaan maahan. Hänen otsarypyistään ja katseestaan päättäen
näytti hän kovasti vaivaavan muistiaan...
-- Tallinski... Satulanow... -- jupisi pehtori. -- Saverikow...
Kushkin... Aisavski... Pattikov... Ratasmovski... Suitsinski...
-- Ivan Sergeitsh! -- huusi lääkäri hänelle. -- Ettekö voisi myydä
minulle viisi hehtoa kauroja? Kyllähän meidän talonpoikamme sieltä
ovat ennen niitä minulle myyskennelleet, mutta heidän kauransa ovat
niin kovin huonoja...
Ivan Sergeitsh töllisti hölmistyneenä lääkäriin ja hymyili
mielettömästi. Sanomatta halaistua sanaa löi hän kätensä yhteen ja
karkasi kartanoa kohti sellaisella vauhdilla kuin olisi vesikauhuinen
koira ollut hänen kintereillään.
-- Nyt muistan, teidän ylhäisyytenne! -- huusi hän jo kaukaa
iloisesti ja oudosti, rientäessään kenraalin työhuoneeseen. Nyt
muistan! Jumala siunatkoon tohtoria! Kauranski! Kauranski on
veronkantajan nimi! Kauranski, teidän ylhäisyytenne! Sähköttäkää
Kauranskille!
-- Myöhäistä! -- sanoi kenraali viitaten ylenkatseellisesti luotaan.
-- En tarvitse minä enää sinun hevosnimiäsi! Myöhäistä!
Neiti N. N:n kertomus.
Noin kymmenkunta vuotta sitten, kerran illalla heinän aikaan, minä ja
Pjotr Sergeitsh, joka hoiti tutkimustuomarin virkaa, ajoimme ratsain
asemalle postia noutamaan.
Ilma oli ihana, mutta paluumatkalla alkoi ukkonen jyrähdellä ja me
näimme mustan, synkän pilven lähestyvän.
Tätä tummaa taustaa vastaan näkyivät meidän kotimme, kirkko ja
hopeenhohteiset poppelipuut selvästi, tuoksui sateelle ja tuoreelle
heinälle. Matkatoverini oli hurjalla tuulella, nauroi ja jutteli
kaikenlaista. Hän sanoi, että olisipa hauska nyt matkalla yht'äkkiä
joutua johonkin keskiaikaiseen, pykälätorniseen ja sammalkattoiseen
linnaan. Sinne me piiloutuisimme sateelta, siellä meidät salama
vihdoin surmaisi...
Silloin kiitää ruis- ja kauravainioita pitkin ensimäinen myrskyaalto
meitä kohti. Tuuli ulvahtaa, pölyä kiertelee ilmassa. Pjotr Sergeitsh
nauroi vimmatusti ja kannusti hevostaan.
-- Hauskaa! -- huudahti hän. -- Hyvin hauskaa!
Hänen iloisuutensa valtasi minutkin ja ajatellessani, että kohta
kastun likomäräksi ja putoan salaman surmaamana maahan, aloin minäkin
nauraa.
Vinha vihuri ja nopea kulku, joista olin hengästyä tuntiessani
samalla lintuna lentäväni eteenpäin, innostivat mieltäni. Kun me
ratsastimme pihalle, oli tuuli jo tyyntynyt ja suuret sadepisarat
ropsahtelivat ruohikkoon ja kattoja vastaan. Tallin luona ei näkynyt
ketään.
Pjotr Sergeitsh riisui itse hevoset valjaista ja talutti ne
pilttuihinsa. Odottaessani häntä minä seisoin kynnyksellä katsellen
kuinka sadepisarat vinosti putoilivat maahan; kitkerä, kiihottava
heinän tuoksu tuntui täällä paljon voimakkaammin kuin vainioilla;
sadepilvien tähden oli ilma hieman hämärä.
-- Sepäs oli tuima isku! -- sanoi Pjotr Sergeitsh lähestyessään
minua voimakkaan, jyrisevän leimauksen jälkeen, josta taivas tuntui
repeävän kahtia. -- Eikös ollutkin?
Hän seisoi vieressäni kynnyksellä hengittäen vielä raskaasti
äskeisestä hurjasta ajosta ja katseli minua. Huomasin, että hän
ihaili.
-- Natalia Vladimirovna, -- sanoi hän, -- minä antaisin vaikka mitä,
jos saisin näin seistä tässä kauan ja katsella teitä. Tänään te
olette ihmeen ihana!
Hän katseli innokkaasti, rukoilevasti, kasvonsa olivat kalpeat,
parrassa ja viiksissä kimalteli sadepisaroita ja nekin näyttivät
katselevan minua ihastuksella.
-- Minä rakastan teitä, -- sanoi hän. -- Rakastan ja olen onnellinen
nähdessäni teidät. Minä tiedän, että te ette voi tulla vaimokseni,
mutta minä en mitään enää tahdo, en mitään tarvitse, kun te vaan
tiedätte, että rakastan teitä. Vaietkaa, älkää vastatko, älkää
välittäkö, kun vaan tiedätte, että olette minulle kallis. Sallikaa
minun katsella teitä.
Hänen innostuksensa valtasi minutkin. Minä katselin hänen sielukkaita
kasvojaan, kuuntelin hänen ääntään, johon sateen rapina kummallisesti
sekaantui enkä voinut lumottuna liikahtaa paikaltani.
Minä halusin kauan katsella hänen säteileviin silmiinsä ja kuulla
hänen ääntään.
-- Te vaikenette; se on hyvä! -- sanoi Pjotr Sergeitsh. -- Vaietkaa
yhä vieläkin.
Minun oli hyvä olla. Aloin nauraa sulasta ihastuksesta ja juoksin
rankkasateessa pihan poikki taloon. Hän nauroi myöskin ja seurasi
juosten kintereilläni.
Kuin lapset, me riensimme meluten, märkinä, hengästyneinä, tömistäen
portaissa, sisään. Isäni ja veljeni, jotka eivät olleet tottuneet
näkemään minua niin hymyilevänä ja iloisena, silmäilivät minua
ihmetyksellä ja alkoivat myöskin nauraa.
Uhkaavat pilvet katosivat, ukkonen vaikeni, mutta Pjotr Sergeitshin
parrassa kimalteli yhä vieläkin sadepisaroita. Pitkin iltaa hän
lauleli, vihelteli ja leikki meluten koiran kanssa, juosten huoneesta
toiseen, niin että oli kerran kaataa palvelijankin teekeittiöineen.
Illallispöydässä hän söi runsaasti, lateli hassuja juttujaan ja
vakuutteli, että jos talvella syö tuoreita kurkkuja, niin tuntuu
suussa keväältä.
Mennessäni levolle minä sytytin kynttilän ja avasin akkunan selko
selälleen. Sekava tunne valtasi minun mieleni. Minä tunsin olevani
vapaa, terve, ylhäinen, rikas, rakastettu, mutta ennen kaikkea,
että olin ylhäinen ja rikas, -- ylhäinen ja rikas. Kuinka suloista,
hyvä Jumalani!... Sitten kyyristyessäni vuoteessa vilusta, joka
kasteen kanssa virtasi puutarhasta huoneeseeni, minä koetin selvittää
itselleni, rakastinko Pjotr Sergeitshiä vai en... Ja pääsemättä
selville tästä minä nukahdin.
Kun aamulla herätessäni näin vuoteellani väräjävät auringon säteet
ja lehmusten huojuvien oksien varjot, niin heräsivät eiliset muistot
uuteen eloon. Elämä näytti minusta niin runsaalta, vaihtelevalta,
ihanalta. Minä puin ylleni hyräillen, nopeasti ja riensin
puutarhaan...
Entä sitten? Ei mitään. Talvella, jolloin asuimme kaupungissa, tuli
Pjotr Sergeitsh harvoin luoksemme. Kesätuttavain seura huvittaa
maalla, mutta talvella kaupungissa sitä vastoin se menettää puolet
viehätyksestään. Kun kaupungissa tarjoo heille teetä, niin näyttää
siltä kuin heillä olisi sopimaton puku yllä ja ikäänkuin liian
kauan sekottaisivat lusikalla teetänsä. Pjotr Sergeitsh puhui kyllä
kaupungissakin rakkaudesta, mutta se oli jotakin aivan toista kuin
maalla. Kaupungissa me tunsimme voimakkaammin sen muurin, joka
meitä erotti: minä ylhäinen ja rikas, hän köyhä papin poika ja vain
tutkimustuomari arvoltaan. Molemmat -- minä nuoruuteni vuoksi, hän
ties miksi -- pidimme tätä muuria korkeana ja vahvana. Ollessaan
luonamme kaupungissa, oli hänen tapansa väkinäisesti hymyillen
arvostella ylhäisöä, mutta hän vaikeni synkkänä, jos joku muu sattui
olemaan hänen kanssaan vierashuoneessa. Ei löydy sellaista muuria,
jonka läpi ei voisi murtautua, vaan nykyaikaiset romaanisankarit
ovat, ainakin minun mielestäni, liian arkoja, velttoja, laiskoja ja
epäluuloisia, he omaksuvat liian varhain sen mielipiteen, että ovat
muka onnettomia, että itse elämä on muka heidät pettänyt. Sen sijaan,
että taistelisivat, he vain tahtovat arvostella valittaen mailmaa
typeräksi, mutta silloin he eivät huomaakaan sitä, että heidän oma
arvostelunsa vähitellen muuttuu typeräksi.
Olin rakastettu; onni oli niin lähellä, se tuntui liikkuvan
rinnallani. Minä elin kuin laulaen, tahtomatta tutkia omaa
itseäni, tietämättä, mitä odotan, mitä tahdon elämältä. Aika kului
kulumistaan... Ohitseni kulki rakastavaisia ihmisiä, kirkkaita päiviä
ja lämpimiä öitä, satakielet lauloivat, tuoksui heinälle -- ja kaikki
tämä ihanine, kummastuttavine muistoineen siirtyi nopeasti minulta,
niinkuin kaikilta muiltakin, jäljettömiin. Ei sitä ennättänyt
käsittää, kun se jo katosi, katosi kuin usvaan... Missä on tuo kaikki
nyt?
Isäni kuoli ja minä vanhenin. Kaikki mikä minua miellytti, hyväili,
innosti -- sateen rapina, ukkosen jyrähdykset, ajatukset onnesta,
keskustelut rakkaudesta -- kaikki tuo muuttui muistoksi ja minä näin
edessäni tasaisen, tyhjän etäisyyden ilman ainoatakaan ihmissielua,
ja siellä kaukana taivaanrannalla oli pimeätä, pelottavaa...
Kello soi... Pjotr Sergeitsh tuli. Kun minä talvella näen puut ja
muistelen, kuinka ne kesällä vihersivät, niin kuiskaan:
-- Oi, te rakkaani!
Ja kun minä näen ihmisiä, joiden kanssa olen viettänyt elämäni
kevään, niin tulee minun ikävä, mutta suloinen olla, ja minä kuiskaan
taasen nuo samat sanat.
Jo aikoja sitten oli hän, isäni suosittelun kautta saanut viran
kaupungissa. Hän on muuttunut vähän vanhemmaksi, vähän laihemmaksi.
Lemmenlaverteluja ei hän enää laskettele, ei puhu joutavia, ei
ole huvitettu virastaan, kärsii jostakin taudista, on kyllästynyt
johonkin ja heitettyään hyvästi tälle matoiselle mailmalle elää
ikäänkuin vasten tahtoaan. Tuolla istuu hän nyt takan ääressä
tuijottaen vaieten tuleen... Tietämättä mistä puhuisin, kysyn:
-- No, mitä kuuluu?
-- Ei mitään... -- vastaa hän.
Me vaikenemme jälleen. Tulen punainen hohde värähtelee hänen
surullisilla kasvoillaan.
Silloin muistui mennyt aika minun mieleeni; hartiani vavahtivat,
pääni painui alas ja minä aloin katkerasti itkeä. Minun tuli
sietämättömän sääli itseäni ja tuota miestä, ja kaipasin
intohimoisesti sitä mennyttä aikaa, jota elämä ei meille enää anna
takaisin. Minä en enää ajatellut sitä, että olen ylhäinen ja rikas.
Ja äänekkäästi itkien puristelin kuumia ohimoitani valittaen:
-- Jumalani, Jumalani, harhaan joutui elämäni...
Ja hän istui yhä vaieten sanomatta edes: "älkää itkekö". Mutta hän
ymmärsi, että itku lievitti ja että kyynelten aika oli tullut. Minä
näin hänen silmistään, että hän sääli minua; ja minä tunsin myöskin
sääliä ja harmia tuota onnetonta, heikkoa miestä kohtaan, joka ei
kyennyt johtamaan minun kohtaloani, eipä edes omaansa.
Saattaessani häntä eteisessä minusta tuntuu kuin pukisi hän tahallaan
hitaasti päällystakkia ylleen. Pari kertaa suuteli hän mykkänä
kättäni ja katseli kauan minun itkuisia kasvojani. Minä luulin, että
hän tällä hetkellä muisti ukonilman, sadepisarat, meidän naurumme
ja minun kasvoni sellaisina kuin hän ne silloin näki. Hän tahtoi
sanoa minulle jotakin ja olisikin tehnyt sen mielellään, vaan ei
saanut mitään sanotuksi, nyökäytti vain päätään ja puristi tuntuvasti
kättäni. Jumala hänen kanssaan!
Saatettuani häntä palasin takaisin huoneeseeni ja istuin matolle
takan ääreen. Hehkuvat hiillokset alkoivat tummua ja sammuen raueta
tuhkaksi. Pakkanen paukahteli ulkona yhä vihaisempana ja valitteli
uunin piipussa.
Kamarineiti astui sisään ja kutsui minua, luullen minun nukkuneen...
Ilkityö.
-- Ken siellä?
Ei vastausta. Vartia ei näe mitään, vaan tuulen ja puitten suhinan
läpi saattaa hän kuitenkin selvästi kuulla, että joku kulkee hänen
edellään lehtokäytävässä. Pilvinen ja sumuinen maaliskuun yö on
peittänyt seudun ja vartijasta tuntuu siltä kuin maa, taivas
ja hän itse ajatuksineen olisivat vaipuneet äärettömyyteen,
läpinäkymättömään pimeyteen. Saattaa vain hapuillen liikkua.
-- Ken siellä? -- toistaa vartia ja hänestä tuntuu kuin kuuluisi
kuisketta ja pidätettyä naurua. -- Ken siellä?
-- Minä se olen, isäkulta, -- vastaa vapiseva ääni.
-- Kuka sinä olet sitten?
-- Olen ... matkamies.
-- Mikä matkamies? -- huutaa vartia äkäisesti, peittääkseen pelkonsa
huudolla. -- Taitaa piru sinua siellä kuletella! Kuljeskelet kuin
itse paholainen yöllä kalmistossa!
-- Eihän tämä kalmisto liene?
-- Entä mikä sitten? Kalmistohan tämä on! Etkö näe?
-- Oi-voi-voi ... hyvä Jumala! -- kuuluu kuin vanhuksen huokaus. --
Minä en näe mitään, isäkulta, en mitään... On, näet, niin pimeä,
pilkkosen pimeä. Oi-voi-voi!...
-- Mutta kuka sinä olet oikein?
-- Minäkö? Pyhiinvaeltaja, isäkulta, outo mies.
-- Hitto teidät periköön, senkin yökuljeksijat ... mokomatkin
vaeltajat, juopot!... -- murisee vartia, joka on rauhottunut kulkijan
huokauksista. -- Päiväkaudet juodaan ja öisin kuljeskellaan kuin
pirun riivaamina. Mutta olin äsken aivan kuulevinani kuin et olisi
yksin, vaan parin muun kanssa.
-- Yksin olen, isäkulta, yksin. Aivan ypö yksinäni. Oi-voi-voi meidän
syntejämme!...
Vartia töytäsee miestä vasten ja pysähtyy.
-- Kuinka olet sinä tänne joutunut? -- kysyy hän.
-- Eksyin, hyvä mies. Olin matkalla Mitrijevin myllylle ja eksyin.
-- Vai niin! Vai on tämä Mitrijevin myllytie? Pässinpää! Mitrijevin
myllylle mennessä täytyy kulkea paljon enemmän vasemmalle, suoraan
kaupungista pitkin valtamaantietä. Juovuspäissäsi olet käynyt pari,
kolme virstaa harhaan. Otit kai kaupungissa liian pitkät lähtöryypyt?
-- Syntiä tein, isäkulta, tein oikein... Totisesti, niin tein, en aio
syntiäni salata. Mutta kuinka on nyt kuljettava eteenpäin?
-- Mene ensin aivan suoraan tätä käytävää pitkin aina toiseen
päähän saakka ja käänny siellä heti vasemmalle. Sitten käyt halki
hautausmaan pikkuportille. Siellä on pieni portti... Avaa se ja mene
sitten Herran nimeen. Mutta pidä varasi, ettet putoa kuoppaan. Ja
siellä hautausmaan takana kuljet pitkin aavoja peltoja, kunnes tulet
valtamaantielle.
-- Antakoon Jumala sinulle terveyttä ja olkoon sinulle armollinen.
Jospa, hyvä mies, tulisit sentään saattamaan minua! Ole hyvä ja saata
portille asti!
-- Enhän minä jouda! Mene itse!
-- Ole armollinen, niin rukoilen Jumalaa puolestasi. En näe mitään...
en niin mitään, kun on niin pilkkosen pimeä. Tulehan nyt saattamaan,
velikulta!
-- En minä jouda! Jos tässä jokaisen mieliksi olisi, niin kyllä
sitten saatella saisi.
-- Herran tähden, saatahan nyt sentään! On niin pimeä ja minä kun
pelkään niin hautausmaata. Kammottaa niin kovasti, hyvä mies!
-- Olenpa aivan pääsemättömissä, -- huokaa vartia. -- No, olkoon
menneeksi, lähdetään sitten!
Vartia ja matkamies lähtevät liikkeelle. He kulkevat aivan
rinnatusten ja ovat vaiti. Kostea, läpitunkeva tuuli lyö heitä
kasvoihin ja näkymättömät puut, jotka humisten ratisevat pimeässä,
ripottavat suuria vesipisaroita heidän päälleen... Lehtokäytävä on
täynnä lätäköitä.
-- Mutta yhtä en saata kuitenkaan käsittää: millä tavalla sinä olet
tänne oikein joutunut? -- alkaa vartia vihdoin pitkän vaitiolon
jälkeen. -- Portithan ovat lukossa. Oletko kiivennyt aidan yli, vai
mitä? Viho viimeistä olisi vanhan miehen kiivetä korkean aidan yli!
-- En tiedä, isäkulta, en tiedä. Itsekään en oikein tiedä kuinka
tänne jouduin. Paholaisen metkuja. Niin, totisesti, paholainen on
minut tänne eksyttänyt. Entä oletko sinä, isäseni, täällä vartiana?
-- Niin olen.
-- Yksin koko hautausmaalla?
Tuuli painoi niin vahvasti vastaan, että molemmat pysähtyivät
hetkeksi. Vartia odotti vihurin heikentymistä ja vastasi:
-- Meitä on täällä kolme, mutta yksi makaa kuumeessa ja toinen on
nukkumassa. Tämän kanssa olen vuorotellen vartioimassa.
-- Niin, niin. Mutta millainen tuuli! Sen kuulevat kai vainajatkin
nurmen alla. Niin se ulvoo kuin raivostunut peto... Oi-voi-voi...
-- Entä mistä sinä olet?
-- Kaukaa olen, isäkulta, kovin kaukaa, aina Vologodista saakka. Minä
pyhissä paikoissa kuljen ja rukoilen hyvien ihmisten puolesta. Jumala
meitä armahtakoon!
Vartia pysähtyy hetkeksi sytyttääkseen piippunsa. Hän kyyristyy
matkamiehen selän taa ja raappaisee tulta tulitikulla. Ensimäisen
tikun liekki valaisee lehtokäytävän oikeata puolta: näkyy pieni,
valkoinen hautapatsas enkeleineen ja musta risti. Toinen tikku
leimahtaa voimakkaasti, mutta sammuu samassa silmänräpäyksessä
tuulesta, paljastettuaan salamana pimeästä jonkun haudan kulmauksen
vasemmalla. Kolmas tikku valaisee sekä oikealta että vasemmalta
pienen, valkoisen hautapatsaan, mustan ristin ja rauta-aidan, joka
ympäröi lapsen hautaa.
-- Vainajat nukkuvat, -- jupisee kulkija puoliääneen. -- Siellä
nukkuvat rikkaat ja köyhät, viisaat ja tyhmät, hyvät ja pahat. Kaikki
ovat he nyt samanarvoisia. Ja he saavat nukkua aina siksi, kunnes
pasunan ääni heidät herättää. Tulkoon taivaan ilot ja ikuinen rauha
heidän osakseen!
-- Nyt me täällä harhailemme, mutta tulee aika, jolloin mekin siellä
lepäämme, -- puhuu vartia.
-- Niin, niin. Niin käy jokaiselle. Ei löydy ihmistä, joka ei kerran
kuolisi. Oi-voi-jaa! Pahoja ovat tekomme, viekkaita ajatuksemme.
Niitä syntejä, niitä syntejä! Kirottu olkoon minun nälkäinen sieluni,
joka mammonaa palvelee! Jumalan vihat minua kohtaavat enkä löydä
pelastusta enää tästä enkä tulevastakaan maailmasta. Minä matelen
synneissä kuin mato maassa.
-- Niin, ja kuolla täytyy.
-- Niin täytyy.
-- Pyhiinvaeltajan taitaa olla helpompi kuolla kuin meidän muitten...
-- virkkaa vartia.
-- Pyhiinvaeltajia on monenlaisia. Niitä on totisia, Jumalaa
pelkääviä, jotka pitävät huolta sielunsa autuudesta, mutta on niitä
sellaisiakin, jotka öisin hautausmailla hiiviskelevät konnan töitä
toimitellen... Niin juuri! Antaisipa joku pyhiinvaeltaja, jos
tahtoisi, sinulle sellaisen iskun kirveellä, että siihen paikkaan
henkesi heittäisit.
-- Miksi noin haastelet?
-- Muuten vaan... Kas tuossahan taitaa jo porttikin olla? Aivan
oikein. Avaahan, hyvä ystäväni!
Vartia avaa portin hapuillen, taluttaa matkamiehen ulos ja virkkaa:
-- Tähän tämä hautausmaa päättyy. Kulje nyt tuonne päin peltoja
pitkin kunnes tulet valtamaantielle. Siinä on heti rajahauta; pidä
varasi ettet putoa... Kun tulet maantielle, niin käänny oikeaan ja
sitä pitkin sitten aina myllylle asti...
-- Oi-voi-voi... -- huokaa kulkija hetken vaiettuaan. -- Kun
tarkemmin ajattelen, niin miksi minä sinne myllylle menenkään?...
Mitä hittoa minä siellä tekisin? Jään mielummin sinun kanssasi
tänne...
-- No, miksi sinä tänne sitten jäisit?
-- Muuten vaan ... sinun kanssasi olisi hauskempi...
-- Olenpas joutunut aika hulivilin pariin! Olet pyhiinvaeltaja, mutta
huomaan, että hyvin mielelläsi lasket leikkiä...
-- Totta kai! -- sanoo kulkija käheästi hihittäen. -- Voi
sinua velikulta! Taidatpa kauankin jälestäpäin muistella tätä
pyhiinvaeltajaa!
-- Miksi minä juuri sinua muistelisin?
-- Kun minä petin sinut niin sievästi. Olenkos minä mikään
pyhiinvaeltaja? Eihän nyt toki!
-- Entä kuka sinä olet?
-- Vainaja... Vast'ikään haudasta nousin... Etkö muista seppä
Gubarjewiä, joka hirtti itsensä laskiaisena? Minä olen tuo sama
Gubarjew...
-- Valehtele enemmän!
Vartia ei usko, vaan tuntee koko ruumiissaan vavistuttavan pelon
väristyksiä. Hän syöksyy paikaltaan ja alkaa kopeloida porttia.
-- Odotappa, minne nyt? -- kysyy pyhiinvaeltaja tarttuen häntä
käsivarteen. -- Ahaa-a ... vai aioit sinä mennä tiehesi ja jättää
minut tänne yksin?
-- Päästä irti! -- huutaa vartia koettaen vapautua.
-- Seis! Kun käsken seisomaan, niin seiso. Älä tepastele, senkin
koiranleuka! Jos tahdot säästää henkesi, niin pysy paikallasi ja
vaikene niin kauan kuin käsken. En halua suotta verta vuodattaa,
muuten olisinkin jo aikoja sitten sinut hengiltä nipistänyt... Seiso
paikallasi!
Vartian polvet notkuvat. Hän sulkee silmänsä pelon vallassa vavisten
ja nojautuu aitaa vasten. Hän huutaisi, mutta tietää, ettei huutonsa
kuuluisi ihmisasunnoille saakka. Vieressä seisoo kulkija pitäen häntä
kädestä... Noin kolme minuuttia kestää vaitioloa.
-- Yksi makaa kuumeessa, toinen on nukkumassa ja kolmas saattamassa
pyhiinvaeltajaa, -- mutisee matkamies. -- Kelpo vartioita; kyllä
kelpaa palkkaa nostaa. E-ei, velikulta, kyllä varkaat ovat aina
sukkelampia kuin vartiat. Seis! Älä liikahda paikaltasi!...
Kymmenkunta minuuttia kestää vielä vaitioloa. Sitten kuuluu yht'äkkiä
vihellys.
-- No nyt saat mennä, -- sanoo kulkija päästäen käden irti. -- Mene
ja kiitä Jumalaa, kun jäit eloon.
Kulkija viheltää myöskin, juoksee portin luota pois ja kuuluu
hyppäävän rajahaudan yli. Pahaa aavistaen ja yhä vielä pelosta
vavisten avaa vartia pikkuportin ja alkaa juosta takaisin.
Kääntyessään suurelle lehtokäytävälle hän kuulee nopeita askelia ja
joku kysyy häneltä hiljaan supattaen:
-- Sinäkö se olet, Timofei? Missä Mitka on?
Juostuaan läpi suuren lehtokäytävän hän huomaa pienen, himmeän tulen
tuikkivan pimeässä. Kuta lähemmäksi tulta hän tulee sitä kauheammalta
tuntuu ja sitä voimakkaammaksi kasvaa pahan aavistus.
"Tuli näkyy kirkosta, -- ajatteli hän. -- Kuinka voi se sieltä näkyä?
Hyvä Jumala! Kirkossa on tosiaankin tulta!"
Hetken aikaa seisoo vartia särjetyn ikkunan edessä katsoen kauhulla
kirkon alttariin päin... Pieni vahakynttilä, jonka varkaat unohtivat
sammuttaa, palaa ikkunasta sisään puhaltavassa tuulessa läpättäen ja
valaisten himmeästi hajalle heiteltyjä messupukuja, kaadetun pienen
kaapin ja lukemattomia likaisia jalanjälkiä alttarin ja uhripöydän
ympärillä...
Jonkun ajan kuluttua kuljettaa vinkuva tuuli hätäisiä, epätasaisia
hälytyskellon ääniä pitkin pimeätä kalmistoa...
Samppanja.
(Rappiolle joutuneen kertomus.)
Sinä vuonna, jolloin kertomukseni alkaa, minä palvelin päällikkönä
eräällä meidän lounaisten rautateittemme pysäkillä. Oliko minun
hauska siellä olla vai ikävä, sen voitte päättää siitä, että pysäkin
ympärillä kahdenkymmenen virstan matkalla ei ollut ainoatakaan
ihmisasuntoa, ei innostuttavaa naista, eikä kunnon kapakkaa,
ja minä olin siihen aikaan nuori, voimakas, tulinen, hupsu ja
typerä. Ainoana huvituksenani olivat matkustajajunien ikkunat ja
sikunaviina, johon juutalaiset sekottivat mausteita. Tapahtuipa,
että nähtyäni vilahdukselta vaunun ikkunassa naisen pään, minä
kivettyneenä tuijotin junan perään siksi kunnes se muuttui tuskin
näkyväksi pisteeksi. Toisinaan taas join minä minkä jaksoin tuota
vastenmielistä viinaa, tulin hurjaan humalaan enkä huomannutkaan
kuinka ikävät hetket ja pitkät päivät kuluivat. Minuun, pohjan
poikaan, vaikutti aava aro kuin hyljätty tatarilainen hautausmaa.
Kesällä sen juhlallinen hiljaisuus -- heinäsirkkojen yksitoikkoinen
sirinä, läpihohtava kuun valo, jolta ei voinut minnekään piiloutua,
-- herätti minussa alakuloista surua ja talvella aron lumivalkeus
kylmine kaukaisuuksineen, pitkät yöt ja susien ulvonta rasittivat
minua kuin paha painajainen.
Pysäkillä asui useita ihmisiä: minä vaimoineni, kuuro, risatautinen
sähköttäjä ja kolme varvaa. Minun apulaiseni, nuori, keuhkotautinen
mies, oli matkustanut heikkoa terveyttään hoitamaan kaupunkiin,
jossa hän oleskeli useita kuukausia, jättäen minulle virkatehtävänsä
sekä palkkansa. Lapsia ei meillä ollut, vieraita ei millään keinolla
saattanut houkutella luoksemme ja itse voin matkustaa vieraihin vain
virkatoverieni luo, eikä sinnekään useammin kuin kerran kuussa.
Yleensä oli elämä mitä ikävintä.
Muistan, kuinka vaimoni kanssa odotin uuden vuoden alkua. Me istuimme
pöydän ääressä, söimme vitkaan ja kuuntelimme kuuron sähköttäjän
yksitoikkoista naputusta koneellaan viereisessä huoneessa. Minä olin
jo ottanut viisi ryyppyä viinaa ja istuin pää raskaana käsien nojassa
tuumien voittamatonta ikävääni. Vaimoni istui vieressä katsoen
lakkaamatta minuun sellaisen naisen tavoin, jolla tässä maailmassa ei
ole mitään muuta kuin kaunis mies. Hän rakasti minua mielettömästi,
orjallisesti eikä ainoastaan minun kauneuttani tai sieluani, vaan
myöskin minun vikojani, pahuuttani ja ikävääni, vieläpä minun
julmuuttanikin, kun minä juovuspäissäni, tietämättä kenelle olisin
purkanut pahaa sisuani kiusasin häntä soimauksillani.
Huolimatta ikävästä, joka minua kalvoi, me valmistauduimme
vastaanottamaan uutta vuotta tavallista juhlallisemmin ja odotimme
keskiyötä jonkun verran kärsimättöminä. Seikka oli se, että meillä
sattui olemaan kaksi pulloa samppanjaa, oikeata "Clicot'a", jotka
olin syksyllä voittanut vedonlyönnillä ratapäälliköltä, ollessani
hänen luonaan ristiäisillä. Kun koulussa matematiikan tunnilla,
jolloin ilmakin ikävästä tuntuu painostuvan, perhonen sattuu
lentämään avatun ikkunan kautta luokkaan, niin pojat heti alkavat
ravistella päitään ja uteliaina seurata sen lentoa, aivan kuin se
ei olisikaan mikään perhonen, vaan jokin uutuus, merkillisyys.
Samalla tavalla huvitti meitä nuo kaksi samppanjapulloa, jouduttuaan
sattumalta meidän ikävälle pysäkillemme. Me vaikenimme katsellen
milloin kelloon milloin pulloihin.
Kun kello oli viittä vailla kaksitoista, niin minä aloin avata pulloa
hitaasti. En tiedä, olinko viinasta heikontunut vai pullo kosteudesta
liukas, sen ainakin muistan, että tulppa pamahtaen lensi kattoon ja
pullo suljahti käsistäni permannolle. Juomalasillinen samppanjaa oli
juossut maahan, kun minä sieppasin pullon ja sain sen kihisevän kidan
sormellani tukituksi.
-- No niin, onnellista uutta vuotta! -- sanoin minä kaataen kahteen
lasiin. -- Terveydeksi!
Vaimoni otti lasinsa ja katsoi minuun pelästyneenä. Hänen kalpeille
kasvoilleen nousi pelon ilme.
-- Sinä pudotit pullon? -- kysyi hän.
-- Pudotin. Kuinka niin?
-- Pahasti, -- sanoi hän asettaen lasinsa takaisin ja käyden yhä
kalpeammaksi. -- Paha enne. Se tietää, että onnettomuus kohtaa meitä
alkavana vuonna.
-- Akkamaista! -- huoahdin minä. -- Järkevä nainen hourailee kuin
vanha lapsenpiika. Juo pois!
-- Suokoon Jumala, että se olisi turhaa hourailua, mutta ...
varmaankin jotakin tapahtuu. Saatpa nähdä!
Eipä hän edes vienyt lasia huulilleen, vaan siirtyi syrjään ja vaipui
ajatuksiinsa. Minä sanoin pari kulunutta lauselmaa ennakkoluulosta,
join pullon tyhjiin, astelin nurkasta nurkkaan ja menin sitten ulos.
Ulkona vallitsi hiljainen, pakastava yö kaikessa kylmässä, kolkossa
kauneudessaan. Kuu ja sen ympärillä kaksi utuista pilvenhattaraa
riippuivat liikkumattomina korkealla pysäkin yläpuolella ikäänkuin
jotakin odotellen. Sieltä levisi alas heikkoa, väräjävää valoa, joka
hennosti, kuin peläten loukkaavansa maan lumivalkoista kainoutta,
valaisi kinokset, ratapenkereen... Oli hiljaista.
Minä lähdin rataa pitkin kulkemaan.
"Typerä nainen! -- ajattelin katsellessani tuikkivin tähdin
siroteltua taivasta. -- Vaikkapa otaksuisi, että enteet joskus
puhuvat totta, niin mikä onnettomuus voisi meitä kohdata? Se surkeus,
joka jo on kestetty tai par'aikaa kestää, on niin suuri, että
vaikeata on ajatella mitään pahempaa. Mitä pahaa voisi enää tapahtua
kalalle, joka on jo pyydystetty, paistettu ja tarjottu pöytään?"
Korkea, huurteinen poppeli näytti sinertävässä hämärässä
jättiläiseltä käärinliinoineen. Se katsoi minua vakavasti ja
alakuloisesti ikäänkuin ymmärtäen yksinäisyytensä, kuten minäkin.
Katselin sitä kauan.
"Nuoruuteni on hävinnyt kuin tuhka tuuleen, -- ajattelin edelleen. --
Olin vielä lapsi, kun vanhempani kuolivat; koulusta minut potkittiin
pois. Vaikka olen aatelisperheessä syntynyt, en ole saanut kasvatusta
enkä sivistystä. Ei ole minulla turvaa, ei omaisia, ei ystäviä eikä
innostavaa työtä. En kykene mihinkään ja miehuuteni kukoistuksessa
olen kelvannut täyttämään vain pysäkin päällikön viran. Paitsi huonoa
menestystä ja kurjuutta, ei elämässäni ole mitään muuta osakseni
tullut. Mitä pahaa voisi vielä tapahtua?"
Kaukana syttyi punainen hohde. Juna tuli vastaani. Uinuva aro heräsi
sen humua kuulemaan. Minun ajatukseni olivat niin katkeria, että
tuntui kuin olisin ajatellut ääneen, kuin sähkölankain surina ja
junan humu olisivat toistaneet ajatukseni.
"Mitä pahaa voisi vielä tapahtua? -- kysyin itseltäni. -- Vaimoni
menettäminen? Eipä edes sekään taitaisi niin kauheata olla. Mahdoton
on piiloutua omaltatunnoltaan: minä en rakasta vaimoani! Nain hänet
kun olin vielä poika pahanen. Nyt olen vielä nuori, voimakas, mutta
hän on kuihtunut, vanhentunut, hölmistynyt ja kiireestä kantapäähän
täynnä ennakkoluuloja. Mitä hyvää on hänen mauttomassa rakkaudessaan,
vajonneessa rinnassaan ja raukeassa katseessaan? Minä siedän,
vaan en rakasta häntä. Mitä saattaisi tapahtua? Minun nuoruuteni
häviää eikä ole edes nuuskanäpillisen arvoinen. Naiset vilahtavat
vain vaunun ikkunoissa kuin lentävät tähdet. Rakkautta en ole
tuntenut, enkä tunne nytkään. Menehtyy minun miehuuteni, uljuuteni,
sydämellisyyteni... Kaikki häviää, eivätkä minun rikkauteni täällä
arolla ole minkään arvoiset."
Juna syöksyi jymisten ohitseni heittäen välinpitämättömästi valoa
ympärilleni. Minä näin, kuinka se seisahtui pysäkin viheriäisten
tulien luo, seisoi hetken ja riensi eteenpäin. Käytyäni pari virstaa,
palaisin takaisin. Surulliset ajatukset eivät heittäneet minua. Niin
katkera kuin minun olikin, niin, muistan sen, koetin tahallani tehdä
mietteeni vieläkin surullisemmiksi ja synkemmiksi. Lyhytjärkisillä
ja itserakkailla ihmisillä on, nähkääs, hetkiä, jolloin tietoisuus
siitä, että he ovat onnettomia, tuottaa heille nautintoa ja he
keikailevat oman itsensä edessä kärsimyksineen. Paljon oli minun
ajatuksissani totta, mutta paljon myöskin järjetöntä, teeskenneltyä
ja jotakin poikamaista oli kysymyksessäni: "Mitä pahaa voisi
tapahtua?"
-- Niin, mitä tapahtuu? -- kysyin itseltäni palatessani. -- Näyttää
siltä kuin kaikki olisi jo kärsitty. Olen sairastanut, kadottanut
rahaa, saanut vähän väliä nuhteita päällystöltäni, nähnyt nälkää;
juoksipa kerran raivostunut susi pysäkin pihamaalle. Mitä vielä?
Minua on solvaistu ja sorrettu ... mutta olenhan minäkin puolestani
solvaissut muita. Pahantekijänä minä tosiaankaan en ole ollut, mutta
siksi minä nähtävästi en kelpaa, koska en pelkää oikeutta.
Nuo kaksi pilvenhattaraa olivat jo vetäytyneet pois kuun luota ja
seisoivat nyt jonkun matkan päässä siitä sen näköisinä kuin olisivat
kuiskailleet keskenään jotakin, mistä kuun ei pitäisi saada tietää.
Kevyt tuulen hengähdys kulki yli aron tuoden kaukana kiitävän junan
kumean humun kuuluviin.
Kotona tuli vaimoni minua kynnyksellä vastaan. Hänen silmänsä
säteilivät ilosta ja koko kasvonsa hohtivat tyytyväisyyttä.
-- Uutinen! -- kuiskasi hän. -- Mene pian kamariisi ja pue pitkätakki
yllesi: meillä on vieras!
-- Kuka vieras?
-- Äsken juuri saapui täti Natalia Petrovna junalla.
-- Kuka Natalia Petrovna?
-- Minun setäni Semjon Feodorovitshin vaimo. Sinä et häntä tunne. Hän
on kovin hyvä ja sievä...
Kaiketi minä rypistelin kulmakarvojani, koska vaimoni muuttui vakavan
näköiseksi ja kuiskasi hätäisesti:
-- Olihan se tosin merkillistä, että hän tuli, mutta sinä et saa
pahastua, vaan ole ystävällinen. Hänhän on kovin onneton. Setä Semjon
Feodorovitsh on paha, oikein hirmuvaltias, jonka kanssa on vaikea
tulla toimeen. Hän sanoo viipyvänsä vain kolme päivää luonamme, siksi
kun saa kirjeen veljeltään.
Vaimoni kauan vielä kuiskasi kummia loruja hirmuvaltiaasta sedästä,
inhimillisestä heikkoudesta yleensä ja nuorista rouvista etenkin,
meidän velvollisuudestamme tarjota turvaa kaikille, vieläpä suurille
syntisille j.n.e. Ymmärtämättä rahtuakaan, minä puin pitkäntakin
ylleni ja menin tekemään tuttavuutta "tädin" kanssa.
Pöydän luona istui pieni nainen, jolla oli suuret, tummat silmät.
Minun pöytäni, harmaat seinät, jykevä sohva ... kaikki aina
pienimpään yksityiskohtaan saakka näytti nuortuvan ja ilostuvan tämän
verevän, nuoren, hyvänhajuisen, kauniin ja kevytmielisen olennon
läsnäollessa. Ja että vieras oli kevytmielinen, sen huomasin minä jo
hänen hymystään, tuoksustaan, silmäyksistään ja tavastaan puhutella
vaimoani -- säädyllistä naista... Hänen ei tarvinnut kertoa minulle,
että karkasi miehensä luota, joka oli vanha ja hirmuinen, ja että hän
itse oli hyvä ja hauska. Minä ymmärsin kaikki jo ensi silmäyksestä ja
tuskinpa vain löytyykään Euroopassa enää miestä, joka ei ensimäisestä
katseesta osaisi tuntea tällaista naista.
-- Minä en saattanut aavistaakaan, että minulla olisi ollut yhtään
noin komeata sukulaista! -- sanoi hän ojentaen minulle kätensä
hymysuin.
-- Enkä minä olisi luullut itselläni olevan yhtään noin sievää tätiä!
-- vastasin minä.
Illallinen alkoi uudestaan. Toisen samppanjapullon tulppa lensi
pamahtaen auki ja minun tätini joi lasinsa yhdellä siemauksella
puolilleen. Kun vaimoni poistui hetkeksi huoneesta, joi täti
kursailematta lasinsa pohjaan. Minä en juopunut ainoastaan juomasta,
vaan myöskin tuon naisen läsnäolosta. Te muistatte kai tämän
romanssin?
Silmät tuliset, silmät tummaiset,
Intohimoiset, kauniin kummaiset;
Teitä rakastan,
Teitä vierastan.
En muista sen enempää. Joka tahtoo tietää, kuinka rakkaus syntyy, se
lukekoon romaaneja ja pitkiä kertomuksia, mutta minä lausun lyhyesti
tuon saman romanssin sanoja käyttäen:
Pahaan aikaan vain
Teidät nähdä sain...
Kaikki syöksyi nurin niskoin hiiteen. Minä muistan sekavasti
sen hurjan vihurin, joka pyöritti minua kuin höyhentä. Kauan se
minua villitsi ja tuhosi vaimoni, itse tädin ja kaikki voimani.
Aropysäkiltä viskasi se minut, kuten näette, tälle kurjalle kujalle.
Sanokaa nyt: mitä pahaa voisi minulle enää tapahtua?
Vedonlyönti.