Tämän jälkeen minun kokonaista kolme kuukautta täytyi hoitaa heikkoja
hermojani. Meidän ystävämme, ruumisarkkukauppiaan vävy, pelasti
sekä kunniansa että omaisuutensa ja omistaa nykyään ruumisarkku- ja
hautausliikkeen sekä myy hautakiviä ja patsaita. Mutta hänen asiansa
eivät vieläkään ole oikein varmalla kannalla ja joka ilta, kun tulen
kotiini, minä yhä pelkään näkeväni vuoteeni vieressä valkoisen
marmorisen hautapatsaan.
Naimiskauppa.
(Kaksiosainen romaani.)
Ensimäinen osa.
Leskirouva Mimrinin talossa, joka sijaitsee Rakkikoirankadun
varrella, syödään hääillallista. Pöydän ympärillä istuu kaikkiaan
kaksikymmentä kolme henkilöä, joista kahdeksan ei enää jaksa
syödä, vaan nyppii nenäänsä valittaen pahoinvointiaan. Kynttilät,
lamput ja vino kynttelikkö, joka on lainattu ravintolasta, palavat
niin kirkkaasti, että eräs vieraista, muuan sähköttäjä, ei saata
olla räpäyttämättä veikeästi silmäänsä puhuakseen ilman aikojaan
sähkövalosta. Tälle valolle ja yleensä sähkölle hän ennustaa
loistavaa tulevaisuutta muitten kuunnellessa halveksien hänen
puhettaan.
-- Sähkö... -- murisee morsiamen isänsijainen, katsellen tylsästi
lautaseensa. -- Minun mielestäni on sähkövalaistus pelkkää
petkutusta. Ajetaan hiiliä sisään ja luullaan siten voitavan sokaista
ihmisten silmät! Ei, veliseni, jos sinä tarjoat minulle valoa, niin
älä anna hiiliä, vaan jotakin olennaista, jotakin tuollaista, jota
saattaa sytyttää! Anna tulta, ymmärrätkös, luonnollista tulta, eikä
mitään henkistä.
-- Jospa olisitte joskus nähnyt sähköpatterin ja mistä se on
kokoonpantu, -- selittää sähköttäjä keikaillen -- niin puhuisitte
varmaan toisin.
-- Minä en tahtoisi nähdä sellaista. Petkutusta... Yksinkertaista
kansaa petetään... Puristettaisiin viimeisetkin mehut siitä. Kyllä
me heidät tunnemme, nuo tuollaiset... Mutta teidän, herra nuorimies,
-- minulla ei ole kunnia tietää puhuttelunimeänne, -- teidän pitäisi
juoda lasinne pohjaan ja kaataa uutta, sen sijaan että siinä
petkutusta puolustatte.
-- Minä olen, setäseni, kanssanne aivan samaa mielipidettä, -- sanoo
käheällä, kimakkaalla äänellään sulhanen, nuori, pitkäkaulainen ja
harjastukkainen mies. -- Mitä hyötyä on viisaista keskusteluista?
Minä toisinaan itsekin puhelen kaikellaisista keksinnöistä oppineessa
merkityksessä, mutta nyt ei ole aikaa siihen. Entä mikä on sinun
mielipiteesi, armaani? -- kääntyy sulhanen vieressään istuvan
morsiamensa puoleen.
Morsian, jolla kasvoista päättäen näyttää olevan kaikki hyvät
ominaisuudet paitsi yhtä -- ajatuskykyä, kiivastuu ja sanoo:
-- Hän tahtoo vain näyttää suurta viisauttaan ja puhuu sentähden
käsittämättömistä asioista.
-- Jumalan kiitos, me olemme eläneet ikämme ilman sivistystä
ja kolmannen tyttäremme jo annamme kelpo miehelle, -- puhuu
huohottaen morsiamen äiti pöydän toisesta päästä sähköttäjän puoleen
kääntyneenä. -- Jos me teidän mielestänne näytämme sivistymättömiltä,
niin miksi käytte luonamme? Menisitte noitten sivistyneittenne luo!
Seuraa vaitiolo. Sähköttäjä on joutunut hämilleen. Hän ei saattanut
mitenkään aavistaa, että keskustelu sähköstä olisi tehnyt noin
kummallisen käänteen. Vallitsevan vaitiolon luonne on sangen
vihamielinen. Näyttää siltä kuin yleinen tyytymättömyys olisi tulossa
ja hän katsoo parhaaksi puhdistautua.
-- Minä, hyvä Tatjana Petrovna, olen aina kunnioittanut teidän
perhettänne, -- sanoo sähköttäjä, -- ja jos minä nyt tulin puhuneeksi
sähkövalosta, niin ei pidä luulla, että olisin tehnyt sen ylpeydestä.
Saatanpa juoda maljan teidän terveydeksenne... Olen aina, vieläpä
kaikesta sydämestäni toivonut, että Darja Ivanovna saisi kelpo
sulhasen. Meidän aikanamme, hyvä Tatjana Petrovna, on vaikea löytää
kunnon miehiä. Nykyään jokainen vaanii vain tilaisuutta solmiakseen
avioliiton huvin vuoksi tai rahojen tähden...
-- Salaviittaus! -- huudahti sulhanen punastuen ja räpäyttäen
vihaisena silmiään.
-- Ei siinä salaviittausta ollut, -- sanoi sähköttäjä hätääntyneenä.
-- Minä en puhu läsnä olevista. Sanoin sen muuten vaan ... yleensä...
Hyvänen aika!... Kaikkihan tietävät, että te rakkaudesta... Ovathan
myötäjäiset mitättömät...
-- Eipä, eivät niinkään mitättömät! -- loukkaantuu morsiamen äiti.
-- Puhu sinä, herraseni, mutta älä puhu liikoja! Paitsi tuhatta
ruplaa annamme vielä kolme päällysnuttua, sängyn ja koko tämän
huonekaluston. Meneppäs muualta ottamaan sellaisia myötäjäisiä!
-- En minä mitään... Huonekalusto on todella hyvä ... mutta
minä tarkotin, että hän suuttuu, niinkuin minä olisin muka
salaviittauksia...
-- Niin, älkää juonitelko salaviittauksillanne, -- keskeyttää
morsiamen äiti. -- Me kunnioitamme teitä vanhempienne tähden ja
kutsuimme häihin, mutta te alatte kaikenmoisia sopimattomuuksia
lasketella. Jos te tiedätte todella, että sulhanen nai huvin vuoksi,
niin miksi ette ole siitä aikaisemmin mitään maininneet? Olisitte
tullut meille ja sanonut suoraan, että niin ja niin on asian laita,
että, näet, huvin vuoksi meitä lähentelee... Häpeisit vähäisen! --
sanoo morsiamen äiti kääntyen yht'äkkiä itkusilmin sulhasen puoleen.
-- Minä olen häntä ruokkinut ja juottanut ... olen vaalinut pikku
tytärtäni kuin silmäterää ja sinä ... sinä vaan huvin vuoksi...
-- Ja te uskotte tuollaista panettelua? -- kivahtaa sulhanen nousten
pöydästä ja repien hermostuneesti harjastukkaansa. -- Kiitän
nöyrimmästi! Ja te, herra Blintshikow, -- kääntyy hän sähköttäjän
puoleen, -- vaikka olettekin vanha tuttava, en salli teidän ruveta
vieraassa talossa hävyttömyyksiä puhumaan. Olkaa hyvä ja menkää ulos!
-- Mitä te tarkotatte?
-- Olkaa hyvä ja menkää ulos! Toivon, että te olisitte rehellinen
mies niinkuin minä olen. Sanalla sanoen: ulos!
-- Älä viitsi! Riittää jo! -- hillitsevät sulhasta tämän ystävät. --
Ei kannata suuttua! Istu alas! Heitä hänet rauhaan.
-- Ei, minä tahdon näyttää, ettei hänellä ole syytä mokomiin
juttuihin! Minä olen rakkaudesta astunut lailliseen avioliittoon.
Miksi te siinä vielä istutte? Ettekö kuullut? Olkaa hyvä ja menkää
ulos!
-- En minä mitään... Minä vaan... -- änköttää hämmästynyt sähköttäjä
nousten pöydästä. -- Minä en ymmärrä... No niin, kyllähän minä
menen... Mutta maksakaa ensin takaisin ne kolme ruplaa, jotka te
lainasitte minulta. Juon sentään vielä lasini pohjaan ja sitten
menen. Mutta maksakaa te ensin velkanne.
Sulhanen kuiskailee kauan ystäväinsä kanssa. Nämä kokoovat
hänelle vähittäin nuo kolme ruplaa, jotka hän kiukussaan heittää
sähköttäjälle. Tämä etsii kauan lakkiaan, kumartaa sitten hyvästiksi
ja poistuu.
Näin saattaa toisinaan päättyä viaton keskustelu sähköstä!
Illallinen on vihdoin syöty. Yö yllättää... Hienotunteinen
kirjailija hillitsee vahvan mielikuvituksensa ja peittää tapahtumat
salaperäisyyden tummalla hunnulla.
Aamutar ennättää lemmenliiton jumalattaren Rakkikoirankadun varrelta,
kun usvainen aamu valkenee tarjoten kirjailijalle runsaasti aihetta
jatkaakseen kertomusta. Näin syntyy:
Toinen ja viimeinen osa.
Harmaa syysaamu. Kello ei ole vielä kahdeksaa, mutta siitä huolimatta
on lyhyellä Rakkikoirankadulla harvinaisen vilkas liike. Hälytetyt
poliisit ja levottomat talonmiehet juoksevat pitkin käytäviä; portin
luona tunkeilee viluinen piikaparvi tiedonhaluisena ja hämmästyneenä.
Joka ikkunassa näkyy ihmisiä. Pesutuvan avatussa akkunassa kihisee
kokonainen liuta uteliaita naisenpäitä, jotka ohimoillaan ja
leuoillaan työntävät toisiaan syrjään nähdäkseen paremmin mitä ulkona
tapahtuu.
-- Ei se ole lunta, eikä ... ties mitä se on, -- kuulee ihmeteltävän.
Ilmassa maasta aina kattoihin saakka lentelee jotakin valkoista, joka
on hyvin lumen näköistä. Katu on valkoinen, samoin katulyhdyt, katot,
penkit porttien luona, ohikulkevain olkapäät ja hatut -- kaikki on
valkoista.
-- Mitä on tapahtunut? -- kysyvät uteliaina pesuakat ohijuoksevilta
talonmiehiltä.
Vastaukseksi nämä huitovat käsillään ja juoksevat edelleen... He
eivät itsekään tiedä, mistä on kysymys. Kas tuolta verkalleen tulee
vihdoinkin talonmies, joka itsekseen höpisten viittilöi käsillään.
Nähtävästi on hän ollut tapahtumapaikalla ja tietää siis kaikki.
-- Sanoppas, isä-kulta, mitä on tapahtunut? -- kysytään pesutuvan
ikkunasta.
-- Mielten kuohu, -- vastaa hän. -- Mimrinin talossa, jossa eilen
oli häät, on sulhasta petkutettu. Luvattiin tuhat ruplaa, annettiin
yhdeksän sataa.
-- Entä sulhanen?
-- Suuttui. Minä, sanoi hän, minä, tuota noin... Ratkoi kiukuissaan
patjat ja pöllytti höyhenet ikkunasta ulos... Näes, kuinka paljon
untuvia! Ikäänkuin lunta vaan!
-- Tulevat! Tulevat! -- huudetaan joka puolella. -- Tulevat!
Leskirouva Mimrinin talosta lähtee kulkue liikkeelle. Edellä kulkee
kaksi poliisimiestä huolestunein katsein, heidän jälessään astelee
sulhanen yllään sarkainen päällystakki ja silkkinen silinterihattu.
Hänen kasvoillaan on kirjotettuna: "Minä olen rehellinen mies, mutta
en salli itseäni petettävän!"
-- Näyttäköön korkea oikeus, millainen ihminen minä olen! -- murisee
hän kääntyen vähän väliä ympäri.
Hänen jälessään kulkevat morsian ja tämän äiti itkien. Kulkueen
lopussa nähdään eräs talonmies, joka kantaa kirjaa, ja joukko
meluavia katupoikia.
-- Mitä itket, nuori nainen? -- kysyvät pesijättäret morsiamelta.
-- On sääli höyheniä! -- vastaa äiti tyttärensä puolesta. -- Kolme
puutaa, ajatelkaas! Ja millaisia höyheniä! Mitä parasta lajia
puhtaita untuvia! Jumala rankaisi vielä vanhoilla päivilläni!
Kulkue kääntyy kulman taa ja Rakkikoirankatu rauhottuu. Hamaan iltaan
saakka leijailee ilmassa untuvia.
Soittajan seikkailu.
Soittoniekka Smitshkow oli matkalla kaupungista ruhtinas Bibulowin
huvilaan, jossa tyttären kihlauksen johdosta "toimeenpantiin"
soitto- ja tanssi-iltama. Selässään kantoi hän suurta bassoviulua,
joka lepäsi nahkaisessa kotelossaan. Smitshkow kulki jalan pitkin joen
vartta, joka ei tosin vieritellyt vilpoisia laineitaan kovinkaan
juhlallisesti, vaan sitävastoin sangen runollisesti.
"Entä jos ottaisin kylmän kylvyn?" -- tuumaili hän.
Ajattelematta sen kauempaa hän riisuutui ja laskeutui viileään
virtaan. Ilta oli ihana. Smitshkowin runollisessa sielussa herätti
kaunis ympäristö vastakaikua. Mutta mikä suloinen tunne valtasikaan
hänen sydämensä, kun hän, uituaan noin sata askelta syrjään, huomasi
kauniin neitosen, joka istui rannan jyrkänteellä kaloja onkien.
Smitshkow pidätti hengitystään ja oli jähmettyä monenmoisten
tunteitten vallassa: lapsuuden muistot, menneen kaipuu, uudestaan
syttynyt rakkaus... Hyvänen aika, hänhän oli luullut, ettei enää
voisikaan rakastaa! Kadotettuaan uskonsa ihmiskuntaan -- hänen
hellästi rakastettu vaimonsa oli karannut ystävänsä, fagotinsoittaja
Sobakinin kanssa -- täyttyi hänen rintansa tyhjyyden tunteista ja
hänestä tuli ihmisvihaaja.
"Mitä on elämä? -- kysyi hän usein itseltään. -- Miksi me oikeastaan
elämme? Elämä on taru, unelma ... se on kun mahassa puhunta..."
Mutta seistessään nukkuvan kaunottaren edessä -- saattoi helposti
huomata, että tyttö nukkui -- hän yht'äkkiä vasten tahtoaan tunsi
rinnassaan jotakin rakkauden tapaista. Kauan seisoi hän siinä
katsellen ahnaasti tyttöä...
"Jo riittää... -- ajatteli hän ja päästi syvän huokauksen. -- Jää
hyvästi ihana näky! Minun täytyy jo lähteä hänen ylhäisyytensä
juhliin soittamaan..."
Ja luotuaan vielä kerran silmäyksen kaunottareen, hän aikoi juuri
lähteä uimaan takaisin, kun päähänsä pälkähti ajatus:
"Nytpä jätän muiston hänelle -- ajatteli hän. -- Kiinnitän jotakin
hänen ongenkoukkuunsa. Se on oleva yllätyksenä 'tuntemattomalta'."
Smitshkow ui hiljaan rantaan, poimi suuren kimpun kukkia rannalta ja
vedestä, sitoi ne yhteen ja kiinnitti ongenkoukkuun.
Kukkaviuhka painui pohjaan ja veti korean ongenkupon mukaansa.
Järki, luonnon lait ja sankarimme asema yhteiskunnassa vaatisivat
nyt, että kertomus päättyisi juuri tähän, mutta -- kas! -- kohtalo
on järkähtämätön. Seikoista, jotka eivät ole tekijän vallassa,
johtuu, että tämä tarina ei päätykään kukkavihkoon. Vastoin
tervettä järkeä ja asiain luonnollista kulkua oli köyhä ja alhainen
bassoviulunsoittaja pakotettu näyttelemään tärkeän osan ylhäisen ja
rikkaan kaunottaren elämässä.
Uituaan rantaan Smitshkow aivan ällistyi: hän ei löytänyt
vaatteitaan. Ne oli varastettu... Hänen ihaillessaan kaunotarta
olivat tuntemattomat roistot varastaneet hänet melkein puti
puhtaaksi, jättäen ainoastaan bassoviulun ja silkkisen silinterihatun.
-- Kirotut! -- huudahti Smitshkow. -- Te kyykäärmen sikiöt! Ei minua
huolestuta niin suuresti vaatteitten menettäminen -- sillä ovathan ne
katoavaa tavaraa -- kuin se, että minun täytyy kulkea ilki alasti ja
siten rikkoa yleistä siveellisyyden tunnetta vastaan.
Hän istuutui suuren viulunsa kotelolle ja alkoi tuumia miten voisi
pelastua kauheasta asemastaan.
"Ei sovi mitenkään mennä alasti ruhtinas Bibulowin luo -- tuumaili
hän -- sillä siellähän on naisia! Ja päälle päätteeksi varastivat nuo
konnat jousenpihkapalasen, joka oli housujen taskussa!"
Hän harkitsi kauan ja niin kuumasti, että ohimoissa vihdoin alkoi
polttaa. "Ahaa! -- juolahtipa hänen mieleensä uusi tuuma. -- Onhan
aivan lähellä rantaa viidakossa pieni silta tien yli. Siksi kun
tulee pimeä voin minä istua tuon sillan alla, ja sitte hiivin sieltä
ensimäiseen mökkiin..."
Tuumasta toimeen. Smitshkow pani silkkipytyn päähänsä, heitti
bassoviulun selkäänsä ja tallusteli viidakkoon. Hän muistutti
alastomana ja suuri soittokone selässään jonkunlaista muinaista,
tarumaista puolijumalaa.
Nyt, hyvä lukija, kun sankarimme istuu surun valtaamana sillan alla,
jätämme hänet hetkeksi ja käännymme onkivan neidon luo. Kuinka
oli hänen käynyt? Kun kaunotar heräsi eikä nähnyt ongenkuppoa
veden päällä, alkoi hän kiireimmiten vetää siimaa ylös. Siima
pingottui, vaan koukkua, eipä edes kuppoakaan näkynyt nousevan
vedestä. Nähtävästi oli Smitshkowin kukkavihko vettynyt, painunut ja
takertunut pohjaan.
"Joko on siellä suuri kala, -- ajatteli neitonen -- tai on koukku
käynyt pohjaan kiinni."
Nykäistyään vielä muutaman kerran päätti hän, että koukku on
takertunut.
"Mikä vahinko! -- ajatteli onkijamme. -- Ja illalla kun kala syö niin
hyvin! Mikäs auttaa?"
Ja ajattelematta sen enempää heitti tuo huimapäinen neito ohuen puvun
yltään ja antoi ihanan vartalonsa aina marmorisia olkapäitä myöten
vaipua aaltojen helmaan. Ei ollut niinkään helppoa irroittaa koukkua
kukkavihkosta, johon siimakin oli jo ennättänyt takertua kiinni,
mutta kärsimys kaikki voitti. Jonkun ajan kuluttua astui onnesta
hymyilevä kaunotar vedestä ylös pitäen kädessään ongenkoukkua.
Mutta kova kohtalo vaani häntä. Ilkiöt, jotka olivat varastaneet
Smitshkowin vaatteet, olivat siepanneet hänenkin pukunsa ja jättäneet
vain matorasian jälelle.
"Mikä minun nyt auttaa? -- valitteli hän itkien. -- Tokkohan voin
mennä tällaisena? Ei, ei mitenkään! Ennemmin kuolen! Odotan kunnes
alkaa hämärtää; sitten pimeässä menen täti Agatan luo ja lähetän
hänet kotiin toista pukua noutamaan... Piiloudun sillan alle iltaa
odottamaan."
Kaunottaremme valitsi pisintä heinää kasvavan nurmikon ja juoksi
kumartuneena sillan luo. Ryömiessään sillan alle hän huomasi siellä
alastoman miehen, jolla oli pitkä taiteilijatukka ja karvainen rinta,
päästi kovan huudon ja meni tainnoksiin.
Smitshkow pelästyi myöskin. Ensin hän luuli tyttöä vedenneidoksi.
"Onkohan tuo joku vellamonneito, joka on tullut pelastamaan minua?"
-- ajatteli hän ja tämä luulo tuntui niin hyväilevältä, etenkin
koska hänen ajatuksensa omasta ulkomuodostaan oli sangen ylevä. --
"Mutta jollei hän olekaan vellamonneito, vaan ihminen, niin kuinka
on selitettävä tämä kummallinen muodon muutos? Miksi on hän täällä
sillan alla? Ja mikä häntä vaivaa?"
Näitä kysymyksiä ratkaistessaan tuli kaunotar tajuihinsa.
-- Älkää tappako minua! -- kuiskasi tämä. -- olen ruhtinatar Bibulow.
Minä rukoilen teitä! Te saatte paljon rahaa! Äsken minä irrotin
ongenkoukun vedessä ja sillä välin olivat varkaat vieneet minun uuden
pukuni, kenkäni, kaikki.
-- Hyvä neiti! -- vastasi Smitshkow liikutettuna. -- Minun pukuni
varastettiin myöskin. Sitäpaitsi veivät he jousenpihkan, joka oli
housujen taskussa.
Kaikki, jotka soittavat bassoviulua tai pasuunaa, ovat tavallisesti
neuvottomia, mutta Smitshkow oli loistava poikkeus.
-- Hyvä neiti! -- sanoi hän hetken odotettuaan. -- Minun ulkoasuni
näyttää vaivaavan teitä. Mutta myöntäkää, että minun ei sovi lähteä
täältä samalla perusteella kuin ei teidänkään sovi niin tehdä.
Aion sentähden ehdottaa, että te piiloutuisitte minun bassoviuluni
koteloon sulkien kannen kiinni. Tällä tavoin pääsisitte minua
näkemästä...
Sen jälkeen Smitshkow nosti suuren viulunsa kotelosta ulos. Hetken
aikaa hänestä tosin tuntui kuin hän luovuttaessaan kotelon, häpäisisi
pyhää taidetta, mutta tämä epäröiminen oli ohimenevää laatua. Kun
kaunotar oli sulkeunut koteloon ja käynyt pitkälleen, alkoi Smitshkow
vetää hihnoja kiinni ja hän iloitsi ajatellessaan että luonto oli
lahjottanut hänelle niin suuren järjen.
-- Nyt, neitiseni, ette minua näe, -- sanoi hän. -- Olkaa siellä
kaikessa rauhassa. Kun tulee pimeä, kannan minä teidät kotiin
vanhempainne luo. Voinhan minä sitten myöhemmin tulla tänne viuluani
noutamaan.
Pimeän tullen nosti Smitshkow kotelon kaunottarineen hartioilleen ja
lähti tallustamaan Bibulowin huvilaan. Olipa hänen suunnitelmansakin
jo valmis: ensin hän kulkee lähimpään mökkiin ja kiertää vähän
ryysyjä ympärilleen, sitten jatkaa hän matkaansa eteenpäin...
"Ei ole niin pahaa, ettei siitä hieman hyvääkin koituisi -- ajatteli
Smitskow taakkansa alla kyyryssä lyöden paljailla jaloillaan tomua
lentoon. -- Minun lämpimän osanottoni ruhtinattaren kohtaloon
palkitsee ruhtinas Bibulow varmaan hyvin runsaasti."
-- Neitiseni, kuinka te voitte siellä oikein? -- kysäsi hän kuin
kohtelias keikari. -- Pyydän, älkää kursailko ja olkaa minun
kotelossani aivan kuin kotonanne!
Silloin huomasi Smitshkow edessään hämärässä kaksi ihmishaamua.
Tarkemmin katseltuaan tuli hän vakuutetuksi, ettei se ollut
näköhäiriö: ne olivat todellakin ihmisiä, jotka kantoivat käsissään
joitakin myttyjä...
"Varkaitako? -- pälkähti hänen päässään. -- He kantavat jotakin!
Luultavasti meidän vaatteemme!"
Smitshkow laski kotelonsa tien poskeen ja karkasi haamujen perään.
-- Seis! -- huusi hän. -- Seis! Ottakaa kiinni!
Haamut katsahtivat taakseen ja huomattuaan takaa-ajon, alkoivat
pötkiä pakoon... Ruhtinatar kuuli vielä kauan nopeitten askelten
töminää ja seis-huutoja. Vihdoin kaikki hiljeni ympärillä.
Smitshkow innostui takaa-ajoon. Luultavasti olisi kaunotar kauan
saanut maata tien poskessa, ellei sattumus olisi johtanut asioita
toisin. Tapahtui nimittäin, että juuri nyt tätä samaa tietä pitkin
kulki ruhtinas Bibulowin huvilaan kaksi Smitshkowin toveria, --
huilun ja klarinetin soittajat. Pimeässä kulkiessaan he kompastuivat
koteloon ja hämmästyivät hirveästi.
-- Kontrabasso! -- huudahti huilunsoittaja. -- Tämä on varmaan
Smitshkowin bassoviulu! Mutta kuinka on se voinut tänne joutua?
-- Nyt on luultavasti jotakin merkillistä tapahtunut Smitshkowille,
-- päätteli klarinetin puhaltaja. -- Joko on hän juonut itsensä
humalaan tai ovat varkaat hänet ryöstäneet... Kaikissa tapauksissa ei
sovi jättää kontrabassoa tänne. Me otamme sen mukaamme.
Huilunsoittaja heitti kotelon selkäänsä ja sitten he lähtivät
eteenpäin.
-- Piru vieköön, kuinka raskas! -- murisi huilunsoittaja tavan takaa.
-- Minä en iki päivinä viitsisi rämpyttää tuollaista hökkeliä... Äsh!
Tultuaan ruhtinas Bibulowin huvilaan, soittoniekat nostivat kotelon
paikalle, joka oli aiottu orkesteria varten, ja pistäytyivät sitten
ryypylle.
Tähän aikaa ryhdyttiin huvilassa sytyttämään kynttelikköjä ja
kattolamppuja. Sulhanen, hovineuvos Lakeitsh, kaunis ja miellyttävä
virkamies tieylihallituksesta, seisoi keskellä salia kädet taskuissa
ja jutteli kreivi Shkalikowin kanssa musiikista.
-- Minä, hyvä kreivi, -- puhui Lakeitsh -- olin Napolissa ollessani
persoonallisesti tuttu erään viuluniekan kanssa, joka teki kerrassaan
ihmeitä. Te ette saata uskoa! Bassoviululla ... aivan tavallisella
bassoviululla lasketteli hän sellaisia pirullisia juoksutuksia, että
oli kerrassaan kauheata! Soittipa Straussin valssejakin.
-- Johan nyt. Se on mahdotonta... -- epäili kreivi.
-- Minä vakuutan! Hän soitti Lisztin rapsodiankin aivan puhtaasti!
Asuin hänen kanssaan samassa huoneessa ja ajan kuluksi opettelin
hänen johdollaan Lisztin rapsodian bassoviululla.
-- Lisztin rapsodian... Hm!... nyt te laskette leikkiä...
-- Ettekö usko? -- naurahti Lakeitsh. -- No, kyllä minä heti näytän
teille. Mennäänpäs orkesteriin!
Sulhanen ja kreivi lähtivät orkesteriin. Tultuaan bassoviulun luo he
alkoivat kiireesti aukoa hihnoja ... ja -- voi, hirmuista!
Mutta nyt, kun lukija vapaan mielikuvituksensa avulla kuvittelee
tuon soitannollisen kiistan loppua, palatkaamme takaisin Smitshkowin
luo... Soittaja parka, joka turhaan oli ajanut voroja takaa, palasi
sille paikalle, johon oli jättänyt kotelonsa, mutta ei löytänytkään
enää kallisarvoista kuormaansa. Sekaantuen arveluihinsa hän kulki
pari kertaa edestakaisin tietä pitkin, mutta kun hän ei sittenkään
löytänyt koteloa, niin päätti, että oli joutunut väärälle tielle...
"Tämä on kauheata! -- ajatteli hän tarttuen molemmin käsin pitkään
tukkaansa. -- Ruhtinatar tukehtuu kotelossa! Minä olen murhamies!"
Aina puoliyöhön asti Smitshkow harhaili alastomana pimeässä teitä
pitkin etsien koteloa ja lähti viimein uupuneena takasin sillan alle.
-- Etsin aamun valjetessa, -- päätti hän.
Tulos aamuisesta etsinnästä oli sama ja Smitshkow päätti odottaa
sillan alla yötä...
-- Minun täytyy löytää hänet! -- mutisi hän ottaen silinterihatun
päästään ja tarttuen toivottomana tukkaansa. -- Vaikka vuoden
etsisin, mutta minun täytyy löytää hänet!
* * * * *
Ja vielä tänä päivänä kertovat talonpojat, jotka asuvat näillä
seuduilla, että öisin saattaa sillan luona nähdä alastoman
miehen, jolla on pitkä, aina alas vyötäisille ulottuva tukka ja
silinterihattu päässä. Toisinaan kuuluu sillan alta bassoviulun
sortunut, surunvoittoinen sävel.
Salaisuus.
Palattuaan ensimäisen pääsiäispäivän illalla vieraista kotiin
otti todellinen valtioneuvos Navagin eteisestä paperin, johon
juhlatervehdyksellä käyneet olivat kirjottaneet nimensä, ja astui
virkahuoneeseensa. Muutettuaan vaatteensa ja juotuaan lasillisen
seltterivettä, hän asettui mitä mukavimmin leposohvaan ja alkoi lukea
nimikirjotuksia paperista. Kun hänen katseensa oli siirtynyt keskelle
paperia, hän säpsähti, huudahti kummastuneena ja näpähytti sormellaan
samalla kun ihmettelyn ilme nousi hänen kasvoilleen.
-- Taas! -- sanoi hän lyöden kädellään polveensa. -- Tämä on
ihmeellistä! Taas on tuo, piru ties kuka hän on, tuo Fedjukow
kirjottanut nimensä! Taas!
Monien nimien joukossa oli paperilla myös erään Fedjukowin
nimikirjotus. Mikä lintu tämä Fedjukow mahtoi olla, -- sitä ei
Navagin laisinkaan tiennyt. Hän palautti mieleensä kaikki tuttavansa,
sukulaisensa ja alamaisensa, muisteli kaukaista menneisyyttään,
mutta ei muistanut sittenkään nimeä, joka olisi edes "Fedjukowin"
kaltainen. Kaikkein kummallisinta oli tässä kuitenkin se, että
tämä tuntematon Fedjukow oli jo kolmentoista vuoden kuluessa
säännöllisesti jouluna ja pääsiäisenä kirjottanut nimensä. Kuka ja
mistä hän on, sitä ei Navagin, ei hänen vaimonsa eikä ovenvartijakaan
tienneet.
-- Ihmeellistä! -- huudahti Navagin harpatessaan pitkin
virkahuoneensa lattiaa. -- Kummallista ja käsittämätöntä!
Salaperäinen asia! Kutsukaa ovenvartija tänne! -- huusi hän. --
Ihme ja kumma! Mutta minun täytyy saada selville kuka hän on!
Kuulehan, Grigorij, -- kääntyi hän ovenvartijan puoleen, joka juuri
astui sisään, -- taas on tuo Fedjukow kirjottanut nimensä vieraissa
kävijäin luetteloon. Näitkö sinä hänet?
-- En.
-- Mitä sanot? Onhan hän kirjottanut nimensä paperille! Hän on siis
ollut eteisessä. Onhan!
-- Ei ole ollut.
-- Kuinka hän olisi voinut kirjottaa nimensä jollei ole ollut?
-- En tiedä.
-- Kuka sen tietää sitten? Olet tainnut torkkua eteisessä! Koetappas
muistella, ehkä on joku tuntematon käynyt täällä. Ajattele tarkoin!
-- Ei, teidän ylhäisyytenne, ei ollut yhtään tuntematonta. Meidän
virkamiehemme olivat täällä, paronitar kävi armollista rouvaa
tervehtimässä, sitten tulivat papit ristiä kantaen... Muita ei
käynytkään.
-- Mitä, olisiko tuo salaa käynyt täällä?
-- En tiedä, mutta ketään Fedjukowia ei ainakaan ollut. Sen uskallan
vaikka vannoa.
-- Kummallista! Käsittämätöntä! Ih-meellis-tä! -- ajatteli Navagin.
-- Tämä on päälle päätteeksi kovin naurettavaa. Eräs henkilö on
jo kolmentoista vuoden aikana kirjottanut nimensä luetteloon eikä
ovenvartija kuitenkaan tiedä kuka hän on. Ehkä on se jonkun kujetta?
Olisikohan joku virkamies, paitsi omaa nimeään, kirjottanut sinne
kiusan vuoksi tuon Fedjukowinkin?
Navagin alkoi tutkia Fedjukowin käsialaa.
Terävä, rohkea nimikirjotus vanhanaikaisine koukeroineen ei ollut
laisinkaan muitten näköinen. Se oli heti aran ja ujon lääninkirjuri
Shtutshkinin jälkeen, joka olisi varmaan kuollut säikähdyksestä jo
ajatellessaankin moista hävytöntä pilaa.
-- Taas on tuo salaperäinen Fedjukow käynyt täällä! -- sanoi Navagin
astuessaan vaimonsa huoneeseen. -- Enkä minä nytkään saanut selville
kuka hän oikein on.
Rouva Navagin oli spiritisti ja selitti sentähden kaikki käsitettävät
ja käsittämättömät luonnon ilmiöt aivan yksinkertaisesti.
-- Eihän siinä mitään ihmeellistä ole, -- sanoi rouva. -- Sinä vaan
et usko, vaikka minä aina olen sanonut ja sanon yhä vieläkin, että
luonnossa on paljon yliluonnollista, jota meidän heikko järkemme ei
milloinkaan voi käsittää. Olen vakuutettu siitä, että tämä Fedjukow
on henki, joka on sinulle myötätuntoinen. Sinun sijassasi minä
manaisin hänet esiin ja kysyisin mitä hän tahtoo.
-- Joutavia, joutavia!
Navagin oli ennakkoluuloista vapaa, mutta asia oli siksi
salaperäinen, että kaikellaiset pirulliset juonet juolahtivat vasten
tahtoaankin hänen mieleensä. Koko illan ajatteli hän sitä, että tuo
Fedjukow on joku jo aikoja sitten kuollut virkamies, jonka Navaginin
esi-isät olivat virasta erottaneet, ja että Fedjukowin henki nyt
kostaisi esi-isäin jälkeläiselle. Saattaapa myös olla, että se on
jonkun, Navaginin itsensä erottaman kanslistin tai pettämän tytön
sukulainen...
Koko yön hän näki unta vanhasta, laihasta virkamiehestä, jolla oli
kalman kalpeat kasvot, harjasten kaltainen tukka ja tinan väriset
silmät; virkamies, jolla oli kulunut, arkipäiväinen virkapuku yllä,
puhui jotakin haudantakaisella äänellä ja uhkasi luisella nyrkillä.
Navagin oli vähällä saada aivotulehduksen. Kaksi viikkoa hän oli
vaiti ja kulki synkkänä, ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta vihdoin hän
voitti oman epäluuloisen itserakkautensa ja meni vaimonsa luo sanoen
kolealla äänellä:
-- Siina, manaa Fedjukow esiin!
Spiritisti riemastui, käski tuoda pahvilevyn ja lautasen, asetti
Navaginin viereensä istumaan ja alkoi pyhän palveluksen. Fedjukow ei
antanut kauan odottaa itseään...
-- Mitä sinä tahdot? -- kysyi Navagin.
-- Tunnusta syntisi... -- vastasi lautanen.
-- Kuka olit sinä eläessäsi täällä maan päällä?
-- Hairahtunut...
-- Siinä sen näet, kuiskasi rouva. -- Etkä sinä uskonut!
Navagin jutteli kauan Fedjukowin kanssa, manasi sen jälkeen esiin
Napoleonin, Hannibalin, Askotshenskijn, tätinsä Klaudia Saharovnan,
jotka kaikki vastasivat hänelle lyhyesti, mutta samalla sattuvasti ja
syvämietteisesti. Ainakin neljä tuntia puuhasi hän lautasen ympärillä
kunnes nukkui rauhottuneena ja onnellisena ajatellessaan, että uusi,
salaperäinen maailma oli avautunut hänelle. Siitä lähtien hän joka
päivä harrasti spiritismiä ja selitti kokouksissa virkamiehille,
että luonnossa on yleensä hyvin paljon yliluonnollista, ihmeellistä,
mihin meidän oppineittemme jo aikoja sitten olisi pitänyt kiinnittää
huomionsa. Hypnotismi, mediumismi, bishopismi, spiritismi, nelijako
ynnä muut hämärät asiat valtasivat hänet siihen määrään, että hän
päiväkaudet -- puolisonsa suureksi iloksi -- luki spiritistisiä
kirjoja tai puuhasi lautasensa kanssa, harrasti pöydän kiertämistä
ja yliluonnollisten ilmiöitten selittämistä. Tuota pikaa alkoivat
kaikki hänen alamaisensakin harrastaa spiritismiä, vieläpä niin
hartaasti, että vanha ryöstömies sekaantui päästään ja lähetti kerran
tällaisen sähkösanoman: "Helvettiin. Rahatoimikamari. Tunnen, että
muutun pahaksi hengeksi. Mikä auttaa? Vastaus maksettu. Vasilij
Krinolinskij."
Luettuaan satakunta teosta spiritismistä, Navagin tunsi voittamatonta
innostusta itsekin kirjottaa jotakin. Viisi kuukautta hän istui
työpöytänsä ääressä pohtien hartaasti asiaa, kunnes vihdoin
viimeinkin valmistui hänen laaja selontekonsa otsakkeella: "Minunkin
mielipiteeni." Lopetettuaan tämän työnsä, hän päätti lähettää sen
spiritistiseen aikakauskirjaan.
Päivä, jona kirjotus piti lähetettämän, on ikimuistettava.
Navagin muistaa, että tuona merkillisenä päivänä olivat hänen
virkahuoneessaan kirjuri, joka kirjotti puhtaaksi tutkimusta, ja
seurakunnan apulaispappi, joka oli kutsuttu asioissa. Navaginin
kasvot loistivat. Hän silmäili hellästi henkensä tuotetta, koetti
sormillaan sen paksuutta, hymyili onnellisena ja sanoi kirjurille:
-- Minä luulen, Filip Sergeitsh, että lähetämme sen vakuutetussa
kirjeessä. Se on varmempi... -- Senjälkeen kääntyi hän apulaisen
puoleen sanoen: -- Teidät, hyvä ystäväni, kutsuin luokseni erään
asian tähden. Minä lähetän, nimittäin, nuorimman poikani kimnaasiin
ja tarvitsen sentähden mitä pikemmin papintodistuksen.
-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi apulainen kumartaen. --
Hyvin hyvä! Ymmärrän...
-- Eiköhän voisi saada sitä jo huomenna?
-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, olkaa huoletta! Huomenna se on
valmis! Olkaa hyvä ja lähettäkää joku ennen iltakirkkoa noutamaan
sitä. Minä olen siellä silloin. Käskekää kysymään Fedjukowia, minä
olen siellä...
-- Kuinka?! -- huudahti todellinen valtioneuvos kalveten.
-- Fedjukowia.
-- Oletteko ... oletteko Fedjukow? -- kysyi Navagin hämmästyneenä.
-- Aivan niin, Fedjukow.
-- Te ... te olette kirjottanut nimenne eteisessä käyntiluetteloon?
-- Aivan niin, -- myönsi apulainen joutuen hämilleen. -- Minä, teidän
ylhäisyytenne, kirjotan tavallisesti nimeni ylhäisten henkilöitten
luona tervehdyksellä käyneitten joukkoon... Minusta se on niin
hauskaa... Kun huomaan paperin eteisessä, niin herää minussa heti
kova halu kirjottaa nimeni...
Mykkänä, typertyneenä, ymmärtämättä tai kuulematta mitään harppasi
Navagin huoneessaan. Hän nykäisi oviverhoja, räpäytti pari kolme
kertaa oikeaa kättään niinkuin jeune-premier baletissa nähdessään
_hänet_, vihelsi, hymyili mielettömästi, osotti sormellaan jonnekin
kauas.
-- Minä lähetän siis heti kirjotuksenne, teidän ylhäisyytenne, --
sanoi kirjuri.
Nämä sanat johtivat Navaginin todellisuuteen. Hän katsoi
tylsämielisesti kirjuria ja apulaista, muisti asian menon ja polkien
vimmatusti jalkaansa huusi kovalla ja kimeällä äänellä:
-- Jättäkää minut rauhaan! Jät-tä-kää minut rauhaan, sanon teille!
Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?
Kirjuri ja apulainen pötkivät ulos virkahuoneesta ja olivat jo
kadulla, kun Navagin yhä vielä polki jalkaansa ja huusi:
-- Jättäkää minut rauhaan! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?
Jät-tä-kää minut rauhaan!
Hyvin kävi.
Ylijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui
Ljubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen
nainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita
asioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun
verran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja
ankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:
-- Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä
kannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen
tärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow
Grigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen
ikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani
on luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin
kuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin
kahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja,
jotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen
ja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää,
jotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta
puuttuu -- kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni
kuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta.
Enkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos
sattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi,
Ljubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi
vaikutus kuin naimattomalla... Minä olen sivistyneestä säädystä ja
hyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin
mikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi.
Ja juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea
siteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon
jonkun arvokkaan henkilön kanssa.
-- Hyvä asia! -- huoahti naittaja-akka.
-- Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa.
Kenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia?
Nähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään
sellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa
suorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän
siis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne
minun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja
taidatte helposti auttaa minua.
-- Se käy päinsä...
-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...
Naittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen
yhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.
-- Se käy päinsä, -- toisti hän. -- Mutta minkälaisen morsiamen te,
Nikolai Nikolaitsh, haluatte?
-- Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.
-- No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella
sentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen
vaaleaverisestä.
-- Nähkääs, Ljubow Grigorjevna... -- sanoi Stytshkin arvokkaasti
huoaten. -- Minä olen päättäväinen ja lujaluonteinen mies. Minusta
on kauneus ja yleensä ulko-asu toisarvoinen merkitykseltään,
sillä, kuten itse tiedätte, eihän kauneus ole kaikki kaikessa ja
kauniista vaimosta on sitä paitsi kovin paljon vaivaa. Minä olen sitä
mielipidettä, että pääasia naisessa ei ole se, mikä näkyy pinnalla,
vaan se, mikä on sisässä, se tahtoo sanoa, että hänellä on sielu ja
muut ominaisuudet. Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Tietysti on hyvin
hauskaa, jos vaimo on itsestänsä lihavanlainen, mutta tämä ei ole
molemminpuolisen onnen tähden tärkeätä. Pääasia, se on järki. Mutta
totta puhuen ei naisessa järki ole niinkään tarpeen, sillä silloin
hän omistaisi suuren ymmärryksen, jonka avulla sitten alkaisi pohtia
korkeita ideaaleja. Ilman sivistystä ei nykyään sovi olla, sehän
on selvä, mutta sivistystäkin löytyy niin monenlaista. On sangen
hauskaa, jos vaimo osaa ranskaa ja saksaa ja niitä muita, sangen
hauskaa; mutta mitä on siitä hyötyä, jollei hän taida nyt esimerkiksi
neuloa nappia kiinni? Olen sivistyneestä säädystä, ruhtinas
Silberhut'in kanssa olen aivan samalla kannalla kuin esimerkiksi
teidän kanssanne, mutta minä olen luonteeltani yksinkertainen ja
juuri siksi olen yksinkertaisen neidon tarpeessa. Erittäin tärkeätä
on se, että hän pitäisi minua arvossa ja tuntisi, että minä olen
tehnyt hänet onnelliseksi.
-- Sehän on tietty, se.
-- No niin, nyt mitä omaisuuteen tulee... Rikasta en tarvitse. Minä
en voi sietää sellaista halpamaisuutta, että naidaan rahan tähden.
Minä en tahdo, että söisin vaimoni leipää, vaan että hän minun ja
että hän sen käsittäisi. Mutta köyhästä en minä liioin pidä väliä.
Vaikka minulla onkin varoja, enkä nai huvin vuoksi, vaan rakkaudesta,
niin en voi ottaa köyhää, sillä, kuten itse tiedätte, nykyään on
kaikki niin kovin kallista ja lapsia tulee.
-- Sopii ottaa sellainen, jolla on myötäjäisiä, -- sanoi
naittaja-akka.
-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...
He olivat vaiti jonkun aikaa. Akka huokasi syvään, katsoi kierosti
junailijaan ja kysyi:
-- Entä, hyvä veli, mitä pidät vanhasta piiasta? Minulla olisi
hyvää tavaraa. Toinen on ranskalainen, mutta toinen on peräti
kreikkalainen. Oikein hyvää lajia.
Junailija tuumaili ja sanoi:
-- Ei, kiitoksia. Nähdessäni teidän puoleltanne noin suurta
mielisuosiota, sallikaa minun kysyä: paljonko otatte vaivoistanne
morsiamen suhteen?
-- En minä paljoa ota. Jos annatte kaksikymmentäviisi ruplaa ja
kankaan uuteen pukuun, kuten tavallista, niin olen kiitollinen.
Myötäjäisistä erikseen, se on sitten eri asia.
Stytshkin nosti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi vaieten ajatella
asiaa. Tuumailtuaan hän huoahti ja sanoi:
-- Se on paljon...
-- Ei ensinkään paljon, Nikolai Nikolaitsh! Ennen vanhaan, jolloin
häitä oli paljon, sai halvemmalla, mutta nykyään -- mitä me
tienaamme? Jos kuukaudessa ansaitsee viisikymmentä ruplaa, on hyvä.
Niin, niin, hyvä veli, ei niistä häistä paljoa kostu.
Stytshkin katsoi neuvottomana naittajaan ja kohautti olkapäitään.
-- Hm!... Tokkohan viisikymmentä ruplaa on vähän? -- kysyi hän.
-- Vähän on! Ennen vanhaan sattui usein, että tuli päälle sadan
ruplan.
-- Hm!... En olisi uskonut, että sellaisilla toimilla voisi niin
paljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Ei joka mies sen vertaa
ansaitse! Juokaa, pyydän nöyrimmästi...
Naittaja-akka joi pohjaan rypistämättä kasvojaan. Stytshkin katseli
häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:
-- Viisikymmentä ruplaa... Se tahtoo sanoa, kuusi sataa ruplaa
vuodessa... Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Sellaisilla ansioilla
ei teidän, Ljubow Grigorjevna, ole vaikea tehdä naimiskauppaa
itsestänne...
-- Minunko? -- nauroi naittaja. -- Minä olen jo vanha...
-- Ei ensinkään... Ulkomuotonne on tuollainen ... kasvonne pyöreät,
sievät ja muutenkin...
Naittaja joutui hämille, samoin kuin Stytshkin, joka istui hänen
viereensä.
-- Te olette vielä sangen miellyttävä, -- sanoi junailija. -- Jos
satutte saamaan säntillisen, säädyllisen ja säästäväisen miehen,
jolla on jotakuinkin hyvä palkka, niin te voitte lisäansioillanne
hyvinkin miellyttää häntä ja elää täydessä sovussa...
-- Herranen aika, mitä te puhutte, Nikolai Nikolaitsh...
-- Mitä? En minä mitään...
Seurasi vaitiolo. Sitten alkoi Stytshkin niistää nenäänsä.
Naittaja-akka punastui ja katsellen kainosti vierustoveriinsa, kysyi:
-- Entä paljonko te ansaitsette, Nikolai Nikolaitsh?
-- Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lisäpalkkioita. Sen
lisäksi on meillä vielä tuloja steariinikynttilöistä ja jäniksistä.
-- Käytte siis myöskin metsästämässä?
-- Ei. Me kutsumme jäniksiksi niitä matkustajia, jotka kulkevat ilman
pilettiä.
Seurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna
astella edes ja takaisin huoneessaan.
-- Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, -- sanoi hän. -- Olen jo
ikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen ... sellainen
kuin esimerkiksi te olette ... arvokas ja säädyllinen ... ja
ulkomuodoltaan teidän...
-- Hyvä Jumala, mitä te puhutte... -- hihitti naittaja peittäen
nenäliinalla punaiset kasvonsa.
-- Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja
sopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos
vielä pidätte minusta, niin ... mitäs muulla väliä? Sallikaa minun
pyytää teitä omakseni!
Ljubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja
suostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.
-- Kas niin, -- sanoi onnellinen ylijunailija, -- sallikaa minun
nyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä
teiltä toivon... Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies,
ajattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin
ankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.
Stytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen
perhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.
Paha poika.
Ivan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna
Semjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä,
kulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille
aivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan
kuin kaukana muusta maailmasta -- ei nähnyt kukaan muu kuin kalat
ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden
pintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita
mukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.
-- Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin
katsellen ympärilleen. -- Minulla on niin paljon teille sanomista ...
niin paljon... Kun näin teidät ensi kerran... Teillä nykii... Minä
ymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun
täytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen ...
nykii taas... Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin
tulisesti! Älkää temmatko onkea ... syököön paremmin... Sanokaa
minulle, armaani, uskallanko toivoa -- ei vastarakkautta, ei! --
sitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, -- vaan uskallanko
toivoa... Vetäkää! Vetäkää!
Anna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti.
Ilmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.
-- Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!
Ahven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja ... loiskis
veteen!
Kalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan
käteen ja painoi sen vahingossa huulilleen... Tyttö koetti vetää
kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät
vahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten
valoja, vakuutuksia... Onnellinen hetki!
Mutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea,
sillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin
ulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri
suutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja
hämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston
poika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli
nuoria ja hymyili pahanilkisesti.
-- Ahaa ... te suutelitte? -- sanoi hän. -- Vai niin! Minä sanon
äidille.
-- Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin... -- mutisi Lapkin
punastuen. -- Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen
halpamaista, inhottavaa, ilettävää... Luulen, että te rehellisen,
jalomielisen ihmisen tavoin...
-- Antakaa rupla, silloin en sano! -- virkkoi jalomielinen ihminen.
-- Muuten sanon.
Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan
märkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä
kertaa enää suudelleet.
Seuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon
ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät
pillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen.
Nähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän
lahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin
ja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän
jättänyt heitä kahden.
-- Konna! -- murisi Lapkin hampaittensa välistä. -- Noin nuori ja
niin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!
Koko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille.
Hän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja;
eikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä
taskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.
Kerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä
purskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:
-- Sanonko? Mitä?
Lapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta
lautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi
toiseen huoneeseen.
Ja tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen
päivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi,
se oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen,
Lapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa.
Löydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa
poikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka
niinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja
kannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi
rakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:
-- Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!
Sittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana
olleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa
autuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa
poikaa.
Kumma kuvastin.
(Joulutarina.)
Minä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta
ja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa,
kun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät
olleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti
tuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa.
Valo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja
keskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien
muotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa:
-- Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!
Meidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi
kaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin...
Tuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua.
Raskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki
mielen surulliseksi.
-- Oi, esi-isät! -- sanoin minä syvään huoahtaen. -- Jos olisin
kirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän
romaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella
ollut oma tarinansa ... ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi
tuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on
oma mitä huvittavin tarinansa.
-- Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? -- kysyin
minä vaimoltani.
Ja minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta
kuvastinta tummine pronssikehyksineen.
-- Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun
iso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä
jättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja
päivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle,
otti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän
panemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty
vain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.
-- Hän oli kai kovin turhamainen? -- kysyi vaimoni.
-- Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia?
Miksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä
ollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea
salaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi
kätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä
paholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta
epäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.
Minä pyyhkäisin tomua kuvastimesta, katsahdin siihen ja aloin nauraa.
Kaiku vastasi kumeasti nauruuni. Kuvastin oli kiero ja muutti minun
kasvoni perin muodottomiksi: nenä pisti esiin vasemmasta poskesta ja
leuka oli kaksinkertainen, vääristyen sivulle.
-- Merkillinen maku näyttää iso-äidilläni olleen, -- sanoin minä.
Vaimoni astui epävarmana kuvastimen luo, katsoi myöskin siihen --
ja nyt tapahtui jotakin kauheata. Hän kalpeni, vapisi kuin lehti
ja huudahti. Kynttilänjalka putosi hänen kädestään, vieri pitkin
permantoa ja kynttilä sammui. Pimeys peitti meidät. Samalla kuulin,
kuinka jokin raskas esine kaatui jymähtäen lattialle: se oli vaimoni,
joka pyörtyi.
Tuuli ulvoi yhä säälittävämmin, rotat juoksivat esiin, hiiret
rapistelivat papereita. Silloin repäisi tuulenpuuska ikkunaluukun
irti, joka putosi maahan. Kuu paistoi ikkunasta sisään...
Minä nostin vaimoni ylös ja kannoin hänet esi-isien autiosta
asunnosta ulos. Hän toipui ennalleen vasta seuraavan päivän illalla.
-- Kuvastin! Antakaa kuvastin! -- pyysi hän tullessaan tajuihinsa. --
Missä kuvastin on?
Kokonaisen viikon hän oli senjälkeen syömättä, juomatta, nukkumatta
ja pyysi hartaasti tuomaan kuvastinta. Hän itki, repi tukkaansa,
väänteli itseään ja vasta silloin, kun lääkäri ilmotti, että hänen
asemansa on sangen vaarallinen, että hän saattaa kuolla uupumuksesta,
vasta silloin minä voitin pelkoni mennäkseni noutamaan tuota
iso-äidin kuvastinta. Nähtyään sen, minun vaimoni hymyili onnesta,
tarttui siihen, suuteli sitä, eikä enää katsettaan siitä kääntänyt.
Nyt on siitä jo kymmenen vuotta kulunut, mutta hän katsoo yhä
kuvaansa kuvastimessa heittämättä sitä hetkeksikään.
-- Tokkohan tuo olen minä? -- kuiskaa hän ja kasvojensa punassa
leimahtaa autuuden ja innostuksen ilme. -- Kyllä, se olen sittenkin
minä! Kaikki on valhetta, paitsi tämä peili. Ihmiset valehtelevat,
mieheni valehtelee! Oi, jospa olisin ennen nähnyt itseni, jospa
olisin tiennyt miltä minä todella näytän, niin en olisikaan mennyt
naimisiin tuon miehen kanssa! Hän ei ole minua ansainnut! Jalkojeni
juureen pitäisi kaikkein kauneimpain ja jalosukuisimpain ritarien
polvistua!...
Kerran seistessäni vaimoni takana minä sattumalta katsahdin
kuvastimeen ja -- tuo kauhea salaisuus tuli ilmi. Kuvastimessa minä
näin häikäisevän ihanan naisen, jollaista en eläessäni koskaan
ollut nähnyt. Se oli luonnon ihme, kauneuden, sulouden ja rakkauden
sopusointu. Mistä se johtui? Mitä oli tapahtunut? Kuinka saattoi
minun ruma, jäykkä vaimoni näyttää kuvastimessa noin ihanalta? Kuinka?
Siten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin
suuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin
kauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.
Ja nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä
katsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta
poskesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni
kasvot ovat sitä lumoavammat -- ja hurja, mieletön kiihko valtaa
minut.
-- Ha-ha-ha! -- nauran minä hillittömästi.
Mutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:
-- Kuinka ihana minä olen!
Kyökkipiian naiminen.
Grisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona
kuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen
mielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona,
jolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui
suuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana
yllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella
kannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria
niin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan
selkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika,
vanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan
kasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme.
Kyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi
kätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen:
milloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina
häämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä,
haarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti
itsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista.
Hän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä
joivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti,
katsomatta kysyjään.
-- Juokaa, Danilo Semjonitsh! -- kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. --
Mutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta
ryyppy viinaa!
Ja lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta,
jolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.
-- En minä käytä ... en ole tottunut ... kielteli ajuri, -- älkää
vaivatko, Aksinja Stepanovna!
-- Mikä mies te olette!... Vosikka, ettekä juo... Eihän naimattoman
miehen sovi olla ryyppäämättä. Heittäkää pois!
Ajuri vilkui viinapulloon, sitten lapsenpiian pahanilkisiin kasvoihin
ja hänen omille kasvoilleen nousi yhtä pahanilkinen ilme: etpäs,
sanon, etpäs petäkkään minua, senkin vanha noita-akka!
-- En juo, heretkäähän... Meikäläisille ei tuo paha tapa kelpaa.
Käsityöläinen saattaa kyllä ryypätä, hän kun istuu paikallaan,
mutta me sitä vastoin olemme melkein aina liikkeellä, aina yleisön
silmissä. Eikös niin? Satut menemään kapakkaan, niin jo kadulta
hevonen karkaa; ja pöhnään jos juot itses, niin on se yhä pahempi:
pidä silloin varasi, ettet torkahda ja suin päin kuskipukilta katuun
keikahda! Niin on sen asian laita.
-- Entä paljonko te kasaatte rahoja päivässä, Danilo Semjonitsh?
-- Miten milloinkin. Toisinaan aina kolmeen ruplaan, vaan täytyypä
väliin tyhjinkin käsin kotiin palata. Päivät ovat niin erilaisia.
Nykyään ei meidän ammattimme laisinkaan vetele. Issikoita on kuin
sieniä sateen jälkeen. Heinä on kallista ja ihmiset turhan tarkkoja,
koettavat niin järjestää matkansa, että raitioteillä sopisi kulkea.
Mutta kuitenkaan, Jumalan kiitos, ei saa valittaa. Meillä on ruokaa
ja vaatetta ja ... vieläpä saatamme tehdä toisenkin onnelliseksi ...
(ajuri katsahtaa salaa Pelagejaan) ... jos se hänen mieleensä on.
Mitä sitten puhuttiin, sitä ei Grisha kuullut. Hänen äitinsä tuli
siihen ja lähetti pojan lastenkamariin läksyjä lukemaan.
-- Mene lukemaan! Et sinä saa siinä kuunnella!
Tultuaan lastenkamariin Grisha aukaisi kirjan eteensä, mutta luku ei
luistanut. Kaikki se, minkä hän oli äsken nähnyt ja kuullut, herätti
hänen ajatuksissaan paljon kysymyksiä.
"Pelageja menee naimisiin... -- ajatteli hän. -- Se on kummallista.
En ymmärrä miksi mennään naimisiin. Äiti meni naimisiin isän,
Vera-serkku Paulin kanssa. Niin, isän ja Paulin kanssa saattaa kyllä
mennä naimisiin: heillä on kultaiset kellonperät, kauniit vaatteet,
heillä on kiillotetut kengät; mutta kuinka saattaa mennä naimisiin
tuollaisen ruman issikan kanssa, jolla on punainen nenä ja suuret
huopatossut... Hyi! Minkätähden tahtoo Aksinja Stepanovna, että
Pelageja-parka menisi naimisiin?"
Kun vieras oli mennyt pois, tuli Pelageja sisään huoneita siivoomaan.
Hän oli vieläkin liikutettu. Kasvonsa olivat punaiset ja pelokkaat.
Hän tuskin kosketti luudalla permantoa ja lakaisi joka nurkan viiteen
kertaan. Etenkin viipyi hän kauan siinä huoneessa, jossa äiti oli.
Nähtävästi painosti yksinäisyys, koska hän tahtoi puhua jonkun
kanssa, paljastaa tunteensa ja keventää sydämensä jollekin.
-- Lähti pois! -- mutisi hän, huomattuaan, ettei äiti alkaisi
keskustelua.
-- Hän näkyy olevan kunnon mies, -- sanoi äiti kääntämättä katsettaan
käsityöstään. -- Raitis, vakava.
-- Jumal'avita, en huoli hänestä! -- huudahti Pelageja yht'äkkiä,
sävähtäen punaiseksi. -- Jumal'avita, en huoli!
-- Älä hulluttele, et sinä enää mikään lapsi ole. Se on tärkeä askel;
täytyy ensin tarkoin harkita, eikä noin umpimähkään huutaa. Pidätkö
sinä hänestä sitten?
-- Mitä te ajattelette, rouva hyvä! -- häpesi Pelageja. -- Sanotaan,
että ... Herranen aika!...
"Jospa sanoisi: en pidä!" -- ajatteli Grisha.
-- Millainen teeskentelijä sinä oletkaan... No, pidätkö hänestä?
-- Hän on niin vanha, rouva hyvä! Hi, hi!
-- Valehtelet! -- kirahti lapsenpiika suuttuneena toisesta huoneesta.
-- Neljääkymmentä vuotta ei vielä täyttänyt ole. Mitä sinä nuorella
tekisit? Ei pidä kasvoista kaikkea päättää... Ota pois, sillä hyvä!
-- Jumal'avita, en ota! -- valitti Pelageja.
-- Niskottelet! Millaisen pirun sinä oikein tahtoisitkaan? Toinen
kumartuisi vaikka jalkojen juureen, vaan sinä: "en ota!" Yhäkö
vaan aiot posteljooneille ja opettajalle iskeä silmää? Niin, rouva
hyvä, kun Grishan opettaja tulee, niin silloinkos Pelageja hänelle
lörpöttelee. Uh, sinä hävytön!
-- Entä oletko sinä tuota ajuria koskaan ennen nähnyt? -- kysyi rouva
Pelagejalta.
-- Missä minä hänet olisin nähnyt? Ensi kerran tänään näin, Aksinja
hänet jostakin oli löytänyt ... senkin vietävän... Mistä tuollaisen
piti tullakin siihen minun kiusakseni!?
Päivällispöydässä, kun Pelageja tarjosi ruokia, katselivat kaikki
häntä kasvoihin tehden kiusaa ajurista. Hän punastui kovasti ja
nauraa hihitti.
"Mahtaa olla häpeällistä mennä naimisiin... -- ajatteli Grisha. --
Kovin häpeällistä!"
Kaikki ruokalajit olivat liiaksi suolaisia, puolikypsistä
kananpojista herui verta ja päälle päätteeksi putoili Pelagejan
käsistä lautasia ja veitsiä kuin hajoavalta astiahyllyltä. Mutta
kukaan ei häntä sanallakaan nuhdellut, sillä jokainen käsitti hänen
mielentilansa. Vain kerran heitti isä suutuksissaan lautasliinansa ja
sanoi äidille:
-- Mikä merkillinen halu sinussa on naittaa kaiken mailman ihmisiä!
Mitä se sinulle kuuluu? Naikoot niinkuin itse tahtovat!
Päivällisen jälkeen alkoi keittiöön pujahdella naapurien
kyökkipiikoja ja sisäkköjä ja aina myöhäiseen iltaan saakka kuului
sieltä supatusta. Kuinka olivat he kaikki saaneet vihiä kosinnasta,
sen jumala ties. Herättyään keskiyöllä Grisha kuuli, kuinka Aksinja
ja Pelageja kuiskuttelivat lastenkamarissa verhon takana. Akka
vakuutteli, mutta kyökkipiika milloin nyyhkytti milloin nauraa
hihitti. Kun Grisha tämän jälkeen taas nukkui, näki hän unissa,
kuinka julma noita-akka ryösti Pelagejan...
Seuraavana päivänä tuli rauha maahan... Elämä keittiössä meni
tavallista menoaan aivan kuin ei pika-ajuria olisi maailmassa
ollutkaan. Joskus heitti lapsenpiika uuden huivin hartioilleen ja
poistui juhlallisen vakavana jonnekin pariksi tunniksi, kaikesta
päättäen neuvottelemaan. Pelageja ei nähnyt ajuria ja kun hänelle
tästä mainittiin, niin hän kiivastui ja huusi:
-- Olkoon hän kolmasti kirottu, etten häntä muistelisi! Hyi!
Kerran illalla tuli äiti keittiöön; kun Pelageja ja Aksinja siellä
ahkerasti vaatetta leikkelivät ja sanoi:
-- Jos sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, niin saat tietysti
mennä, se on sinun oma asiasi, mutta muista, Pelageja, ettei hän saa
täällä ruveta asumaan. Sinä tiedät, etten minä pidä siitä, jos joku
keittiössä istua köhnöttelee. Muista nyt... Enkä minä sinua liioin
tule päästämään yöksi pois.
-- Jumala ties, mitä te ajattelettekaan, rouva hyvä! -- valitti
kyökkipiika. -- Minkä vuoksi te minua hänen tähtensä soimaatte?
Vieköön piru mokoman! Voi -- voi, kun pitikin sen kiusaksi siihen
tulla...
Kun Grisha eräänä sunnuntai-aamuna katsahti keittiöön, hämmästyi
hän kovasti. Siellä oli kansaa kuin sullomalla sullottuna. Oli koko
talon kyökkipiiat, talonmies, kaksi poliisia, aliupseeri, eräs poika
nimeltä Filkka... Tämä Filkka juoksenteli tavallisesti pesutuvan
ympärillä leikkien koirien kanssa, mutta nyt oli hän kammattu, pesty
ja piti käsissään pyhimyksen kuvaa, joka oli metallikehyksellä
koristettu. Keskellä keittiötä seisoi Pelageja yllään uusi
karttuunipuku ja kukka tukkaan pistettynä. Hänen vieressään seisoi
ajuri. Nuori pari oli punastunut, hikoili ja vilkuili herkeämättä.
-- Niin ... näyttää olevan aika... -- alkoi aliupseeri pitkän
vaitiolon jälkeen.
Pelageja vilkuili murtaen kovasti kasvojaan ja alkoi parkua...
Aliupseeri otti pöydältä suuren leivän, astui lapsenpiian viereen
ja alkoi toimittaa siunausta. Ajuri lähestyi aliupseeria, romahti
polvilleen hänen eteensä ja läiskähytti suudelman hänen kädelleen.
Samoin teki hän Aksinjankin edessä. Pelageja seurasi ajuria
koneellisesti, polvistuen hänkin. Vihdoin avautui ulko-ovi, valkoista
sumua virtasi keittiöön ja koko yleisö tulvasi meluten pihalle.
"Pelageja parka! -- ajatteli Grisha kuunnellessaan kyökkipiian itkua.
-- Minne hänet vietiin? Miksi eivät isä ja äiti suojele häntä?"
Vihkimisen jälkeen pesutuvassa hamaan iltaan saakka laulettiin ja
soitettiin hanuria. Äiti oli koko ajan kovin suutuksissaan, kun
lapsenpiika haisi viinalle ja näiden häiden tähden ei ollut ketään
laittamassa teekeittiötä kiehumaan. Kun Grisha meni nukkumaan, ei
Pelageja vielä ollut palannut.
"Pelageja parka itkee nyt siellä jossakin pimeässä! -- ajatteli hän.
-- Ja issikka häntä kovin toruu."
Seuraavana päivänä aamulla oli Pelageja jo keittiössä. Poikkesipa
silloin ajuri hetkeksi sisään. Hän kiitti äitiä kaikesta ja luotuaan
kyökkipiikaan ankaran silmäyksen sanoi:
-- Armollinen rouva, pitäkää nyt häntä silmällä. Olkaa kuin
äidin sijassa. Ja myöskin te, Aksinja Stepanovna, älkää jättäkö
häntä yksin, katsokaa, että kaikki olisi hyvin ... ettei mitään
hassutuksia... Ja sitten, armollinen rouva, pyytäisin vaikka viisi
ruplaa hänen palkastaan. Täytyy ostaa uudet silat.
Taaskin uusi arvotus Grishalle: Pelageja eli ennen vapaana oman
mielensä mukaan tekemättä kenellekään tiliä, kun yht'äkkiä jostakin
ilmaantui vieras, joka, ties keneltä, oli saanut oikeuden pitää
silmällä kyökkipiian käytöstä ja käyttää hänen omaisuuttaan
hyväkseen! Tämä oli hänestä kovin surkuteltavaa ja hän olisi
niin mielellään hyväillyt tätä, kuten hän ajatteli, inhimillisen
väkivallan uhria. Valikoituaan kaapista suurimman omenan hän pujahti
keittiöön, pisti sen Pelagejan käteen ja juoksi aika kyytiä takaisin.
Virkamiehen kuolema.
Eräänä kauniina iltana istui ryöstömies Ivan Dmitritsh Tshervjakow
teatterin toisessa nojatuolirivissä katsellen kaukoputkella
"Cornevillen kelloja". Hän tunsi olevansa onnen kukkulalla.
Mutta yht'äkkiä... Kertomuksissa tavataan usein nuo sanat "mutta
yht'äkkiä". Kirjailijat ovat oikeassa, sillä elämä on täynnä
yllätyksiä!... Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät
kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi ... hän laski tähystyslasinsa,
kumartui ja ... haptshi!!! Hän aivasti, kuten näette. Aivastaminen ei
ole missään kielletty. Talonpojat, poliisimestarit, vieläpä joskus
salaneuvoksetkin, kaikki aivastavat. Tshervjakow ei ällistynyt
vähääkään; hän pyyhkäisi nenänsä liinalla ja silmäili senjälkeen
ympärilleen, niinkuin kohtelias mies ainakin: kun ei vaan kukaan
olisi häiriytynyt aivastuksesta? Mutta silloin hän joutui hämilleen.
Hän huomasi, että eräs vanhanpuoleinen mies, joka istui hänen
edessään ensimäisessä nojatuolirivissä, pyyhki ahkerasti kaljua
päätään ja kaulaansa sormikkaalla, jupisten jotakin itsekseen.
Tshervjakow tunsi hänet: se oli eräs kenraali, jolla oli virka
tieylihallituksessa.
"Minä pirskotin hänet! -- ajatteli Tshervjakow. Hän ei ole minun
päällikköni, vaan vieras; mutta kuitenkin on sopimatonta... Täytyy
pyytää anteeksi."
Tshervjakow taivutti vartaloansa eteenpäin ja kuiskasi kenraalin
korvaan:
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä taisin pirskottaa
teidät ... minä äkkiarvaamatta...
-- Ei se mitään...
-- Pyydän nöyrimmästi, suokaa anteeksi. Enhän minä ... enhän minä
tahallani...
-- Äsh! istukaa hiljaan, olkaa niin hyvä!
Tshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella
näyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut
enää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän
lähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:
-- Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne... Suokaa anteeksi...
Minä... En minä tarkottanut...
-- Oh, riittää jo!... Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta
te vain puhutte yhtä ja samaa! -- sanoi kenraali liikuttaen
kärsimättömästi alahuultaan.
"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, -- ajatteli
Tshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. -- Ei suvaitse
edes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä ... että se
on luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani
sylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus
jälkeen päin muistaa!..."
Tultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta.
Mutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain
säpsähti ja kuultuaan, että kenraali on "vieras", rauhottui.
-- Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, -- sanoi vaimo.
-- Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.
-- Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi,
mutta hän oli niin kummallinen... Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää
sanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.
Seuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja
meni kenraalin luo selittämään... Astuessaan vastaanottohuoneeseen
hän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin,
joka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän
suuntasi katseensa Tshervjakowiin.
-- Eilen "Arkadiassa", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, --
alkoi ryöstömies selittää, -- minä aivastin ja ... äkkiarvaamatta
pirskotin... Suokaa...
-- Mitä joutavia! Entä teidän asianne? -- sanoi kenraali kääntyen
seuraavan anojan puoleen.
"Ei tahdo puhua! -- ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. -- Hän
on siis suuttunut ... mutta asia ei saa jäädä tähän... Minun täytyy
saada selittää..."
Kun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja
aikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:
-- Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu
se sulasta katumuksen tunteesta!... Etten minä tahallani, sen
suvainnette itse tietää...
Kenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.
-- Te laskette vaan leikkiä! -- sanoi hän häviten oven taa.
"Mitä leikkiä tämä olisi? -- ajatteli Tshervjakow. -- Eihän siinä ole
leikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin
on, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru
hänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää
tule! Jumal'avita, en tule!"
Näin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän
kenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut
sitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse
selittämään.
-- Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, -- mutisi hän, kun
kenraali loi kysyvän katseensa häneen, -- en huvin vuoksi, niinkuin
te suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin...
mutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä
laskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi
mitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan...
-- Mene hiiteen!! -- kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.
-- Mitä-ä? -- kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.
-- Mene hiiteen!! -- toisti kenraali polkien jalkaansa.
Tshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään
kuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle... Tultuaan
koneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta
pitkälleen sohvalle ja -- kuoli.
Liiotteli.
Maanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla "Hökkelin"
asemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan,
oli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä
virstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja,
niin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies
sattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei
viidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.
-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? --
kääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.