Asianmukaisia toimenpiteitä.
Kauhea yö.
Naimiskauppa.
Soittajan seikkailu.
Salaisuus.
Hyvin kävi.
Paha poika.
Kumma kuvastin.
Kyökkipiian naiminen.
Virkamiehen kuolema.
Liiotteli.
Naamioitu.
Leikinlasku.
Hammassärky.
Neiti N. N:n kertomus.
Ilkityö.
Samppanja.
Vedonlyönti.
Kuuluisuus.
Ikäviä ihmisiä.
Asianmukaisia toimenpiteitä.
Keskipäivän aurinko valaisee pientä maaseutukaupunkia, jota -- kuten
sikäläinen vankilan johtaja väittää -- ei edes suurennuslasilla voi
löytää maantieteellisestä kartasta. Hiljaisuus ja rauha vallitsee.
Raatihuoneelta puotirivejä päin liikkuu hitaasti terveyslautakunta,
johon kuuluvat kaupunginlääkäri, poliisimestari, kaksi kaupungin
valtuusmiestä ja yksi kauppaseuran edustaja. Kunnioitettavan
matkan päässä heidän jälessään astuu poliiseja... Lautakunnan
matka on, kuten matka helvettiin, täynnä hyviä tarkotuksia.
Terveydenharrastajat keskustelevat siivottomuudesta, pahasta hajusta,
asianmukaisista toimenpiteistä ja muista koleramaisista asioista,
huitoen ahkerasti käsillään. Juttu on siihen määrin mieltäkiinnittävä
ja järkevä, että edellä kulkeva poliisimestari yht'äkkiä innostuu ja
kääntyen muitten puoleen ilmottaa:
-- Näin, hyvät herrat, pitäisi meidän kokoontua vähän useammin
pohtimaan asioita! Se on niin hauskaa ja tuntee olevansa seurassa,
kun muulloin sitä vastoin emme taida muuta kuin kinastella.
Jumal'avita!
-- Mutta kenestä me oikein alamme? sanoo kauppaseuran edustaja uhria
valitsevan pyövelin äänellä kääntyen lääkärin puoleen. -- Eikös
aleta Osheinikowin puodista? Hän on, ensinnäkin, suuri lurjus ja...
toiseksi, olisi jo aika pitää sitä veijaria vähän silmällä. Pari päivää
sitten lähetti minulle tattariryynejä, joissa, suokaa anteeksi, oli
rotan likaa seassa... Minun vaimoni ei voinut mitenkään syödä niitä!
-- Niin, mitä teemme? Alammeko Osheinikowista vai kuinka? -- sanoo
lääkäri välinpitämättömästi.
Terveyslautakunta astuu Osheinikowin "The, sockuri ja kaffe ja muiden
kolonnialitavarain makasiiniin" ja ryhtyy pitkittä puheitta heti
tarkastukseen.
-- Kas vaan!... -- huudahtaa lääkäri katsellen Kasanin saippuasta
somasti kokoon pantua pyramidia. -- Millaisia torneja sinä rakentelet
saippuasta! Sitä kekseliäisyyttä! Mu... mutta mitä tämä on? Katsokaa
tänne, hyvät herrat! Kauppias suvaitsee leikata leipää ja saippuata
samalla veitsellä!
-- Eihän siitä koleraa tule, herra tohtori, -- huomauttaa isäntä
järkevästi.
-- Eipä taida, mutta se on niin ilkeätä. Ostanhan minäkin täältä
leipää.
-- Herrasväkeä varten on meillä eri veitsi. Olkaa huoletta... Mutta
mitä asiaa teillä on, hyvät herrat?...
Poliisimestari tarkastelee kinkkua siristellen likinäköisillä
silmillään, raaputtaa sitä kauan kynnellään, haistelee kuuluvasti ja
näpäyttäen sitä sitten sormellaan kysäsee:
-- Ei suinkaan siinä vaan mahda strykniiniä olla?
-- Mitä te?... Herra varjelkoon!... -- säpsähtää kauppias.
Poliisimestari joutuu hämilleen, jättää kinkun rauhaan ja alkaa
silmäillä "Asmolow ja K:nin hintaluetteloa". Kauppaseuran edustaja
pistää kätensä tynnyriin, jossa on tattariryynejä, ja tuntee siellä
olevan jotakin pehmeätä, hivelevän hienoa... Hän katsoo sinne ja
kasvoilleen nousee hellä ilme.
-- Kissa ... pikku kissa! Kisimirri! -- lepertelee hän. -- Makaa
ryyneissä ja nostelee nokkaansa... Kuinka kiltti! Kuuleppas, isäntä!
Sinä voisit lähettää minulle yhden kissanpojan.
-- Miks'ei!... Mutta, hyvät herrat, täällä olisi yhtä ja toista
nähtävää... Tässä on silliä, juustoa ... sampea, jonka saimme viime
torstaina, parasta lajia... Mishka, tuoppas veitsi tänne!
He leikkaavat itselleen palasen sampea, haistelevat ja maistelevat.
-- Jos maistaisin minäkin -- puhelee isäntä kuin itselleen. --
Olisihan minulla vähän, millä kurkkua kastaisi; emmekö ota ryyppyä
alle, se antaa aivan toisen maun... Mishka, tuoppas meille sellainen
pieni pullo sitä parempaa.
Mishka tuo pullon, kiskoo sitä auki, että pyöreät posket ovat haljeta
ja silmät tipahtaa päästä, ja lyö sen jymähyttäen kauppapöydälle.
-- Ryyppy tyhjään vatsaan -- sanoo poliisimestari kahnuttaen
epätietoisena korvallistaan. -- No, eihän yksi ryyppy mitään tee...
Mutta koetappas joutua, sillä meillä on kova kiire!
Neljännestunnin kuluttua lähestyvät lautakunnan jäsenet pyyhkien
huuliaan ja kaivaen tulitikuilla hampaitaan vieressä olevaa
Goloryibjenkon puotia. Mutta täällä on kuin kiusaksi tie ummessa.
Viisi punakkaa poikaa vierittää hikipäin voitynnyriä puodista ulos.
-- Enemmän oikealle!... Vetäkää sieltä syrjästä ... vetäkää vaan!
Tynki alle pian ... no, perhana! Varokaa varpaitanne, teidän
ylhäisyytenne!
Tynnyri takertuu ovenpieliin eikä liikahda paikaltaan... Pojat käyvät
tynnyriin käsiksi ja kiskovat sitä kaikin voimin, hoilottaen yhteen
ääneen ja riidellen niin äänekkäästi, että kuuluu yli torin. Kovien
ponnistusten jälkeen, kun ilma pitkästä läähötyksestä on tuntuvasti
pilaantunut, näyttää tynnyri vihdoin elon merkkejä, mutta pääseekin
vierähtämään takaisin takertuen uudelleen oveen. Hoilotus alkaa
toistamiseen.
-- Thyi! -- sylkäisee poliisimestari. -- Mennään Shibukinin luo!
Taitavatpa ne pirut iltaan asti siinä tynnyreineen läähöttää.
Tultiin Shibukinin puodin luo, mutta se oli jo suljettu.
-- Äskenhän se oli vielä auki! -- ihmettelevät he silmäillen
toisiaan. -- Kun me astuimme Osheinikovin puotiin, seisoi Shibukin
tuossa kynnyksellä huuhtoen kuparista teekannua. Missä hän on? --
kysyivät he kerjäläiseltä, joka seisoi suljetun puodin edustalla.
-- Antakaa Herran tähden vähän... -- kähisee kerjäläinen, -- vähän
köyhälle raajarikolle ... olkaa armeliaita, hyvät herrat... Kyllä
Jumala teitä siunaa...
Terveyslautakunta kieltäen huitoo käsillään, lukuunottamatta toista
kaupungin valtuusmiestä. Tämä antaa kerjäläiselle kopeekan ja,
ikäänkuin pelästyen jotakin, tekee hätäisesti ristinmerkin rientäen
seuransa perään.
Noin parin tunnin kuluttua palaa lautakunta takaisin uupuneena,
rasittuneena. Turhaan se ei ollut liikkeellä: yksi poliiseista kantaa
juhlallisesti vakkaa, jossa on pilaantuneita omenia.
-- Nyt, virkavaivojen jälkeen ei pieni kulaus tekisi pahaa,
-- huomauttaa poliisimestari vilkuen kylttiin, jossa seisoo
"Viinikellari". -- Se virkistäisi niin.
-- Njaa! Eipä olisi hullummaksi. Poiketkaamme vaan, jos niin tahdotte.
Terveyden harrastajat laskeutuvat kellarikerrokseen ja istuvat
pyöreän, huojuvan pöydän ympärille. Poliisimestari nyökäyttää päätään
viinurille ja heti ilmaantuu pullo pöydälle.
-- Vahinko, ettei ole mitään suuhun pantavaa, -- valittaa
kauppaseuran edustaja juoden lasinsa pohjaan ja vääntäen kasvojaan.
-- Emmekös tilaa kurkkua tai jotakin muuta?... Mutta entäs...
Edustaja kääntyy poliisiin, joka pitää vakkaa, valitsee parhaimman
omenan ja alkaa pureskella sitä.
- Kas!... taitaa siellä olla hyviäkin joukossa! -- sanoo
poliisimestari ikäänkuin ihmetellen. -- Näytäppäs tänne, minäkin
valitsen! Pane vakka tuohon! Me valitsemme parhaat ja puhdistamme
ne; loput saat sinä heittää pois. Kaatakaa laseihin! Kas niin! Näin
pitäisi meidän useammin kokoontua pohtimaan asioita. Muulloin elämme
kuin erämaassa, ei sivistystä, ei minkäänlaista harrastusta, ei
seuroja -- kuin Austraaliassa, suoraan sanoen! Kaatakaa lisää, hyvät
herrat! Tohtori, tässä on hyvä omena! Minä itse sen teille puhdistin!
* * * * *
-- Teidän ylhäisyytenne, minne käskette panna vakan? -- kysyy poliisi
poliisimestarilta, joka seurueineen nousee viinikellarin portaita
ylös.
-- Va... vakan? Minkä vakan? Mu... muistan! Hävitä se omenineen
päivineen ... ei ... eipä tiedä vaikka niissä olisi -- ru... ruttoa!
-- Omenat te suvaitsitte syödä.
-- Sy... syödä?!... Vai niin!... Kuules! Mene kotiin ja sano
rouvalle, ettei hän vaan suuttuisi... Mi... minä vaan tunniksi...
Valtuuston kanssa maata ... ymmärräks? Hö... höyhensaareen. Sprechen
Sie deutsch, Ivan Andreitsch?
Ja kohotettuaan katseensa taivasta kohti nyökäyttää poliisimestari
katkerasti päätään, levittää kätensä ja huudahtaa:
-- Tällaista se elämä on!
Kauhea yö.
Ivan Petrovitsh Panihidin kalpeni, kiersi lampun liekin hyvin
pieneksi ja alkoi kiihtyneellä äänellä:
-- Synkkä, läpinäkymätön sumu peitti maan, kun minä jouluyönä v. 1883
palasin kotiini hiljakkoin kuolleen ystäväni luota, jossa me olimme
pitäneet spiritististä istuntoa. Poikkikadut, joita pitkin kuljin,
olivat pimeät ja minun täytyi melkein hapuillen liikkua eteenpäin.
Minä asuin Moskovan kolkolla syrjäseudulla erään Trupow-nimisen
virkamiehen talossa. Ajatukset, jotka minua siinä kulkeissani
ahdistivat, olivat raskaita -- -- --
"Elämäsi lähenee loppuaan... Tunnusta syntisi ja kadu..."
-- Nämä sanat sanoi minulle Spinozan henki, joka meidän
onnistui kutsua esille. Minä pyysin toistamaan ja lautanen ei
ainoastaan toistanut vaan lisäsipä vielä: "Tänä yönä". En usko
spiritismiin, vaan kuoleman ajatus, vieläpä viittaus siihen sai
minut alakuloiseksi. Kuolema, hyvät kuulijat, on välttämätön, se
on hetkellinen, vaan ajatus siitä on kuitenkin vastenmielinen
ihmisen luonteelle... Silloin kun läpinäkymätön, kylmä pimeys minut
ympäröi ja sadepisarat hurjasti pyörivät silmieni edessä tuulen
valittavasti ulvoessa ylhäällä pääni päällä, kun minä läheisyydessäni
en nähnyt ainoatakaan elävää sielua enkä kuullut ihmisääntä,
valtasi epämääräinen, selittämätön pelko minun sieluni. Minä,
ennakkoluuloista vapaa ihminen, kiiruhdin eteenpäin uskaltamatta
katsahtaa sivulle tai taakseni. Minusta tuntui, että jos vaan
sivulleni silmäilen, niin epäilemättä näen kuoleman kummituksen
muodossa.
Ivan Panihidin hengitti katkonaisesti, ryyppäsi vettä ja jatkoi:
-- Tämä epämääräinen pelko, jonka saatatte käsittää, ei heittänyt
minua vielä silloinkaan, kun minä kavuttuani Trupowin talon
neljänteen kerrokseen avasin oven ja astuin huoneeseeni. Minun
vaatimattomassa asunnossani oli pimeä. Tuuli valitteli uunin pesässä
ja kolkutteli ilmareiän kantta ikäänkuin pyytäen sisälle lämpimään.
"Jos Spinozaan saattaa luottaa, -- hymähdin minä -- niin täytyy minun
tänä yönä kuolla näihin valituksiin. Kuinka raskasta kuitenkin!"
Minä sieppasin tikulla tulta... Hurja tuulenpuuska kulki jymähtäen
talon kattoa pitkin. Hiljainen valittelu muuttui julmaksi
kiljunnaksi. Jossakin alhaalla alkoi repaleinen akkunaluukku
jyskyttää, mutta ilmareiän kansi vinkui kovin armonalaisesti apua
pyytäen...
"Kyllä on turvattoman kurja olla tällaisena yönä", -- ajattelin minä.
Mutta ei ollut aikaa tuumia tuollaisia. Kun tulikivi oli tikusta
sinisenä liekkinä palanut loppuun ja minä silmäilin huonettani,
niin näin odottamattoman ja kauhean näyn... Oli vahinko, ettei
tuulenpuuska silloin osunut minun tulitikkuuni! Ehken olisikaan
silloin nähnyt mitään eikä tukkani noussut kauhusta pystyyn. Minä
kiljahdin, hyppäsin ovea kohti ja suljin silmäni epätoivon ja
hämmästyksen valtaamana...
Keskellä huonettani oli ruumisarkku.
Kauan ei tuli palanut tikussa, vaan minä ennätin kuitenkin erottaa
ääriviivat... Minä näin ruusunvärisen, hopeaompeluksilla koristetun,
säkenöivän reunuskankaan, näin kultanauhuksilla varustetun ristin
arkun kannessa. Löytyy esineitä, hyvät kuulijani, jotka painuvat
mieleen huolimatta siitä, että te ainoastaan silmänräpäyksen
olette niitä nähneet. Niin oli tämänkin arkun laita. Minä näin sen
ainoastaan sekunnin ajan, vaan muistan pienimmätkin yksityiskohdat.
Tämä arkku oli keskikokoista ihmistä varten ja, päättäen sen
ruusunpunaisesta väristä, aiottu nuorelle tytölle. Kallis
hopeaompelus, jalat, pronssiset kädensijat -- kaikki ilmaisi, että
vainaja oli rikas.
Suin päin syöksyin minä ulos huoneestani ja mitään ajattelematta,
miettimättä, tuntien sanomatonta pelkoa, minä kiisin portaita
alas. Käytävässä ja portaissa oli pimeä, jalkani sekaantuivat
turkkini liepeihin ja oli kerrassaan ihmeellistä, etten kaatunut
enkä taittanut niskojani. Juostuani kadulle minä nojauduin märkää
lyhtytolppaa vasten ja aloin rauhoittaa itseäni. Sydämeni löi
rajusti, henkeäni ahdisti...
Eräs kuuntelijoista kiersi lampun liekin suuremmaksi ja siirtyi
lähemmäksi kertojaa, joka jatkoi:
-- En olisi ihmetellyt, jos olisin huoneessani nähnyt tulipalon,
varkaan, raivoisan koiran... En olisi ihmetellyt, jos katto olisi
romahtanut alas, permanto rauennut, seinät kaatuneet... Kaikki tämä
olisi luonnollista ja ymmärrettävää. Vaan kuinka on ruumisarkku
voinut joutua minun huoneeseeni? Mistä se on saattanut tulla?
Kallisarvoinen, nähtävästi nuorta ylimysnaista varten tehty arkku,
-- kuinka se on voinut joutua alhaisen virkamiehen vaatimattomaan
huoneeseen? Onkohan siinä ruumis? Kuka mahtaa olla hän, tuo
ennen aikojaan kuollut rikas nainen, joka on tehnyt minulle näin
kummallisen ja kauhean vierailun? Tuskallinen salaisuus!
"Ellei tämä ole ihme, niin se on rikos", -- välähti aivoissani.
Minä syvennyin arveluihin. Ovi minun poissa ollessani oli suljettu ja
ainoastaan lähimmät ystäväni tietävät missä avain pidetään. He eivät
suinkaan ole arkkua minulle tuoneet. Saattaisi myös olla mahdollista,
että arkuntekijät ovat epähuomiossa tuoneet sen sinne. He ovat
saattaneet erehtyä kerroksen tai oven suhteen ja vieneet sen väärään
paikkaan. Mutta kukapa ei tietäisi, että meidän arkuntekijämme
eivät lähde huoneesta ennenkuin saavat maksun työstään tai ainakin
juomarahaa?
"Henget ennustivat minulle kuolemaa, -- ajattelin. -- Eivätköhän he
liene minulle myös arkkua varustaneet?"
Minä, hyvät kuulijani, en usko enkä ole koskaan uskonutkaan
spiritismiin, vaan tuollainen yhteensattumus saattaisi filosofinkin
mystilliselle tuulelle.
"Mutta tämä on hyvin lapsellista ja minä olen arka kuin koulupoika,
-- päätin vihdoin. -- Se oli vaan näköhäiriö -- eikä mitään
muuta! Olihan kotiin tullessa mieleni kovin synkkä, eikä ollut
siis ensinkään ihmeellistä, että minun heikot hermoni näkivät
ruumisarkun... Se oli varmaan näköhäiriö! Mitä se sitten olisi ollut?"
Sade pieksi kasvojani ja tuuli repi vihaisena turkkini liepeitä ja
hattuani... Minun oli vilu, sillä vaatteeni olivat likomärät. Pitäisi
tästä lähteä, vaan minne? Mennä kotiin takaisin -- mutta siellähän
uhkaa minua tuo ruumisarkku, eivätkä voimani enää voi tuota näkyä
kestää. Ja ollessani kahden tuon arkun kanssa, jossa ehkä on vainaja,
näkemättä elävää sielua, kuulematta ihmisääntä minä voisin menettää
järkeni. Mahdoton oli myöskin jäädä kadulle rankkasateeseen ja
kylmään yöhön.
Silloin minä päätin lähteä yöksi ystäväni Upokojewin luo, joka
myöhemmin, kuten tiedätte, ampui itsensä. Hän asui erään kauppiaan
luona Kuolleen kadun varrella.
Ivan Panihidin pyyhkäisi kylmää hikeä pois kalpeilta kasvoiltaan,
huokasi raskaasti ja jatkoi:
-- Minä en tavannut ystävääni kotonaan. Koputettuani oveen ja
vakuutettuna siitä, ettei hän ole kotona, minä kopeloin avaimen
poikkilaudan päältä, aukasin oven ja astuin sisään. Märän turkkini
minä heitin lattialle ja osattuani pimeässä sohvan luo, istuin
lepäämään. Oli pimeä... Tuuli suhisi akkunassa. Sirkka siristeli
uunin kolossa yksitoikkoista lauluaan. Kremlissä soitettiin jo
jouluaamukirkkoon. Minä kiiruhdin raapasemaan tulta tulitikulla.
Mutta valo ei vapauttanut minua synkästä mielentilastani, vaan
päinvastoin. Hirveä, selittämätön kauhu valtasi minut uudelleen.
Minä huudahdin, horjahdin ja tuntematta enää itseäni, juoksin ulos
huoneesta...
Toverini huoneessa näin, niinkuin kotonakin -- ruumisarkun!
Mutta toverini arkku oli melkein puolet suurempi kuin minun ja
tummanruskea päällys antoi sille erittäin synkän värityksen. Kuinka
tämä sitten on tänne joutunut? Tuskin saattoi enää epäillä, että
se olisi näköhäiriö... Eihän toki joka huoneessa saata arkkua
olla! Nähtävästi se oli vaan hermosairautta, mielikuvitusta. Menen
minä minne hyvänsä, kaikkialla näkisin edessäni kuoleman synkän
asumuksen. Kaiketi minä olen menettänyt järkeni, sairastunut johonkin
"arkkumaniian" tapaiseen tautiin. Järjen sekaantumisen syytä ei
tarvitse kauan etsiä: tulee vaan muistella spiritististä istuntoa ja
Spinozan sanoja...
"Minä tulen hulluksi! -- ajattelin kauhistuneena päätäni pidellen. --
Hyvä Jumala! Mitä on tehtävä?"
Pääni oli haljeta, jalat notkuivat... Satoi kuin saavista kaataen,
tuuli tunkeutui vaatteitteni läpi, eikä minulla ollut turkkia eikä
hattua. Mahdoton oli mennä hakemaan niitä huoneesta, sillä voimani
eivät olisi siihen riittäneet. Kauhu puristeli minua kylmässä
sylissään. Kylmä hiki juoksi kasvojani pitkin.
-- Mitä on tehtävä? -- jatkoi Ivan Panihidin. -- Olen tullut
mielisairaaksi ja saatan vilustua. Onneksi muistin, että lähellä
Kuollutta katua asuu minun hyvä ystäväni Pogostow, joka on hiljakkoin
valmistunut lääkäriksi. Hän oli tuona samana yönä spiritistisessä
istunnossa. Hänen luokseen kiiruhdin nyt minkä saatoin... Silloin ei
hän vielä ollut naimisissa tuon rikkaan kauppiaan lesken kanssa, vaan
asui erään valtioneuvoksen talon viidennessä kerroksessa.
Sallimus oli määrännyt minun hermoilleni uuden kidutuskoetuksen
Pogostowin luona. Kavutessani ylös viidenteen kerrokseen, minä kuulin
kauheaa melua. Joku juoksi ylhäällä tömistäen hurjasti jaloillaan ja
paiskellen ovia.
-- Tänne! -- kuului sydäntä särkevä huuto. -- Tänne! Yövahti!
Ja hetken kuluttua syöksyi portaita alas minua vastaan musta haamu,
jolla oli turkit yllä ja silinterihattu päässä.
-- Pogostow! -- huusin minä tunnettuani ystäväni. -- Tekö se
olettekin? Mitä teille on tapahtunut?
Tultuaan viereeni Pogostow pysähtyi ja tarttui suonenvedontapaisesti
käsivarteeni. Hän oli kalpea, hengitti raskaasti, vapisi, silmänsä
harhailivat...
-- Oletteko Panihidin? -- kysyi hän kolkolla äänellä. -- Tekö siinä
olette? Mutta tehän olette kalpea kuin haudasta noussut. Kunhan ette
vaan olisi näköhäiriö. Hyvä Jumala, kuinka kauhean näköinen olette...
-- Mutta mikä teitä vaivaa? Te näytätte kovin huonolta!
-- Oh, antakaahan kun vähän huokaan. Minä olen iloinen nähdessäni
teidät, jos todella olette Panihidin, eikä mikään näköhäiriö.
Kirottu olkoon tuo spiritistinen istunto, joka sai hermoni aivan
epäjärjestykseen. Ajatelkaas, kun minä nyt juuri kotiin saapuessani
näin huoneessani -- ruumisarkun!
Minä en uskonut korviani ja pyysin, että hän sanoisi sen kerran vielä.
-- Niin, oikean ruumisarkun, sanoi lääkäri istuutuen uupuneena
portaalle. -- Minä en ole pelkuri, mutta johan siitä itse pirukin
pelästyisi, jos spiritistisen istunnon jälkeen pimeässä kompastuisi
ruumisarkkuun!
Hämmästyneenä ja änköttäen minä kerroin lääkärille arkuista, jotka
minä olin nähnyt...
Hetken aikaa me siinä töllistelimme toisiamme silmät suurina päässä
ja suut auki. Sitten, tullaksemme vakuutetuiksi siitä, ettei tämä ole
näköhäiriö, me aloimme nipistellä toisiamme.
-- Koska meissä kummassakin koskee kipeästi, -- selitti lääkäri, --
niin me emme nyt nuku, emmekä näe toisiamme unessa. Ne ruumisarkut,
jotka olemme nähneet, eivät siis ole näköhäiriöitä, vaan jotain
todellista. Hyvä veli, mitäs nyt tehdään?
Oltuamme jo kokonaisen tunnin kylmässä porraskäytävässä, harkiten
ja tuumaillen asiaa, meidän tuli hirveä vilu ja päätimme heittää
pelkuruuden pois, herättää ovenvartijan ja mennä hänen kanssaan
lääkärin huoneeseen. Ja niin me teimmekin. Astuttuamme sisälle
huoneeseen sytytimme kynttilän ja näimme todellakin ruumisarkun,
joka oli verhottu valkoisella kiiltokankaalla ja koristettu
kullankiiltävillä hetuleilla ja tupsuilla. Ovenvartija teki hartaasti
ristinmerkkejä.
-- Nyt sopii katsoa, -- sanoi kalpea lääkäri vapisevalla äänellä, --
onko tämä arkku tyhjä vai ei.
Kauan epäröityään hän kumartui alas ja pelon kangistamana tempasi
arkun kannen pois. Me kurkistimme arkkuun, joka oli -- tyhjä...
Vainajaa ei siinä ollut, vaan sen sijaan löysimme arkusta kirjeen,
jossa seisoi:
'Hyvä Pogostow! Sinä tiedät, että appeni asiat ovat joutuneet
aivan hunningolle. Hän on velkaantunut korviaan myöten.
Huomenna tai ylihuomenna on kalunkirjotus ja tämä lopullisesti
syöksee hänen samoin kuin minunkin perheeni perikatoon ja
tahraa kunniamme, jota pidän kaikkea muuta kalliimpana. Eilen
perheneuvottelussa me päätimme piilottaa kaiken kalliimman ja
arvokkaimman tavaran. Koska appeni koko omaisuus ovat nuo arkut
-- hän on, kuten tietänet, paras ruumisarkkukauppias kaupungissa
-- niin me päätimme salata kalleimmat arkut. Minä käännyn sinun
puoleesi niinkuin ystävän puoleen; auta minua, pelasta meidät
pahasta asemastamme, pelasta kunniamme! Toivossa, että sinä
autat meitä säilyttämään omaisuuttamme, lähetän sinulle, veli
hyvä, yhden ruumisarkun, jonka pyydän piilottamaan luoksesi
ja säilyttämään siellä toistaiseksi. Ilman tuttaviemme ja
ystäviemme apua me joudumme hukkaan. Toivon, ettet sinä kieltäydy
tästä palveluksesta, etenkin kun arkku ei tule olemaan luonasi
viikkoa kauemmin. Kaikille niille, joita pidän tosi-ystävinämme,
olen lähettänyt kullekin yhden arkun ja minä luotan heidän
hyväntahtoisuuteensa ja jalomielisyyteensä. Ystävyydellä sinun