Leveäharteinen raaka ja laiska mies, jonka silmät olivat tuuheiden

kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen

poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin

väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä

leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt

useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka

sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden

jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään

rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut

vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että

tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla

oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen

etunimensä oli William ja sukunimensä Ra --. "Miten lienee; mutta

älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi,

voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät

tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.

Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä

vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa

luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä -- hänelle sangen

tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista

lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne,

kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla -- viluista ja kurjaa oli se

nukkuminen -- ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan

etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui

sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä

päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä

pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin

itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa

puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia

kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen

takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen

maankiertäjän.

-- Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan,

hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.

Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän

ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.

-- Missä poikasen muu väki on?

-- Ei minulla ole kotiväkeä -- täällä, vastasi Jan vähän peläten,

hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.

-- Hm -- aivanko yksinäsi -- aivanko yksinäsi sinä pidät täällä

leiriä?

-- Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.

-- Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua

antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt

suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein

riippuvaa jousta.

-- Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.

-- Minä en käske toista kertaa -- tänne keppi, taikka käy hullusti.

Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi

häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.

-- Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se

sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.

Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman

vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he

olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet

leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut,

mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. --

Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan,

niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta

ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne

pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.

-- Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun

on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat

ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin

minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen

veitsen.

Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti

ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. -- Liikupas vähän

sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi

antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut

vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka

äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.

Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei

näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.

-- Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun

siitä, että kompastui siteissään.

-- Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt,

vastasi roisto raa'an tyynesti. -- Minä otan vähän enemmän tuota

lihaa -- ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin?

Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt

tupakkaa.

Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.

-- Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti

arkkua, jossa oli vähän vaatteita.

Jan totteli peläten ja vavisten.

-- Avaa se.

-- En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.

-- Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka

sopii.

Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden

taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin

housuntaskusta kaksi dollaria.

-- Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne

omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta,

hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi

sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.

-- Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin

muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki

ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.

Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.

-- Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, -- ja lisää kahvia. Jan teki

niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi

asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli

metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että

kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.

-- Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.

-- Se -- se -- se on vain meidän ruoka-arkkumme.

-- Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. -- Vedä se ulos.

-- En minä jaksa.

-- Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli

liian raskas.

-- Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi

Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.

Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista

tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi

säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi.

Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi

päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli

tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan

minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon

ja huutaen koko voimallaan: -- Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui

pyörtyneenä nurmelle.

Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja

käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa

henkensä edestä.

Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli

menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa

iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb

oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran

päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja

kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui

vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti,

katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt

kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso

mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William

Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka

oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai

sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.

Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin

voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa

maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit

ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että

käpertyi.

Paikka näytti oikein tappelutanterelta -- kolme miestä maassa

pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja

pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.

-- Mitä pirua tämä merkitsee?

-- Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin

pujahtaen.

-- Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa --

sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.

Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.

-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi

Raften miehen neljä sormea huomattuaan.

Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen

näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: -- Kaleb, onko

sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen -- Bill Raften. Onko sinuun

sattunut pahasti?

Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.

Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. -- Onko

teihin sattunut pahoin, herra Clark?

Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.

-- Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, -- parin minuutin

kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.

Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli

palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä

kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa

oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki

viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.

Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.

-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. -- Nyt käyt meidän kanssamme

leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi

vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin

mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran

toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä

autan Kalebia.

Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan

edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen

ajamista. Hän huuteli "hei -- hei -- hei -- hei, heppani", Williamin

auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä

auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.

Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan

nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista,

ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin

seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.

Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften

sanoi: -- Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.

-- Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, -- tällä

miehellä on pullo taskussaan.

-- Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä

vähemmän tarjoaisin sitä _sairaalle ystävälle_, vastasi William.

Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen

tunnin kuluttua.

-- Kas tässä, Kaleb, sanoi William, -- juo nyt tämä, niin jaksat

paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä

toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.

Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä

päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut

kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä

riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta

epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten

tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli

sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen

tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin

osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen

tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut -- isänsä ja erämiehen

sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset,

mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä

osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa

katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut

epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä

auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan

toiselle puolelle.

XXVI

TALON TAKAISIN SAANTI

Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan

kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan

miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa

ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt

hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä

erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat

ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen

päiviä.

Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja

Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta

aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä

leiritulta -- pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä!

William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen

ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se

kuitenkin hyvä toverisuhde.

Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa

poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon

ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui

meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään.

Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi

tiipiissä.

Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän

huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät

olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?

-- Oli miten oli, sanoi Raften. -- Tuota nelisormista kättä on helppo

seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?

-- Niin luulen.

Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän

oli menettänyt revolverinsa -- hän asui silloin vielä Poguen ja tämän

vaimon kanssa omassa talossaan -- ja kuinka se oli taas löytynyt.

He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän

riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta

paljon jäi vielä selvittämättäkin.

Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki,

mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue

Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta

pois, tulemaan toimeen miten voi.

Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:

-- Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi

takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi

viikoksi.

_Tuhat dollaria!!!_ Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta

mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää,

sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta

myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.

Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat

dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin

suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin

henkeä oikein salpasi.

-- Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle

koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä

olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?

-- Heheh! sanoi William. -- En minä ole mikään rahanlainaaja enkä

keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle

lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä

sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.

-- Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein

riittää.

Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista

rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä

ilmestyi taloonsa -- Poguen taloon -- kolkutti oveen ja astui sisään.

-- Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään

jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.

-- Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. -- Johan on

tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän

vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!

-- Ole vaiti Dick; sinä unohdat --

-- Unohdanko -- en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen

keskeyttäen. -- Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta

hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.

-- Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua

vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.

-- Mikä teitä vaivaa, isä?

-- Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei

kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.

-- Suuri suru! mutisi Dick.

-- Mi -- minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli --

-- Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.

-- Ainakin melkein -- kaikki. Mi -- min -- minä -- en sanonut mitään

pienestä -- voih -- voih -- setelitukosta, joka minulla oli tallessa.

Mi -- minua -- viluttaa niin kovasti.

-- Dick, tee tulta, sanoi vaimo.

-- En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.

-- Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus,

tuhannen-vi-viisisataa -- dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja

veti taskustaan setelikäärön.

TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja

tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb

piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.

-- Isä hyvä, huudahti Saryann, -- te olette sairas! Minä menen ja

haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.

-- Niin -- tulta -- olkaa niin hyvät -- minua -- niin -- puistattaa

-- vilu.

Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli

ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.

-- Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan

toisenlaisella äänellä. -- Jos minä toisin vähän kiniiniä?

-- Ei, ei -- minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa

-- minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole

laillista perillistä -- niin tämä raha menee hallitukselle, mutta

minä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse -- kuin --

lisätä -- joku sana lahjakirjaan -- talonkirjaan -- niin tämä tulee

mukana -- ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb

tutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.

-- Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli

Saryann, ja Dick lisäsi heikosti: -- Niin isä, antakaa minun mennä

tohtoria hakemaan.

-- Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa

paikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?

-- On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan,

sillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa

voimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin

menetys merkitsi samalla maankin menetystä.

Vanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne -- joo --

juuri -- tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas

testamenttia tuoden.

-- Onko teillä -- kynää -- ja mustetta?

Dick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää

etsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan

ja tarkasti huolellisesti sitä -- niin, tämä se oli -- sama paperi,

joka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan

ympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän

nousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin

loimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa

kädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet

olivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä

äänellä hän kahahti: -- _Älä tule!_ ja ojensi pistoolin, kun Dick

hyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi

poroksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet

taloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's

Dumpissa holvissa.

-- Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun

huoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään

minun tavaraani.

Hän korotti äänensä ja huusi: "Selvä" ja löi pöytään kolmesti.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen

kanssa sisään.

-- Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.

Kaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat

kerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin

vimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina,

jollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.

Nyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa

kodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan

ja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen

johdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä

Kaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.

-- Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet

tuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule

luokseni.

Raften naurahteli, luki setelit ja sanoi: "Kaikki ovat!" Eikä Kaleb

vielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä

päivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.

Kun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan,

kolkutti joku hiljaa ovelle.

-- Sisään!

Nainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta

heilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb

tunsi Saryannin.

-- Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.

-- Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja

nyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen

elämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä

vuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän

oli viettänyt huonoa elämää, "paljon huonompaa kuin kukaan saattoi

aavistaakaan", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen,

että tämä sai mennä sen pitkän tien.

Kalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän

epäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys

saatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus

vietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.

Pogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin.

Nelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja

näihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat.

Kolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu

heidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä

epäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi

mieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.

XXVII

KILPAILEVA HEIMO

Talon takaisin saantia oli Sangerin tavan mukaan juhlittava

tilaisuudella, joka sai suurten tupaantuliaisten muodon, ja Raftenit,

Burnsit ja Boylet kokoontuivat sinne miehissä, koska Charless oli

Kalebin vankka ystävä. Intiaanijoukko oli siellä kunniassa, sillä

Kaleb käsitti, että tästä ilosta oli kokonaan kiittäminen heidän

leirihommaansa.

Kaksi partiopoikaa · 第 24 / 27 段