kulmakarvojen varjossa, oli Bill Hennard, varakkaan siirtolaisen
poika. Hän oli perinyt mainion tilan, mutta hän oli yhtä laiska kuin
väkevä ja hävitti tuota pikaa omaisuutensa ja kulki sitten sitä
leveätä tietä, joka johtaa laiskuudesta rikoksiin. Bill oli nähnyt
useamman kuin yhden tyrmän sisäpuolelta. Emolanin kaupungissa, joka
sijaitsi lähellä, hän oli laajalti tunnettu; monen pienen varkauden
jäljet johtivat häneen, ja julkisesti puhuttiin, että ilman erään
rikkaan ja viekkaan liittolaisen apua hän varmaan olisi istunut
vankeudessa. Ja kuului vielä sellaisiakin hämäriä viittauksia, että
tämä liittolainen oli muuan hyvin tunnettu sangerilainen, jolla
oli monta taloa ja vaimo ja poika ja pieni tytär, ja että hänen
etunimensä oli William ja sukunimensä Ra --. "Miten lienee; mutta
älkää Jumalan tähden sanoko, että minä olen teille kertonut." Voi,
voi, helppoahan sitä on rikastua kun keinot tietää. Nämä huhut eivät
tietenkään koskaan saapuneet asianosaisen korviin.
Hennard oli lähtenyt Downey's Dumpista edellisenä iltana ja teitä
vältellen oikaissut metsäin kautta käydäkseen erään toverinsa
luona, jonka kanssa hänen piti sopia tärkeistä -- hänelle sangen
tärkeistä asioista. Hän oli kelpo lailla päissään Downey's Dumpista
lähtiessään, yö oli pilvinen, ja niinpä hän harhaili sinne ja tänne,
kunnes aivan eksyi. Hän nukkui puun alla -- viluista ja kurjaa oli se
nukkuminen -- ja auringottoman päivän valjettua hän lähti toveriaan
etsimään tietämättä tarkemmin mistä. Jonkin ajan kuluttua hän sattui
sille polulle, joka vei poikain leirille. Hän oli hyvin häijyllä
päällä nälästä ja harmista ja pullon ansiosta hurjanakin, sillä
pullo oli hänellä matkassa. Hän ei enää välittänyt, vaikka näyttikin
itsensä, ja astui tiipiin luo Pikku Majavan juuri paistaessa
puolisiksi lihaa, jonka hän arveli saavansa yksin syödä. Askelia
kuullessaan Jan kääntyi ympäri otaksuen jonkun tovereista palanneen
takaisin, mutta sen sijaan hän näkikin tämän ison rentun näköisen
maankiertäjän.
-- Päivällistäkö se poika täällä keittää? Hauska liittyä kimppaan,
hän sanoi vastenmielisesti ja suostuttelevasti naurahtaen.
Hänen käytöksensä oli niin inhottavaa kuin suinkin, vaikka hän
ulkonaisesti esiintyikin ystävällisenä.
-- Missä poikasen muu väki on?
-- Ei minulla ole kotiväkeä -- täällä, vastasi Jan vähän peläten,
hänen mieleensä kun muistuivat Glenjanin maankiertäjät.
-- Hm -- aivanko yksinäsi -- aivanko yksinäsi sinä pidät täällä
leiriä?
-- Muut toverit palaavat vasta iltapäivällä.
-- Sehän sattui hyvin. Hauska kuulla. Pyydän saada vaivata sinua
antamaan minulle tuon kepin, ja maankiertäjän käytös muuttui nyt
suostuttelevasta käskeväksi hänen osoittaessaan Janin irtojäntein
riippuvaa jousta.
-- Se on minun jouseni! vastasi Jan sekä peläten että suuttuen.
-- Minä en käske toista kertaa -- tänne keppi, taikka käy hullusti.
Jan seisoi alallaan. Roisto astui lähemmäksi, otti jousen ja löi
häntä pari kolme kertaa selkään ja sääriin.
-- Ja nyt, penikka, laita minun päivälliseni valmiiksi ja tee se
sukkelaan, taikka väännän sinun hyödyttömän niskasi nurin.
Jan käsitti nyt joutuneensa rauhallisen retkeilijän kaikkein pahimman
vihollisen käsiin, ja liian myöhään hän älysi, kuinka mielettömiä he
olivat olleet, kun eivät noudattaneet Raftenin neuvoa ja ottaneet
leiriin isoa koiraa. Hän vilkaisi ympärilleen ja olisi karannut,
mutta maankiertäjä oli sukkelampi ja iski hänen kaulukseensa. --
Äläpäs nyt; pysy täällä vain, poikaseni. Kyllä minä sinulle opetan,
niin että teet juuri niin kuin käsken. Hän leikkasi jänteen jousesta
ja paiskaten Janin nurin sitoi hänen jalkansa sillä tavalla, että ne
pääsivät liikkumaan vain puolisen metriä toisensa ohi.
-- Koetapas nyt pitää kiirettä ja valmista minulle päivällistä; minun
on nälkä. Ja katsokin, ettet pilaa sitä keittäessäsi taikka saat
ruoskasta; ja jos huudat taikka leikkaat poikki tuon nuoran, niin
minä tapan sinut. Katsos tuota! Ja hän otti taskustaan ruman näköisen
veitsen.
Janin kasvoille valui pelon ja tuskan kyyneliä, kun hän nilkutti
ympäri leiriä totellakseen raakalaisen käskyjä. -- Liikupas vähän
sukkelampaan! Ja kulkuri, tulta jousella kohenneltuaan, kääntyi
antamaan hänelle toisen läjähtävän iskun. Jos hän olisi sattunut
vilkaisemaan polulle, niin hän olisi nähnyt pienen pellavapään, joka
äänen kuullessaan kääntyi ympäri ja karkasi pois.
Jan oli tottunut kärsimään kuritusta, mutta tämä raakalainen ei
näyttänyt välittävän vaikka henki menisi.
-- Aiotteko tappaa minut? hän huudahti, kun oli saanut uuden iskun
siitä, että kompastui siteissään.
-- Enpä tiedä, vaikka tappaisinkin, kun ensin olet työsi tehnyt,
vastasi roisto raa'an tyynesti. -- Minä otan vähän enemmän tuota
lihaa -- ja katso, ettei se saa palaa. Missä on sokeria kahviin?
Minä haen isomman karahkan, ellet liiku sukkelammin! Tuo minulle nyt
tupakkaa.
Jan nilkutti tiipiihin ja antoi sieltä tupakkamassin.
-- Kas, mikäs arkku tuo on? Tuo se tänne ulos, ja kulkuri näytti
arkkua, jossa oli vähän vaatteita.
Jan totteli peläten ja vavisten.
-- Avaa se.
-- En voi. Se on lukossa ja avain on Samilla.
-- Vai on se hänellä, niinkö? No kyllä minulla sitten on avain, joka
sopii.
Ja hän löi kannen mäsäksi kirveellä. Sitten hän koperoi vaatteiden
taskut, löysi Janin vanhan hopeakellon ja vitjat ja Samin
housuntaskusta kaksi dollaria.
-- Hei! Näitä minä juuri kaipasinkin, poikani, ja kulkuri pisti ne
omaan taskuunsa. Tuleen minusta tarvittaisiin vähän enemmän puuta,
hän huomautti huomatessaan Janin viinen nuolineen, ja hän potkaisi
sitä, niin että suuri osa nuolista lensi tuleen.
-- Ja nyt, poikani, älä katso minuun juuri noin tarkkaan, niin kuin
muistaaksesi, taikka minun ehkä täytyy leikata sinulta kurkku poikki
ja pistää sinut suon silmään, ettet pääse muille juttelemaan.
Jan pelkäsi nyt todella henkeänsä.
-- Tuo minulle kovasin, ärjäisi konna, -- ja lisää kahvia. Jan teki
niin. Roisto alkoi hioa pitkää puukkoansa, ja Jan huomasi kaksi
asiaa, jotka painuivat hänen mieleensä: ensinnäkin, että puukko oli
metsästysmallia ja sen päässä kuparinen hirven kuva; toiseksi että
kädessä, joka piti siitä kiinni, oli vain neljä sormea.
-- Mikä tuo toinen arkku on, joka on tuolla sisällä.
-- Se -- se -- se on vain meidän ruoka-arkkumme.
-- Sinä valehtelet, eikö niin? ja taas keppi iski. -- Vedä se ulos.
-- En minä jaksa.
-- Vedä se ulos, taikka minä kuristan sinut. Jan yritti, mutta se oli
liian raskas.
-- Pois tieltä kelvoton penikka! Ja roisto meni tiipiihin ja antoi
Janille sellaisen pukkauksen, että tämä lensi ulos suin päin nurmelle.
Poika sai pahoja vammoja, mutta päätti käyttää ainoata mahdollista
tilaisuutta. Iso puukko oli ulkona. Hän sieppasi sen, leikkasi
säärisiteensä, nakkasi puukon kauas suohon ja juoksi kuin hirvi.
Roisto hyökkäsi ulos tiipiistä kiljuen ja kiroten. Jan ehkä olisi
päässyt pakoon, jos olisi ollut paremmassa kunnossa, mutta roisto oli
tosiaan runnellut häntä pahasti ja saavutti nyt nopeaan. Juostessaan
minkä kintuista pääsi Jan näki edessäpäin puiden lomitse tutun hahmon
ja huutaen koko voimallaan: -- Kaleb!! Kaleb! Kaleb Clark!!! kaatui
pyörtyneenä nurmelle.
Kamalan hädän äänestä ei voi erehtyä. Kaleb kiiruhti paikalle ja
käden käänteessä hän oli takertunut tappelemaan roiston kanssa
henkensä edestä.
Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli
menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa
iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb
oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran
päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja
kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui
vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti,
katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt
kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso
mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William
Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka
oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai
sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.
Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin
voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa
maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit
ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että
käpertyi.
Paikka näytti oikein tappelutanterelta -- kolme miestä maassa
pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja
pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.
-- Mitä pirua tämä merkitsee?
-- Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin
pujahtaen.
-- Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa --
sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.
Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.
-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi
Raften miehen neljä sormea huomattuaan.
Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen
näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: -- Kaleb, onko
sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen -- Bill Raften. Onko sinuun
sattunut pahasti?
Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.
Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. -- Onko
teihin sattunut pahoin, herra Clark?
Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.
-- Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, -- parin minuutin
kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.
Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli
palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä
kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa
oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki
viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.
Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.
-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. -- Nyt käyt meidän kanssamme
leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi
vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin
mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran
toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä
autan Kalebia.
Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan
edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen
ajamista. Hän huuteli "hei -- hei -- hei -- hei, heppani", Williamin
auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä
auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.
Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan
nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista,
ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin
seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.
Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften
sanoi: -- Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.
-- Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, -- tällä
miehellä on pullo taskussaan.
-- Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä
vähemmän tarjoaisin sitä _sairaalle ystävälle_, vastasi William.
Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen
tunnin kuluttua.
-- Kas tässä, Kaleb, sanoi William, -- juo nyt tämä, niin jaksat
paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä
toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.
Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä
päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut
kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä
riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta
epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten
tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli
sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen
tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin
osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen
tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut -- isänsä ja erämiehen
sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset,
mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä
osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa
katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut
epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä
auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan
toiselle puolelle.
XXVI
TALON TAKAISIN SAANTI
Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan
kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan
miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa
ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt
hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä
erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat
ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen
päiviä.
Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja
Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta
aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä
leiritulta -- pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä!
William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen
ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se
kuitenkin hyvä toverisuhde.
Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa
poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon
ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui
meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään.
Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi
tiipiissä.
Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän
huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät
olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?
-- Oli miten oli, sanoi Raften. -- Tuota nelisormista kättä on helppo
seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?
-- Niin luulen.
Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän
oli menettänyt revolverinsa -- hän asui silloin vielä Poguen ja tämän
vaimon kanssa omassa talossaan -- ja kuinka se oli taas löytynyt.
He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän
riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta
paljon jäi vielä selvittämättäkin.
Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki,
mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue
Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta
pois, tulemaan toimeen miten voi.
Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:
-- Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi
takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi
viikoksi.
_Tuhat dollaria!!!_ Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta
mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää,
sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta
myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.
Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat
dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin
suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin
henkeä oikein salpasi.
-- Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle
koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä
olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?
-- Heheh! sanoi William. -- En minä ole mikään rahanlainaaja enkä
keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle
lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä
sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.
-- Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein
riittää.
Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista
rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä
ilmestyi taloonsa -- Poguen taloon -- kolkutti oveen ja astui sisään.
-- Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään
jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.
-- Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. -- Johan on
tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän
vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!
-- Ole vaiti Dick; sinä unohdat --
-- Unohdanko -- en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen
keskeyttäen. -- Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta
hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.
-- Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua
vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.
-- Mikä teitä vaivaa, isä?
-- Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei
kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.
-- Suuri suru! mutisi Dick.
-- Mi -- minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli --
-- Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.
-- Ainakin melkein -- kaikki. Mi -- min -- minä -- en sanonut mitään
pienestä -- voih -- voih -- setelitukosta, joka minulla oli tallessa.
Mi -- minua -- viluttaa niin kovasti.
-- Dick, tee tulta, sanoi vaimo.
-- En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.
-- Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus,
tuhannen-vi-viisisataa -- dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja
veti taskustaan setelikäärön.
TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja
tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb
piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.
-- Isä hyvä, huudahti Saryann, -- te olette sairas! Minä menen ja
haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.
-- Niin -- tulta -- olkaa niin hyvät -- minua -- niin -- puistattaa
-- vilu.
Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli
ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.
-- Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan
toisenlaisella äänellä. -- Jos minä toisin vähän kiniiniä?
-- Ei, ei -- minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa
-- minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole
laillista perillistä -- niin tämä raha menee hallitukselle, mutta
minä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse -- kuin --
lisätä -- joku sana lahjakirjaan -- talonkirjaan -- niin tämä tulee
mukana -- ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb
tutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.
-- Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli
Saryann, ja Dick lisäsi heikosti: -- Niin isä, antakaa minun mennä
tohtoria hakemaan.
-- Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa
paikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?
-- On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan,
sillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa
voimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin
menetys merkitsi samalla maankin menetystä.
Vanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne -- joo --
juuri -- tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas
testamenttia tuoden.
-- Onko teillä -- kynää -- ja mustetta?
Dick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää
etsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan
ja tarkasti huolellisesti sitä -- niin, tämä se oli -- sama paperi,
joka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan
ympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän
nousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin
loimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa
kädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet
olivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä
äänellä hän kahahti: -- _Älä tule!_ ja ojensi pistoolin, kun Dick
hyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi
poroksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet
taloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's
Dumpissa holvissa.
-- Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun
huoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään
minun tavaraani.
Hän korotti äänensä ja huusi: "Selvä" ja löi pöytään kolmesti.
Ulkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen
kanssa sisään.
-- Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.
Kaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat
kerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin
vimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina,
jollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.
Nyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa
kodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan
ja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen
johdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä
Kaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.
-- Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet
tuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule
luokseni.
Raften naurahteli, luki setelit ja sanoi: "Kaikki ovat!" Eikä Kaleb
vielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä
päivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.
Kun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan,
kolkutti joku hiljaa ovelle.
-- Sisään!
Nainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta
heilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb
tunsi Saryannin.
-- Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.
-- Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja
nyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen
elämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä
vuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän
oli viettänyt huonoa elämää, "paljon huonompaa kuin kukaan saattoi
aavistaakaan", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen,
että tämä sai mennä sen pitkän tien.
Kalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän
epäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys
saatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus
vietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.
Pogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin.
Nelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja
näihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat.
Kolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu
heidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä
epäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi
mieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.
XXVII
KILPAILEVA HEIMO
Talon takaisin saantia oli Sangerin tavan mukaan juhlittava
tilaisuudella, joka sai suurten tupaantuliaisten muodon, ja Raftenit,
Burnsit ja Boylet kokoontuivat sinne miehissä, koska Charless oli
Kalebin vankka ystävä. Intiaanijoukko oli siellä kunniassa, sillä
Kaleb käsitti, että tästä ilosta oli kokonaan kiittäminen heidän
leirihommaansa.