seurauksella, että he unohtivat riitansa -- ainakin joksikin
aikaa -- ja kertoilivat juttuja varhaisilta metsästysajoiltaan
Janin ja heimon iloksi. Siellä oli neljä muutakin poikaa, jotka
Pikku Majava nyt tapasi ensi kerran. Nämä olivat Wesley Boyle,
tummaihoinen, matalaotsainen, vilkas, Samin ikäinen poika; hänen
veljensä Peter, joka oli kahdentoista vaiheilla, vaaleaverinen,
lihava, pisamakasvoinen ja aivan merkillisesti karsaaseen katsova; ja
heidän serkkunsa Charless Boylen nuorempi, joka oli hyvänahkainen,
huolimaton ja aina valmis tirskumaan; ja vielä Cyrus Digby, hieno
kaupunkilaispoika, joka oli maalla vieraissa ja tavallisesti esiintyi
valkeissa kalvosimissa ja sangen korkea pystykaulus kaulassa.
Sangerin intiaanileiri herätti näiden poikain vilkasta mielenkiintoa,
ja yksi Kalebin tuliaisjuhlan seurauksia oli, että muodostui
toinen intiaaniheimo, johon kuuluivat kolme Boylea ja heidän
kaupunkilaistoverinsa.
Koska enemmistö näistä oli Boyleja ja heidän metsästysmaitaan
suolammikon ympärysmetsät ja varsinkin koska he olivat lukeneet
intiaaneista, jotka nimittivät itseään boilereiksi,[8] niin hekin
käyttivät tätä nimeä. Wesley luonnollisesti oli heidän johtajansa.
Hän oli valpas ja voimakas ja lisäksi toimintatarmoinen, joten
hänestä tuli oiva päällikkö. Kyömynenänsä, mustain hiustensa ja
silmäinsä ansiosta hän sai nimekseen "Musta Haukka", joka sattui
muutoinkin kohdalleen. Kaupunkilaispoika, joka oli suurta melua
pitävä keikari eikä tehnyt sanottavasti työtä, sai nimekseen
"Sininärhi". Peter Boylesta tuli "Rantasipi"[9] ja Charless sai
ainaisen tirskumisensa ja kahden ison esiin pistävän etuhampaansa
vuoksi nimekseen "Orava".
He rakensivat leirinsä niin sangerilaisten malliseksi kuin suinkin
ja omaksuivat heidän tapansa; mutta alusta alkaen heimojen välille
syntyi kiivas kilpailu. Sangerilaiset mielestään olivat erätietojen
puolesta paljon vanhempia ja kokeneempia. Boilerit mielestään
tiesivät yhtä paljon ja enemmänkin, ja heitähän oli yksi enemmän.
Kiihkeä kilpailu johti julkisotaan. Syntyi yleinen tappelu nyrkein ja
savikokkarein; tämä ei ottanut ratketakseen. Järjestettiin silloin
johtajien välillä kaksintaistelu, ja Musta Haukka voitti tappelun ja
otti Tikan päänahan. Boilerit riemuitsivat riivatusti. He päättivät
valloittaa väkirynnäköllä koko Sangerin leirin, mutta kun molemmat
heimot joutuivat käsikähmään, niin ei tappelussa taaskaan saavutettu
ratkaisua. Gui sai kuitenkin suurenmoisen voiton Charlessista ja
voiton hetkellä anasti hänen päänahkansa.
Pikku Majava lähetti nyt kaksintaisteluvaatimuksen Mustalle Haukalle.
Siihen suostuttiin uhmaten. Taas Boilerien päällikkö selvisi
voittajana ja anasti uuden päänahan Pikku Majavan saadessa kovan
selkäsaunan ja silmänsä alle mustelman, mutta vihollinen perääntyi.
Jania oli Bonnertonissa aina pidetty arkana poikana, mutta tämä
johtui suureksi osaksi hänen liian ankarasta kotikasvatuksestaan.
Sanger sai aikaan suuria muutoksia. Se että talon isäntä kohteli
häntä arvonannolla, oli hänelle aivan uusi ilahduttava kokemus. Se
kehitti hänessä omanarvon tuntoa. Metsäelämä oli ihmeteltävässä
määrässä kehittänyt hänen itseluottamustaan ja parantunut terveys
kannusti hänen rohkeuttaan. Niinpä seuraavana päivänä, vihollisen
jälleen lähestyessä koko voimallaan, Jan kaikkien hämmästykseksi
taas haastoi Mustan Haukan kaksintaisteluun. Oikeastaan se hänen
puoleltaan kysyi tavatonta epätoivoista voimanponnistusta, sillä
toista on haastaa tappeluun poika, jonka luulee voittavansa, toista
sellainen, jolta on juuri edellisenä päivänä saanut selkäänsä. Ja
totta puhuen Jan tekikin sen pelolla ja vavistuksella; mutta siinäpä
rohkeus juuri piilikin -- että meni eteenpäin, vaikka pelko käski
pakenemaan.
Aivan varma asia on, ettei hän vuotta aikaisemmin olisi uskaltanut
ryhtyä moiseen tappeluun, ja nytkin hän teki sen vain siitä
syystä, että hän oli huomannut Mustan Haukan olevan vasenkätinen,
ja keksinyt keinon, miten tätä seikkaa saattoi käyttää hyväkseen.
Taisteluvaatimus oli kaikille suuri yllätys, mutta vielä enemmän he
hämmästyivät, kun Pikku Majava heimonsa iloksi sai loistavan voiton.
Tästä innostuneina he karkottivat boilerit koko kentältä, ja Sam ja
Jan kumpikin anastivat päänahan.
Sangerilaiset pitivät samana iltana neuvottelun ja päänahkakarkelon
taivasalle viritetyn tulen ympärillä. Lähetettiin hakemaan
rohtomiestäkin mukaan.
Karkelon jälkeen päällikkö Majava, joka oli maalannut kasvonsa
mustelman salatakseen, piti puheen. Hän arveli, että boilerit varmaan
hakisivat lisäväkeä ja koettaisivat uudistaa hyökkäyksen ja että
sangerilaistenkin sen vuoksi pitäisi lisätä joukkoaan.
-- Minä annan Charlessille selkään vaikka koska, kimitti Gui ylpeänä
ja heiluttaen anastamaansa päänahkaa.
Mutta rohtomies sanoi: -- Jos minä olisin teidän sijassanne,
pojat, niin minä koettaisin saada aikaan rauhan. Nyt kun te olette
voittaneet, teidän pitäisi kutsua ne suureen pou-vouhun.
Nämä tapaukset sitten johtivat molempien heimojen kohtaukseen
täysissä sotamaaleissa.
Päällikkö Tikka puhui joukoille ensin: -- Kuulkaas, pojat -- veljet
päälliköt, piti sanomani -- ei tämä tappeleminen lyö leiville. Meillä
on lystimpää, jos teemme yhdessä työtä. Ollaan ystäviä ja yhdytään
samaan heimoon. Kun on monta miestä, niin on aina hauskempaa.
-- Hyvä juttu, sanoi Musta Haukka, mutta heimo nimitetään
boilereiksi, sillä meitä on enemmän, ja minusta tulee ylipäällikkö.
-- Siinä olet väärässä. Rohtomiehemme mukaan luettuna meitä on
yhtä monta ja painavampaa. Meillä on parempi leiri -- meillä
on uimalammikko, ja me olemme vanhempi heimo, puhumattakaan
menestyksistä, joita meillä oli vast'ikään eräissä pikku koetuksissa,
jotka nuorinkin meistä muistaa, ja Gui irvisti, kun hänen urotyöhönsä
näin ilmeisesti viitattiin.
Uimalammikko se oikeastaan oli, joka asian ratkaisi. Boilerit
päättivät äänestyksen jälkeen yhtyä sangerilaisiin. Heillä oli
vain kymmenen päivää lomaa, sangerilaiset olivat saaneet viikon
pidennyksen ja kaikki tiesivät, että aika tulisi parhaiten
käytetyksi, kun yhdyttäisiin lampileiriin. Nimipulman ratkaisi Pikku
Majava:
-- Boilersoturit, hän sanoi, intiaanien tapa on jakaa heimot
sukukuntiin. Te olette boilerien sukukunta. Mutta me kaikki asumme
Sangerissa, niin olemme Sangerin intiaaneja.
-- Kenestä ylipäällikkö?
Mustaa Haukkaa ei vähääkään haluttanut alistua Tikan johtoon, koska
hän oli antanut tälle selkään, eikä Tikka suostunut sellaiseen
ylipäällikköön, joka kuului alempaan heimoon. Joku ehdotti, että
Pikku Majavasta tehtäisiin päällikkö, mutta uskollisuudesta veljeään
Tikkaa kohtaan Jan kieltäytyi.
Parempi kun jätätte sen asian ratkaisematta muutamaksi päiväksi,
kunnes paremmin tutustutte, oli rohtomiehen viisas ehdotus.
Se päivä ja seuraavakin vietettiin leirissä. Boilerien täytyi tehdä
tiipiinsä ja valmistaa vuoteensa. Sangerilaiset auttoivat reippaasti
talkoilla.
Seuraavana puuhana oli jousien ja nuolien teko. Pikku Majava ei
vielä ollut kokonaan uusinut maankiertäjän hävittämää varastoaan.
Säkkihirven metsästyksestä tuli toisena päivänä miellyttävä vaihtelu,
vaikka olikin yhteensä vain kaksi jousta, ja boilerit alkoivat älytä,
että he erätiedossa tosiaan olivat paljon jäljellä sangerilaisista.
Uinnissa Musta Haukka oli helposti ensimmäinen. Tämä tietysti
suuresti lisäsi hänen mielenkiintoaan uimalammikkoa kohtaan, ja hänen
ansionsa etupäässä oli, että siihen myöhemmin tehtiin kanootti.
XXVIII
VALKOISEN MIEHEN ERÄTIETOA
Musta Haukka opetti heimolle uuden leikin, jota hän sanoi
"arvioimiseksi".
-- Pitkäkö matka on tästä tuohon puuhun? hän kysyi, ja kun kukin oli
kirjoittanut paperille arvionsa, matka mitattiin, ja tavallisesti
Tikka taikka Musta Haukka osasivat lähimmäksi oikeata. Gui näki yhä
pisimmälle, minkä vuoksi hän aina ehdotti tätä leikkiä, kun haluttiin
huviohjelmaan jotakin vaihtelua.
Mustan Haukan ehdotuksesta Jan järjesti myös uuden kisan, jonka nimi
oli "valkoisen miehen erätieto".
-- Voitteko jäljistä sanoa, hän kysyi, kuinka korkea koira on?
-- Emme; et sinä liioin eikä kukaan muukaan, vastattiin siihen
melkeinpä halveksivasti.
-- Voinpa. Mitatkaa sen etukäpälän jäljen pituus, kertokaa tämä luku
kahdeksalla, niin saatte olkain korkeuden. Koettakaapa, niin saatte
nähdä. Pienen koiran jälki on 5,8 cm ja korkeus 45 cm:n vaiheilla,
lammaskoira, jolla on 7,5 cm:n jälki, on 58 cm korkea ja suuri koira
jonka jälki on 10 cm, 75-80 cm korkea.
-- Minä lyön vetoa, että minä näyttelyssä näin koiran, joka tekisi
tenän, intti Sam. -- Se oli yhtä pitkä kuin minun kaksi käsivarttani,
ja käpälät sillä oli kuin nuorella karhulla, mutta ei se ollut
tiiltä korkeampi. Se oli melkein kuin perhosen toukka, paitsi että
jalkoja oli vain neljä, yksi pari aivan kummassakin päässä. Ne olivat
niin kaukana toisistaan, ettei se voinut kulkea tasajalkaa. Se oli
kuin piirongin alla kasvanut. Minun mielestäni niin kovin lyhyitä
jalkoja olisi pitänyt antaa enemmän. Yksi rivi keskellä olisi ollut
kohtuullista.
-- Niin, kyllä minä tunnen sen rakin. Se on mäyräkoira. Mutta ei
epämuodostuneita voi lukuun ottaa; ei muuta kuin tavallisia koiria.
Ja tämä sääntö sopii kesyttömiinkin eläimiin -- nimittäin susiin
ja kettuihinkin ja muihin eläimiin. Aihetta sitten muuttaen Majava
jatkoi:
-- Voitteko varjosta sanoa, kuinka korkea puu on?
- Sitä emme ole koskaan ajatelleet. Kuinka se käy päinsä?
-- Odottakaa, kunnes oma varjonne on yhtä pitkä kuin te itsekin --
nimittäin kahdeksan aikaan aamulla ja neljän aikaan iltapäivällä --
sitten mitatkaa puun varjon pituus. Silloin on puukin yhtä pitkä kuin
sen varjo.
-- Jos sillä tavalla mittaa, niin siihenhän kuluu koko päivä, eikä
voi mitata metsässä eikä pilvisenä päivänä. Kyllä minä sitten
mieluummin arvaan, virkkoi Musta Haukka.
-- Minä lyön päänahkani vetoa, että minä tiedän tuon puun korkeuden
kiipeämättä siihen ja osaan tarkempaan kuin te arvaamalla, sanoi
Pikku Majava.
-- Ei, en minä lyö päänahkaani vetoa tuommoisen vuoksi -- mutta
pannaan vetoa astianpesuvuoro.
-- No hyvä. Kuinka korkealla on tuon puun latva?
-- Ei oteta latvaa, sinne emme voi nousta mittaamaan, mutta sanotaan
tuo oksa, vastasivat toiset. Kuules Tikka, ole sinä tuomarina.
-- Enpäs, minä tahdon olla mukana arvaamassa. Se joka häviää, ottaa
jokaisen toisen ensimmäisen astianpesuvuoron.
Musta Haukka tähtäili oksaa huolellisesti ja kirjoitti sitten
muistiin arvion.
Sam sanoi: -- Musta Haukka! Maa on joltisenkin epätasaista. Tahtoisin
tietää tarkkaan, mistä kohdasta tyveä se mitataan. Merkitsepä se
nappulalla!
Musta Haukka astui puun juurelle ja pisti sinne valkoisen nappulan
antaen samalla tietämättään Tikalle mittakaavan, mitä vailla tämä
oli, sillä poika tiesi, että Musta Haukka oli noin puolitoista metriä
pitkä. Arvioiden sitten puun pituutta Mustan Haukan seisoessa puun
alla Sam kirjoitti muistiin kymmenen ja puoli metriä.
Nyt oli Janin vuoro mitata se "valkoisen miehen erätiedolla", hänen
omia sanoja käyttääksemme. Hän leikkasi salon, joka oli tarkkaan
kolme metriä pitkä, ja valiten sileimmän paikan astui 18 metrin
päähän puusta, pisti salon pystysuoraan maahan ja meni sitten maahan
vatsalleen sellaiseen paikkaan, että hänen silmänsä oli puun tyven
tasalla ja samalla suoralla salon pään ja puunoksan kanssa. Tähän
paikkaan hän löi nappulan.
Nyt hän mittasi, kuinka pitkä matka oli tästä "silmänappulasta"
salon juureen. Matkaa oli 9,3 m. Sitten hän mittasi etäisyyden
silmänappulasta puun juurella olevaan nappulaan; sitä oli 26,1 m.
Koska 3 m:n salko kohtasi linjan 9,3 m:n päässä, niin suhtautui 9,3
3:een samoin kuin 26,1 oksan korkeuteen maasta. Tästä saatiin 8,4 m.
Yksi pojista kiipesi nyt puuhun ja mittasi oksan korkeuden. Se oli
8,7 m, joten Jan sai loistavan voiton.
-- No, te tarkat arvailijat, tahdotteko yrittää uuden kerran, niin
pääsette vähän helpommalla tällä kertaa. Jos arvaatte niin, ettei ole
vikaa kuin kolme metriä puoleen tai toiseen, niin voitatte. Minä en
pyydä muuta kuin puoli metriä liikuntavapautta.
-- No, hyvä juttu. Katso puusi.
-- Tällä kertaa ei mitata puuta, vaan kuinka pitkä matka on lammikon
poikki tästä nappulasta tuohon pieneen hemlokkiin. Kirjoittakaa
muistiin arvionne, niin minä näytän teille toisen kepposen.
Sam tähtäili kovin tarkkaan ja kirjoitti 12 m. Wes kirjoitti 13,5 m.
-- Minä tahdon päästä mukaan tällä kertaa. Minä näytän teille, kuinka
sitä... huudahti Gui tavalliseen tapaansa ja kirjoitti 15 metriä.
-- Arvatkaa kaikki päänahkoja vastaan, ehdotti Orava, mutta tätä
pidettiin liian vähäpätöisenä päänahan hintana, ja astiainpesu
määrättiin taas tappiolle joutuvain rangaistukseksi. Toisetkin pojat
tulivat nyt kirjoittamaan arvionsa, jotka eivät paljon poikenneet
päällikön arviosta 13,2 m, 13,8 m ja 14,7 m.
-- Nyt se sanotaan tarkkaan, ja Pikku Majava otti kolme suoraa
salkoa, jotka olivat tarkalleen yhtä suuret, ja kiinnitti ne
nappuloilla kolmioksi jättäen nappulat hieman koholle. [Kirjassa
on piirrokset mittauksesta.] Kolmion hän asetti rannalle ABC:hen,
tähdäten AB:n niin, että se osoitti suoraan pieneen hemlokkiin D ja
löi sitten maahan kolme nappulaa tarkkaan kolmion kolmen nappulan
alle. Sitten hän siirsi kolmionsa EFG:hen ja asetti sen siten,
että FG oli samalla suoralla kuin AC ja EG samalla D:n kanssa. AGD
siis ilmeisestikin oli tasasivuinen kolmio; viivan DH siis täytyy
olla seitsemän kahdeksasosaa viivasta AG. AG oli helppo mitata, ja
sen pituus oli 21 m. 7/8 21:stä on 18,3 m. Kun lammikon todellinen
leveys mitattiin nauhalla, niin se oli 18 m, ja Jan oli siis arvannut
melkein paikalleen, mutta Gui väitti, ettei hän ollut erehtynyt 3 m
enempää, kun oli arvannut 15 m, ja se myönnettiin. Näin voittajia
oli kaksi -- kaksi jotka saivat vapautuksen astiain pesusta, mutta
Haukansilmän pöyhkeily kävi nyt aivan sietämättömäksi. Hän ei koskaan
sen koommin arvannut näin lähelle, mutta näin suuren voiton jälkeen
eivät mitkään harhaiskut enää saaneet häntä hämmentymään.
Samia valkoisen miehen erätieto huvitti etupäässä Janin vuoksi, mutta
Mustaan Haukkaan tieto itse ilmeisestikin teki suuren vaikutuksen.
Tämä valkoisen miehen erätieto oli kuitenkin Janille sangen
yksinkertaista, ja hän tarjoutui opettamaan sitä muille intiaaneille,
mutta näiden mielestä se liiaksi "haiskahti koululta." Äänestyksen
jälkeen he antoivat hänelle "kupin". Mutta kun Raften kuuli sen,
niin hän huudahti ihmetellen ja ihaillen: "Soo-o, mutta sehän on
mahtavaa!" eikä tyytynyt ennen kuin kupista tuli "suuri kuppi".
-- Kuules Majava, sanoi Tikka murheellisena menneitä muistellen, jos
koiran etujalka on yhdeksän senttimetriä pitkä ja seitsemän leveä,
niin minkä värinen on sen hännän pää?
-- Valkoinen, vastasi toinen heti, sillä koira, jolla on sen kokoinen
ja muotoiset jalat, luultavasti on keltainen ja keltaisella koiralla
aina on valkoisia karvoja hännän päässä.
-- Niin, mutta ei tällä, sillä sen häntä oli katkaistu jo sen
nuoruuden päivinä.
XXIX
PITKÄ SUO
Heimojen sopu ei kuitenkaan ollut likimainkaan mallikelpoinen.
Musta Haukka pyrki olemaan riitaisa. Hän oli vankempi kuin Jan. Hän
ei saanut päähänsä, kuinka häntä hintelämpi ja nuorempi poika oli
saanut hänet nakatuksi nurin, ja hän halusi koettaa uuden kerran.
Mutta Jan vahvistui päivä päivältä. Hän oli sukkela ja sangen
jäntevä. Ensimmäisessä tappelussa, joka oli kokonaan nyrkkeilyä,
hän oli saanut rökkiinsä; toisessa koetuksessa, joka maksoi
hänelle niin suuren ponnistuksen, hän oli keksinyt jonkinlaisen
vapaapainijärjestelmän ja oli voittanut etupäässä ainoalla
kepposellaan. Mutta Musta Haukka ei ollut tulokseen tyytyväinen, ja
vaikkei hän halunnutkaan antaa varsinaista taisteluhaastetta, niin
hän ehdotti kuitenkin muutaman päivän rauhantilan jälkeen, että
kokeeksi hyvässä sovussa painittaisiin päänahoista.
-- Nyrkkejä ei saa käyttää! Sitä Jan juuri tahtoikin, ja suurin poika
lensi tallukat taivasta kohti. -- Jos joku toinen boileri haluaa
koettaa, niin olen mielihyvin hänen käytettävissään, sanoi Jan hieman
pöyhistyneenä kohottaessaan ilmaan Mustalta Haukalta saamaansa toista
päänahkaa.
Hänen suureksi hämmästyksekseen Sininärhi, kaupunkilaispoika, suostui
koettamaan, ja vielä enemmän hän hämmästyi, kun kaupunkilaispoika
nakkasi _hänet_ nurmelle selälleen.
-- Kolmas kerta toden sanoo! huusi Tikka sukkelaan ystävänsä parasta
katsoen, vedoten vanhaan kirjoittamattomaan lakiin, jonka mukaan
kaksi parasta kolmesta voittaa, ellei ole edestäpäin sovittu, että
yksi ainoa koetus, jota tavallisesti sanotaan "äkkikuolemaksi",
ratkaisee kiistan.
Jan tiesi nyt saaneensa arvoisensa vastustajan. Hän väisti odottaen
sopivaa alkua -- kävi kiinni -- sulki otteensa -- ja luuli jo
saaneensa toisen selälle, mutta vastustaja luisui ajoissa syrjään ja
antoi periksi, sen sijaan että olisi vastustanut, ja niin molemmat
kaatuivat nurin ja tarrautuivat toisiinsa kirein ottein. Minuutin
voitto näytti epätietoiselta.
-- Pidä puolesi, Jan.
-- Anna sille köniin, Sininärhi.
Mutta Jan työnsi sukkelasti ulos toisen koipensa, sai vähän
vipuvoimaa ja käänsi kaupunkilaispojan selälleen.
-- Hurratkaa Pikku Majavalle!
-- Vielä yksi yritys! Nyt ovat tasoissa! huusi Musta Haukka.
Taas käytiin kiinni, mutta Jan oli nyt vielä entistäkin varovaisempi.
Kaupunkilaispoika läähätti kovasti. Todellinen voimain mittely oli jo
tapahtunut, ja boileri kellistyi varsin helposti.
-- Kolme hurraata Pikku Majavalle! Neljäs päänahka karttui hänen
kokoelmaansa, ja Sam taputti häntä selkään Sininärhen kaivaessa
taskustaan peilin ja kamman ja suoriessa hiuksensa.
Mutta johtajakysymyksen ratkaisu ei tällä tavoin paljoakaan
edistynyt, ja kuullessaan asian yhä vielä olevan samalla kannalla,
rohtomies sanoi:
-- Pojat, tiedättehän, että kun on epäilystä siitä, kenestä johtaja,
niin ainoa keino on se, että kaikki päälliköt eroavat ja toimitetaan
uusi vaali. Pojat noudattivat neuvoa, mutta tuli uusi umpimutka.
Pikku Majava ei suostunut ehdokkaaksi. Tikka sai kolme ääntä, Musta
kotka neljä ja Gui yhden (omansa), eivätkä sangerilaiset tyytyneet
tähän tulokseen.
-- Odotetaan siksi, että on käyty vaikealla retkellä -- silloin
nähdään, kuka on oikea päällikkö -- sitten toimitetaan uusi vaali,
ehdotti Pikku Majava Tikan etua silmällä pitäen, sillä tämän vaikean
retken Kaleb oli heille luvannut -- kolmen päivän retken Pitkälle
suolle.
Tämä suo oli aivan autiota seutua, viisitoista kilometriä leveä ja
neljäkymmentä viisi pitkä, yli viisitoista kilometriä Sangerista
pohjoista kohti. Suota se oli vain osaksi, mutta kuivat paikat olivat
vain kalliosaarekkeita nevain keskellä. Ne olivat arvotonta maata,
kulovalkeat olivat hävittäneet metsät, minkä vuoksi Pitkä suo yhä
vieläkin oli asumatonta erämaata.
Lehtimetsää kasvavissa saarekkeissa sanottiin vielä olevan vähän
hirviäkin. Joskus nähtiin karhuja ja ilveksiä, ja susiakin oli
viime talvina ollut. Kettuja, pyitä ja jäniksiä oli tietysti myös.
Joet olivat enimmäkseen täynnä liekoja, mutta niissä asusteli vielä
joku majava ja silloin tällöin tavattiin saukko. Kesäteitä ei ollut
minkäänlaisia, ei muuta kuin pitkiä hämäriä juonteita nevain poikki,
talvisten tukkiteiden pohjia. Tämä oli se seutu, johon pojat olivat
päättäneet tehdä retken Kalebin johdolla.
Niinpä he siis viimeinkin olivat lähdössä todelliselle
"intiaaniretkelle" -- tutkimaan laajoja tuntemattomia alueita, joilla
varmaan sattuisi seikkailuja.
Jan paukautti päivänkoitossa rumpua. Se kumahteli kirkkaasti ja
sointuvasti luvaten auringonpaistetta ja hyvää ilmaa.
Seitsemän aikaan aamulla lähdettiin leiristä ja kolme tuntia
marssittua saavuttiin erämaan ensimmäiseen osaan, laajalle
kallioiselle maalle, joka oli täynnään hiiltyneitä puita ja kantoja,
toisin paikoin kuitenkin vihantaakin, missä kasvoi väriseviä
haapalehtoja.
Intiaanit olisivat nyt leiriytyneet sangen mielellään, mutta
rohtomies sanoi: -- Ei, kuljemme vielä, kunnes löydämme vettä.
Muutamia kilometrejä edelleen kuljettua tultiin ensimmäiselle
tasaiselle tamarakkisuolle, ja nyt pysähdyttiin kaikkien mieliksi
aterioimaan. -- Leiri! huusi johtaja ja intiaanit karkasivat mikä
millekin suunnalle kukin määrättyyn toimeensa. Sam hankki polttopuita
ja Musta Haukka lähti hakemaan vettä ja hänen kerallaan Sininärhi,
korkeassa tärkkikauluksessa ja leveissä kalvosimissa herrastellen,
sillä Kaleb oli kovaksi onneksi tullut myöntäneeksi kerran nähneensä
intiaanipäällikön, jolla oli pönttöhattu ja pystykaulus.
Majava tunsi jonkin verran pettyneensä, kun rohtomies sytytti tulen
tulitikulla. Hän olisi tahtonut, että kaikki olisi tehty oikein
intiaanimaiseen tapaan, mutta erämies huomautti: -- Hyvähän se on,
kun on metsässä mukana taulaa ja rihma, mutta tulitikuilla saa tulta
helpommin kuin puuta hankaamalla.
Musta Haukka ja Sininärhi palasivat tuoden kaksi sangollista sekaista
lämmintä suovettä.
-- Kun ei muuta ollut! he sanoivat puolustuksekseen.
-- Jan, mene sinä näyttämään niille, kuinka hyvää vettä saadaan,
sanoi Kaleb, ja niinpä Sangerin toinen päällikkö otti kirveen ja
sukkelaan veisti puulapion, meni sitten suon reunaan ja alkoi kaivaa
kolmen sylen päähän sen reunasta hiekansekaiseen saveen kuoppaa.
Kuopan hän kaivoi vähän yli puoli metriä leveäksi ja metriä syväksi.
Siihen vuoti joka puolelta sekaista vettä, ja Sininärhi sanoi
halveksien: -- Kuules nyt, kyllä se on parempaa, mitä me toimme.
Majava kaivoi, kunnes kuopassa oli neljännesmetriä vahvalta sekaista
vettä. Sitten hän otti sangon ja ammensi veden pois niin sukkelaan
kuin suinkin, antoi kuopan taas täyttyä, ammensi sen tyhjäksi toisen
kerran, ja sitten kymmenen minuutin kuluttua kupilla ammensi sangon
täyteen kristallinkirkasta kylmää vettä. Siitä boilerit oppivat,
kuinka oli tehtävä intiaanien lähde ja likaisesta lätäköstä saatava
puhdasta vettä.
Kun he olivat nauttineet yksinkertaisen ateriansa, teetä, leipää, ja
lihaa, kertoi Kaleb suunnitelmansa. -- Retkestä ei koskaan saa samaa
hyötyä jos kulkee umpimähkään; parempi kun on suunnitelma -- jotakin
mitä tehdä; ja se on tehtävä ilman opasta, jos tahdotaan seikkailu.
Kahdeksan on liian monta yhdessä joukossa kulkemaan; melu pelottaisi
kaikki eläimet, ettekä koskaan näkisi mitään. Parempi on jakautua
osastoiksi. Minä jään leiriin ja pidän huolta makuuvalmistuksista.
Kahdelle johtajalle, Samille ja Janille, annettiin viipymättä Gui
ja Rantasipi kumppaniksi. Wes piti velvollisuutenaan ottaa pienen
Orava-serkkunsa hoiviinsa.
Huomatessaan jäävänsä parittomaksi Sininärhi päätti olla Kalebin
seurana, varsinkin kun suolla ei ilmeisestikään ollut kunnollisia
polkuja.
-- No nyt, sanoi Kaleb, -- tästä luoteeseen on joki, jonka nimi on
Majavajoki, ja se laskee Mustaan jokeen. Jonkun teistä pitää hakea
se joki. Se on viisi tai kuusi syltä leveä ja helppo tuntea siitä,
että se on suon ainoa suurenpuoleinen joki. Siitä suoraan pohjoista
kohti on avoin niitty, jonka läpi juoksee pieni lähteestä alkava
puro, ja siellä pitää eräs intiaanijoukko leiriä. Jossakin koillisen
kulmalla kuuluu olevan palamatonta mäntymetsää, ja siellä tavataan
vielä muutamia hirviä. Ei mikään näistä paikoista ole viidentoista
kilometrinkään päässä, intiaanileiriä ehkä lukuun ottamatta. Teidän
tulee nyt lähteä vakoilemaan ja sitten tuoda sana siitä, mitä olette
nähneet. Voitte arpoa, kuka kunnekin lähtee. Korret siis merkittiin
ja arpaa vedettiin. Janin osaksi tuli mäntymetsän etsiminen. Hän
olisi mieluummin lähtenyt intiaaneja hakemaan. Samin piti hakea
joki ja Wesleyn intiaanileiri. Kaleb antoi kullekin heistä muutamia
tulitikkuja ja sanoi heidän lähtiessään:
-- Minä odotan täällä, kunnes palaatte takaisin. Poltan tulta koko
ajan ja auringon laskiessa teen laholla puulla ja ruoholla suuren
savun, niin että osaatte takaisin. Muistakaa, että kuljette auringon
mukaan, pitäkää aina mielessä matkan pääsuunta; puita ja suonsilmää
älkää koettako muistiinne painaa; ja jos eksytte, niin tehkää _kaksi
savua_, riittävän kauaksi toinen toisistaan. Jääkää niiden luo ja
huutakaa aina vähän päästä; joku varmaan tulee apuun.