Kalebin kanssa kahden valveille. Ei sanaakaan vaihdettu heidän
välillään, ennen kuin Guin kuorsaus ja Janin säännöllinen hengitys
ilmaisivat heidän nukkuvan raikasta unta. Silloin Sam, käyttäen
hyväkseen kauan odottamaansa tilaisuutta, iski asiaan kiinni
siekailematta.
-- Kuulkaas nyt, Kaleb, en minä aio ruveta kenenkään vieraan puolelle
isää vastaan, mutta minä tunnen hänet juuri yhtä hyvin kuin hänkin
minut. Isä on oikea mies; hän on suora ja rehti, ja oikeastaan
hänellä on hyvin helläluontoinen sydän; koko syvällä se on, sen minä
myönnän, mutta se on siellä kuitenkin pohjalla, ja parasta laatua
onkin. Mitä hän hiljaisuudessa tekee ihmisiä auttaakseen, sitä ei
huomata. Mitä hän taas tekee ihmisten vahingoksi -- ja paljon hän
semmoista tekee -- siitä puhuu koko maailma. Mutta minä tiedän, että
hänellä on teistä vääriä luuloja niin kuin teilläkin hänestä, ja se
asia on nyt saatava järjestykseen.
Samilla oli ilmeisen terve järki, ja kun hän nyt oli hetkeksi
vapautunut kaikesta ilveilystä, hänen äänensä ja tapansa olivat
sangen vaikuttavat -- ne olivat enemmän täysikasvuisen miehen kuin
viisitoistavuotiaan pojan.
Kaleb vain rykäisi ja jatkoi polttamistaan. Sam virkkoi: -- Minä
tahdon kuulla kuinka asia oli; sitten äiti ja minä kyllä selvitämme
asian isän kanssa.
Äidin mainitseminen oli temppu, joka sattui paikalle. Kaleb oli
tuntenut hänet pienestä pitäen hyväsydämiseksi tytöksi. Miestään
kohtaan hän oli aina hellä ja alistuvainen, paitsi sellaisissa
asioissa, joissa tuli kysymykseen oikeus ja vääryys -- niissä hän
oli järkähtämätön. Hän oli aina uskonut hyvää Kalebista, sattuneen
rettelön jälkeenkin, ja arvelematta hän lausui julki uskonsa.
-- Ei siinä ole paljon kerrottavaa, vastasi Kaleb katkerasti. --
Isäsi petti minua hevoskaupassa ja vaati velkaa niin nopeasti
maksettavaksi, että minun täytyi antaa siitä kauroja kuudenkymmenen
sentin mukaan. Puolen tunnin kuluessa hän sen jälkeen myi ne
seitsemänkymmenen viiden mukaan. Siinä vaihdettiin sitten kovia
sanoja, ja minä taisin sanoa, että kyllä minä vielä tiliä teen hänen
kanssaan. Sinä päivänä lähdin Downey's Dumpista aikaisin. Hänellä
oli 300 dollarin paikkeilla rahaa taskussaan -- 300 dollaria minun
rahojani, viimeiset mitä minulla oli. Oli niin myöhä, ettei hän
saanut niitä pankkiin, vaan hänen täytyi ottaa ne mukaansa kotiin, ja
paluumatkalla häntä metsässä ammuttiin. Aamulla paikalta löydettiin
minun tupakkakukkaroni ja muutamia minulle kirjoitettuja kirjeitä.
Tietysti hän syytti minua, mutta en minä siihen aikaan ammuskellut
ensinkään; revolverini oli varastettu viikkoa ennen -- ja minä
luulen, että samalla oli viety ne kirjeetkin. Luullakseni ne oli
pantu siihen, jotta syy olisi saatu minun niskoilleni, ja useimpien
ihmisten mielestä se tarkoitus oli liiankin selvä. No niin, sinun
isäsi yllytti sitten Dick Poguen minua vastaan, ja minä menetin
taloni -- siinä se.
Sam istui jonkin aikaa vakavana ja jatkoi sitten:
-- Tuo on kaikki totta, mitä velkaan ja kauroihin tulee -- se on
aivan isän tapaista; se on kaikki kaupantekoa: mutta Dick Pogue sen
sijaan, siinä te olette väärässä -- niin kehno isä ei ole.
-- Niin _sinä_ luulet, mutta _minä_ luulen toista.
Sam ei vastannut, vaan laski tuokion kuluttua kätensä Turkin päälle,
ja koira vastasi matalasti muristen. Tämä sai Kalebin jatkamaan:
-- Minun kimppuuni ja sitten koirani kimppuun. Pogue sanoo, että
se repii lampaita, ja jokainen on valmis sen uskomaan. Minä en
ole koskaan kuullut, että koira olisi vanhana ruvennut lampaita
tappamaan, en ole koskaan kuullut, että mikään lampaita tappava
koira olisi niitä kotosalla ajanut, en ole koskaan saanut tietooni
semmoista lampaantappajaa, joka aina olisi tyytynyt yhteen yössä,
enkä ole koskaan tuntenut lampaantappajaa, joka ei jättäisi jälkiä;
ja lampaita revittiin jos kuinka monta kertaa silloinkin, kun Turkki
oli mökissä minun luonani lukkojen takana.
-- No, kenen koira se sitten on?
-- Ei se taida olla koira ollenkaan, sillä osa lampaasta syötiin joka
kerta, niin sanotaan, vaikken minä ole koskaan nähnyt ainoatakaan
niistä tapetuista lampaista, muutoin kai sen tietäisinkin. Se on
pikemminkin kettu tai ilves kuin koira.
Seurasi pitkä äänettömyys; sitten kuului ulkoa taas sama selkää
karmiva rääkäys, josta koira ei ollut tietävinäänkään, vaikka erämies
ja poika ilmeisesti säpsähtivät ja pelästyivät.
He tekivät loimuavan tulen ja kävivät ääneti nukkumaan.
Satoi herkeämättä ja tuuli puhalsi ankarina puuskina. Hetki oli
banshiin, ja pari kolme kertaa, heidän juuri nukahtaessaan,
kuului metsästä sama kamala värisevä ihmisen valitus. Se oli
"kuin hätääntyneen naisen" kauhunhuuto, joka sai heidän sydämensä
hätkähtämään, eikä vain Kalebin ja Samin, vaan kaikkien neljän.
Päiväkirjassa, jota Jan piti niihin aikoihin, kukin päivä oli saanut
huomattavimmasta tapauksestaan nimen; yksi oli uroshirven päivä,
toinen skunkin ja kissan päivä, kolmas sinikurjen päivä ja tämä yö
kirjoitettiin banshiin valituksen yöksi.
Kaleb nousi ja laittoi aamiaisen, ennen kuin toiset olivat
kunnolla heränneetkään. Pesukarhun liha oli tarkkaan talletettu
ja puhdistettu, ja Kaleb teki siitä "preeriapaistoksen", jossa
silava, perunat, leipä, pieni laukka ja kaikenlaiset muut lisäruoat
pääsivät kukin täyteen arvoonsa. Aamiaiseksi lämmitettynä ja kahvin
kera syötynä se oli ruhtinaallinen ateria ja juhla-aterian ääressä
unohdettiin yön kauhut.
Sade oli lakannut, mutta tuuli puhalsi yhä ankarasti. Suuria
pilvenröykkiöitä kiiti taivaalla. Jan lähti ulos jälkiä etsimään.
Mutta hän ei löytänyt muuta kuin sadepisarain tekemiä.
Päivä vietettiin enimmäkseen nuolia tehden ja tiipiitä maalaten.
Kaleb suostui jälleen nukkumaan leirissä. Banshii huusi sinä yönä
yhden kerran eikä Turkki nytkään näyttänyt sitä kuulevan, mutta puoli
tuntia myöhemmin ulkoa kuului erilainen ja paljon hiljaisempi ääni,
kevyt nenäsointinen _uau_. Pojat tuskin kuulivatkaan sitä, mutta
Turkki hyppäsi ylös karvat pystyssä, tunkeutui muristen oven alitse
ulos ja ryntäsi ankarasti haukkuen metsään.
-- Nyt se ajaa jotakin, sanoi Kaleb, -- ja nyt saalis on noussut
puuhun, kun koira alkoi kimakasti kiljahdella.
-- Kelpo vanha koira, se on ajanut banshiin puuhun, huusi Jan ja
hyökkäsi ulos pimeyteen. Muut perässä. Turkki tavattiin haukkumassa
ja raapimassa suuren kaltevan pyökin luona, mutta ei voitu saada
minkäänlaista vihiä siitä, mikä puussa oleva eläin mahtoi olla.
-- Kuinka se tavallisesti haukkuu banshiita? kysyi Tikka saamatta
kuitenkaan tyydyttävää vastausta. Ja ihmetellen, miksi Turkki mahtoi
niin suuresti välittää pienestä äännähdyksestä, mutta ei vähääkään
aivan kamalasta rääkäyksestä, he palasivat tiipiihin.
Seuraavana päivänä Jan löysi mullasta läheltä tiipiitä tavallisen
kissan jäljet ja arvasi, että siinä oli se yökulkuri, jonka koira
oli kuullut ja ajanut puuhun. Tuuli oli yhä kova, ja jälkiä
tutkistellessaan Jan ensi kerran kuuli sen kamalan rääkäyksen
täydessä päivän valossa. _Kova_ se kieltämättä oli, vaikkei yhtä
kamala kuin yöllä, ja ylöspäin tähytessään Jan näki _kaksi isoa
oksaa, jotka olivat ristissä ja hankasivat toisiaan vastaan, kun
tuli kova tuulenpuuska_. Tämä oli se banshii, joka oli valittanut ja
pelottanut kaikkia muita paitsi koiraa. Koiran terävät, valppaat,
turmeltumattomat aistimet olivat aivan oikein arvostelleet äänen
kahden oksan hankaamiseksi kovassa tuulessa, mutta sen hiljaisen ja
pehmeän äännähdyksen, jonka kulkukissa oli päästänyt, se oli yhtä
sattuvasti arvostellut ja kiivaasti ajanut sitä takaa.
Gui oli ainoa, joka ei vakuuttunut asiasta. Hän piti kiinni
karhuluuloistaan.
Myöhemmin yöllä Gui herätti molemmat päälliköt. -- Kuulkaas, Sam
-- Sam, Jan -- Jan -- Jan, nouskaa ylös; se iso karhu on taas
liikkeellä. Minä sanoin, että täällä on karhu, mutta te ette
tahtoneet uskoa.
Ulkoa kuului kovanlaista pureskelevaa ääntä ja silloin tällöin möyryä
tai ärinää.
-- Kyllä siellä varmaan on jotakin, Sam. -- Kunpa Turkki ja Kaleb nyt
olisivat täällä.
Pojat raottivat vähän ovea ja kurkistivat ulos. Tähtien hämärässä
valossa siellä häämötti valtava musta eläin, joka etsiskeli ruoan
tähteitä ja kaivoi roskakuoppaan haudattuja tölkkejä. Kaikki
epäilykset hälvenivät. Gui oli jälleen saavuttanut riemuvoiton,
ja hän olisi kyllä täydesti lausunut julki tunteensa, ellei olisi
pelännyt ulkopuolella olevaa hirviötä.
-- Mitähän tässä pitäisi tehdä?
-- Parasta, että emme ammu sitä nuolilla. Se vain ärsyttäisi sitä.
Gui, puhalla sinä kekäleihin ja viritä tuli. Pojat olivat nyt
äärimmilleen kiihtyneitä. -- Voi, kun meillä ei ole pyssyä!
-- Kuules, Sam, sillä välin kun Mäi-, Haukansilmä piti sanomani,
tekee tulen, ammutaan me kahden karhua tylpillä nuolilla, jos se
tulee tiipiitä kohti. Näin he varustautuivat Guin askaroidessa tulen
ääressä kauhun valtaamana ja rukoillessa, etteivät he ampuisi.
-- Mitä hyötyä siitä on, että sitä ärsytetään? Se -- se -- se on
ju-u-ul-maa. Sam ja Jan seisoivat jouset valmiina ja nuolet jänteellä.
Guin tulesta ei tahtonut tulla mitään, ja karhu alkoi nuuskia
lähempää hampaitaan hioen ja röhisten. Pojat erottivat nyt hirviön
isot korvat, kun se kohotti päätään.
-- Ammutaan, ennen kuin se tulee likemmäksi. -- Gui heitti tämän
kuullessaan paikalla tulen teon ja kiipesi korkealle poikkipuulle,
josta pata riippui keitettäessä. Hän purskahti itkuun nähdessään
Samin ja Janin todella jännittävän jousensa.
-- Se tulee sisään ja syö meidät; se tulee.
Mutta karhu lähestyi joka tapauksessa, ja pantuaan varalle molemmat
tomahawkit pojat laukaisivat. Karhu pyörsi paikalla ympäri ja juoksi
pois päästäen äänekkäitä ja selviä vanhan karjun röhkäyksiä -- sillä
nuori Burns oli taas unohtanut panna paikalleen ne puut, jotka olivat
tiellä poikkipuolin hänen kotoa leiriin tullessaan.
Gui laskeutui sukkelaan alas nauruun yhtyäkseen. -- Sanoinhan minä
teille, pojat, ettei pitänyt ampua. Minä jo ajattelinkin, että kyllä
se on meidän vanha sikamme ja minun täytyi itkeä, kun ajattelin,
kuinka ukko vihastuisi sen huomatessaan.
-- Sinä taisitkin nousta orrelle katsomaan, eikö isäsi ollut tulossa,
vai mitä?
-- Ei maar; urhoollisuuttaan näyttämään hän sinne kiipesi. Tämä oli
se kauhea yökulkuri, jonka Gui oli nähnyt. Aamulla sai vielä eräs
toinenkin pulma ratkaisunsa, sillä kun tarkkaan tutkittiin Janin
päiväkirjaansa piirtämää suuren hirven jälkeä, niin huomattiinkin,
ettei se ollut mikään muu kuin Burnsin vanhan karjun jälki. Kuinka
Kaleb ja Raften olivat saattaneet erehtyä? Ensinnäkin siitä syystä,
että oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hirven jälkiä
nähneet, ja toiseksi siitä syystä, että tällä sialla sattui olemaan
hyvin epäsikamainen jälki -- jälki, joka oli yhtä paljon hirven
kuin karjun jäljen näköinen.
XXIV
HAUKANSILMÄ TAAS SUURTA "KUPPIA" VAATIMASSA
-- _Ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua! Ua, ua, ua, ua, ua!_ Kolmesti
se kajahti kautta metsän -- äänekäs voitonriemuinen huuto.
-- Se on Haukansilmä, ja sillä on iso sankarityö kerrottavanaan.
Mennään piiloon.
Sam ja Jan livahtivat sukkelaan tiipiihin, menivät verhokankaan taa
piiloon ja kurkistivat "nuolireiästä". Gui tuli ylpeästi astuen,
nokka korkealla takki toisessa kainalossa huutaen tavan takaa
sotahuutoaan lähemmäksi päästyään.
-- _Kuppi! Suuri kuppi! Ua, ua, ua, ua!_ hän kiljui yhä uudelleen ja
uudelleen, mutta kävi tyhmän ja nolon näköiseksi, kun leiri näyttikin
olevan tyhjä.
Hän siis lakkasi kiljumasta, astui oikopäätä tiipiihin, veti
esiin sokerilaatikon ja tukki paraillaan kouran täyttä suuhunsa,
kun molemmat toiset päälliköt puhkesivat kaikkein hirmuisimpaan
kiljuntaan ja piilopaikastaan esiin hyökäten ajoivat häntä takaa
metsään -- ei kuitenkaan kauaksi, Jania kun nauratti liikaa ja
Samilla oli vain toinen saapas.
Tämä oli heidän kohtaamisensa erään uuden seikkailuretken jälkeen.
Toinen sotapäällikkö oli ehdottanut aamulla varhain, puhdistaessaan
aamiaisveitsiä pistelemällä niitä nurmeen: -- Kuulkaas pojat! Ennen
vanhaan soturit toisinaan lähtivät eri suuntiin seikkailuja etsimään
ja sopivat sitten siitä, että määräaikana kohtaisivat toisensa.
Tehdään tänään samalla tavalla, ja kukin kertoo palattuaan, mitä
kullekin on sattunut.
-- Korret tänne, vastasi Tikka, joka palasi wakan-kalliolta tähteitä
viemästä.
-- Ei, minä en suostu, intti Haukansilmä hätäisesti, en ainakaan,
ellen saa pitää korsia. Minä tiedän että te järjestätte asiat siten,
että minun täytyy lähteä kotiin.
-- No hyvä. Olkoot ne kolme kortta sinun hallussasi; pisin on Tikan
-- hänen suuntansa määrää se pää, jossa on pala punaista kangasta
erehdyksen välttämiseksi; keskimmäinen, tuo ohut, olen minä; ja tuo
lyhyt ja lihava olet sinä. Pudota nyt. Kuolema sille, joka ei tottele.
Korret putosivat, ja molemmat pojat päästivät kirjauksen, kun
Haukansilmän kohtalo osoitti suoraan Burnsin taloa kohti.
-- Älkää nyt; ei tämä kelpaa. Annetaan toisen pään määrätä, hän sanoi
kiukkuisesti ja tahtoi itsepintaisesti mennä päinvastaiseen suuntaan.
-- Nyt meidän täytyy kaikkien kulkea suoraan, kunnes jotakin
löydämme, ja taas yhtyä tähän samaan paikkaan, kun auringonsäde
ennättää kiertää tuohon tiipiin salkoon.
Kun auringonsäde, joka oli heidän intiaanikellonsa, kulki yhden salon
ympäri melkein tarkkaan kahdessa tunnissa, niin oli seikkailua varten
aikaa neljän tunnin verran.
Sam ja Jan olivat palanneet retkeltään muutamaa minuuttia
aikaisemmin, ja nyt Gui, mielensä tasapainon taas saavutettuaan,
jätti kiusalla varastetun sokerin huuliltaan pyyhkimättä ja puhkesi
innokkaasti puhumaan:
-- Kuulkaas, pojat, minä lyön vetoa, että olen taas paras kaikista.
Vetoa minä --
-- Vaiti! jyrisi Tikka. Sinä viimeiseksi.
-- No hyvä; en minä pidä väliä. Vetoa minä lyön, että voitan teidät
kaikki. Lyön vetoa vaikka miljoonan dollaria.
-- Ala kertoa, päällikkö Tikka-reunalla-istuja.
Sam siis aloitti:
-- Minä kiskon saappaat jalkaani (hän kulki paljain jaloin puolet
ajasta). Jaa, tämä poika se ymmärtää, koska pitää kengittää itsensä
-- ja minä lähden kulkemaan suoraan sitä suuntaa, johon korsi näytti.
_Minä_ en kulje mitään takateitä. Minä en pelkää kulkea suoraan
eteenpäin, ja hän käänsi pienet tihrusilmänsä murheellisesti Guita
kohti. -- Niin siis kuljin suoraan kuin pyssystä ja kun minä tulin
joen kuivalle uomalle, niin ei se kääntänyt _minua_ syrjään; ei ei
tusina tietäkään olisi kääntänyt; ja minä kuljin suoraan, kunnes
tulin herhiläisen pesälle, ja minä käännyin ja kiersin sen ympäri,
sillä olisi ollut ylen julmaa suin päin hyökätä viattomain pikkuisten
herhiläisraukkain pesään, vaikka niitä olisi ollut paljonkin -- ja
minä vain painoin päälle kunnes kuulin matalaa mörinää. Silloin
kohotin silmäni enkä nähnyt tämän taivaallista. Sitten mörinä
kävi kovemmaksi, ja minä näin että nälkäinen tsipmunkki se mörisi
minulle ja aikoi juuri hypätä. Ja kun minä sitten otin esiin jouseni
ja nuoleni, niin se sanoi minulle, sanoi aivan häpeämättä: "Onko
sinun nimesi Tikka?" Kas se säikäytti minua ja minä valehtelin --
ja se oli ensi kerta. Minä sanoin kuin sanoinkin: "Ei, minä olen
Haukansilmä". Jaa, olisittepa nähneet sen. Se vallan kalpeni;
jokainen sen selkäjuova haalistui, _kun minä sanoin sen nimen_, ja se
ryntäsi onttoa puuta kohti ja meni sisään. No minäkös vimmastuin ja
koetin saada sen ulos, mutta kun minä juoksin toiseen päähän, niin
se kapaisi toiseen päähän, ja niin me juoksimme edestakaisin, kunnes
minä olin polkenut sen puun viereen syvän polun ja se oli hangannut
syvän polun pölkyn sisään, ja minä tuumasin, että jospa antaisinkin
hangata sen niin kauan, että pölkyn pohja puhkeaisi, mutta äkkiä
minä sanoin: "Minä tiedän, mikä sinulle sopii." Minä vedän saappaan
jalastani ja pistän varren pölkyn toiseen päähän. Sitten kopistelen
kepillä toisesta päästä ja kuulen sen juoksevan saappaaseen. Sitten
rutistan varren suppuun ja sidon ympäri langan ja tuon sen kotiin,
itselläni toinen saapas, tsipmunkilla toinen, ja tuossa se nyt on,
ja Sam käpristi koukkuun paljasta varvastaan ikään kuin tapausta
paremmin kuvatakseen ja lisäsi: -- Jaa, minä arvelen, että te heput
luulitte, etten minä tietänyt mitä tein, kun aamulla vedin jalkaani
pitkävartiset saappaani.
-- Jaha, mutta näytäpäs se tsipmunkki, ehkä sitten uskotaan.
-- Se ajaa tuolla takaa aukkopaikkaa, ja Sam kohotti saapasta.
-- Päästetään se menemään, ehdotti toinen päällikkö.
Nauha leikattiin poikki ja tsipmunkki säntäsi ulos ja livahti
turvallisempaan piilopaikkaan.
-- No poikani, sanoi Sam, kun se oli kadonnut, -- älä kerro
kotiväellesi, mitä sinulle tapahtui, taikka he haukkuvat
valehtelijaksi.
-- Huh, tyhjää! Eihän tuo ollut mikään seikkailu. Mutta kun minä --
-- Seis nyt, Haukansilmä; Pikku Majava ensiksi.
-- No en minä välitä. Minä lyön vetoa --
Sam sieppasi puukkonsa ja sanoi väliin: -- Tiedätkös sinä, mitä
Callaghanin keväinen karitsa teki, kun se näki ukon minttuja
kokoovan? Annas kuulua, Pikku Majava.
-- Minulle ei sattunut suuria seikkailuja, mutta minä kuljin suoraan
metsän läpi siihen suuntaan, mihin korsi osoitti, ja vastaan tuli
iso laho kanto. Se oli niin vanha ja laho, ettei se enää kelvannut
linnuille, ja onhan jo vuodenaikakin niin myöhäinen, ja minä
otin sen vuoksi seipään ja työnsin sen nurin, ja siitä kannosta
minä luin sen asutushistorian. Kaikkein ensiksi oli monta vuotta
takaperin tullut kultasiipitikka, joka oli sen sisään kovertanut
suuren muhkean pesän ja sitä käyttänyt pari kolme kertaa. Kun se oli
lopettanut, taikka ehkä se tapahtui väliajoilla, tekivät tsikkadiit
siitä talviasumuksen, sillä pohjalla oli tsikkadiin sulkia. Sen
jälkeen tuli purppuranpunainen mustalintu ja anasti pesän kasaten
pohjalle vahvalti multaisia juuren kappaleita. Seuraavana kesänä se
näyttää palanneen takaisin ja tehneen uuden pesän edellisen päälle;
ja sinä talvena tsikkadiit jälleen ottivat sen pöntökseen, koska
pohjalla taas oli niiden höyheniä. Seuraavana vuonna sen keksi
sininärhi ja teki siihen pesänsä. Minä löysin sen munanpalasia
pesän pehmeiden ainesten joukosta. Sitten vuoden päästä luulen
varpushaukkapariskunnan huomanneen kolon itselleen otolliseksi,
tehneen siihen pesänsä ja hautoneen munista varpushaukkapoikueen.
No niin, ja eräänä päivänä tämä rohkea rosvo toi pienokaisilleen
päästäisen.
-- Mikä se on?
-- Kah, se on pieni hiiren näköinen eläin, mutta ei se silti ole
vähääkään hiiri, vaan myyrän pikkuserkku.
-- Minä olen aina pitänyt myyrää jonkinlaisena hiirenä, huomautti
Haukansilmä, joka ei tyytynyt Janin erontekoon.
-- Niin sinä! keskeytti Sam. -- Ensi kerralla sinä väität että
Burnsit ovat sukua Rafteneille.
-- Minä lyön vetoa ettei siitä tule mitään! Ja nyt Gui kerrankin sai
pitää viimeisen sanan.
-- No niin, Jan jatkoi, sattui sitten -- ehkä ensi kerran miljoonaan
vuoteen -- ettei pikku haukkain sattunut olemaan nälkä juuri sillä
haavaa. Päästäistä ei hotkittu suuhun paikalla, ja vaikka se oli
haavoittunut, niin se ryhtyi pakopuuhiin paikalla, kun vanha haukka
oli kyntensä hellittänyt. Ensin se piiloutui poikasten alle, sitten
se alkoi kaivaa reikää varpushaukan pesän höyhenvuorauksen läpi,
sitten puhki sininärhen pesän, sitten puhki mustan linnun pehmeitten
pesäaineitten ja tsikkadiitten jättämän roskan läpi, kunnes tuli
vastaan mustanlinnun pesän kova mutapermanto, jonka puhki se ei
voinut kaivaa. Sen voimat loppuivat nyt, se kuoli siihen ja makasi
siten kätkettynä talon alimmassa päässä, kunnes minä vuosien kuluttua
saavuin ja mursin auki vanhan kannon ja sain sen kätköstä ilmi tämän
synkän ja surullisen tapauksen -- jota -- ehkä -- ei ole koskaan
tapahtunutkaan. Mutta tässä on piirustus, jonka minä tein siitä
paikalla, siinä näkyvät kaikki pesät juuri sellaisina kuin minä ne
löysin, ja tuossa on pikku päästäisen kuivunut ruumis.
Sam oli kuunnellut harrasta mielenkiintoa osoittaen, mutta Gui ei
yrittänytkään salata halveksumistaan. -- Tuommoista roskaa! Mikä
seikkailu tuo on -- paljaita luuloja ja luuloja eikä tositointa
alkuunkaan. No nyt minä kerron, mitä minä olen tehnyt. Minä --
-- Kuules nyt, Haukansilmä, pisti Sam väliin, -- älä ole kovin
törkeä, kun kerrot. Jätä pois ne kamalat kohdat: minä en voi tänään
oikein hyvin. Säästä pelottavat kohdat huomiseksi.
-- No minä sanon teille, että kun minä lähdin, niin kuljin suoraan
kuin noppa ja näin murmelin, mutta kun se ei ollut suunnassa, niin
minä sanoin: "Ei, jonakin toisena päivänä. Minä saan sinut ylen
helposti koska tahansa." Sitten minä näin haukan, joka vei kanaa,
mutta sekin oli minun suunnastani syrjässä, ja minä näin paljon
vanhoja kantoja ja satoja tsipmunkkeja, mutta viis minä niistä.
Sitten minä tulin eräälle talolle -- ja kiersin sen ympäri, etten
pelottaisi koiraa, ja minä kuljin melkein Downeys's Dumpiin saakka --
jaa, eiköhän vähän ohikin - vaikka sivussa siitä -- kun äkkiä pyrähti
lentoon pyy, joka oli kalkkunan kokoinen, ja täysi sakki poikasia
-- kolme- tai neljäkymmentä. Minä lyön vetoa, että minä näin ne
ainakin kahdenkymmenen askelen päästä, ja ne kaikki lensivät, mutta
yksi istahti puuhun niin kauaksi -- jaa, ainakin niin kauaksi kuin
tuon vainion toiselle puolelle. Minä lyön vetoa, ettette te pojat
olisi sitä ollenkaan nähneet. No niin, minä vedin niin tyynesti ja
annoin sille mitä tiesi ja kuka käski. Minä tähtäsin suoraan silmään
-- ja kas tuohon minä osasin. _Kukas nyt saa suuren kupin, kas
tässä se on!_ Haukansilmä käänsi auki takkinsa ja otti sen sisältä
lyhytpyrstöisen täplähöyhenisen nuoren punarintasatakielen, jota oli
ammuttu kautta ruumiin.
-- Vai se on sinun pyysi. Minä sanon, että se on punarintasatakielen
poikanen, sanoi ensimmäinen päällikkö erittäin painokkaasti. --
Sääntöjä on rikottu. Laululintu tapettu. Pikku Majava, vangitse
syyllinen.
Mutta Haukansilmä taisteli vastaan sillä vimmatulla sisulla, jonka
tämä urotyö oli hänessä synnyttänyt, ja oli sidottava sekä kädet
että jalat, ennen kuin neuvosto voitiin kutsua täysilukuisena
kokoon rikollista tuomitsemaan. Vihaiset vastaväitteet laimenivat,
kun syytetty huomasi, kuinka tosissaan neuvokset olivat. Lopulta
hänet julistettiin "syylliseksi" ja tuomittiin käyttämään mustaa
häpeäsulkaa ja valkoista sulkaa pelkuruudesta kolme päivää umpeensa,
sekä pesemään astiat koko viikon. Gui olisi tuomittu keittämäänkin
koko tämän ajan, ellei olisi ollut huonoja kokemuksia muutamista
hänen valmistamistaan ruoista.
-- Niin, mutta minä en tee sitä, sillä hyvä, vastasi vanki uhmaten.
-- Minä menen ennen kotiin.
-- Puutarhaako multaamaan? Kyllä vain; minä olen jo näkevinäni sinut
työssä.
-- Niin, mutta minä en tee sitä. Parempi kun annatte minun olla
rauhassa.
-- Pikku Majava, mitä tehdään, kun intiaani ei tottele neuvostoa?
-- Häneltä riistetään kunniamerkit. Muistatko sinä sen puun, jonka me
poltimme ja johon oli piirretty "Mäihä"?
-- Hyvä tuuma. Me poltamme Haukansilmä-nimen ja kaivamme esiin sen
vanhan.
-- Ei, sitä te ette tee, senkin saastaiset kehnot haisunäädät! Te
lupasitte minulle, ettette enää koskaan sanoisi minua siksi. Minä
_olen_ Haukansilmä. Minä näen kauemmaksi ja -- ja -- ja hän alkoi
itkeä.
-- No totteletko sinä neuvostoa?
-- Kyllä, mutta valkoista sulkaa minä en pidä -- minä olen
_urhoollinen_, uhuhuu!
-- No hyvä, jätetään se sitten; mutta muut rangaistukset sinun täytyy
tehdä.
-- Vieläkö minä sitten olen Haukansilmä?
-- Vielä.
-- No hyvä. Minä teen.
XXV
NELISORMINEN MAANKIERTÄJÄ