oli päässyt niin pitkälle, että alkoi olla asiasta varma, se päästi
lyhyen haukahduksen. Kuului toinen rupeama haistelua, sitten taas
haukahdus, sitten väliajoin monta pientä haukahdusta ja lopuksi
lyhyt ajohaukunta; sitten ajohaukunta alkoi uudelleen, mutta se oli
epäsäännöllistä ja hataraa. Äänistä kuuli, että koira juoksi metsässä
piiriä, mutta lopulta lakkasi liikkumasta, sillä kaikki haukunta
kuului nyt yhdestä paikasta. Kun metsämiehet olivat saapuneet
paikalle, oli koira ryöminyt puolta ruumista myöten kannon alla
olevaan koloon ja kuopi ja haukkui.
-- Hohhoh, sanoi Kaleb, -- metsäkaniini vain. Olisihan minun pitänyt
se tietää, kun se noin helposti haistoi ja kierteli puuhun ajamatta.
Turkki siis kutsuttiin pois, ja seura haparoi tietään pilkkopimeän
metsän kautta uusia seikkailuja etsimään.
-- Metsän alapäässä on jonkinlainen suonsilmäke -- siellä voisi olla
pesukarhuja sammakoita pyytämässä, arveli Tikka.
Koira siis taas usutettiin etsimään, kun oli päästy vesipaikan
läheisyyteen. Kuivassa metsässä ei haju helposti tuntunut, mutta
suon kostea reuna oli hyvä, ja Turkki osoitti suurta mielenkiintoa
ja haisteli kovasti. Valmistavaa _uhuh!_ seurasi pari kiljauksen
tapaista ja sitten täysääninen _hau-hauuu!_ jotka selvästi ilmaisi,
että se oli vihdoinkin tavannut verekset jäljet. Ah, kuinka
ihmeellisen sykähdyttäviä torventörähdyksiä ne olivat! Jan käsitti
ensi kerran ajohaukunnan tenhovoiman, jonka ylistystä niin usein on
laulettu.
Metsästäjät istuivat odottamaan tulosta, sillä siitä ei ollut mitään
tietoa, kuten Kaleb sanoi, minne eläin juoksisi.
Koira haukkui täyteläisimmällä äänellään nopein väliajoin, mutta ei
juossut piiriä. Äänen suunnasta voitiin arvata, että ajo kävi suoraan
poispäin, ulos metsästä, itää kohti avoimen kentän poikki, ja sangen
kiivasta vauhtia säännöllisen täyden haukunnan säestäessä, jota eivät
äänteet eivätkä epäröinnit keskeyttäneet.
-- Minä luulen sen ajavan Gallaghanin vanhaa kettua, sanoi erämies.
-- Ne ovat jo ennenkin tätä leikkiä pitäneet, eikä mikään muu kuin
kettu juoksisi noin suoraan eikä saisi Turkista tuommoista ääntä
lähtemään.
Ajo hälveni lopulta etäisyyteen, ehkä puolentoista kilometrin päähän,
mutta mitäpä he muuta saattoivat kuin odottaa. Jos Turkki olisi ollut
täysverinen ja opetettu kettukoira, niin se oli seurannut niitä
jälkiä koko yön, mutta se palasi jo puolen tunnin kuluttua läähättäen
ja lämmenneenä ja hyökkäsi oikopäätä matalaan lammikkoon.
-- Kaikki on nyt kaikonnut tiehensä, huomautti Kaleb. -- Voisimme
koettaa lammikon toista puolta. Kerran taipari koira kävi uteliaaksi,
mutta päätti sitten, että se on turhaa puuhaa, ja palasi läähättäen
isäntänsä jalkoihin.
He olivat nyt kulkeneet niin kauas kotia kohti, että peltojen poikki
oikaisemalla olisivat äkkiä päässeet omaan metsään.
Kuu nousi heidän sinne päästessään, ja heidän niin kauan
pilkkopimeässä haparoituaan yö näytti nyt sangen valoisalta ja
kirkkaalta.
He olivat kulkeneet puron poikki de Neuvillen mummon mökin
alapuolella ja astelivat vanhaa metsäpolkua, joka seuraili läheltä
jokea, kun Turkki pysähtyi haistelemaan, juoksi edes takaisin
pari kolme kertaa, herätti sitten kaikki kaiut täysiäänisellä
torventoitotuksella ja kääntyi jokea kohti.
-- _Vau-vau-vau-vau_, se luikkasi nelisenkymmentä askelta ja pysähtyi
sitten. Haukunta oli aivan samanlaista kuin ketunkin jäljillä, mutta
tämän eläin mutkitteli, ja nyt ajo katkesi.
He kuulivat koiran etsivän aivan läheltä ja kauempaa, mutta se ei
ääntänyt ensinkään.
-- Mikä se on, Kaleb? kysyi Sam tyynesti ja varmasti kokonaan
unohtaen, kuinka lyhyt heidän tuttavuutensa oli.
-- En tiedä, vastasi Kaleb lyhyesti.
-- Ei suinkaan se kettu ole, vai mitä? kysyi Jan.
Mutta äkkiä koira taas alkoi: -- Vau -- vau -- vau -- satakunnan
askelen päässä ja samassa keskustelu keskeytyi. Koira oli taas
aivan tuoreilla jäljillä. Ajo oli katkennut aidan kohdalla, ja tämä
osoitti, sanoi Kaleb, että se oli pesukarhu, ellei sattunut olemaan
joku vanha kotikissa. Nämä ovat ainoat eläimet, jotka voivat yöllä
juosta aidan selkää pitkin.
Nyt oli helppo seurata. Kuutamo oli kirkas, ja koiran haukuntaääni
täyteläinen ja säännöllinen. Ajo kulki suoraan alaspäin puronvartta,
monen mutaisen allikon ja rämeen poikki.
-- Tuo ratkaisee asian, huomautti erämies päättävästi. -- Kissa ei
mene veteen. Se on pesukarhu! Ja kun he riensivät perässä, niin he
kuulivat koiran haukunnan äkkiä muuttuvan, se ei enää ollut samaa
syvä-äänistä raikuvaa _v-a-u-a-u_ kuin ennen, vaan koveni vihaiseksi
meteliksi, johon sekaantui kiljunaa, ärinää ja haukkumista.
-- Heh -- heh. Tuo merkitsee, että nyt se on kiinni saamassa. Noin se
tekee, kun _näkee_ eläimen.
Mutta "näkemisen meteli" loppui lyhyeen, ja koira haukkui nyt
kiljahdellen _samassa paikassa_.
-- Juuri niin! Se on noussut puuhun! Pesukarhu se on! ja Kaleb kulki
edellä suoraan sitä paikkaa kohti.
Koira haukkui ja hyppi isoa niinipuuta vastaan, ja Kaleb sanoi: --
Hm, en ole koskaan nähnyt pesukarhun toisin tekevän -- se nousee aina
korkeimpaan ja pahimpaan puuhun, mitä on koko metsässä. No, kuka
teistä on paras kiipeämään?
-- Jan on, sanoi koetteeksi Sam.
-- Pääsetkö sinä tuohon, Jan?
-- Kunhan yritän.
-- Eiköhän ole parasta ensin tehdä tuli, niin että näemme sen, sanoi
Tikka.
-- Jos se olisi murmeli, niin pian se olisi täällä maassa, tokaisi
Haukansilmä, mutta ei kukaan ollut kuulevinaankaan.
Sam ja Jan kokosivat risuja, ja pian ympärillä olevia puita
valaisi leimahteleva punainen lieska. He tähyilivät tarkkaan isoon
niinipuuhun, mutta eivät saaneet otusta näkyviinsä. Kaleb otti
soihdun ja löysi kaarnasta vähän tuoretta multaa. Seuraten jälkiä
taapäin siihen paikkaan, jossa ne kulkivat puron poikki, he löysivät
jäljen, -- epäilemättä se oli ison pesukarhun jälki.
-- Kai se on jossakin kolossa; se on varmaan tässä puussa, ja
niinipuut ovat aina onttoja.
Jan katseli paksua tyveä epäilevän näköisenä, voisiko hän sitä
kiivetä.
Kaleb huomasi hänen epäröimisensä ja sanoi: -- Niin kyllä. Sinulla
ei siipien väli ole neljää ja puolta metriä, vai mitä? Mutta odotas
vähän --
Hän astui lähellä olevan pitkän hoikan puun luo, hakkasi sen
muutamassa minuutissa poikki kirveellään ja kaatoi sen sillä tavalla,
että se jäi ison niinipuun alimman oksan nojalle. Tätä pitkin Jan
pääsi helposti kiipeämään, vieden mukanaan vankan taakseen sidotun
jalavakepin. Kun hän oli päässyt isoon niinipuuhun, niin hän katosi
sen vihantiin lehviin, mutta pojat alhaalta valaisivat soihduilla
sillä tavalla, että hänelle kiersi valoa, minne hän vain kiipesikin.
Ensin Jan ei löytänyt koloa enempää kuin pesukarhuakaan, mutta kauan
etsittyään ylimmistä oksista hän näki suuren karvatukon korkealla
haarassa ja siitä kiilsi kaksi silmää, jotka saivat värähdyksen
käymään hänen lävitseen. Hän luikkasi: -- Täällä se on! Pitäkää
varanne siellä alhaalla. Hän kiipesi lähemmäksi ja koetti sysätä
pesukarhun putoamaan, mutta se piteli lujasti kiinni eikä ollut
tietävinäänkään, ennen kuin hän oli kiivennyt yläpuolelle, silloin se
hyppäsi ja kapusi alemmalle oksalle.
Jan seurasi perässä, ja puun alla toverit kiihtyivät julmasti, he
kun eivät nähneet mitään ja vain rähinästä ja ärinästä päättivät,
että Jan ja pesukarhu tappelivat. Vielä toisenkin aseitten mittelyn
jälkeen pesukarhu lähti oksanhaarastaan ja kiipesi runkoa pitkin
alaspäin, kunnes saapui oksaa vastaan nojaavalle nuorelle puulle,
ja siihen se istuutui jääden tuijottamaan alla olevia metsästäjiä.
Vanha koira päästi ulvonnan otuksen nähdessään, ja Kaleb, toiselle
puolelle astuen, veti taskustaan revolverin ja ampui. Pesukarhu
putosi kuolleena heidän keskelleen. Turkki hyppäsi tappelemaan, mutta
se ei ollut tarpeen, ja Kaleb pyyhkieli vanhaa valkoista pistooliaan
hyväillen ja ylpeänä, ikään kuin sitä yksin olisi ollut kiittäminen
siitä, että se sattui niin paikalle.
Jan laskeutui sukkelaan alas, vaikka se olikin vaikeampaa kuin
kiipeäminen. Hän riensi kiihtyneenä piiriin ja silitteli pesukarhua
sekavin tuntein ja kaikesta huolimatta suruissaan siitä, että se oli
tapettu, joskin toisaalta voitonriemuisena siitä, että oli ollut
ensimmäisenä sen pyynnissä. _Se oli hänen pesukarhunsa_, ja kaikki
myönsivät niin olevan. Sam kiikutti sitä koivesta ja sanoi: -- Lyön
vetoa, että se painaa viisitoista kiloa.
Gui sanoi: -- Hohhoh! Se ei ole puoltakaan siitä kuin se murmeli,
jonka minä tapoin, ettekä te olisi sitä mitenkään saaneet, ellen minä
olisi muistanut kirvestä.
Jan arveli, että se mahtoi painaa kahdeksantoista kiloa. Kaleb arvasi
kolmetoista (myöhemmin he saivat tyytyä siiten, että se tuskin painoi
yhdeksää). Heidän näin puhuessaan koira päästi vihaisen haukunnan,
siihen tapaan kuin se vieraita haukkui -- Kaleb sanoi sitä sen
"ihmisääneksi" -- ja samassa William Raften astui piiriin. Hän oli
nähnyt pimeässä tulta ja peläten metsän syttyvän palamaan näin
kuivana aikana hän oli pukeutunut ja lähtenyt ulos.
Raften ei ollut huomaavinaankaan poikaansa, vaan sanoi Kalebille
ilkkuen: -- Ethän vain aio ampua minua toista kertaa, vai mitä? Ei se
kannata; ei minulla ole tänään rahaa mukana.
-- Kuulkaas nyt, isä, sanoi Sam keskeyttäen, ennen kuin Kaleb ennätti
vastata, -- tuo ei ole reilua. Minä tiedän, ja teidän pitäisi se myös
tietää, että se on paljasta lorua, että Kaleb muka on koettanut ampua
teitä. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi osunutkin. Minä olen
nähnyt hänen ampuvan.
-- Et humalassa.
-- Viime kerralla kun minä olin humalassa, olimme molemmat, sanoi
Kaleb vihaisesti sananvuoron saadessaan.
-- On sekin mies, joka vannoi, ettei hänellä ollut revolveria, ja
Raften osoitti Kalebin asetta. -- Minä näin tuon kapineen sinun
kädessäsi kymmenen vuotta takaperin. Ja se on varmaa, etten minä
pelkää sinua enkä sinun revolveriasi, Raften sanoi nähdessään Kalebin
hypistelevän valkoista sydänkäpyään. -- Ja sen minä sanon sinulle,
etten minä salli sinun ja lampaita repivän koirasi mellastavan
metsässäni ja tekevän tulta kesäkuivalla.
-- Hitto vieköön sinut, Raften, minä olen karttanut sinua minkä
olen voinut. Kaleb teki uhkaavan liikkeen ja epäilemättä olisi
tehnyt totta maineestaan, mutta Sam juoksi väliin, isäänsä takaperin
työntäen, Jan tarrasi kiinni Kalebin revolverikäsivarteen Guin
paetessa puun taa hyvään turvaan.
-- Pois tieltä, penikat! ärjäisi Kaleb.
-- Kaikin mokomin, sanoi Raften ärsyttävästi, -- nyt kun taas tapaat
minut aseettomana. Sinä kelvoton pelkuri! Pois tieltä, pojat,
niin selvitän välini hänen kanssaan. Pelko oli Raftenille todella
tuntematon, ja pojat olisi työnnetty syrjään ja siinä olisi käynyt
hullusti, ellei Raften kotoa lähtiessään olisi käskenyt molempia
palkkamiehiään tulemaan mukaan tulta sammuttamaan ja nämä nyt olisi
ilmestyneet paikalle. Toinen heistä oli Kalebin hyvä ystävä, toinen
puolueeton, ja he saivat tappelun estetyksi. Nyt Sam puhkesi puhumaan:
-- Kuules nyt, isä, se olisi ollut sinulle oikeus ja kohtuus, jos
olisit saanut luodin lävitsesi. Minä vallan tulen kipeäksi, kun sinä
noin lennät Kalebin silmille. Ei hän tätä tulta tehnyt; minä ja Jan
sen teimme, ja kyllä se sammutetaan. Sinä vihaat Kalebia, vaikkei hän
ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. Sinä lennät hänen silmilleen aivan
samoin kuin de Neuvillen mummo sinun silmillesi, kun ensin oli saanut
tavarat hyvään talteen. Sinun pitäisi hävetä. Kun ei voi todistaa,
niin on parasta pitää suunsa kiinni.
Raften vähän hölmistyi tämän purkauksen vuoksi, varsinkin kun hän
huomasi seuran olevan häntä vastaan. Hän oli usein nauranut sitä,
että de Neuvillen mummo häntä niin kiukkuisesti vihasi, vaikkei hän
ollut muuta kuin auttanut eukkoa. Hänen päähänsä ei ollut koskaan
pälkähtänyt, että hän menetteli samalla tavalla. Useimmat miehet
olisivat raivostuneet, jos heidän poikansa olisi osoittanut sellaista
kunnioituksen puutetta, mutta Raften ei ollut liian herkkätunteinen
enempää kuin pelkurimainenkaan. Kun hän oli hämmästyksen ensi
purkauksen voittanut, niin ei hän Samista muuta ajatellut kuin: --
Eikös ole häpeämättömän rohkea! Niinhän hän puhuu kuin lakimies ja
iskee vasten taulua kuin paras tappelija; minä taidankin panna hänet
lakia lukemaan, ja hampaan kiskominen jääköön sikseen.
Myrsky oli nyt asettunut, sillä Kalebin kiukku oli lyhyttä ja rajua
lajia, ja Raften kääntyi takaisin siveellisen tappion kärsineenä
miehenä ja murahti mennessään: -- Katsokaa, että tuo tuli sammutetaan
kunnolla. Teidän pitäisi jok'ainoan olla vuoteessa nukkumassa, niin
kuin säädyllisten ihmisten ainakin.
-- Onkos isä sitten säädyllinen? letkautti Sam.
Raften kääntyi pois välittämättä tästä sen enempää kuin Guinkaan
kimakasta yrityksestä pistää väliin erinäisiä seikkoja omasta
tärkeydestään pesukarhun metsästyksessä -- "jos minua ei olisi ollut,
niin ei niillä olisi ollut kirvestä mukana, herra Raften" -- mutta
William oli kadonnut.
Pojat sammuttivat tulen huolellisesti ja kulkivat leiriin jotenkin
hiljaisina miehinä. Sam ja Jan kantoivat pesukarhua korennossa
välissään, ja ennen kuin oli tiipiihin saavuttu, he olivat yhtä
mieltä siitä, että kyllä se painoi ainakin neljäkymmentä kiloa.
Kaleb erosi heistä, ja he menivät kaikki paikalla maata ja nukkuivat
väsyneen retkeilijän unta.
XXIII
BANSHII-VALITUS JA SE KAUHEA YÖKULKURI
Seuraavana päivänä pesukarhun nahkaa nylkiessään Sam ja Jan
perusteellisesti keskustelivat edellisen yön ikävästä tapauksesta ja
päättivät, että olisi parasta olla juttelematta siitä Kalebin kanssa,
ellei hän ottaisi asiaa puheeksi. Guitakin varoitettiin.
Jan kiersi aamulla tapansa mukaan multa-albuminsa ja löysi taas
ensinnäkin sen oudon soukan painalluksen, joka oli ennenkin hänelle
huolta tuottanut, ja alhaalla lammikkoalbumissa sangen ison linnun
jäljen -- se tosiaan oli suuresti kalkkunan jäljen näköinen. Hän vei
Kalebin sitä katsomaan. Erämies sanoi, että toinen luultavasti oli
sinikurjen (haikaran) jälki ja toinen: -- Jaa, en taida tietääkään;
mutta minusta se on kovasti suuren koirashirven jäljen näköinen, --
mutta niitä ei ole ollenkaan Pitkän suon tällä puolella, ja sinne on
ainakin viidentoista kilometrin matka. Mutta _kun on vain yksi jälki,
niin se ei ole tietenkään jälki_; se on sattuma.
-- Niin, mutta minä olen löytänyt niin paljon -- oikeat jäljet joka
kerta, vaikkei niin paljon, että niitä voisi seurata.
Kun Jan illalla pimeän tultua saapui leiriin mukanaan "verilöylyn"
saalis, niin hän kuuli omituista kurkkuääntä, joka nousi lampareen
reunalta ja kävi yhä kovemmaksi ja tuli lähemmäksi, kunnes siitä
kehkeytyi ruma ja pelottava rääkynä. Se oli aivan sama ääni, jonka
Gui oli päästänyt ensi iltana tullessaan ja yrittäessään pelottaa
leiriläisiä. Se kulki heidän ylitseen, ja Jan näki vilaukselta ison
hitaasti lentävän linnun hahmon.
Seuraavana päivänä oli Janin vuoro valmistaa ateria. Kun hän auringon
noustessa lähti hakemaan vettä, niin hän näki suuren sinihaikaran
nousevan lampareen reunalta ja raskain siiveniskuin lentävän pois
puunlatvain yli. Se oli sykähdyttävä näky. Poika seisoi ja katsoi
sen perään ilosta aivan hurmaantuneena, ja kun se oli mennyt, hän
kävi sillä paikalla, josta se oli noussut, ja löysi runsaasti aivan
samanlaisia jälkiä kuin hänen piirtämänsä olivat. Epäilemättä
se oli sama lintu kuin edellisenäkin iltana nähty, ja näin sai
ratkaisunsa kurkkukipua potevan suden salaisuus. Tämä selitys
tuntui aivan tyydyttävältä jokaisesta, Guita lukuunottamatta. Hän
oli aina itsepäisesti väittänyt, että metsät auringonlaskun jälkeen
olivat karhuja täynnään. Minne ne muiksi ajoiksi katosivat, se jäi
käsittämättömäksi, mutta hän "oli varma siitä, ettei hän vielä ollut
tavannut lintua, joka olisi saanut hänet säikähtämään -- eikä sen
puolesta muutakaan eläintä".
Kaleb oli samaa mieltä, että se selkää karmiva huuto mahtoi olla
sinihaikaran rääkynää, mutta mitä se rääkynä ja valitus oli, jota
kuului yöllä puiden latvoista, sitä hän ei voinut sen paremmin
selvittää.
Kuului öisin paljon muitakin ääniä, jotka kävivät mitkä enemmän,
mitkä vähemmän tutunomaisiksi. Jotkut ilmeisestikin olivat lintujen
ääniä; yksi oli yleinen lauluvarpunen, ja korkealta metsän latvain
yläpuolelta kuului hämärtävältä taivaalta ihanaa kestävää viserrystä.
Vasta monen vuoden kuluttua Jan sai selville, että tämä oli
uunilinnun iltavirsi, mutta syyn siihen kamalaan kiljaukseen, joka
oli kuulunut eräänä iltana auringonlaskun jälkeen, hän tiesi paikalla
kertoa.
Tikka oli ulkona, molemmat muut tiipiissä. Ihmeellinen ääni sattui
hänen korvaansa. Se oli pitkää vinkumista, joka aina väliajoin
uudistui ja muuttui yhä kovemmaksi. Kun se ei ottanut lakatakseen,
Sam kutsui toisetkin pojat kuulemaan. He seisoivat siinä rivissä ja
kuulivat tämän ihmeellisen _uii, uii, uiin_, kehittyvän äänekkääksi
ja karkeaksi _uau, uau, uauksi_.
-- Se varmaan on joku uusi haikaran huuto, kuiskasi Jan. Mutta ääni
kasvoi kasvamistaan, kunnes se tuntui melkein hyvin isoäänisen kissan
naukumiselta, ja se yhä kasvoi, kunnes kukin _miau_ erikseen olisi
voinut käydä pantterin kiljumisesta. Sen ylimmillään ja kovimmillaan
ollessa kuului pitkäveteinen _miau_, ja sitten se lakkasi, ja
lauluvarpusen suloinen liverrys täytti hiljaisuuden.
Pikku Majavan mielessä välähti jotakin. Nyt hän muisti, että se
oli sama ääni, jonka hän oli niin monet ajat takaperin Glenjanissa
kuullut, ja hän sanoi toisille pojille hyvin varmana:
-- Pojat, se on ilveksen kiljuntaa, ja seuraavana päivänä Kaleb
sanoi, että Jan oli oikeassa.
Muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että Raftenin laumasta sinä yönä
oli taas viety lammas.
Aamulla Jan otti naulasta rumpunsa vähän soitellakseen, mutta huomasi
sen lauhtuneen pehmeäksi ja soinnuttomaksi.
-- Halloo, hän sanoi; tulee sade.
Kaleb katsahti häneen, eikä voinut olla naurahtamatta. -- Sinähän
olet oikea intiaani. Tuo on oikea intiaanitemppu. Kun rumpu ei ota
äänelläkseen tulella lämmittämättä, niin silloin he aina sanovat,
että "ennen iltaa sataa".
Erämies viipyi sinä iltana hyvin myöhään. Koko iltapäivän oli
pilveillyt ja auringonlaskun aikaan alkoi sataa, minkä vuoksi häntä
pyydettiin illalliselle. Sade ei lakannut, vaan kävi rankemmaksi.
Kaleb lähti ulos ja kaivoi tiipiin ympärille ojan, johon sadevesi
kokoontui, ja sitten laskuojan, josta se pääsi juoksemaan pois.
Illallisen jälkeen he istuivat tiipiissä leirivalkean ympärillä,
tuuli yltyi ja satoi rankasti. Janin täytyi lähteä ulos ja kääntää
savusalot, ja jälleen hänen korvaansa kuului _sama rääkäisy_. Hän
kantoi sisään sylyksen puita ja kohensi tulta, niin että tiipiin
täytti rattoisa leimuava valo. Kova tuuli alkoi puhaltaa puuskittain,
niin että vaate epämiellyttävästi lepatti salkoja vasten.
-- Missä ankkurinuora on? kysyi erämies.
Sam antoi irrallisen pään; toinen pää oli asianmukaisesti kiinnitetty
salkojen huippuihin. Sitä ei ollut vielä koskaan käytetty, sillä
tähän saakka sää oli ollut kaunista. Mutta nyt Kaleb löi maahan
vankan paalun, kiinnitti ankkurinuoran siihen, meni sitten ulos
ja takoi kaikki nappulat vähän syvempään, ja heimo tunsi olevansa
turvassa, ellei aivan ankaraa myrskyä nousisi.
Mikään ei olisi voinut houkutella vanhaa erämiestä hänen omaan
mökkiinsä. Hänen perillisensä olivat alkaneet unohtaa, että hän
tarvitsi ruokaa, ja se vähä, minkä he lähettivät, oli kaikkein
kehnointa moskaa. Vanhus oli hyvin seuranrakas, ja helposti
hänet saatiin jäämään yöksi, "jos voitte tulla toimeen semmoisen
makuutoverin kanssa kuin Gui on". Kaleb ja Turkki siis asettuivat
rauhaan viettääkseen hauskan illan myrskyn myllertäessä ulkona.
-- Kuulepas Gui, älä koske telttavaatteeseen, se alkaa vuotaa.
-- Mitä, minäkö? Joutavia! Kuinka se voisi ruveta noin vähästä
vuotamaan? Ja Gui läimäytti sitä taas aivan uhmalla.
-- Hyvä juttu; se onkin sinun puolellasi vuodetta! Ja annas olla,
parin minuutin kuluttua alkoi sisään liristä pieni vesivirta siitä
paikasta, johon poika oli koskenut, vaikka vaate muualta pidätti joka
pisaran.
Tämä on tuttu asia jokaiselle, joka on sateella asunut teltassa, ja
se on helpompi muistaa kuin selittää.
Savu häälyi raskaana tiipiin yläosassa ja vaipui vähitellen yhä
alemmaksi, kunnes alkoi tuntua suorastaan ilkeältä.
-- Nostapas, Jan, tiipiin vaatetta tuulen puolelta. Sillä tavalla,
nyt on hyvä -- mutta annapas olla! Samalla puhalsi kova tuulenpuuska
sisään ja tuprutti savua ja tuhkaa pyörteenä pitkin tiipiitä. --
Teidän olisi pitänyt hankkia verho. Anna minulle tuo kankaan kappale,
se kelpaa. Hyvin varovasti, jottei olisi koskenut seinämään, Kaleb
kiinnitti kankaankappaleen kolmen salonvälin poikki sillä tavalla,
että telttavaatteen liepeeseen avattu aukko oli sen takana. Tämä
käänsi vedon pois heidän selästään, suuntasi sen ylös ilmaan ja
puhdisti tiipiin nopeasti savusta, samalla kun pidätti sen vähän,
mitä savureiästä satoi sisään.
-- Tälle verhokankaalle intiaanit maalaavat urotyönsä ja
seikkailunsa. Tällaiset totemikuvat[7] he enimmäkseen maalaavat
ulkopuolelle ja urotyöt sisään verhokankaalle.
-- Loistavaa, sanoi Sam. -- Siinä on nyt sinulle hommaa, Pikku
Majava! Kunhan olet saanut kuvatuksi seikkailumme sisäpuolelle ja
totemimme ulkopuolelle, niin asumme kuin palatsissa.
-- Minä olen sitä mieltä, tuumi Jan, -- että meidän pitäisi
ottaa herra Clark heimon jäseneksi. Tahtoisitteko ryhtyä meidän
rohtomieheksemme? Kaleb naurahti rauhalliseen tapaansa ja
ilmeisestikin suostui. -- Nyt minun pitää maalata ulkopuolelle neljä
totemia. Tämä olikin sitten alkuna niihin tiipii-maalauksiin, jotka
Jan suoritti keltaisella savella, joka oli kuivattu valkoiseksi,
keltaisella, ruskeaksi poltetulla savella ja noella, jotka kaikki
jauhettiin pesukarhun rasvassa ja männyn pihkassa, jotta olisi ollut
niin intiaanimaista kuin suinkin. Helposti olisi voinut hankkia
kirkkaita öljyvärejä, mutta Jan halveksi moisia valkoisen miehen
temppuja, ja kieltämättä yleisvaikutus olikin sitä parempi.
-- Kuulkaas Kaleb, kimitti Gui, -- kertokaa meille intiaaneista,
niiden urotöistä. Urhoollisuudesta _minä_ pidän, hän lisäsi, hyvin
tietäen nyt olevansa omalla erikoisella alallaan. -- Joo, minä
muistan sen kerran, kun se vanha murmeli kiljuen hyökkäsi minua
vastaan -- vetoa minä lyön, että siinä olisi joku poika pahasti
pelästynyt --
-- _Hssh!_ sanoi Sam.
Kaleb veteli ääneti savuja. Sade ropisi tiipiin vaatetta vastaan;
tuuli kohotteli sitä. Istuttiin ääneti. Äkkiä kuului kovasti ja
kirkkaasti kamala _ssrrrrr -- ujoörrrrr_. Pojat säikähtivät -- he
olisivat pahasti pelänneet, jos olisivat olleet ulkona tai yksin.
-- Siinä se on -- se on banshii, kuiskasi Sam.
Kaleb katsahti terävästi.
-- Mikä se on? kysyi Jan.
Kaleb ravisti päätään eikä vastannut, vaan kääntyi koiransa puoleen.
Turkki makasi tulen ääressä hänen vieressään. Tämän läpitunkevan
rääkäyksen kuullessaan se vain kohotti päätään, vilkaisi olkansa
yli taapäin, käänsi suuret surulliset silmänsä isäntäänsä ja sitten
jälleen laski päänsä alas.
-- Turkki ei ole tietävinäänkään.
-- Koirat eivät koskaan kuule banshiitä, intti Sam, -- eivätkä näe
henkiä; niin ainakin de Neuvillan mummo sanoo. Koiran kielteinen
todistus ei siis ollut kovinkaan lohdullinen. -- Haukansilmä, sinä
olet seuran urhoollisin. Eikö sinua haluta lähteä ulos ja koettaa,
osaisitko banshiihin? Minä lainaan sinulle sen nuolen, joka on noidan
pähkinäpuusta. Sinä saat suuren "kuppisulan" jos osaat. Lähdepäs
siitä liikkeelle -- _sinähän_ pidät urhoollisuudesta.
-- Te olette pöllöjä ja houkkia, tuli vastaukseksi, -- enkä minä
tahdo vaivata itseäni teille puhumalla. Kaleb, kertokaa meille
intiaaneista.
-- Urhoollisuudesta intiaanit pitävät, sanoi vanhus silmää iskien,
ja muut paitsi Gui nauroivat, vaikkeivät kovin äänekkäästi, sillä
kaikkia hillitsi ajatus, ettei tänä iltana todellakaan olisi mukavaa
lähteä urhoollisuuttaan näyttämään.
-- Minä menen maata, sanoi Haukansilmä tarpeettoman päättäväisesti.
-- Muistapas kököttää suihkulähteen alla, jonka panit juoksemaan, kun
rupeaa liian hauskalta tuntumaan, huomautti Tikka.